sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Marraskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi 2019)

Muistipalatsi, yksityiskohtainen rakennelma. Tähän tapaan Anna-Kaari Hakkarainen on itse haastattelussa kuvannut romaaniaan Dioraama. Olen odottanut syksyn uusista kirjoista jotakin jalat alta lakaisevaa, ja tässä se tuli. Dioraama on sanoina esitettyjä kuvia, ruumiin kieltä, alleviivattavia lauseita joita voi toistella ja ottaa osaksi sieluaan. Tekstiä joka on väreitä, aaltoja kehossa. Kuulostaa ylisanoilta, mutta olen rehellinen. Dioraama on jotakin, mikä pitää kokea hitaasti nauttimalla. Siksi olen lukenut reilun 300 sivun romaania yli viikon. Välillä on pitänyt lukea muuta, koska olen ollut pakahtua runsauteen; harvoin kohtaa romaanin, joka antaa näin paljon.

Pitkään ajattelin, että kyseessä on oikeastaan juoneton romaani. Päähenkilönä on Julia, joka muistelee 17 vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista Karlin kanssa. He olivat nuoria, heillä oli vain muutama yö, ja hullaantuminen oli totaalista. Kertoja sanoittaa tunteita intensiivisesti, kirjaa joka yksityiskohdan, kosketukset, nähdyn, kuullun, haistetun ja maistetun, esineet ja asiat ympärillä. Pelot ja halut. Välillä rönsytään museoihin, taiteeseen, kirjoittamiseen, historiaan ja nykyhetkeen – ajat ja paikat ovat yhtä vyyhtiä. Kokonaisuudesta ei voi olla varma, mikä vie mihin. Tunnelma on kuin kuumeunessa, onko kaikki vain sitä? Houre tai lavastus? Se ei lukiessa lopulta edes kiinnosta, haluaa vain kokea nämä lauseet, resonoivat tuntemukset. Motiiveja alkaa muodostua, kuten kolibri, joka näkyy kannessakin. On merkitystä sillä, mikä tallennetaan muistoihin, sillä ne tekevät ihmisyyden. Ainakin osan siitä. Voiko rakkaudesta kertoa enää uudella tavalla, vai onko jokainen tapa ainutlaatuinen? Se jääköön ilmaan kellumaan.

Romaani on rakennettu taitavasti; lopusta haluaa palata taas alkuun, keskelle eri kohtiin. Tämä on teos, joka kestää uudet lukukerratkin. Näin ruumiillista tekstiä harva meillä kirjoittaa – mieleen tulee maailmalta nimiä, kuten Clarice Lispector ja Marguerite Duras. Kieli värähtelee, soi ja tuntuu monella tasolla. En osaa kirjoittaa enempää. Dioraama on syksyn hienoin lukemani kotimainen uutuusromaani.

"Minua on aina kiinnostanut kaikki se, josta näkyy pinnalta katsoen vain vihjeitä, Karl sanoi. Epäloogisia tummentumia, kuluman kohdalta pilkistävää vierasta väriä. Juuri ne tekevät maalauksista ainutlaatuisia, mahdottomia jäljentää. Karl jatkoi: Tärkein on aina näkymättömissä. Mutta parhaissa teoksissa muotokieli ja kielioppi kommentoivat näkymätöntä." (s. 107)


Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset (Teos 2019)

Kertomuksia kaupungin illoista ja öistä. Matias Riikosen pienoisromaani Iltavahtimestarin kierrokset koostuu episodeista, jotka eroavat toisistaan ajallisesti jonkin verran; paikat pysyvät samoina, mutta niistä aukeaa aina uutta. Tekstissä on jotakin lempeän uneliasta, vaikka välillä Riikonen kuvaa uhkaavia, pelottaviakin tilanteita. Öinen Helsinki on sekä rauhallinen että rauhaton, riippuu mistä kadunkulmasta kulloinkin kääntyy. Kaupungin rakennetun maiseman kuvaukseen yhdistyvät sään ja avaruuden ilmiöt, mikä kohottaa kirjoituksen astetta laajemmin pohdiskelevalle tasolle minun silmissäni. Pidin kovasti kohdasta, jossa Riikonen siteeraa Helvi Hämäläistä, joka pohtii pilvien olennaista osuutta Helsingin kaupunkinäkymässä. Kirjallisista viitteistä rakentuu romaaniin myös esseemäistä tasoa.

Teoksen kieli on pakottoman oloista, ilmaisultaan rauhallista. Välillä kuvailussa yllytään vaikuttaviin kielikuviin. Kerronta tuntuu unenomaiselta, samalla kuvatut kohtaamiset ovat kaikessa kummallisuudessaan hyvin tosia. Miellyttävä pieni kirja, jonka lauseissa taitaa olla paljon enemmän kuin ensinäkemällä näyttää. Helsinki-aiheinen kaunokirjallisuus saa Iltavahtimestarin kierroksista kauniin lisän.

"Tuuli miltei huomaamattomasti, lähinnä sen tajusi venesataman suunnalta kuuluvasta kilkatuksesta. Mutta kun kylmä kerran tarttuu vaatteiden alle, se tarttuu tiukasti kiinni. Ja kylmä on hyvä. Se saa muistamaan, että ihminen koostuu pettävistä haaveista ja pettävästä aineesta, eikä toista ole helppo erottaa toisesta." (s. 12)


Lavarunous – Vallankumous! (Enostone 2019, toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela, Hanna Rentola)

Runouden vallankumous. Sellaisena lavarunoudesta on puhuttu, ja sellaisena se myös ilmenee kaikessa vapaudessaan antologiassa, joka on koostettu lavarunoklubien esiintyjien teksteistä. Lavarunous – Vallankumous! (toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela ja Hanna Rentola) on kuva tämän hetken lavarunoskenestä – tosin Helsinki-keskeisesti, koska kyseessä on Helsinki Poetry Connectionin 10-vuotisjuhlien kunniaksi toteutettu antologia, ja esiintyjät on poimittu HPC:n tapahtumista. Klubeilla kuulee tekstejä räppilyriikasta perinteiseen luontorunoon, ja tyylistä toiseen poukkoilu voi tuntua jonkun mielestä raskaalta, mutta itse kun tiesin, minkälainen tekstien moninaisuus on odotettavissa, pystyin tempautumaan tunnelmasta toiseen. Kuin olisi hyvässä open mic -illassa.

Lavarunoutta määrittelevät usein sellaiset sanat kuin avoimuus, osallistuminen, tunnustus. Antologiassakin korostuvat omakohtaiset runot, joissa minä kulkee ihmettelemässä maailmaa. Ja ihmeteltävää riittää. Pelko luonnon puolesta ja kulutuskritiikki lävistävät temaattisesti monia tekstejä. Aihepiiri vaikuttaa nuorten open miceistakin kerätyissä runoissa, joten se ei ainakaan ole menossa pois – ja miksi olisi. Väitän, että tämän antologian lukemalla voi nähdä, minkälainen runous löytää tiensä myös kirjankansien väliin tulevina vuosina. Raja-aitoja murtuu, ja patsaita kaatuu kuten Lyytin runossa. On mahtavaa, että valikoimaan on saatu tekstejä ja käännöksiä myös muilta kuin suomeksi tai englanniksi kirjoittavilta.

Usein kuulee väitettävän, että harvan lavarunoilijan tekstit toimivat kirjasta luettuna, mutta tämä antologia todistaa sen vääräksi. Vain jotkin selvästi musiikin kanssa esitettäväksi tarkoitetut tekstit kärsivät paperille painamisesta. Joitakin pitkiksi venyviä runoja olisi voinut minun makuuni tiivistää - usein lavarunot kasvavat lähelle poetry slamien kolmen minuutin ja open micien viiden minuutin aikarajoja. Itse en usein välitä antologioista, mutta tämä on vaikuttava ja tarjoaa runoja luettavaksi monenlaisiin oloihin, tilanteisiin ja tunnelmiin.

"Yö on Helsingin talvessa pitkä, / hiljaisuuden löyhkästä sakea // hullujen hiljaisuuden // On niin tyyntä, ettei täällä uskoisi kenenkään tappavan itseään!"
 (Muhaned Durubi: Kaarlenkatu 7, suom. Sampsa Peltonen)


Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (Otava 2007, suom. Tapani Kärkkäinen)

Puolalainen Olga Tokarczuk julkistettiin lokakuussa Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2018 saajaksi. Veikkasinkin hänelle palkintoa, sen verran laajaa on näkyvyys mm. englanninkielisessä maailmassa ollut viime vuosina. Olin aiemmin lukenut Tokarczukilta Man Booker International -palkitun Vaeltajat. Nobel-palkitsemisen selvittyä lähdin juoksemaan työpisteeltäni Pasilan kirjaston hyllyille hakemaan työjuttuja varten tuoreiden nobelistien teoksia, ja Tokarczukilta hyllystä löytyi romaani Alku ja muut ajat. Lueskelin alkusivuja, jotka osoittautuvat niin kiehtoviksi, että kirja tuli mukaan kotiin asti.

Tyylilaji on erilainen kuin Vaeltajissa, sillä Alku ja muut ajat on mystisempi, maagisrealistisempi ja kiinnittyy kielellään enemmän luontoon. Yhdistävänä tekijänä näillä kahdella teoksella on fragmentaarisuus. Alku ja muut ajat etenee lyhyinä, muutaman sivun mittaisina episodeina, jotka kohdistuvat vuorollaan kuhunkin henkilöhahmoon ja kuvaavat aikojen subjektiivisuutta, samalla limittäisyyttä. Romaani on kuin spiraali, sen eri ajat kiertyvät kerroksittain itsensä ympäri. Kirjan rakenne näyttäytyy tällä tavoin myös luonnon kulkuna. Kerronta on vangitsevaa.

Romaanista nousevat kuuluviin erityisesti vahvojen naishahmojen äänet. Elämä on eri tavoin rankkaa: Tähkästä tulee kylän ulkopuolella elävä, hyljeksitty hahmo, Genowefasta taas vaimo joka pitää tiukalla otteella kiinni kunniallisesta elämästään. Tapahtuu mystisiä asioita, joita ei suuremmin ihmetellä tai selitetä, vaan ne ovat kiinni kirjan maailmassa yhtäläisesti todellisten historian tapahtumien kanssa. Pieni puolalainen kylä kokee omalla tavallaan mm. maailmansodan ja kommunismin nousun. Alku-kylä vaikuttaa eristyneeltä; ovatko suuret kaupungit ja niiden elämä edes oikeasti olemassa?

Lapsia syntyy, ihmisiä kuolee eri ikäisinä ja syistä, rauhassa tai väkivaltaisesti. Esineiden ja luonnon elementtien merkitys on suuri. Tokarczukin kieli on vahvaa, väreilevää, elämästä täyttä. Teos sopii luettavaksi hitaasti, muutama episodi kerrallaan. On jo klisee, että kirjallisuuden avulla voi elää monta elämää, mutta Alku ja muut ajat -romaanin tapauksessa se pitää vahvasti paikkansa. Odottelen seuraavaa Tokarczuk-suomennosta innolla.

“Kuvitteleminen on pohjimmiltaan luomista, se on silta joka yhdistää aineen ja hengen. Varsinkin silloin jos sitä tehdään usein ja keskittyneesti. Silloin kuvitelma muuttuu ainepisaraksi ja yhdistyy elämän virtoihin. Joskus jokin siinä saattaa matkan varrella vääristyä ja muuttua. Niinpä ihmisten toiveet tarpeeksi vahvistuttuaan täyttyvät – eivät tosin aina siten kuin oli odotettu.” (s. 101)


Juha Rautio: Sääntö 0 (Enostone 2019)

Kekseliästä, nokkelaa runoutta, joka ei kuitenkaan tyhjene kikkoihin. Juha Raution runokokoelma Sääntö 0 esittelee taitavan tekijän osaamista monelta puolelta, mutta tärkeintä on itse runous, sen aikaansaamat vaikutukset lukijassa. Poeettista värinää on miellyttävän paljon. Runotyylit ja tekstien asettelut ovat moninaiset: kirjaan johdatellaan sisälle lyhyiden säkeiden pudottelulla, välillä vastaan tulee proosaruno, sitten luettelo, konkreettinen äänien kuoro. Huumoria ei unohdeta, ja se näkyy erityisesti pitkässä "puistorunossa", jossa vastaan tulee mm. Parkkihallipuisto ja Vapaiden immateriaalioikeuksien ideapuisto. Kyseinen runo on ollut ensimmäinen kosketukseni Raution tuotantoon, sillä kuulin kerran hänen esittävän sen livenä – oli mainio esitys, teksti sopii hienosti lavoille. Arkikieltä hyödynnetään kokoelmassa tyylillä: "Se ottaa sinut kuin pullan pussista". Omintakeisten kielenkäytön ja ajatuksen kuljettamisen tapojen ansiosta tämä moninainen kokoelma rakentuu yhtenäiseksi.

"Jos laitan sanat suuhusi, voisitko pitää niitä hetken, niin ettet vielä pitkään aikaan sanoisi mitään." (s. 66)


Annastiina Storm: Kerro, kerro (S&S 2019)

Miten kertoa edesmenneen läheisen elämäntarina ja tehdä se oikein? Nimittäin vaikka kertomuksen kohteena oleva eläisi vielä, olisiko hän välttämättä rehellinen? Annastiina Stormin romaani Kerro, kerro herättää kiinnostavia kysymyksiä elämäntarinoista ja -valheista. Kehykseksi kirjoittaja on ottanut Lumikki-sadun, johon teksti viittailee intertekstuaalisilla silmäniskuilla. Viitteitä on jonkin verran enemmän kuin esim. Salla Simukan trilogiassa, mutta ei paljon. Tässä on mukana muuttaminen lyhytkasvuisten kodinhoitajaksi, "paha kuningatar" – pelastava "prinssi" napataan omatoimisesti, ja romaanissa voi havaita feminististä uudelleentulkintaa muutenkin. Lumikki on minäkertojan äiti, jonka tarinan ohella kertoja selvittää omaansa.

Eri äänet ja aikatasot vuorottelevat, mutta romaania ei ole minusta hankala lukea. Pidän kovasti Stormin kirjoittamasta täsmällisestä ja esteettisestä kielestä, lauseiden rytmit ja sanojen asetelmat tekevät lukemisesta nautittavaa. Kerrontaratkaisuna on kiinnostava, että osa kertomuksesta on kuviteltua keskustelua jo kuolleen äidin kanssa. Menneisyyttä selvittäessään kertoja pohtii omaa vapaaehtoista lapsettomuuttaan ja sen vaikutusta parisuhteeseensa, mikä on yllättävän harvinainen aihe nykyisessä kaunokirjallisuudessa käsiteltäväksi. Klassikkosadun tuoma kerros sulautuu romaaniin hyvin, ja kirjailija hallitsee mallikkaasti erilaisten kerrontatyylien rekisterit. Kerro, kerro ansaitsee minusta lisähuomiota tämän vuoden kotimaisten romaanien joukosta.

"Äiti ei hievahdakaan. Voin nähdä hänen ajatustensa raskaiden rattaiden pyörivän. Hän kelaa yhteisiä vuosiamme, kaikkia kertomisiaan ja kertomatta jättämisiään. Miten olemalla ja mitä tekemällä hän olisi voinut näyttäytyä niin ehjänä, ettei hänen lapsensa tarvitsisi kirjoittaa hänestä kaikenlaista moskaa?" (s. 131)


Miia Toivio: Sukupuutot (Teos 2019)

Miia Toivion kolmannessa runokokoelmassa satiiri on vahvaa siksi, että monet voisivat ottaa kyseiset tekstit tosissaan ja olla niiden kanssa samaa mieltä ilman mitään tasoja. Sukupuutot sisältää sekä yleisiä että yksityisiä sukupuuttoja. Varsinkin yleisemmästä näkökulmasta katsottuna kokoelman ensimmäisen osion "Dystopian aakkoset" sarkastinen purevuus käy selväksi: "haluan elää täällä niin kauan kuin se on mahdollista, / ilman syyllisyyttä, ilman valinnanvaraa." (s. 15) Toivion teos ei ole toki pamfletti vaan runokirja, joka lähestyy tematiikkaa kielen avulla: mitä ympärillämme toistellut lauseet lopulta tarkoittavat, voivat tarkoittaa? Minkälaisin sanoin asuntomessualueelle muuttamista voisi perustella? Tyylikäs käsittelytapa jatkuu myöhemmissä osioissa, joissa ympäristöstä siirrytään aiheiden tasolla lähemmäs minää. Ironia putoaa vähitellen pois. Käsittelyssä tuntuvat olevan ero, yksineläminen ja lapsettomuus: "On kuin astuisin taaksepäin sukupolvien ketjussa, / koska eteenpäin en voi enää mennä – –" (s. 67) Myös mennyttä runot katsovat uusin silmin. Miten hyväksyä koetut asiat, tulla niiden kanssa sinuiksi? Onnistuuko se tulemalla takaisin ruumiiseen, muuttumalla "sinäkokemukseksi"?

Säe- ja proosamuotoisen runon välillä vaihteleva Sukupuutot ei tee suuria kokeiluja muodolla, mutta se käyttää kieltä hienosti tavalla, joka tuo pintaan ajatuksia, oivalluksia ja voimakkaita tunnemuistoja. Harkitun tyylikäs kirja kuuluu vuoden vahvimpien runokokoelmien joukkoon.

"mutta mikään mikä on kätkettyä ei voi loistaa tässä maailmassa. Näkyvyys on elinehto. Kuka vielä uskoo siihen vanhaan juttuun yhteen hiileen puhaltamisesta, se on kuulkaa oma hiili johon pitää puhaltaa, kannattaa päinvastoin olla varovainen ettei kukaan tule sitä anastamaan, ihmisten kanssa pitää olla niin tarkkana – –" (s. 41)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti