Lokakuun lyhyet: 8 minibloggausta

Margaret Atwood: Testamentit (Otava 2019, suom. Hilkka Pekkanen)

Fanifiktiota Atwoodin tapaan vai omilla jaloillaan seisova romaani? Margaret Atwoodin Testamentit on ollut vuoden odotetuimpia kirjoja, mutta samalla jatko-osan taakka on painanut teosta. Kun sain sen käsiini, katsoin lähes 500 sivun pituutta ja mietin, onko Atwood tykästynyt vaihtoehtoisen maailmansa esittelyyn jo liikaa. Teos on kuitenkin kirjoitettu vetäväjuoniseksi kertomukseksi, joita kolmen kertojan muistelut kuljettavat vuorotellen. Testamentit oli minulle pitkästä aikaa vahvaa immersiota, tarinaan uppoamista aikaansaava kirja. Se on syntynyt fanien uteliaisuuden pohjalta, mutta Atwood on tehnyt työnsä romaanikirjailijana itselleen uskollisesti.

Kertojina toimivat kolme naista: Agnes, joka on elänyt lapsesta asti Gileadissa, Lydia-täti, joka on pelätty ja kunnioitettu vanha johtajatäti mutta samalla myös sala-anarkisti, ja 16-vuotias Daisy, joka elää Kanadassa ja jonka kohtalo kietoutuu vahvasti Gileadiin. Agnesin ja Daisyn osiot on väliotsikoitu kuulustelulausunnoiksi, Lydia-täti puolestaan on kirjoittanut salaisen käsikirjoituksen, jota piilottelee kirjastossa. Tädit ovat Gileadissa joukko harvoja ja valittuja naisia, jotka saavat lukea ja kirjoittaa, sillä he vastaavat naisten koulutuksesta. Kerrotusta paljastuu uutta tietoa Gileadin perustamiseen johtavasta vallankumouksesta, nuorten naisten kouluttamisesta vaimoiksi ja maanalaisesta vastarintatoiminnasta, joka ulottuu totalitaristisen valtion johtavaan eliittiin saakka. Atwoodin luoman maailman yksityiskohdat ovat kiinnostavia, kauheita ja värisyttävät myös sen takia, että ne ovat todellisesta maailmasta: tämä on dystopiaa, mutta ei fantasiaa. Luin samaan aikaan Testamenttien kanssa Jokha Alharthin romaania Celestial Bodies, joka kuvaa Omanin historiaa, ja välillä unohdin, kummasta kirjasta olin lukenut mitäkin naisten kontrollointiin liittyvää.

Testamentit on trillerimäisen jännittäväksi rakennettu kuvaus maailmasta, joka on fiktiivinen mutta mahdollinen. Atwood on luonut kertojiksi kiinnostavia hahmoja, joista erityisesti Lydia-täti nousee esiin kyynisessä ristiriitaisuudessaan. Suomennos on tehty hyvin varsinkin käytettävissä olleeseen aikaan nähden, joitakin typoja ja pari kömpelön tuntuista kohtaa huomasin. Suosittelen Orjattaresi-teoksen lukemista pohjaksi ennen tätä. Edeltäjänsä tavoin Testamentit saa kysymään: mitä sinä tekisit, jos?

"Olin väärennös, kuin antiikkiesine, joka ei ole aito vaan suunnitelmallisesti laadittu jäljitelmä. – – Kasvojen muuttumiseen ei mene kauan: aika veistää kasvoja kuin puuta ja kovettaa ne. En enää katsele maailmaa haaveellisin silmin. Minusta on tullut tarkkaavaisempi, keskittyneempi. Olen tiivistynyt." (s. 52


Sanna Karlström: Alepala (Otava 2019)

Ei jösses, en kyllä jaksaisi mitään Alepa-runoja, ajattelin kun katsoin runokokoelman kantta sen saavuttua pöydälleni. Pahimmassa tapauksessa kyse olisi jostain hassuttelusta, huumorirunoudesta, sitä en ainakaan jaksaisi. Onneksi Sanna Karlströmin Alepala laajenee tämän aihepiirin ulkopuolelle. Moneen kertaan palkittu tekijä saa kokoelmansa säkeisiin puhuttelevaa värinää. Arkisen ja "runomaisen" ajattelun törmäytyksistä syntyy kiinnostavia yhteyksiä. Joissain runoissa on todella sieluun osuvia kohtia. Silti mietin kokonaisuutta ja onko se yhtenäinen, miten tämä toimii runokirjana. Plussaa annan siitä, että teos on tiivis eikä ylivenytetty.

Lähikauppanäkökulma laajenee kiinnostavasti kulutukseen ja maailman tilaan, näiden kytköksiin. Välissä pohditaan vanhemmuutta, lapsen kasvamista, kielikuvana kaupassa kennosta poimittu muna. Teos tuntuu vahvasti enemmän runojen kokoelmalta kuin runokokoelmalta, osien summa ei luennassani kohoa suuremmalle tasolle. "Loppu"-osion tummasävyiset runot kolahtivat minuun parhaiten.

"En saa keittiötä siivottua, itsestäni hyvää kuvaa, tunteet ovat kadonneet tai äänetön lanttu kasvanut siihen missä ne sijaitsivat

Kaikki loputon pyristely ja minkä tähden: asiat eivät ole muuttuneet, vain niiden hinta"
(s. 47)


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY 2019)

Maagisrealistista proosaa pohjoisen maisemista kauhumausteilla, voisin tiivistää tämän esikoisromaanin. Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on ääneltään tuore, samalla se ammentaa vaikutteistaan vahvasti. Tuntuu laiskalta mainita Lapista lähtöisin olevan tekijän yhteydessä taas Timo K. Mukka, mutta mielessä käy välillä, että tällaista voisi olla jos Mukka olisi kokeillut kauhuromanttisia vaikutteita. Heikkilän romaanin kielessä on sekä verevää elämänvoimaa että palavia pääkalloja. Kerronta pysyttelee muuten realistisissa kehyksissä, mutta joki edustaa maagisuutta: se vaatii uhreja ja kieltäytyy antamasta elämää, jos tulee suututetuksi.

Romaanin minäkertoja Eeva palaa alussa kotikyläänsä, josta lähti neljä vuotta sitten. Hän haluaa nähdä äitinsä, mutta kotona ovat enää velipuoli Alarik ja isäpuoli Eino – äiti on kuollut vain viikkoa aiemmin. Eevalla on selvittelemättömiä välejä monen kanssa, eikä hän aio lähteä saamatta oikeutta kokemalleen vääryydelle, joka on niin musertavaa ettei anteeksianto tunnu mahdolliselta. Romaanin dialogit on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella, mutta esim. Rosa Liksomin Everstinnasta poiketen muu proosakerronta teoksessa on kirjakielistä. Aluksi pohdin, töksähtelevätkö siirtymät minäkertojan osalta kun kirjakielinen kerronta vaihtuu murteeseen, mutta kirjan edetessä asia lakkasi häiritsemästä. Teos välttää saturaation mainiosti, jälkipuoliskolla syke lähinnä kasvaa ja elämä virtaa kirjoituksessa yhä vahvemmin. Kielen energia voimistuu kertomuksen edetessä tuulenvireen mainingeista teräväksi myrskyaallokoksi. Alleviivattavaksi sopivia lauseita on paljon.

Veteen syntyneet on väkevä esikoisromaani, joka painuu mielen perukoille. Kostosta ratkaisuna voi olla montaa mieltä, mutta romaaniin se tuo voimaa, vaikka jäljelle jäisi vain verta, tuhkaa ja toivon houkuttava joki. Kuolema on läsnä alusta loppuun, mutta ahdistavan musertavaksi tunnelma ei painu – kielen kauneus tuo lohtua.

"Tyhjän kalastaminen on heidän juttunsa, joen yllä soutaminen heille tarkoitettu pakopaikka. Minulle joki on hautausmaa, karujen rantojen ja liukkaiden kivien äärellä luikerteleva viimeisen hengenvedon virta. – – Muistan, kuinka keveästi toisinaan hengitin veden alla." (s. 62)


JP Koskinen: Tulisiipi (Like 2019)

Kun siirtolaisuus vei ojasta syvälle allikkoon. JP Koskisen romaani Tulisiipi kuvaa elämää 30-luvulta 60-luvulle: amerikansuomalainen perhe päättää lähteä kovasti hehkutettuun Neuvosto-Karjalaan "depression" iskettyä Yhdysvalloissa. Työväen paratiisin pitäisi odottaa perillä, mutta eihän siinä hyvin käy, kun valta pääsee keskittymään tuhoisin tavoin. Teemaa on käsitellyt kotimaisessa kirjallisuudessa omalla tavallaan mm. Sirpa Kähkönen Graniittimies-romaanissaan. Koskinen tuo kertomukseensa uuden tason ottamalla näkökulmahenkilöksi pojan, joka haluaa vain lentää.

Kaarlella on jo lapsena niin suuri palo lentämiseen, että hän hyppää siivet selässä rakennuksen katolta. Siitä selvitään suhteellisen vähin vaurioin, mutta myöhemmin kohtalo ei ole yhtä suopea. Totalitaristisen yhteiskunnan kurimus vie mukanaan Kaarlen perheineen, ja pakoyrityksistä huolimatta päätepysäkkinä on lopulta Siperia. Lentämään nuori mies silti pääsee osoitettuaan poikkeuksellista lahjakkuutta, ja vuosien saatossa koneet kasvavat. Linda, ystävä lapsuudesta asti, tukee Kaarlea jonka pää on aikuistuttuaankin todella pilvissä. Edes rankat leiriolot eivät taita lentävien unelmien siipiä.

Koskisen teos on lajityypissään onnistunut historiallinen lukuromaani ja kertomuksena koskettava. Rankkoja kuvauksia tasapainotetaan lempeydellä ja toivolla.

"Lumi narskui, takanani kuusi miestä piti toisiaan kädestä ja polki tiukassa rivissä hankeen uraa. He tuijottivat päät roikkuen lumeen tallaamiani jälkiä, kukaan ei jaksanut katsoa saappaankärkiään pidemmälle. Jos olisin kävellyt kalliolta alas, he olisivat seuranneet minua ja pudonneet perässäni." (s. 215)


Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (Aviador 2019)

Anna Elina Isoaro on kirjoittanut runoteoksensa Tämänilmaiset raskaasta, vaikeasta aiheesta. Kyseessä on hieno, pysäyttävä ja tuskallisen surullinen kokoelma, jossa syntymän ilo kääntyy suruksi menetyksestä. Ensilukemalla tuntuu, etten pysty irrottamaan yhtään sitaattia. Ettei niin voi tehdä. Että tämä ei ole minun kokemusmaailmaani eikä minun ole oikeutta jakaa tästä pätkiä jotka jotenkin tuntuisivat minussa, koska voivatko ne todella. Lisälukemisella tämä hankala tunne vaimenee, ja loppupuolen osio "Iltasatuja tyhjän vuoteen äärelle" on sellaista surujen runoutta, josta jokainen voi löytää paikkansa. Teoksen parissa tulee olo, että nyt pitää keskittyä kuuntelemaan, mitä kirjoittajalla on sanottavana.

Runot ovat kokoelmassa vaikuttavia alusta lähtien; siitä, kun kerran rakennettu hajoaa. Tekstien asettelua ja typografiaa käytetään tyylikkäästi hyödyksi ilmaisussa, mitään ei ole liikaa tai liian vähän. Erityisen tunnelman teokselle luo vanhan perinteen, kuten satujen, kehtolaulujen ja karjalaisten itkuvirsien käyttäminen uudelleenkirjoittamalla. Nykypäivän arki kietoutuu ikiaikaiseen. Eineksetkin ansaitsevat oodinsa, koska ne kuljettavat yli sen ajanjakson kun ei jaksa muuta. Suru tulee, jättää tyhjiä paikkoja ihmiseen. Myöhemmin se on osa elämää, meille kaikille menetyksiä kokeneille tuttua.

"Lintukoto ei ole pörheä turva, / vaan paikka jossa taivaankansi koskettaa maata. / Mitätön lätäkkökin osa aavaa, / samaan uomaan läiskyvät / Tuonen tumma ja elon vaahtoava virta." (s. 54)


Pertti Saloheimo: Ennustus linnuston tulevaisuudesta (WSOY 2019)

Pertti Saloheimon esikoisteos Ennustus linnuston tulevaisuudesta on kokoelma proorunofragmentteja. Näin ainakin kustantajan esittelyn mukaan; ovatko fragmentit lopulta runoa vai proosaa, riippuu lukemisasennosta. Tekstit ovat esteettisesti miellyttävällä tavalla muotoiltuja ja aseteltuja, surua on tosin läsnä, jotain uhkaavaakin. Muuttuvan ilmaston ja tuhoutuvan luonnon voi nähdä kuultavan läpi kokoelman ensimmäisestä osiosta: "Meidän on käytettävä kaikkia kykyjämme, mutta juuri tietoisuuden kynnyksellä otteemme kirpoaa." (s. 13) Raha näyttäytyy ahneena toukkana. Miksi yksittäinen ihminen haluaa pitää kiinni syyllisyydestään, joka ei välttämättä vie eteenpäin - siihen vastaa teoksen toinen osio. Mystiset kirjeet tuovat vaihtelua teoksen kokonaisuuteen ja erottavat tämän tyypillisestä proosarunoelmasta.

Ihminen käy kokoelmassa keskustelua ympäristönsä ja laajemmankin avaruuden kanssa. Vastauksia ei taida tulla, eikä niitä nähdä kirjeisiinkään. "Kysymykset eivät johda toimintaan, vastauksiin ehkä." (s. 40) Biologisten ilmiöiden sementoinnissa yleisiksi totuuksiksi huomaan haluavani väittää vastaan, kuin kyse olisi esseistä. Saloheimon valitsema muoto jättää kuitenkin lauseiden väitteitä auki, koen, joten en aloita väittelyä. Ja toisaalta: "Takerrumme asioihin, jotka vielä näyttävät toteutuvan johdonmukaisesti, jos unohdamme muutamia häiritseviä yksityiskohtia." (s. 70) Tilaa harmaan sävyillekin jää, mikä on tärkeää, ehkä olennaisinta kaikista, sanoisin. Monitulkintaisuutta ja pureksittavaa on. Kokoelma päättyy vahvan poeettisiin lauseisiin. Pyrstösulat jäävät loistamaan.


Pontus Purokuru: Römaani (Kosmos 2019)

joo eli kokeellinen romaani

toteuttaa internetin estetiikkaa ja samalla jo nimestä syntyy viittaus esim. harry salmenniemen tuotantoon, vrt. runojä

sit on myös kollaasia

näin jonkun kommentin facessa että joku ois verrannu aronpuron aperitiffiin, mut oon lukenut siitä vasta alun niin en voi sillee analysoida

ja sit on tietty ekholmin rakkaus niinku

mut tää on melkein pelkkää chattia koko kirja eikä mitään puheen litteroinnin illuusiota, ja tässäkin on sellainen tietty kerros että kyseessä ois materiaali joka on löytynyt jostain

ekholmilaista on myös ironia ja kyynisyys jotka tässä tuntuu jotenkin vielä ahdistavammilta

kuten purokuru itsekin sanoi messuilla että tästä oli sanottu

(metapuhetta ja -tasojakin on muuten paljon)

että tää ei tarjoa pakofantasiaa kuten täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

vaan tää kyynis-ironinen vilpittömyyden välttely tuntuu kehältä josta ei voi päästä pois

ja onhan näissä keloissa paljon samastuttavaa ja tunnistettavaakin

sit taas miettii, että millaista elämä on jossain keski-pohjanmaan maaseudulla vrt. kalliolaisen kulttuurialan pätkätyöläisen elämä

kun vaikka mäkin oon helsinkiläinen "kulttuurityöntekijä" niin en silti oo muistaakseni koskaan käynyt rytmissä

en ylipäätään liiku kalliossa kauhean usein, varsinkaan missään "yöelämässä"

nyt mulle tulee näistä lainausmerkeistä mieleen kirjassakin mainittu iida sofia

ja jotenkin hauskaa että tässä namedroppaillaan aika paljon vaikka tekijä on kirjoittanut ironisesti paperi t:n teksteistä

ellei se itsessään jo oo kommentti johonkin, emt meni sit vaan ohi

sinänsä tästä syntyy välillä jonkinlainen "autenttisuuden" vaikutelma

(en pääse noista lainausmerkeistä enää irti, niistä muuten tulee mieleen myös ishiguron pitkän päivän illan stevens, hitto mä nauroin siinä kirjassa lainausmerkkien käytölle, se oli hillitöntä, upeaa; tämä oli muuten vilpitöntä tunteen ilmaisua)

merkitystä on tietysti ollut materiaalin järjestämisellä

hassua miten välillä lukiessa tuntui, että oli varmasti kuullut jonkin repliikin jo mikä meitä vaivaa -jaksossa, ja varmaan niitä olikin poimittu

mutta joo, ei tää lukukokemuksena ollut niin päräyttävä kuin odotin TAAHLK:n perusteella

ehkä se "kokemus" jäi sen ironisen etäisyyden taakse kyynisyyden jähmettämäksi

ehkä sekin tämän kirjan kanssa vaan sopi kuvaan

jätän pisteen laittamatta perään, sekin liittyy

"mä olen lakannut seuraamasta joitain 'menestyjiä' instassa ym koska ärsyttää niiden menestymiselämä ja pelkään että mustakin tulee menestyjä mutta samalla haluisin sellaiseks" (s. 19)


Sinikka Huusko: Suolaruusu (Kulttuurivihkot 2019)

Järkyttävä ja järkyttävän upea teos. En pystynyt muuhun kuin kliseiseen aloitukseen tämän kirjan kanssa, sillä lähinnä sen parissa teki mieli huutaa apua. Sinikka Huuskon runokokoelma Suolaruusu ei ainakaan jätä kylmäksi, vaan tekstit saavat aikaan tunneryöppyjä, vaikeita oloja, ja samalla suurta vaikuttuneisuutta tekijän ilmaisusta. Runojen estetiikka kiinnittää huomion aidosti rohkealla omintakeisuudellaan. Samalla se häiritsee aihepiirin takia, ja tämä ajatus on ollut myös Huuskolla taustana hänen alkaessaan kirjoittaa kokoelmaa, hän kertoi HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokashaastattelussa; esikoisteos on syntynyt Vladimir Nabokovin Lolitan aikaansaamista vaikeista tunteista. Miksi kauheita asioita voi kuvata kauniilla kielellä, ja saada lukemisesta taiteellista nautintoa?

Suolaruusussa näkökulma on ensisijaisesti hyväksikäytetyksi joutuneen lapsen. Näkymät ovat välillä hätkähdyttäviä, jopa painajaismaisia: "Aurinko, kultasydäminen huora", "verestä turvonnut hiusdonitsi", "hirviöt nousevat nurkasta tiarat päässä". En ihmettele, että HS:n raati poimi tämän ehdokkaisiin – teos on hieno löytö vasta pari vuotta sitten aloittaneen pienen kustantamon katalogista. Kustantajalle haluaisin osoittaa kommentin kustannustoimittamisen tärkeydestä, sillä teoksessa näkyy valitettavasti viimeistelemättömyys: on typoja, hieman kömpelöitä rytmityksiä, joitakin sanavalintoja olisin miettinyt vielä. Kokonaisuutena teos on vaikuttava, häiritsevä, hieno.

"jonain päivänä, jonain loistavan
punaisena veriperhosten päivänä kaikki
maailman eläimet kääntyvät sinua vastaan"
(s. 47)