Laura Tressel: Hengitys (WSOY 2020)
Oli hieman pysäyttävää aloittaa joitakin päiviä sitten kirja, jonka alkusivuilla kuvataan hengitystä ensisijaisena elintoimintona. Ajankohtaisuuden sattuma. Laura Tresselin esikoisrunoteoksen teemoja ovat hengityksen lisäksi sukeltaminen, meri ja merenneidot. Pieniksi fragmenteiksi jakautuva kokoelma yhdistää tiedonsirpaleita kollaasimaisesti, ja muitakin menetelmiä on hyödynnetty. Uskon, että kirjan tekstit saavat ääneen esitettyinä paljon uusia ulottuvuuksia.
”pakokauhu väistyy, kun on annettava periksi ja hengitettävä / vettä” (s. 21)
Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)
Miksi ruotsalaiset kirjoittavat tällä hetkellä jännittävimmät tositarinat? Ensin Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen, nyt tämä. Suvun salattujen kipupisteiden tutkiminen ja isovanhempien suurimman kriisin kaivaminen etenevät dekkarimaisen jännittävästi. Schulman vie autofiktion askeleen pitemmälle fiktioon: omaelämäkerrallisen nykyhetken ja lapsuusmuistelujen rinnalla kulkee kuviteltu kertomus siitä, miten kaikki ehkä meni. Kiinnostavaa oli myös kahden kirjailijan tuotannon tutkiminen vihjeiden löytämiseksi.
”Lapsuudessa kehitin itselleni supervoiman: pystyin aavistamaan yhteenotot paljon muita aiemmin. Minulla oli vihatutka ja olen kantanut sitä mukanani koko ikäni.”
”Ehkä minä en vain käsittänyt, että joku voi pelästyä vaikken korottaisi ääntäni.”
”Minä olen kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee.”
”Hän ei menettänyt itsekunnioitustaan, vaikka Sven halveksi ja nöyryytti häntä vuosien ajan. Hän kutistui jokseenkin arvokkaasti, käpertyi selkä suorana.”
Bernardine Evaristo: Girl, Woman, Other (Hamish Hamilton 2019)
Bernardine Evariston Booker-palkittu romaani sisältää 12 eri henkilön tarinat. Valtaosa heistä on ruskeita tyttöjä ja naisia, lisäksi mukana on mm. they-pronominia lopulta käyttävä Morgan (jonka episodista muodostuu varmaan kompleksisin käännöshomma, jos kirja käännetään suomeksi). Evaristo kuvaa nyky-Britanniaa eri puolilta. Romaanista on puhuttu kokeellisena, mutta kun alkaa lukea, huomaa että se kai tarkoittaa lähinnä pisteiden ja isojen alkukirjainten pois pudottamista virkkeistä. Kun sitten pääsee yli tästä ajatuksesta ja hyväksyy olevansa lukuromaanin parissa, huomaa Evariston tarinat vetäviksi ja henkilöt kiinnostaviksi. 450 sivun laajuus taittuu loppua kohden yhä vauhdikkaammin. Kirja voisi olla myös novellikokoelma, mutta sen henkilöiden tarinat solmiutuvat yhteen tuttavuuksien ja sukulaisuussuhteiden kautta, ja loppuepisodit tuovat monet heistä samaan tilaan nykyhetkessä. Ihailen kirjailijan tekemää suurta työtä hahmojen äänten tavoittamisessa.
”nobody talked loudly about never having been on a plane, seen a play or the sea, or eaten in a restaurant, with waiters
nobody talked loudly about feeling too uglystupidfatpoor or just plain out of place, out of sorts, out of their depth” (s. 132)
Malin Persson Giolito: Tapaus Youssuf K. (Johnny Kniga 2019, suom. Tarja Lipponen)
Persson Gioliton mukaelma Kafkan Oikeusjutusta sijoittuu nykypäivän Ruotsiin. Oikeustieteen opiskelija Youssuf K. pidätetään joitakin päiviä terrori-iskusarjan jälkeen. Näyttää siltä, että hän on epäilyttävä perhetaustansa ja uskontonsa vuoksi. Eikä hän saa tietää, mistä häntä syytetään. Romaanin sijaan ajattelen tätä pitkänä dekkarinovellina, joka iskee suoraan ja armotta.
”Myöhemmin hän pohti sitä, miten tavalliselta kaikki oli tuntunut hetkeä ennen.” (s. 22)
Bill Bryson: Keho – opas asukkaalle (WSOY 2020, suom. Nina Mäki-Kihniä)
Sujuvasti ja kevyellä, helposti omaksuttavalla otteella kirjoitettua nippelitietoa ihmiskehon ihmeellisyyksistä. Ajankohtaistakin siinä mielessä, että viruksia ja sairastumista käsitellään jonkin verran. Äänikirjana sopii lenkkikuunneltavaksi mainiosti.
Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö – vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi 2019)
Vetävä tietokirja Nobelin kirjallisuuspalkintojen historiasta. Mukana on sekä hauskoja anekdootteja että vakavampia mietteitä; tekijä tuo esiin oman perustellun näkökulmansa siihen, miten valtaa olisi voinut käyttää paremminkin.
”Myös Sillanpää herätti huomiota ’huolestuttavan dionyysisellä’ käytöksellään, kuten akateemikko Anders Österling kuvailee suomalaisnobelistin päihtymystilaa muistelmissaan.”
”Selma Lagerlöf sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1909 – ja pääsi äänestämään vaaleissa ensi kerran vasta vuonna 1921.”
”Kirjallisuus on aina sidoksissa aikaansa ja sen yhteiskunnallisiin oloihin. Kirjoittaminen, julkaiseminen ja lukeminen ovat poliittista toimintaa, jolla on monenlaisia vaikutuksia ympäröivään yhteiskuntaan.”
Lisa Taddeo: Kolme naista (Gummerus 2020, suom. Marianna Kurtto)
Lähtökohdat tämän kanssa olivat kahtalaiset, ja aloitin äänikirjan lopulta hetken mielijohteesta. Hesarin jutun jälkeen mietin, onko tämä vain sosiaalipornahtavaa seksilittiä, toisaalta Sivumennen-podcastissa teoksen käsittely oli kiinnostavaa. Taddeo on kirjoittanut amerikkalaisten nykynaisten seksuaalisista haluista kertovan teoksensa hyvin kaunokirjalliseen tapaan: henkilöiden kokemuksia kuvataan välillä mm. sinäkerronnalla. Dokumenttiromaani on koukuttava, eikä yksityiskohtainen seksin kuvauskaan mene liian kiusalliseksi. Kuvakieli sen sijaan on välillä liikaa. Teoksen kohtaloissa on paljon traagista, mutta yleispäteväksi esitykseksi tästä ei liene, sillä kirjan naiset on valittu mukaan osaksi juuri heidän tarinoidensa dramaattisuuden vuoksi.
”Hän oli fantasioinut siitä, että näkisi miehensä naivan toista naista. Hän ei ollut varsinaisesti puhunut fantasiastaan ääneen, mutta hän oli usein tylsänpuoleisina hetkinään kuvitellut tilanteen. Ja nyt, yhtäkkiä, tilanne tuntui kammottavalla tavalla väärältä.”
Jarkko Tontti: Lain laita (Aviador 2020)
Moniaineksinen runokokoelma tekee lakitekstien kielestä runokieltä; uusiin merkityksiin kurkottelevat mm. laki kuolemansyyn selvittämisestä ja asunto-osakeyhtiölaki. Säe- ja proosaruno vuorottelevat, samoin hauskuus ja vakavuus, jotka tosin välillä myös sekoittuvat. Perustuslaki muuttuu kiinnostavaksi ja hillittömäksi, kun siihen sovelletaan oulipolaisen menetelmän variaatiota, joissa substantiivit korvautuvat toisilla. Kieli ja keinot ovat kokoelmassa vahvasti hallussa.
”muistelin aurinkoa / lähtöjä, kaikkia lähtöjäni, ovien sulkemisia / helpotusta, / että saatiin edes jokin ratkaisu” (s. 28)
”11 § Poismuutosta. Muuttaessaan pois asunto-osakeyhtiöstä asukkaan tulee viedä yön pimeydessä rikkinäiset huonekalunsa jäteastioiden läheisyyteen. Siitä tulee tuntea lievää syyllisyyttä, johon kuitenkin sekoittuu puhdistavaa helpotusta.” (s. 42)
Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau (Otava 1988, suom. Inkeri Tuomikoski)
Ranskalaisen uuden romaanin tärkeisiin nimiin kuuluvan Nathalie Sarrauten proosa on täynnä pinnan alla värähteleviä jännitteitä. Tunnistettavaksi sen tekee kolmen pisteen toistuva käyttö; ajatukset hakevat suuntaansa, niiden liikkeet pyritään tuomaan esiin huomaamattomimpia värähdyksiä myöten. Lauseiden rytmi on lähellä täydellistä. Juonen tasolla ei tapahdu paljoa: enonsa perheen luona asuva nuori mies tutkii perhettä ajoittain julmallakin katseella, joka näyttää ihmisten väliset suhteet pelinä, ja merkittäväksi käänteeksi muodostuu enon asuntokauppa perheystävä Martereaun kanssa. Sarrautessa on jotain erityistä … tekee vain mieli kulkea hänen kielensä mukana … nauttia rytmistä … soljua ja katsoa, miten psyyken langat yhdistyvät … miten ne purkautuvat … Tämä sopii uudestaan luettavaksi ja tutkittavaksi.
”en pääse heistä eroon, en pysty lähtemään pakoon … olen heissä kiinni kuin liimassa, pääsemättömissä, sairas, niin minä heille huutaisin – –” (s. 18)
”Toisten reaktiot, niin odottamattomilta kuin ne joskus vaikuttavatkin, eivät todella tule meille yllätyksenä. Sellaista reaktiota ei olekaan, joka ei jo aikaisemmin olisi esiintynyt luonnonasteella, jota jo emme olisi vaistonneet tunnustamatta sitä itsellemmekään.” (s. 130)
Rachel Cusk: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Alleviivaan nykyään monia omaan hyllyyn hankkimiani teoksia, mutta Rachel Cusk kuuluu hyvin harvoihin tekijöihin, joiden kirjojen marginaaliin piirtelen huutomerkkejä. Hänen tekstinsä on kirkkaan selkeäksi kirjoitettua, silti rauhassa pureksien omaksuttavaa. Julmassa katseessaan Cuskin kerronta on usein aivan hillitöntä. Siinä on se jokin. Kirja kirjalta parantava komea trilogia päättyy Kunnian myötä suorastaan fanfaarimaiseen lukuinnostukseen. Huomaa nyökyttelevänsä ”kyynisen kustantajan” tai ”tärkeilevän kriitikon” (lainaukset takakannesta) puheille, ja sitten miettii, olisiko näille pitänyt pyöritellä silmiään että miten ikävää, vai ovatko nämä pöydälle nostettuja kissoja, jotka mouruavat huomiotani nyt kun ovat tulleet nostetuksi pöydänalushämärästä. Kyseessä on romaani, joten tietenkin kyse on ensisijaisesti kysymysten esittämisestä. Tätä Cuskin trilogiassaan käyttämä kertojaratkaisu entisestään vahvistaa. Lukija saa miettiä.
”Se mitä kaikki kustantajat etsivät, hän jatkoi – niin sanottu Graalin malja nykyajan kustannusmaailmassa – oli kirjailija, joka myi hyvin ja piti samalla kiinni kirjallisista arvoista, toisin sanoen kirjailija, jonka kirjoista lukijat saattoivat vilpittömästi nauttia tuntematta, että niiden lukeminen oli alentavaa.” (s. 37)
”Ja parempaa piilopaikkaa ei olekaan”, hän sanoi, ”kuin mahdollisimman lähellä totuutta, kuten taitavat valehtelijat hyvin tietävät.” (s. 164)
”pakokauhu väistyy, kun on annettava periksi ja hengitettävä / vettä” (s. 21)
Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)
Miksi ruotsalaiset kirjoittavat tällä hetkellä jännittävimmät tositarinat? Ensin Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen, nyt tämä. Suvun salattujen kipupisteiden tutkiminen ja isovanhempien suurimman kriisin kaivaminen etenevät dekkarimaisen jännittävästi. Schulman vie autofiktion askeleen pitemmälle fiktioon: omaelämäkerrallisen nykyhetken ja lapsuusmuistelujen rinnalla kulkee kuviteltu kertomus siitä, miten kaikki ehkä meni. Kiinnostavaa oli myös kahden kirjailijan tuotannon tutkiminen vihjeiden löytämiseksi.
”Lapsuudessa kehitin itselleni supervoiman: pystyin aavistamaan yhteenotot paljon muita aiemmin. Minulla oli vihatutka ja olen kantanut sitä mukanani koko ikäni.”
”Ehkä minä en vain käsittänyt, että joku voi pelästyä vaikken korottaisi ääntäni.”
”Minä olen kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee.”
”Hän ei menettänyt itsekunnioitustaan, vaikka Sven halveksi ja nöyryytti häntä vuosien ajan. Hän kutistui jokseenkin arvokkaasti, käpertyi selkä suorana.”
Bernardine Evaristo: Girl, Woman, Other (Hamish Hamilton 2019)
Bernardine Evariston Booker-palkittu romaani sisältää 12 eri henkilön tarinat. Valtaosa heistä on ruskeita tyttöjä ja naisia, lisäksi mukana on mm. they-pronominia lopulta käyttävä Morgan (jonka episodista muodostuu varmaan kompleksisin käännöshomma, jos kirja käännetään suomeksi). Evaristo kuvaa nyky-Britanniaa eri puolilta. Romaanista on puhuttu kokeellisena, mutta kun alkaa lukea, huomaa että se kai tarkoittaa lähinnä pisteiden ja isojen alkukirjainten pois pudottamista virkkeistä. Kun sitten pääsee yli tästä ajatuksesta ja hyväksyy olevansa lukuromaanin parissa, huomaa Evariston tarinat vetäviksi ja henkilöt kiinnostaviksi. 450 sivun laajuus taittuu loppua kohden yhä vauhdikkaammin. Kirja voisi olla myös novellikokoelma, mutta sen henkilöiden tarinat solmiutuvat yhteen tuttavuuksien ja sukulaisuussuhteiden kautta, ja loppuepisodit tuovat monet heistä samaan tilaan nykyhetkessä. Ihailen kirjailijan tekemää suurta työtä hahmojen äänten tavoittamisessa.
”nobody talked loudly about never having been on a plane, seen a play or the sea, or eaten in a restaurant, with waiters
nobody talked loudly about feeling too uglystupidfatpoor or just plain out of place, out of sorts, out of their depth” (s. 132)
Malin Persson Giolito: Tapaus Youssuf K. (Johnny Kniga 2019, suom. Tarja Lipponen)
Persson Gioliton mukaelma Kafkan Oikeusjutusta sijoittuu nykypäivän Ruotsiin. Oikeustieteen opiskelija Youssuf K. pidätetään joitakin päiviä terrori-iskusarjan jälkeen. Näyttää siltä, että hän on epäilyttävä perhetaustansa ja uskontonsa vuoksi. Eikä hän saa tietää, mistä häntä syytetään. Romaanin sijaan ajattelen tätä pitkänä dekkarinovellina, joka iskee suoraan ja armotta.
”Myöhemmin hän pohti sitä, miten tavalliselta kaikki oli tuntunut hetkeä ennen.” (s. 22)
Bill Bryson: Keho – opas asukkaalle (WSOY 2020, suom. Nina Mäki-Kihniä)
Sujuvasti ja kevyellä, helposti omaksuttavalla otteella kirjoitettua nippelitietoa ihmiskehon ihmeellisyyksistä. Ajankohtaistakin siinä mielessä, että viruksia ja sairastumista käsitellään jonkin verran. Äänikirjana sopii lenkkikuunneltavaksi mainiosti.
Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö – vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi 2019)
Vetävä tietokirja Nobelin kirjallisuuspalkintojen historiasta. Mukana on sekä hauskoja anekdootteja että vakavampia mietteitä; tekijä tuo esiin oman perustellun näkökulmansa siihen, miten valtaa olisi voinut käyttää paremminkin.
”Myös Sillanpää herätti huomiota ’huolestuttavan dionyysisellä’ käytöksellään, kuten akateemikko Anders Österling kuvailee suomalaisnobelistin päihtymystilaa muistelmissaan.”
”Selma Lagerlöf sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1909 – ja pääsi äänestämään vaaleissa ensi kerran vasta vuonna 1921.”
”Kirjallisuus on aina sidoksissa aikaansa ja sen yhteiskunnallisiin oloihin. Kirjoittaminen, julkaiseminen ja lukeminen ovat poliittista toimintaa, jolla on monenlaisia vaikutuksia ympäröivään yhteiskuntaan.”
Lisa Taddeo: Kolme naista (Gummerus 2020, suom. Marianna Kurtto)
Lähtökohdat tämän kanssa olivat kahtalaiset, ja aloitin äänikirjan lopulta hetken mielijohteesta. Hesarin jutun jälkeen mietin, onko tämä vain sosiaalipornahtavaa seksilittiä, toisaalta Sivumennen-podcastissa teoksen käsittely oli kiinnostavaa. Taddeo on kirjoittanut amerikkalaisten nykynaisten seksuaalisista haluista kertovan teoksensa hyvin kaunokirjalliseen tapaan: henkilöiden kokemuksia kuvataan välillä mm. sinäkerronnalla. Dokumenttiromaani on koukuttava, eikä yksityiskohtainen seksin kuvauskaan mene liian kiusalliseksi. Kuvakieli sen sijaan on välillä liikaa. Teoksen kohtaloissa on paljon traagista, mutta yleispäteväksi esitykseksi tästä ei liene, sillä kirjan naiset on valittu mukaan osaksi juuri heidän tarinoidensa dramaattisuuden vuoksi.
”Hän oli fantasioinut siitä, että näkisi miehensä naivan toista naista. Hän ei ollut varsinaisesti puhunut fantasiastaan ääneen, mutta hän oli usein tylsänpuoleisina hetkinään kuvitellut tilanteen. Ja nyt, yhtäkkiä, tilanne tuntui kammottavalla tavalla väärältä.”
Jarkko Tontti: Lain laita (Aviador 2020)
Moniaineksinen runokokoelma tekee lakitekstien kielestä runokieltä; uusiin merkityksiin kurkottelevat mm. laki kuolemansyyn selvittämisestä ja asunto-osakeyhtiölaki. Säe- ja proosaruno vuorottelevat, samoin hauskuus ja vakavuus, jotka tosin välillä myös sekoittuvat. Perustuslaki muuttuu kiinnostavaksi ja hillittömäksi, kun siihen sovelletaan oulipolaisen menetelmän variaatiota, joissa substantiivit korvautuvat toisilla. Kieli ja keinot ovat kokoelmassa vahvasti hallussa.
”muistelin aurinkoa / lähtöjä, kaikkia lähtöjäni, ovien sulkemisia / helpotusta, / että saatiin edes jokin ratkaisu” (s. 28)
”11 § Poismuutosta. Muuttaessaan pois asunto-osakeyhtiöstä asukkaan tulee viedä yön pimeydessä rikkinäiset huonekalunsa jäteastioiden läheisyyteen. Siitä tulee tuntea lievää syyllisyyttä, johon kuitenkin sekoittuu puhdistavaa helpotusta.” (s. 42)
Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau (Otava 1988, suom. Inkeri Tuomikoski)
Ranskalaisen uuden romaanin tärkeisiin nimiin kuuluvan Nathalie Sarrauten proosa on täynnä pinnan alla värähteleviä jännitteitä. Tunnistettavaksi sen tekee kolmen pisteen toistuva käyttö; ajatukset hakevat suuntaansa, niiden liikkeet pyritään tuomaan esiin huomaamattomimpia värähdyksiä myöten. Lauseiden rytmi on lähellä täydellistä. Juonen tasolla ei tapahdu paljoa: enonsa perheen luona asuva nuori mies tutkii perhettä ajoittain julmallakin katseella, joka näyttää ihmisten väliset suhteet pelinä, ja merkittäväksi käänteeksi muodostuu enon asuntokauppa perheystävä Martereaun kanssa. Sarrautessa on jotain erityistä … tekee vain mieli kulkea hänen kielensä mukana … nauttia rytmistä … soljua ja katsoa, miten psyyken langat yhdistyvät … miten ne purkautuvat … Tämä sopii uudestaan luettavaksi ja tutkittavaksi.
”en pääse heistä eroon, en pysty lähtemään pakoon … olen heissä kiinni kuin liimassa, pääsemättömissä, sairas, niin minä heille huutaisin – –” (s. 18)
”Toisten reaktiot, niin odottamattomilta kuin ne joskus vaikuttavatkin, eivät todella tule meille yllätyksenä. Sellaista reaktiota ei olekaan, joka ei jo aikaisemmin olisi esiintynyt luonnonasteella, jota jo emme olisi vaistonneet tunnustamatta sitä itsellemmekään.” (s. 130)
Rachel Cusk: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Alleviivaan nykyään monia omaan hyllyyn hankkimiani teoksia, mutta Rachel Cusk kuuluu hyvin harvoihin tekijöihin, joiden kirjojen marginaaliin piirtelen huutomerkkejä. Hänen tekstinsä on kirkkaan selkeäksi kirjoitettua, silti rauhassa pureksien omaksuttavaa. Julmassa katseessaan Cuskin kerronta on usein aivan hillitöntä. Siinä on se jokin. Kirja kirjalta parantava komea trilogia päättyy Kunnian myötä suorastaan fanfaarimaiseen lukuinnostukseen. Huomaa nyökyttelevänsä ”kyynisen kustantajan” tai ”tärkeilevän kriitikon” (lainaukset takakannesta) puheille, ja sitten miettii, olisiko näille pitänyt pyöritellä silmiään että miten ikävää, vai ovatko nämä pöydälle nostettuja kissoja, jotka mouruavat huomiotani nyt kun ovat tulleet nostetuksi pöydänalushämärästä. Kyseessä on romaani, joten tietenkin kyse on ensisijaisesti kysymysten esittämisestä. Tätä Cuskin trilogiassaan käyttämä kertojaratkaisu entisestään vahvistaa. Lukija saa miettiä.
”Se mitä kaikki kustantajat etsivät, hän jatkoi – niin sanottu Graalin malja nykyajan kustannusmaailmassa – oli kirjailija, joka myi hyvin ja piti samalla kiinni kirjallisista arvoista, toisin sanoen kirjailija, jonka kirjoista lukijat saattoivat vilpittömästi nauttia tuntematta, että niiden lukeminen oli alentavaa.” (s. 37)
”Ja parempaa piilopaikkaa ei olekaan”, hän sanoi, ”kuin mahdollisimman lähellä totuutta, kuten taitavat valehtelijat hyvin tietävät.” (s. 164)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti