lauantai 16. toukokuuta 2020

Blogiessee: Kiusaantuneisuudesta

Kiusaantuneisuudesta


Tuomas Aitonurmi


Kuva: Quentin Dr / Unsplash


Seisoin liikennevaloissa Helsingin keskustassa. En ollut vielä myöhässä, minulla ei ollut kiire, mutta toisaalta oli hieman, kuten aina; alituinen pieni kiirehtiminen ja hätäily ovat osa olemustani. Olin matkalla siskoni lakkiaisiin, bussi lähtisi kohta Kampista, sitä ennen pitäisi käydä ostamassa kukka, olisi hyvä olla bussiterminaalissa ajoissa. Pieni hoppu. Hieman levoton, hätäinen olo. 
Valot vaihtuivat vihreäksi, lähdin ripeästi kävelemään yli kadun. Vieressäni käveli nainen, jonka arvelin minua hitaammaksi kävelijäksi, ja kun pääsimme kadun toiseen laitaan, pujahdin hänen ja liikennevalotolpan välistä, melko pienestä raosta, otin käännöksen tiukemmin ja arvelin säästäväni askeleita häneen verrattuna. Olin tehnyt fysiikan lakeja hyödyksi käyttäneen ohituksen, kuin kilparadalla; tiukalla käännöksellä ja sulavaksi kuvittelemallani pujahduksella olin osoittanut, että olin häntä nopeampi, ja nyt jättäisin hänet taakseni joutumatta kärsimään hidastelusta.
                      Ikävä kyllä tein virhearvion. Nainen ei ollut minua hitaampi. Ei ainakaan huomattavasti, sillä kun kävelimme jalkakäytävää eteenpäin, hän pysyi takanani suunnilleen samalla etäisyydellä, saatoin kuulla hänet, tuntea hänet pari metriä takanani – hän ei jäänyt koko ajan taaemmas kuten mielikuvani pohjalta piti tapahtua. Voi ei. Olin kiirehtinyt hänen edelleen, tungeksinut melkein, ja nyt hän olisi se joka joutuu kärsimään minun hidastelustani. Kauheaa, mitä hän minusta nyt ajattelisi. Pitäisi minua kömpelönä moukkana, joka ei osaa käyttäytyä kaupunkiliikenteessä ja liikkuu omahyväisesti muista välittämättä; hän pitäisi minua joko kusipäänä tai typeryksenä. Hengitykseni kiihtyi, vaikea olo levisi suoniin ja soluihin joka hengenvedolla samaa tahtia hapen kanssa. 
Kiihdytin vauhtiani, se oli ainoa keino selvitä tilanteesta. Marssin niin, että kävelykenkien pohjat läiskähtelivät jalkakäytävään, reppu pompahteli selässä, kangaskassi heilui kädessä villisti; pikakävelyä niin nopeasti kuin kehtasin, sekään ei saisi mennä överiksi. Onneksi kadunpätkä ei ollut pitkä, vain Sokoksen talon verran. Sen jälkeen avautui risteävä jalkakäytävä, seurasivat toiset liikennevalot.
                      Kiusaantuneisuus purkautui.
                      Nainen pääsisi halutessaan ohi helposti, hänen ei tarvinnut tehdä näyttävää ohitusta eikä minun tuntea hänen katsettaan edes sivusilmällä. Hengähdin. Siitä eteenpäin voisin kävellä rauhallisemmin, ellei taas sattuisi jotain, kiusallista.  
Tämä on älytöntä, ajattelin. Syntyi ajatus tekstistä: tämä on niin älytöntä, jostain mielen syvyyksissä piilevästä kumpuavaa, että tästä pitää kirjoittaa. Päätin, että olisi aika käydä läpi kiusaantuneisuuden tunteitani. Sitä, miksi pääkopassani toistui huolestuneeseen sävyyn joka päivä, monta kertaa, enemmän tai vähemmän tiedostetusti: voi ei, tämä meni pieleen, mitä tuo ihminen minusta nyt ajattelee… 

***

                      Ihminen on sosiaalinen olento, jonka olemiseen liittyy vahvasti erilaisten suhteiden muodostaminen muiden ihmisten kanssa. Historioitsija Yuval Noah Harari on suosituissa tietokirjoissaan Sapiens ja Homo Deus käynyt läpi ihmiseläimen historiaa, ja hän on nostanut teoksissa esille ihmisen tarpeen tarinankerrontaan. Kyky kertoa tarinoita on Hararin tulkinnan mukaan syy ihmisen menestykselle eläinkunnan keskuudessa. Homo Deus -kirjassa Harari kirjoittaa siitä, miten kokeva mieli ja tunteva mieli ovat ihmisessä erillään. Kerromme jatkuvasti mielessämme tarinaa maailmasta ja itsestämme, ja jos kokemuksemme ovat vastakkaisia tälle tarinalle, tunteva mieli ohittaa kokevan mielen realiteetit ja sovittaa koetun luomaansa tarinaan vaikka väkisin. Meillä on vahva käsitys siitä, mitä olemme ihmisinä ja miten haluamme näyttäytyä muille ihmisille. Uskon kiusallisuuden kokemusten kumpuavan osin tästä – jokin tekee säröjä siihen, miten haluamme muun maailman näkevän meidät, ja sitä on todella hankala kestää. Joillekin se on aivan sietämätöntä.
                      Nyt minua kiusaannuttaa Hararin lainaaminen. Viime aikoina on yhä useammin nostettu pinnalle ajatus, että hän on ”tietokirjallisuuden Coelho”. Minusta tuo on elitistinen näkemys, jonka esittäjät lukevat itse paljon tietokirjallisuutta eivätkä ota huomioon, että kaikkien lukulistoille ei kuulu kymmenittäin teoreettisia tietoteoksia vuodessa. Kyllä, kalikka on kalahtanut. Luen paljon kirjoja, noin sata vuodessa kannesta kanteen, mutta niistä vain noin 10 prosenttia on lajiltaan tietokirjallisuutta, ja usein hankin tietoni kuuntelemalla, äänikirjoina. Lienen siis täysi tietokirjabimbo näiden Hararia ansioituneempien tutkijoiden nimiä keskusteluihin pudottelevien mielestä. Olkoon niin. En ymmärrä, mitä elitistisellä vastakkainasettelulla saadaan tässä(kään) aikaan muuta kuin oman kultakorokkeen kiillotusta; en arvosta.
                      Oikeasti en suhtaudu tähän niin olankohautuksella kuin haluaisin, vaan tunnen ylenkatsovasti naureskelevan keskustelun äärellä kiusaantunutta häpeää ja tahdon poistaa kirjablogistani Sapiens-postaukseni, ettei sitä vaan löydettäisi ja huomattaisi, että olen pitänyt teoksesta ja saanut uusia ajatuksia sen pohjalta – miten hirveää.

***
 
Sen lisäksi, että teen päätteen ääressä töitä, suuri osa vapaa-ajastani kuluu lukemisen ja kirjoittamisen parissa. Tämä tuhoaa ruumistani. Täytin syksyllä 2018 kolmekymmentä, ja viime vuosina olen joutunut havahtumaan miten syömistä rakastavalle ihmisille kertyy vuosi vuodelta helpommin painoa, jos ei liiku tarpeeksi; istumatyön rasituksen aikaansaamat kivut leviävät ruumiissa kuin hitaasti kalvava krooninen tauti. Oli tehtävä jotain.
                      Kolmisen vuotta sitten aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Ja mikä paikka sisältäisi aloittavalle treenaajalle enemmän potentiaalisia kiusaantuneisuuden tunteita kuin kuntosali, uhkien täyttämä maasto.
                      Ensin laitteiden käyttö tuntuu kömpelöltä: niiden säätämistä joutuu opettelemaan, ja kaikki muut kulkevat sujuvasti laitteilta ja painoilta toisille.
                      Myös ”salikulttuuri” vaatii oppimista ja harjaantumista. Tuntuu äärimmäisen kiusalliselta, kun vieras ihminen puhuu minulle tilanteessa, jossa olen naama punaisena, hiukset sekaisin, paita hiestä kastuneena, ja hän kysyy minulta, voisiko tehdä sarjojeni välillä treeniä samassa laitteessa, joten loikkaan laitteesta pois, toinen tekee sarjansa, joudun laittamaan säädöt uusiksi, jos muistan enää mitkä ne olivat, rytmini on täysin hukassa; rytmin sotkee helposti myös se, että olen ajatellut käyttää painoja, laitteita ja penkkejä tietyssä järjestyksessä, mutta jos ne ovatkin jo käytössä, joudun jonottelemaan tai valitsemaan jonkin muun laitteen; tulee olo, että rikon ideaalin treenausjärjestyksen ja treenistäni tulee kehnompi – tosiasiassa tekee hyvää rikkoa totuttuja kaavoja, käyttää uusia laitteita ja kokeilla erilaisia liikkeitä, mutta tunteva mieli on sitä mieltä että tästä ei nyt hyvää seuraa. 
Kun opin laitteiden käytön, alkeet ”salikulttuurista” ja sietämään jonot laitteille (ja mahdollisuuksien mukaan käymään salilla aikoihin, jolloin siellä ei ole paljoa muita ihmisiä) aloin tapojeni mukaan kehittää uusia kiusaantumisen aiheita.
                      Pitkään kuljetin kaiken salilla tarvitsemani mukanani kangaskasseissa, koska en ollut enää aikoihin omistanut isompaa urheilukassia. Olen sekä saamaton että kehnomuistinen ihminen; en saanut yli vuoteen aikaiseksi ostaa suurempaa kassia, joten saavuin salille parin kangaskassin kanssa ja ajattelin että näytän typerältä, vaatekasseihini näkee sisälle ja kaikkea.
                      Lopulta hankin itselleni erillisen urheilukassin, mikä paransi salilla käymisen mukavuutta. Kiusaantuneisuus väheni.
                      Jatkoin kuitenkin treeniä tehdessäni kangaskassin käyttämistä, koska siinä voi kantaa kätevästi juomapulloa, treenipyyhettä ja pukukaapin lukon avainta. Mutta kassin kanniskelu ympäriinsä tuntui kiusalliselta. Useimmilla muilla ei ollut sellaista, vaan he kuljettivat juomapulloa erikseen, avain oli varmaankin taskussa ja treenipyyhettä monet eivät käyttäneet ollenkaan. (Toisaalta se kuuluisi etikettiin! Hämmentävää.) Jos muilla oli kassi mukanaan treeniä tehdessä, he olivat yleensä naisoletettuja, miesten ”kuuluisi” pärjätä ilman tai muuten ”vaikuttaa naiselliselta”; yleensä yritän olla välittämättä tällaisista ajatuksista, koska haluaisin murskata tiukat sukupuoliroolit ja patriarkaatin, mutta en aina onnistu, häpeä huokuu pintaan muistin uumenista, menneistä kokemuksista. (Sukupuolirooliodotuksiin liittyvästä kiusaantuneisuudesta voisi kirjoittaa oman laajan tekstinsä, joten siihen en mene yhtään syvemmälle, nirhaisen vain.)
Lisäksi salilla aiheuttaa kiusaantuneisuutta se, mitä tekee ja ei tee treenin aikana; ajatus siitä että muut, varsinkin salin vakikävijät, alkavat ajan kuluessa tarkkailla näitä asioita minussa. En ollut hankkimassa salilta valtavia muskeleita vaan pyrin pitämään itseni peruskunnossa, ruumiistani kipuilut poissa, vähän lisäämään lihasvoimaani; timmimmässä kunnossa oleva kroppakin olisi kiva, en voi kiistää. Silti ajattelin, että muut tarkkailivat minua ja pyörittelivät mielessään päätään sille että tein yhä treeniä niin pienillä painoilla enkä hakenut nopeaa kehittymistä. 
Olen usein kuullut sanottavan, että salilla muut ihmiset eivät seuraa sitä mitä teet, vaan keskittyvät omiin asioihinsa. Tämä näkemys on kuitenkin saanut säröjä, kun olen lukenut kuntosaliaiheisia keskusteluja Jodel-sovelluksesta. Kerran joku valitti siellä kävijöistä, jotka katselevat puhelintaan, ”tekstaavat” jopa sarjojen välillä. Koin välittömästi huonoa omatuntoa, koska olin Se Tyyppi, samalla sisälläni nousi uhma. En ole koskaan kokenut liikunnasta euforiaa niin kuin olen lukenut monien ihmisten kokevan – ilmeisesti ero on tästä tehtyjen tutkimusten perusteella geneettinen. Käyn salilla vain koska täytyy, ja hyvän olon saan siitä että tiedän tehneeni oikein ja voin jatkossa paremmin liikkumisen ansiosta. Todellakin olen katsonut salilla välillä puhelintani, kuunnellut podcasteja tai musiikkia ja vaihtanut kappaletta. Myönnän, että joskus olen tauoilla sarjojen välissä seurannut Twitter-feediä, saattanut vastailla ystävien viesteihinkin – ja kirjoittanut ylös ideoita teksteihin. Yksi salitreenin tärkeimmistä hyvistä puolista minulle on ollut, että liikkuminen virkistää päätä ja tuottaa inspiraatiota, ideoita, uusia ajatuksia. Tähänkin tekstiin liittyviä ideoita kirjoitin puhelimen muistioon alun perin kuntosalikäynnillä. Se Jodelin salipuritaani puhiskoon niin paljon kuin haluaa (ei, minun ei pitäisi ottaa näin vakavasti anonyymin mahdollisesti provosointiin pyrkinyttä roiskaisua keskustelusovelluksessa), ja minä vahvistan fiilistäni hyvillä biiseillä ja kirjoittelen ylös asioita salitreenin ohessa aina kun tulen ideoiden koskettamaksi. Näin aion tehdä myös jatkossa.

***

                      Aioin tehdä. Sairastuin melko vakavasti tammikuussa, enkä uskalla vielä toukokuussa tätä kappaletta kirjoittaessanikaan käydä kuntosalilla, ettei se pahentaisi kehoon jääneitä kipuja. Edeltävien sivujen purkaus tuntuu kaukaiselta, sen murheet pieniltä. Koronaviruspandemian aikana harvat uskaltavat käydä salilla vaikka ne olisivat auki, monet eivät ole, pelkkä mahdollisuuskin on poistunut. Kiusaannuttaa ajatus siitä, että tekstini tuntuu nyt turhan märehtimiseltä. Samalla mietin Antti Hurskaisen blogissaan esittämää näkemystä, että kirjailijoiden pitäisi puuhastelun sijaan keskittyä kirjoittamaan ajattomista teemoista jotka kestävät koronatilanteen yli. Ehkä kuntosalien kiusaannuttavuus on ajatonta. Vai onko tämä aihe jo ikivanhuuttaan kulunut? Salihäpeästä puhutaan jatkuvasti eri alustoilla. Kirjoitusta on maailmassa niin paljon, että omien tekstiensä tarpeellisuutta kyseenalaistaa koko ajan.
                      Entä jos kaikki muuttuu: ehkä jatkossa, kun uskallamme viimein taas salille, olemme niin tyytyväisiä, että karistamme kaikkien meitä rajoittavan pelkojen ja uhka-ajatusten kuorman, se pyyhkiytyy ajatusmalleistamme ja suhtaudumme viimein salilla käymiseen järkevänä, hyödyllisenä toimintana, jota kaikki tekevät omassa tahdissaan – tai voivat olla tekemättä.
                      En tiedä. Tunnustan sen mielelläni, kiusaantumatta.

***

Kirjailijoista ja ajattomuudesta puheen ollen, minkälaisia kuvauksia kiusaantuneisuudesta on kaunokirjallisuudessa?
                      Ensin tulee mieleen esimerkki toden ja fiktion, esseen ja romaanin, rajamailta, Saara Turusen romaani Sivuhenkilö, jossa jonkinlainen rivien välissä ilmenevä kiusaantuneisuus värittää tekstiä läpi kirjan. Se huutaa toteavien virkkeiden alta itseään julki, joskus tulee mainituksi suoraan. ”Pidän puheen. Puhun siitä, että kirjan kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Vieraani nyökyttelevät. Kukaan heistä ei ole vielä lukenut kirjaani. Heidän silmistään paistaa jokin sellainen, etteivät he tiedä mitä täällä oikein juhlitaan. Sitten kohotamme maljat, juomme kulaukset ja kiusaantunut hiljaisuus laskeutuu.” (Sivuhenkilö, s. 28) Kiusaantumisen tuntee lukijana riveiltä: olen vuoroin myötäkiusaantuva vieras, vuoroin julkaisujuhlissaan tilannetta kuin ulkopuolelta seuraava kirjailija. Joskus taas kiusaantuneisuus nousee siitä, että minäkertoja tiedostaa itsensä, ulkonäkönsä ja olemuksensa vahvasti: ”En voi olla miettimättä, katsooko myyjä hiuksiani arvioiden. Mutta myyjä on ystävällinen. Haluatko pussin? hän kysyy lempeällä äänellä. Ajatteleeko hän, että minua saattaisi hävettää kävellä hiusväri käsissäni kaupungilla? Vähän samalla tavalla kuin pornolehden ostajaa.” (Sivuhenkilö, s. 133) Pornolehden ostoa kuvaavan anekdootin jälkeen kiusaantuminen peitetään esityksellä: ”Sanon, etten tarvitsisi pussia. Esitän rentoa, sellaista, jota ei kiusaannuta kävellä hiusväri käsissään. Maksan ostokseni ja sujautan värin kangaskassiini.” Näissä tilanteissa tärkeää on pokerinaama, kukaan ei saa huomata kiusaantumista. Jos se näkyy tahdosta riippumattomina eleinä, esimerkiksi punastumisena, nolo tunne kasvaa entisestään, syntyy kierre joka vie yhä syvemmälle selittämätöntä häpeää kohti. Sivuhenkilön minäkertoja alkaa kassalta lähdettyään haahuilla: ”En halua vielä mennä kotiin. Suuntaan alusvaateosastolle. En tiedä miksi. En tarvitse uusia alusvaatteita.” Kiusaantuminen suistaa ihmisen kurssiltaan ja vie suunnattomasti energiaa. Miksi koko tunne on olemassa? Tuskastuttaa.
                      Mainitsemani myötäkiusaantuminen kuljettaa ajatukset Olavi Koistisen novelliin ”Minä en tiedä mitä terveiset ovat” (kokoelmasta Mies joka laski miljardiin). Tekstissä seurataan 34-vuotiasta päähenkilöä, jolle sosiaalinen kanssakäyminen on haastavaa. Eerik on alallaan menestynyt mutta ei tule toimeen ihmisten kanssa. Hän asioi puhelimitse jonkinlaisen terapeutin kanssa, ja tämä patistaa hänet ulos ihmisten pariin. Päähenkilön ajatusvirta kuvataan erittäin täsmällisesti; ajatukset synnyttävät vasta-ajatuksia, ne yrittävät sensuroida itseään, ja mietin novellia lukiessani, että onneksi ei ajatuksia voi todella lukea, eikä toivottavasti koskaan pystytäkään. ”Yksi ajatus tulee, joka on pahantahtoinen, en ajattele sitä. No antaa mennä. En ajattele niin, että jos hän kuolee, on hänenlaisiaan perustyttöjä on [sic] kuitenkin aika paljon. Sama kuin jos Ikean huonekalu viedään jätteisiin, ja tilalle ostetaan uusi Ikean huonekalu. Hyi Eerik. En tietenkään ajattele, että hän on lastulevyä.” (”Minä en tiedä mitä terveiset ovat”, s. 17) Kun Eerik päätyy menemään luokkakokoukseen, siellä käydyt dialogit eivät päästä yhtään helpommalla kuin hänen sisäinen monologinsa:
”– Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä.
Luokkalaiset vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heillä on jonkinlainen päänsisäinen yhteys toisiinsa.” (s. 31) Ansiokasta novellissa on, että Eerik ei joudu siinä pilkan kohteeksi, häntä ei kiusata, mutta toisaalta hän ei välttämättä edes käsittäisi jos niin tapahtuisi, koska hänen on vaikea ymmärtää ihmisten puheen eri tasoja. Kiusaantuneisuus jää lukijalle, ja on lukijan oma asia, miten kuvattuihin asioihin suhtautuu. Mitä jos minun ajatukseni laitettaisiin paperille, miten ”normaaleilta” ne vaikuttaisivat toisten lukemina? Kiusaantuneisuus on pelkoa sosiaalisen ringin ulkopuolelle jäämisestä. Eerikin kokemuksessa traagista on hänen ymmärtämättömyytensä siitä, miten ystävyyssuhteita ylipäätään muodostetaan. Se ei ole helppoa, vaikka osaisi ihmisten välistä kommunikaatiota paremmin.
                      Novellin luokkakokouskäynnistä tulee mieleen, kuinka olen joissakin juhlissa, ”minglaustilaisuuksissa”, yrittänyt päästä mukaan keskustelurinkiin kun olen hetkeksi jäänyt niiden ulkopuolelle jutustelun päätyttyä aiemman keskustelukumppanin kanssa. Ensin yritän löytää paikan ringistä, sopivan välin johon kehtaisin mennä – mutta ei saa kuitenkaan tunkea, ei niin, että koskettaisi vieressä seisovia ihmisiä käsiin tai kylkiin paikkaa ottaessaan. Pahinta on, jos jää kahden ihmisen taakse odottelemaan mahdollisen välin vapautumista, koska sitä ei välttämättä tapahdu pitkään aikaan. Kun on sitten päässyt asettumaan rinkiin, täytyy ehkä esittäytyä, paitsi jos keskustelu on käynnissä kiivaana, päälle ei voi puhua ja joutuu odottamaan, kysyykö joku uusi ihminen – joita tällaisissa tilaisuuksissa todennäköisesti on paljon – kuka minä olen, tai esitteleekö joku ringissä mahdollisesti mukana oleva ennestään tuttu minut. Jos näitä ei tapahdu, aloitanko esittäytymiskierroksen omasta aloitteestani, vai hyppäänkö mukaan keskusteluun sopivassa kohtaa niin että olen suurelle osalle ringin jäsenistä vielä tuntematon, onko se enää sosiaalisesti sallittua? Miten keskustelu sitten jatkuu, jossain vaiheessa pitää kuitenkin esittäytyä, se pitäisi tehdä sujuvasti. Koko tilanteessa on mukana valtava määrä kiusaantuneisuutta. Olen suistunut kurssiltani ja menetän suunnattomasti energiaa. Usein tällaisen tapahtuman jälkeen olen voimavaroiltani aivan tyhjä; introvertin sosiaalisuustankin sisältö on palanut ilmaan.

***

Alan pohtia, onko tästä kirjoitettu jotain, mikä selventäisi minulle kiusaantuneisuuden ydintä. Miksi toiset kiusaantuvat sosiaalisissa tilanteissa helpommin? Vai tuntevatko kaikki näitä tunteita, mutta toiset osaavat työntää ne piiloon tai olla ahdistumatta niistä, ohittaa olankohautuksella? Omat kiusaantumisen hetkeni liittyvät usein neuroottiseen perfektionismiin; minusta on kiusallista, jos minut tulkitaan väärin, ymmärretään jokin sanomani tai kirjoittamani eri tavalla kuin olen tarkoittanut, ja joudun korjailemaan, ja se saattaa seurata lisää kiusaantumista kun huomaan, että nyt neuroottisuuteni näkyy juuri niin naurettavana kuin se on. Kierrettä on todella vaikea katkaista kun se alkaa. Aina ei auta, vaikka yritän hokea itselleni, että Tuomas, tämä ei ole vakavaa, hengitä, ketään ei kiinnosta niin paljoa kuin luulet. Uskon, että ongelma mielessäni juontuu menneisyyden kiusaamiskokemuksista. Kun ajatellaan tarkemmin kieltä ja sanoja, kiusaantuminen majailee kiusaamisessa. Kyse on tapahtumasta, josta voimme tulla pilkatuksi, kauhistelluksi, ulossuljetuksi. Kiusaantumisessa väreilee sosiaalisen kuoleman pelko.
                      Googlaaminen vie ensimmäisten tulosten joukosta Mielenterveystalon sivuille, kokonaisuuteen, joka tarjoaa tietoa sosiaalisesta jännittämisestä ja omahoitokeinoja siitä irtautumiseen. Minun on todettu psykiatrin haastattelun perusteella kokevan jossain määrin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. ”Sosiaalisessa jännittämisessä on kyse siitä, että henkilöä ahdistaa tai pelottaa olla toisten huomion kohteena. Hän pelkää kiusalliseksi kokemaansa huomiota ja ajattelee tietoisesti tai tiedostamattaan, että hänen käytöksensä on jotenkin hävettävää tai nolostuttavaa muiden ihmisten silmissä”, avaa Mielenterveystalo.fi ilmiötä. ”Tyypillisesti jännittämistä ei esiinny kaikkein läheisimpien ystävien ja sukulaisten seurassa, eikä myöskään täysin ventovieraiden kanssa. Yleensä jännittävimpiä ovat siis sellaiset tilanteet, joissa on läsnä tuttuja ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole erityisen läheisiä.” Tämä sopii täydellisesti niihin juhla- ja verkostoitumistilanteisiin, joissa on tarkoitus sosialisoida ihmisten kanssa, ja osa on tuttuja, suurin osa tutun tuttuja tai ehkä ohimennen joskus nähtyjä kasvoja, jotka tiedän, mutta en ole vielä esittäytynyt. Ensivaikutelman luomiseen on paineita, ja jos teen virheen, jotain voi särkyä laajasti; pieninkin tunne mokaamisesta aiheuttaa kiusaantumisen ryöpyn. Ohjeena on, että näissä tilanteissa pitäisi rentouttaa itseään tietyillä harjoituksilla, ja myös altistaminen auttaa pitkäjänteisesti. Pitänee paikkansa: useita erilaisia minglailujuhlia läpikäyneenä osaan ennakoida hieman paremmin sitä, miten pysyn noissa tapahtumissa turvallisella alueella, kiusaantumisen ulkopuolella. Mutta siihen, miksi kiusaannun kun ohitan ventovieraan ihmisen liikennevaloissa ja hän onkin minua nopeampi, tämä selitys ei osu. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni onkin todennäköisesti suurempaa kuin valtaosalla. Toisaalta pystyn nykyään ajoittain puhumaan työstäni kymmenille ihmisille jännittämättä juuri lainkaan; asiasisältö on silloin tuttua, sellaista jonka hallitsen unissanikin, ja minut on yleensä toivottu puhumaan, joten olen turvallisella alueella ja oikeassa paikassa. Tällainen varmuus vähentää kiusaantumista huomattavasti. 

***

Kaikesta huolimatta sosiaalinen kiusaantuminen tuntuu pieneltä ongelmalta niin sanotussa isossa kuvassa. Ehkä siksi koronaeristäytymisen alettua, suuren ahdistuksen painaessa mieltä, oli hyvä katsoa Yle Areenasta Pirjo-sarjaa. Lyhyissä jaksoissa Pirjo Heikkilän näyttelemä hahmo joutuu erilaisiin nolostuttaviin ja kiusallisiin tilanteisiin kohtaamisissaan, vaikka pyrkisikin hyvään, ja toisaalta hän myös etsii itselleen mukavilta tuntuvia ratkaisuja – tämä luoviminen ei aina onnistu. Arkipäiväisille, pienille, mutta kokijaltaan suurilta tuntuville tilanteille oli helppo nauraa, kun ympärillä maailma oli vääristynyt pelottavaksi paikaksi eikä ollut juuri tietoa, millaiseen tilanteeseen virusepidemian kanssa vielä joudumme. Pirjo oli siinä hetkessä kuva vanhan normaalin mukaisesta maailmasta, jossa musertavaa häpeää voi syntyä esimerkiksi lounaspaikan vaihtamisesta. Jotkut eivät pysty lainkaan katsomaan tv-sarjoja joiden tarkoituksena on myötähäpeänaurun tuottaminen; ehkä se herättää heissä liikaa ahdistavia muistoja omista kiusaantumisen tilanteista, pelon, että tämä voi tapahtua minullekin milloin vain. Vaikka itsekin nostan katsoessa usein kädet silmille ja hengitän sisään sihisten, koen myös helpotusta: noin voi tosiaan tapahtua vaikka kenelle. En ole yksin.

***

Onko kiusaantuminen edes niin vähäpätöinen asia? Hesarissa tuli vastaan juttu, joka referoi Abba-muusikko Björn Ulvaeusin haastattelua Dagens Nyheterissä. Abba oli vuonna 2000 saanut miljardin dollarin tarjouksen kiertueelle lähtemisestä. He sanoivat ei. Ulvaeus kertoo: ”Olisi kiusallista palata ja antaa ihmisten nähdä, ettei se ole niin hyvää kuin he ovat olettaneet.” Tämä on minusta jotenkin hurjaa. Kiusaantumisen tunteen vuoksi voi kieltäytyä miljardipalkkiosta. Toisaalta päätös kertonee myös siitä, että rahaa ja mainetta on jo ennestään, noh, tarpeeksi. Silti jokin tässä pysäyttää.

***

Olen miettinyt viime aikoina myös tilanteita, joissa ihminen mollaa itseään. Syyllistyn siihen usein, ja tämäkin kumpuaa todennäköisesti menneisyyden vaikeuksista. Huomaan lähettäväni säännöllisesti twiittejä joiden kulmaksi tulee, että lyttään itseäni ja omaa osaamistani – ihan siltä varalta ettei kukaan muu ehdi tehdä sitä ensin. Muutenhan joku aivan varmasti tekee. Tiedän, että tämä on typerää, mutta en ole päässyt siitä eroon. Olen yhä matkalla, jotta pystyisin hyväksymään sen, mitä ystäväni ja terapeuttini sanovat: että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. En osaa sisäistää sitä, koska olen mielessäni puhunut itselleni inhottavasti vuosia. Haluaisin todella oppia sisäistämään. Olen aistinut, että itseni mollaaminen herättää muissa kiusaantuneisuutta. Kannustavia viestejä voi lähettää toiselle kerta kerran jälkeen, mutta lopulta sekin alkaa turhauttaa ja tympiä, kun toinen ei vaan opi arvostamaan itseään ja osaamistaan. ”Itsetuhoisessa romaanissa, niin kuin itsetuhoisessa ihmisessä, on jotakin, mikä pitää toiset toivottomasti loitolla, seuraamassa sivusta näytelmää – sielun kääntymistä itseään vastaan – johon ei voi mitenkään puuttua.” (Rachel Cusk: Kunnia, s. 161, suom. Kaisa Kattelus)
                      Minäkin olen huomannut kiusaantuvani, jos joku mollaa itseään minulle toistuvasti. Se on tuntunut vaikealta esimerkiksi erään kollegan kohdalla, sillä en tunne häntä ihmisenä lopulta kovin hyvin vaikka olemme tehneet töitä samojen asioiden parissa pitkään. Tuntuu, että keinoni loppuvat ja lopulta en tiedä enää mitä sanoa, vaikka toisaalta ajattelen että aina pitää yrittää kannustaa, ja useimmiten yritänkin. Joskus olen vain vaiennut ja sanonut jotain ympäripyöreää, tyyliin kyllä se siitä, ehkä jopa päätynyt vähättelemään koko asiaa, koska olen tuntenut että kannustuksissani toistan itseäni kuin papukaija, mikä taas aiheuttaa lisää kiusaantuneisuutta minussa. On tämä vaikeaa.

***

Psykoanalyyttisessa ajattelussa vastaukset löytyvät aina lapsuudesta. Siitä en saa nyt aikaiseksi tekstiä. En osaa ajatella kiusallisimpia lapsuuskokemuksiani päivänvalossa, vaan ne tulevat parhaiten mieleen myöhään iltaisin. Hämärä kutsuu näyttämölle häpeän. Kaikkea ei kannata yrittää kirjoittaa auki.

***

Auttaako kiusaantuneisuuden kanssa painimiseen muu kuin terapia tai itsehoito, rentoutumisharjoituksista altistuksiin? Puhuminen ja puhuminen, yksityiskohtien sanoittaminen? Koenko vähemmän kiusaantuneisuutta, kun olen julkaissut tämän tekstin? Sitä ei voi kukaan luvata; ainakin olen yrittänyt. Seuraava vaihe on, että teksti on julki ja kiusaannun saamistani kommenteista – tai varsinkin siitä, jos teksti ei saa yhtään kommenttia. Kuoliaaksivaikeneminen aiheuttaa hahmotonta kiusaantuneisuutta, joka syntyy epävarmuudesta. Asioiden sanoittaminen vienee joka tapauksessa kohti olotilaa, jossa kiusaantuminen ei häiritse elämään keskittymistä, tilaa, joka vallitsee ainakin minun utopiassani. Toisaalta ihminen on sosiaalinen eläin; emme voi päästä kiusaantumisesta niin kauan kuin emme erakoidu täysin, ehkä emme silloinkaan. Ehkä se on hyvinvointimme välttämätön toinen puoli, jonka kanssa kannattaisi tulla toimeen. Silloin kiusaantuneisuuden voi hyväksyä tunteidensa joukkoon ja kenties oppia elämään rinnakkain. Piirtää itselleen rajat, kuinka paljon kiusaantumista on valmis kestämään, jotta olo pysyy siedettävänä. Joskus tieto rajoista voi olla sillä tasolla, että on valmis luopumaan miljardista. 


Lähteitä ja lisälukemista:
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Ellilä, Tiina: Etkö saa nautintoa liikunnasta? Syy voi olla geeneissä, Aamulehti 24.1.2016 https://www.aamulehti.fi/a/23406934
Harari, Yuval Noah: Homo Deus (Bazar 2017, suom. Jaana Iso-Markku)

Hurskainen, Antti: Puuha ja kirja, Plainsongs 20.4.2020 https://blogit.apu.fi/plainsongs/puuha-ja-kirja/
Jodelin @kuntosali-kanava (älkää menkö sinne)
Kanerva, Arla: ”Olin juonut tarpeeksi” – Abban Björn Ulvaeus kertoo avoimesti alkoholismistaan Dagens Nyheter -lehdelle, HS 30.4.2020 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006492336.html?fbclid=IwAR3c5xlk9Vdt8OgyYYKfLdhhlxUG0j72l7rvYHClejCCQEWeytzVEnsSoFg
Koistinen, Olavi: Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)
Mistä sosiaalisessa jännittämisessä on kyse?, Mielenterveystalo.fi https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/sosiaalisen_jannituksen_omahoito/Pages/mista_sosiaalisessa_jannittamisessa_on_kyse.aspx
Pirjo, Yle Areena: https://areena.yle.fi/1-4446513
Turunen, Saara: Sivuhenkilö (Tammi 2018)

8 kommenttia:

  1. Heidi Veräjäntausta16. toukokuuta 2020 klo 16.21

    Kiitos! En olekaan ainoa joka kiusaantuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, et varmastikaan, eiköhän meitä riitä. :D Tervehdyttävää varmasti myös avata näitä tilanteita sanoiksi joskus.

      Poista
  2. Rohkeaa, kiinnostavaa ja monipuolista tekstiä, joka toi mieleen vaikka mitä. Nauroin ensimmäistä jaksoa lukiessani, koska se tuntui niin tutulta nuoruusajoilta, jolloin olin huolissani kaikesta mahdollisesta kanssakäymisestä ihmisten kanssa ja siitä, miten ihmiset tulkitsevat kaikki pikkujututkin. Ainakin itselläni se on helpottanut vuosien saatossa, tosin kysymys on enemmän tai vähemmän tietoisesta valinnasta: olen ajatellut, että useimmiten ihmisiä ei hirveästi kiinnosta eivätkä he välttämättä edes huomaa minun miettimiäni asioita, oletan muiden suhtautuvan kanssaihmisiinsä vähintään neutraalisti, ei lähtökohtaisen negatiivisesti, ja joku voi tulkita tekoni huonolla tavalla ihan sen takia että hänellä on itsellään huono päivä, ja jos yksi ihminen vetää herneen nenäänsä (kuten tuo kuntosali-ihminen), se ei välttämättä tarkoita sitä että useimmat muut sen tekisivät. Jos itse pyrin käyttäytymään inhimillisesti, en juurikaan syytä itseäni siitä vaikka joskus mokaankin. Ja olen myös hyväksynyt sen, että olen introvertti eikä minusta tule ekstroverttiä ja se on ihan ok (altistus on minulla toiminut vain tiettyyn rajaan asti, mutta siihen rajaan asti se on ollut hyväksi).

    Pirjo on ihana.

    Itselläni on hassu suhde liikuntaan: olin koululiikunnassa tosi huono (enkä ilmeisesti ole ainoa, joka on saanut koululiikunnasta traumoja ja vastenmielisyyden liikuntaan, nykyään opetus on ilmeisesti toisenlaista), minulla on huono koordinaatio ja olen tuntenut itseni aina hölmön näköiseksi harrastaessani liikuntaa julkisesti. Aloin vasta yli 40-vuotiaana harrastaa liikuntaa ja olen oikeasti nauttinut siitä - en sanoisi sitä ihan euforiaksi, mutta yhdessä vaiheessa aloin todella kaivata rankkaa liikuntaa, jos sitä ei ollut ollut pariin päivään. Nyt olen jo päässyt tuon vaiheen ohi :) ja minun pitää taas patistaa itseni liikkumaan, mutta edelleenkin pidän kovatahtisesta liikunnasta kun pääsen vauhtiin. Mielilajini on kotijumppa hyvän musiikin kera, mutta olen uskaltautunut myös pelaamaan sulkista ja tennistä kavereiden kera ja lentistä vieraidenkin kanssa, ja joskus myös ryhmäliikuntatunneille (joissa on kyllä musiikki kuurouttavan kovalla), joten olen päässyt myös julkisen liikunnan pelosta.

    En ole itse lukenut Hararin kirjoja (vain pari blogiarviota) enkä tunne niistä käytävää keskustelua, mutta sanoit itse, että olet saanut niistä uusia ajatuksia, ja eikö se ole hyvän kirjan merkki? Ja kun Harari esittää ehkä outojakin mielipiteitä, se saa lukijan keskustelemaan (päässään) hänen kanssaan ja miettimään, pitävätkö hänen perusteensa paikkansa (hänellä varmaan on perusteita ajatuksilleen). Ehkä Hararin kirjojen saama suosiokin on voinut saada aikaan, että häntä moititaan heppoiseksi (voiko suosittu olla syvällistä?). Ja huonoistakin kirjoista voi saada hyviä ajatuksia, tärkeää on se, miten itse perustelee ajatuksensa.

    Itse luen aika paljon vanhoja tuntemattomien kirjailijoiden kirjoja, enkä yleensä edes pidä syvällisiksi kehutuista kirjoista, vaikka sekin on toki mahdollista. Kuitenkin pidän niistä kirjoista, joita luen, ne antavat minulle jotain ja olen ajatellut että jos ne eivät kiinnosta muita se ei haittaa, pidän lukemisesta ja pidän kirjoittamisesta ja blogi on kiva lukupäiväkirja (tunnistan tuon kommenttiahdistuksen, mutta ajattelen että vain heitän kirjoitukseni esille ja jos jotkut poimivat ne, kiva, jos eivät, niin ei se mitään).

    Tosi pitkä kommentti, mutta se ei taida haitata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvennykseksi: en nauranut kadunylitystekstille sen takia, että tilanne tai tunteesi olisivat olleet naurettavia, vaan sen takia että tunnistin (entisen) itseni siinä. Ja kirjoista vielä, että tunnen nyt hienoista noloutta :), koska sinä tunnut lukevan tosi syvällisiä kirjoja kun taas minä en, mutta minusta on turhaa sanoa, että joitain kirjoja pitäisi lukea tai ei pitäisi lukea sen takia että ne ovat/eivät ole hyvää kirjallisuutta. Minusta on hienoa, että jotkut ihmiset nauttivat nobelisteista, klassikoista, kokeellisista ja esteettisistä teksteistä, samoin se, että toiset ihmiset nauttivat muunlaisista kirjoista. Lukeminen yleensä on kivaa, piti mistä tahansa.

      Poista
    2. Kiitos pitkästä kommentista, ihan mahtavaa että esseeni on synnyttänyt näin paljon ajatuksia! Minusta on myös kiva kuulla, että alku nauratti, kun olen ajatellut olevani sellainen kirjoittaja joka ei varsinaisesti kirjoita hauskoja tekstejä, mutta toisaalta hauskuus onkin usein tilannesidonnaista. :)

      Minähän olen myös oppinut kaipaamaan säännöllistä liikuntaa, olen myös käynyt kuntosalin ryhmäliikunnoissa (ja aikoinaan pelannut mm. sählyä tutulla porukalla) ja huomannut pitäväni niistä, mutta tämä ulottuvuus karsiutui pois, koska se olisi ollut minusta epäolennainen rönsy, yhteen tekstiin ei aina kannata mahduttaa kaikkea samasta aiheesta. :) Toisaalta se kyllä kertoo siitä, että kiusaantuneisuuden voi myös ylittää, ehkä se voisikin olla mukana, hmm. Näihin teksteihin liittyen tulee aina jälkikäteen mieleen kulmia, joita olisi voinut vielä olla - ehkä näistä joskus vielä voi kirjoittaa toiset versiot. :D

      Suosion määrä on toki osa Hararin saamaa kritiikkiä, ja osa siitä on perusteltuakin, koska voi olla ärsyttävää jos joku saa yleisviisaan gurun maineen (vrt. juuri tuo Coelho kaunokirjallisuuden puolella), mutta sitten huomaan, että siitä leikkautuu pois se huomio, että Harari voi toimia "sisäänheittokirjailijana" myös haastavampien tietokirjojen pariin... Minusta kritiikkiä esittäessään olisi hyvä aina ajatella, mitä eri puolia asioilla voi olla. Laajaa, monipuolista ajattelua ei ole koskaan liikaa. Tämä on myös syy siihen, miksi itse luen haastavan tuntuisia kirjoja, ja myös esteettiset arvot ovat minulle tärkeitä, rakastan lauseita jotka värähtelevät tavoilla joista en ihan saa edes kiinni, mutta jotka ulottuvat moniaalle. Lukeminen on kyllä mahtava juttu, tekstien tyyleistä jokainen löytäköön itselleen sopivimmat! :)

      Poista
    3. Minullekin käy usein niin, että kirjoittaminen saa ajatukseni liikkeelle, tekee mieli lisäillä teksteihin jälkeenpäin kaikenlaista ja saatan ajatellakin asiasta vähän toisella tavalla kuin alussa.

      Kauniisti sanottu tuo "lauseet värähtelevät tavoilla joista en ihan saa edes kiinni". Minäkin pidän laajasta ja monipuolisesta ajattelusta, mutta haen sitä yleensä muualta kuin haastavasta kaunokirjallisuudesta. (Tietokirjoja luen, mutten tiedä onko esim. nyt kesken oleva Kasviekologia haastava, kiinnostava se ainakin on.) Onneksi on valinnanvaraa ja on hienoa että ihmiset arvostavat erilaisia kirjoja!

      Poista
    4. Ajattelin, että itselläni eivät lauseet juuri värähtele :), mutta kyllä joskus pidän esimerkiksi runoissa jostakin kohdasta jota en välttämättä edes tajua mutta joka vain tuntuu hyvältä, ja joissakin harvoissa kirjoissa vain uppoaa kieleen ja nauttii siitä. Itselläni tällaista tapahtuu kuitenkin aika harvoin.

      Poista
    5. Näin se menee, ja omista lukutottumuksistaankin voi löytää kaikenlaista yllättävää, kun alkaa kaivella :) Kuten kirjoitinkin, minulla tietokirjojen lukeminen on jäänyt vähäiseksi, tänä vuonna tosin olen petrannut tässä, erityisesti äänikirjojen ansiosta.

      Poista