Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1988. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1988. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Luetut kirjat 3/2021

Tässä luonnehdinnat maaliskuussa lukemistani ja äänikirjana kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Antti Arnkil: Sunnunutaiesseet (Siltala 2019)

Terävän asiallisia kulttuuriesseitä, joiden aihekirjoon kuuluvat niin kirjallisuus, dokumenttielokuva, lasten animaatiosarja kuin Minecraft-Vantaakin. Tekstejä elävöittävät kirjailijoiden, Jaakko Yli-Juonikkaan ja Petri Tammisen, haastattelut Neuromaania ja Meriromaania lähilukevissa esseissä. Kustannustoimittajan näkökulma antaa mahdollisuuden omanlaiseensa lähestymistapaan ja kulminoituu "re: käsikirjoitus"-esseessä, joka on oikeastaan fiktiivinen sähköposti kuvitellusta käsikirjoituksesta. Kyseinen teksti venyttää esseen määritelmää eniten kokoelmassa ja muodostuu samalla kustannusmaailman tulevaisuutta varsin dystooppisesti hahmottelevaksi analyysiksi, joka tuo epäilemättä näkyviin tosimaailman pelkoja. Ohjaaja Virpi Suutarin tuotantoa käsittelevästä esseestä jäi mieleeni ainakin yksi tärkeä oppi: älä koskaan suostu kuvattavaksi dokumenttiin. Aloin heti nähdä mielessäni painajaismaisia kuvia, millaisena voisin näyttäytyä dokumenttielokuvaan leikattuna… Hieman jäin kaipaamaan kirjaan Arnkilin blogissa aikanaan julkaistua M/S Romantic -esseetä. 

 ”Asiat ja ihmiset voi näyttää melkein missä valossa tahansa. Kun materiaalia on tarpeeksi, siitä voi sommitella haluamansa tarinan.” 
(Huomautuksia Virpi Suutarin elokuvista, s. 59)

”Samoina vuosina Dingo yritti puhaltaa romanttista henkeä ’autiotalon’ ideaan, mutta kun näki murjujen lattioille kertyneet homehtuneet, virtsalta haisevat sanomalehtikasat, jotka kukaties olivat toimittaneet sängyn virkaa, ei halunnut tietää, mitä ’käsi kädessä’ kulkemisen jälkeen tapahtui.” 
(Lapsuuden Tikkurilan kuutioita, s. 160)


Tartunta (Kosmos 2020, toim. Pontus Purokuru)

En edelleenkään ole varma, miten antologioita pitäisi arvioida, enkä tiedä, miksi se on minulle niin suuri ongelma. Tätä olen lukenut puhelimella sellaisina hetkinä kun en ole jaksanut tarttua tai pystynyt tarttumaan painettuihin kirjoihin. Tartunta pitää sisällään monia hyviä tekstejä. Oikeastaan lähes kaikista pidin. Suurin osa kokoelmasta on esseitä, lopussa on myös proosarunomaisten fragmenttien sarja Aino Vähäpesolalta, runot Reetta Pekkaselta ja Harry Salmenniemeltä sekä novelli Suvi Auviselta. Iida Sofia Hirvosen tekstit puolestaan lähestyvät päiväkirjamerkintöjä. Kokoelman aloittavat varmaotteisesti esseet Antti Holmalta ja Antti Nyléniltä. Monet teksteistä resonoivat edelleen vahvasti, vaikka ne on kirjoitettu pääosin viime kesänä, ensimmäisen koronakevään jälkimainingeissa. Monitasoisuutensa ansiosta antologia kestänee aikaa vielä senkin jälkeen, kun tämä kurimus on tavalla tai toisella ohi.

”Itse aloin tupakoida teini-ikäisenä sen takia, että sain hyväksyviä nyökkäyksiä vanhemmilta pojilta, vaikka tiesin, että tupakointi tappaa. Varoitus luki askissakin, mutta yhteisöllisyyden osoitukset jaetun vaaran ympärillä tuntuivat todellisemmilta kuin etäinen veriyskä kuoleman porteilla.”
–Antti Holma: Pöpöjahti

”Kuten niin monessa muussakin tilanteessa, ulkopuolisuuden kokemukseni värittää kokemustani ja tekee yhteiskunnallisen identiteetin muodostamisen mahdottomaksi, mutta sijaintiani, tarkkailuasemaani, se ei muuta. Olen yksi porvareista, vähän omituinen vain.”
–Antti Nylén: Huokoisuudesta


Essi Kummu: Loiste (Tammi 2020)

Romaani alkaa kodinkoneosastolta: pesukoneen poistoletkun etsintä, mitä arkisinta, paitsi että kertojalle tilanne tuntuu erikoiselta, koska hän on nainen ja hänen rakastettunsa on nainen ja kuvio on hänelle vielä uudehko. Loisteessa yhdistyvät alusta loppuun arkinen ja kirjallinen, konkreettinen ja pohdiskeleva. Kertojaratkaisu vaihtelee. Välillä minäkerronnasta siirrytään kuvaamaan Helena-nimisen naisen elämää, joka näyttää kuitenkin olevan sama kuin kertojan; en täysin sisäistänyt tätä muutosta, mutta se oli kiinnostava ja tykkäsin. Luonnehdinta sopii moneen muuhunkin asiaan kirjassa, en aivan sisäistä, mutta on kiinnostavaa ja tykkään.

Teos tarjoaa monia kolahtavia lauseita. Kirjallisuuden lukeminen ja kirjoittamispuhe tuovat mukaan myös esseistisiä sävyjä. Ytimessä on rakkaus, kaikki mitä syntyy siitä, kun kaksi naista, jotka ennen ovat eläneet heterosuhteissa, alkavat toistensa rakastajiksi. Joissakin asioissa voi yllättyä iloisesti, ja pidin siitä että mukana ei juuri ollut syrjintäkuvausta. Virkistävää oli myös uskontokuvaus ja se, että pääkaupunkiseudulla ei käydä kuin kiusaantumassa kustantamon syntymäpäivätapahtumassa ja kirjailijajärjestön juhlissa, jossa ihmetellään mm. ”missiriviä”. Myös Virginia Woolf oli Voguen kannessa, muistutetaan. Mitä päähenkilö lopulta haluaa? Kirjassa on paljon mielenkiintoisia aineksia.

”On mahdollista, että he ovat jo toistensa omat siitä huolimatta, ettei sille ole tapaa eikä aikaa eikä paikkaa eikä varsinkaan syytä tässä maailmassa.” (s. 24)

”Lauseet eivät sovi minuun, joten pilkon niitä osiin, jotta ne mahtuisivat sisälleni paremmin, edes sanapari tai tavu kerrallaan.” (s. 50)

”Vasta myöhemmin hän tulee huomaamaan, että näkymättömyys ja mykkyyteen pakottaminen ovat satuttaneet häntä enemmän kuin mikään muu ja vienyt kaikelta muulta arvon.” (s. 123)


Harry Salmenniemi: Asiakaskoralli ja muita novelleja (Siltala 2021)

Salmenniemen uusimman novellikokoelman aloittaviin teksteihin sisälle pääseminen otti tällä kertaa aikansa, mikä saattoi johtua omasta lukuolotilasta. Sitten alkoi kolista. ”Avokadoseksiä” sekoittaa työpaikoilla vallitsevaa suoriutumispuhetta ja konsulttikieltä orgioihin. Lopputulos on hyvin salmenniemeläinen novelli, sekoitus kauhua ja naurua. ”Yritys” puolestaan kiihdyttää yritysmaailman arvo- ja strategiakielen äärirajojen yli tarkastellessaan maailmaa, jossa ihmiskauppa on sallittua ja hyväksyttyä. ”Maalauksia” sisältää kirjan tematiikkaan kytkeytyviä ”taideanalyyseja”. Ironinen huumori tuntuu jotenkin vielä mustemmalta kuin Salmenniemen aiemmissa kokoelmissa; se on venytetty rajoille, joilla syntyy vaikeita tunteita ja lukija saa niitä itsessään tarkastella, samalla kuin teksti vain on. Kokoelmassa työ, kapitalismi ja rakkaus lomittuvat ja limittyvät seurauksin, jotka vaihtelevat hirveistä hillittömiin. Myös terapia ja self help -puhe käännetään teksteissä ympäri. ”Hakemuksia” sai kunnanjohtajan pestiä varten laadittuine työhakemuksineen nauramaan ääneen, mitä ei ollutkaan lukiessani tapahtunut hetkeen. Hämmennyksen hetkiä riitti sopivasti.

”Yritys ottaa kaikessa toiminnassaan lähtökohdaksi ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Yritys puolustaa vähemmistöjen oikeuksia silloin, kun se on liiketoiminnan kannalta järkevää.” (s. 47)

”Ylhäällä uusliberalismia symboloiva mies nousee taivaaseen yhdessä ystäviensä talouskasvun ja sananvapauden kanssa. Talouskasvu on heistä vasemmalla, hänet tunnistaa dynaamisesta, kiertyvästä asennosta. Oikealla sananvapaus pitää sylissään kirjaa, jonka paksu koko viittaa Ayn Randin pääteokseen Atlas Shrugged.” (s. 79)

”Jos emme koskaan tapaisi, emme myöskään koskaan sairastuisi flunssaan. Myös depressio tarttuu ihmisestä toiseen, ei yhtä yksiselitteisesti, mutta salakavalammin.” (s. 91)

”Syvyydellä haetaan suojaa aikaa vastaan.” (s. 102)


Marguerite Duras: Varakonsuli (Otava 1988, suom. Mirja Bolgár)

Varakonsuli on fiktiivisin tähän mennessä lukemistani Durasin kirjoista – aiemmin olen lukenut teokset Rakastaja ja Kirjoitan. Olen tarkastellut romaania erityisesti oman kirjoittamisen tukena, koska teoksessa on omintakeinen hän-preesensissä etenevä kertojaratkaisu. Henkilöhahmot ovat pääosin aika rasittavia, Kalkutassa eläviä yläluokkaisia brittejä ja ranskalaisia jotka puivat humalapäissään ihmissuhdekuvioitaan hienoissa juhlissa, kun ulkopuolella kuolee ihmisiä nälkään, ja lepraan sairastuneet nukkuvat rykelmissä puistoissa ja joen varsilla. Keskiössä on Ranskan Lahoren varakonsuli, johon suhtaudutaan yhteisössä epäillen ja kummeksuen, hänen menneisyydestään tihkuu huolestuttavia tietoja. Varakonsuli on kehittänyt pakkomielteen suurlähettilään vaimoon Anne-Marie Stretteriin, jonka kaunis, sulkeutunut hahmo ei oikein päästä lähelle, tästä välittyy ulospäin lopulta hiljainen itku. Mukana on myös Peter Morgan -nimisen miehen kirjoittama tarina kerjäläisnaisesta, joka vaeltaa kohti Kalkuttaa ja tulee laulavaksi hulluksi menetyksiensä takia. Sitä tekee mieli lukea rinnakkaiskertomuksena ja peilinä varakkaan, hienostuneen ja etuoikeutetun Anne-Marie Stretterin hahmolle.

Täsmällisiä avaimia en löytänyt Durasin mystisen ja tiheän proosan joukosta tällä lukukerralla. Julia Kristevalla on tulkintansa teoksessaan Musta aurinko: ”Kaksi muusikkoa, pianisti ja hourupää laulaja, ovat kumpikin maanpakolaisia, toinen Euroopasta, toinen Aasiasta. Kaksi haavoittunutta naista: toisen haava on näkymätön, toinen on kylmänvihojen ja yhteiskunnan, perheen ja ihmisten väkivallan uhri… Heidän duonsa muuttuu trioksi, kun mukaan tulee vielä yksi – tällä kertaa miehinen – kopio: Lahoren varakonsuli. Hän on omituinen henkilöhahmo, jonka arvellaan olevan muinaisen ja tunnistamatta jääneen ahdistavan kokemuksen rasittama.” Kristeva epäilee, että varakonsulin hahmo saattaisi olla homoseksuaali, mutta itse en tullut ajatelleeksi sitä, tämä vain tuntuu jääneen ihmissuhde-elämästä syrjään. Kristeva on kiinnittänyt huomionsa outoon kolmikkoon, mutta itseäni kiinnostaisi tarkastella lähemmin sitä kiertelevän juoruilevaa puhetapaa, jolla kartetusta varakonsulista kerrotaan, ja miten tämä toiseutetaan yhteisössä sekä menneisyytensä että jonkin olemuksessaan ilmenevän kiusallisuuden takia. Uudelleenluettavaksi siis.

”Varakonsuli on hetkittäin hyvin onnellisen näköinen. Aivan kuin hän olisi hetkittäin hulluna onnesta. Tänä iltana hänen seuraltaan ei voi välttyä; siitäkö se johtuu?” (s. 71)

”Ikävystyminen on täällä valtava hyljätyksi tulemisen tunne, itse Intian mittainen, maa antaa sävelen.” (s. 84)


Ahmed Zaidan: Kotimaa / Homeland (Kita 2020, suom. Kalle Niinikangas)

Ahmed Zaidan on kotoisin Mosulista, Irakista, ja nykyisin hän asuu Turussa. Zaidanin runoteos on kotimaan etsimistä, käsitteen tutkiskelua ja pysähdyksiä jonkin tärkeän äärelle. Runot muodostavat laajoja kaaria, ne kertovat merkittävistä kokemuksista ja matkoista. Tuntemuksia herättävät erityisesti paikat, kuten taakse jäänyt kotikaupunki Mosul ja uusi kotimaa Suomi ominaispiirteineen. Kirjan teksteissä sisältö, se mitä puhuja haluaa ilmaista ja kertoa, kiinnittää huomion vahvasti, mutta tietenkään se ei eroa muodosta, jonka tajua Zaidanilla kyllä on. Hän käyttää kokoelmassa niin säettä kuin proosamuotoakin, ja toisto on olennaisessa roolissa, monet runot rakentuvat toistuvien puhuttelujen, kysymysten ja huudahdusten ympärille. Myös välimatkat ovat kokoelmassa pitkiä, mihin vaikuttaa teoksessa käsitelty pakolaisuus ja pitkä kulku läpi Euroopan; runoissa ollaan niin Turussa kuin Mosulissa, Toimisto-baarin karaokessa ja tähtien hymyä ihmettelemässä.

Kokoelma tarjoaa pysäyttäviä ajatuksia ja kauniita poeettisia kuvia. Välillä kieli muuttuu omaan makuuni hieman liian yleväksi, juhlallisen tuntuiseksi. Säkeet venyvät ajoittain niin pitkiksi että kadotan rytmin, liekö kyse käännösongelmasta. Juuri aloittaneelta turkulaiselta Kita-kustantamolta on merkittävä teko julkaista kokoelmallinen Zaidanin runoja käännöksinä – runot ovat teoksessa myös englanniksi ymmärtääkseni tekijän itsensä kääntäminä, alun perin hän kirjoittaa arabiaksi. Tällaisia käännöstekoja myös muilla kielillä kuin suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavien kotimaisten kirjailijoiden teksteistä soisin tulevan vielä paljon lisää.

”– – missä rajavyöhyke metsän ja kirjaston välillä katoaa…” (s. 82)

”Olet puut jotka pudottivat lehtensä, / alaston, totuutta muistuttava” (s. 116)

”Minun maailmani on kuuhun kirjoitettu runo.” (s. 142)


Leena Malkki: Mitä tiedämme terrorismista (Otava 2020)

Pitkästä aikaa äänikirja, jonka kuunteluun olen pystynyt keskittymään sen verran, että siitä jäi mieleen tarpeeksi asioita, ja kirjasta pystyy sanomaankin jotakin. Jykevästi terrorismin tutkimukseen pohjaava teos tarjoaa faktoja ja numeroita myyttien ja turhien kärjistysten sijaan. Terroristiseen toimintaan mukaan lähtevät eivät esimerkiksi kuulu yleensä kotimaassaan köyhimpiin, eikä suurin osa heistä ole mielenterveysongelmaisia – myös terrorismi vaatii taitoja ja resursseja. Siksi se on onnistuessaan niin tuhoisaa.


Mila Teräs: Amiraali (Otava 2020)

Vahvasta kielenkäytöstä energiansa saava nuortenromaani kertoo lukioikäisestä Niilosta, joka alkaa nähdä itsensä ja ympäristönsä toisin silmin. Ilahduttavaa lukea tällaista sukupuolibinäärin ulkopuolelle kurottelevaa kertomusta, joka on sujuvalukuinen mutta myös muodolla leikittelevä. Teoksessa proosatekstiin nivoutuu päähenkilön kirjoittamia runoja, tärkeiden kokemusten kuvausta säemuodossa ja puhelinviestittelyä ystävän kanssa (viimeksi mainittu toki on nykynuortenkirjojen peruskauraa). Teräs on hienosti sulauttanut eri elementit sydämelliseen tarinaan, joka ydinrakenteeltaan on perinteinen coming-of-age, mutta temaattiset ja tekstuaaliset variaatiot tekevät siitä tärkeän ja kiinnostavan. Amiraali nimenä viittaa perhoseen, ja ympäristönäkökulma tuodaan myös nuorten huolena esille. Loppusivuilla itketti vähän. Teräs tavoittaa romaanissaan nuoruudesta jotain todella haikeansuloista.

”Jokin puristus mun vatsanpohjassani alkaa hellittää, kaikki mussa pehmenee, ikään kuin laajenee ja mä kasvan, saan lisää pituutta. Hetkittäin musta tuntuu siltä kuin pystyisin lentämään vaikka kattojen ylle vain kohottautumalla varpailleni.” (s. 67)

”Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma olisi helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin. Monet sanat ovat lasihelmiä, joita mulle on jaettu, mutta joista en löydä itselleni oikeaa väriä.” (s. 119)

”– – jäseniini leviää painottomuuden tunne, sydämeni jättää lyönnin välistä ja mä ajattelen, että olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon.” (s. 159)

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Luetut kirjat 4/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat huhtikuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Laura Tressel: Hengitys (WSOY 2020)

Oli hieman pysäyttävää aloittaa joitakin päiviä sitten kirja, jonka alkusivuilla kuvataan hengitystä ensisijaisena elintoimintona. Ajankohtaisuuden sattuma. Laura Tresselin esikoisrunoteoksen teemoja ovat hengityksen lisäksi sukeltaminen, meri ja merenneidot. Pieniksi fragmenteiksi jakautuva kokoelma yhdistää tiedonsirpaleita kollaasimaisesti, ja muitakin menetelmiä on hyödynnetty. Uskon, että kirjan tekstit saavat ääneen esitettyinä paljon uusia ulottuvuuksia.

”pakokauhu väistyy, kun on annettava periksi ja hengitettävä / vettä” (s. 21)


Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)

Miksi ruotsalaiset kirjoittavat tällä hetkellä jännittävimmät tositarinat? Ensin Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen, nyt tämä. Suvun salattujen kipupisteiden tutkiminen ja isovanhempien suurimman kriisin kaivaminen etenevät dekkarimaisen jännittävästi. Schulman vie autofiktion askeleen pitemmälle fiktioon: omaelämäkerrallisen nykyhetken ja lapsuusmuistelujen rinnalla kulkee kuviteltu kertomus siitä, miten kaikki ehkä meni. Kiinnostavaa oli myös kahden kirjailijan tuotannon tutkiminen vihjeiden löytämiseksi.

”Lapsuudessa kehitin itselleni supervoiman: pystyin aavistamaan yhteenotot paljon muita aiemmin. Minulla oli vihatutka ja olen kantanut sitä mukanani koko ikäni.”

”Ehkä minä en vain käsittänyt, että joku voi pelästyä vaikken korottaisi ääntäni.”

”Minä olen kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee.”

”Hän ei menettänyt itsekunnioitustaan, vaikka Sven halveksi ja nöyryytti häntä vuosien ajan. Hän kutistui jokseenkin arvokkaasti, käpertyi selkä suorana.”


Bernardine Evaristo: Girl, Woman, Other (Hamish Hamilton 2019)

Bernardine Evariston Booker-palkittu romaani sisältää 12 eri henkilön tarinat. Valtaosa heistä on ruskeita tyttöjä ja naisia, lisäksi mukana on mm. they-pronominia lopulta käyttävä Morgan (jonka episodista muodostuu varmaan kompleksisin käännöshomma, jos kirja käännetään suomeksi). Evaristo kuvaa nyky-Britanniaa eri puolilta. Romaanista on puhuttu kokeellisena, mutta kun alkaa lukea, huomaa että se kai tarkoittaa lähinnä pisteiden ja isojen alkukirjainten pois pudottamista virkkeistä. Kun sitten pääsee yli tästä ajatuksesta ja hyväksyy olevansa lukuromaanin parissa, huomaa Evariston tarinat vetäviksi ja henkilöt kiinnostaviksi. 450 sivun laajuus taittuu loppua kohden yhä vauhdikkaammin. Kirja voisi olla myös novellikokoelma, mutta sen henkilöiden tarinat solmiutuvat yhteen tuttavuuksien ja sukulaisuussuhteiden kautta, ja loppuepisodit tuovat monet heistä samaan tilaan nykyhetkessä. Ihailen kirjailijan tekemää suurta työtä hahmojen äänten tavoittamisessa.

”nobody talked loudly about never having been on a plane, seen a play or the sea, or eaten in a restaurant, with waiters
nobody talked loudly about feeling too uglystupidfatpoor or just plain out of place, out of sorts, out of their depth” (s. 132)


Malin Persson Giolito: Tapaus Youssuf K. (Johnny Kniga 2019, suom. Tarja Lipponen)

Persson Gioliton mukaelma Kafkan Oikeusjutusta sijoittuu nykypäivän Ruotsiin. Oikeustieteen opiskelija Youssuf K. pidätetään joitakin päiviä terrori-iskusarjan jälkeen. Näyttää siltä, että hän on epäilyttävä perhetaustansa ja uskontonsa vuoksi. Eikä hän saa tietää, mistä häntä syytetään. Romaanin sijaan ajattelen tätä pitkänä dekkarinovellina, joka iskee suoraan ja armotta.

”Myöhemmin hän pohti sitä, miten tavalliselta kaikki oli tuntunut hetkeä ennen.” (s. 22)


Bill Bryson: Keho – opas asukkaalle (WSOY 2020, suom. Nina Mäki-Kihniä)

Sujuvasti ja kevyellä, helposti omaksuttavalla otteella kirjoitettua nippelitietoa ihmiskehon ihmeellisyyksistä. Ajankohtaistakin siinä mielessä, että viruksia ja sairastumista käsitellään jonkin verran. Äänikirjana sopii lenkkikuunneltavaksi mainiosti.


Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö – vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi 2019)

Vetävä tietokirja Nobelin kirjallisuuspalkintojen historiasta. Mukana on sekä hauskoja anekdootteja että vakavampia mietteitä; tekijä tuo esiin oman perustellun näkökulmansa siihen, miten valtaa olisi voinut käyttää paremminkin.

”Myös Sillanpää herätti huomiota ’huolestuttavan dionyysisellä’ käytöksellään, kuten akateemikko Anders Österling kuvailee suomalaisnobelistin päihtymystilaa muistelmissaan.”

”Selma Lagerlöf sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1909 – ja pääsi äänestämään vaaleissa ensi kerran vasta vuonna 1921.”

”Kirjallisuus on aina sidoksissa aikaansa ja sen yhteiskunnallisiin oloihin. Kirjoittaminen, julkaiseminen ja lukeminen ovat poliittista toimintaa, jolla on monenlaisia vaikutuksia ympäröivään yhteiskuntaan.”


Lisa Taddeo: Kolme naista (Gummerus 2020, suom. Marianna Kurtto)

Lähtökohdat tämän kanssa olivat kahtalaiset, ja aloitin äänikirjan lopulta hetken mielijohteesta. Hesarin jutun jälkeen mietin, onko tämä vain sosiaalipornahtavaa seksilittiä, toisaalta Sivumennen-podcastissa teoksen käsittely oli kiinnostavaa. Taddeo on kirjoittanut amerikkalaisten nykynaisten seksuaalisista haluista kertovan teoksensa hyvin kaunokirjalliseen tapaan: henkilöiden kokemuksia kuvataan välillä mm. sinäkerronnalla. Dokumenttiromaani on koukuttava, eikä yksityiskohtainen seksin kuvauskaan mene liian kiusalliseksi. Kuvakieli sen sijaan on välillä liikaa. Teoksen kohtaloissa on paljon traagista, mutta yleispäteväksi esitykseksi tästä ei liene, sillä kirjan naiset on valittu mukaan osaksi juuri heidän tarinoidensa dramaattisuuden vuoksi.

”Hän oli fantasioinut siitä, että näkisi miehensä naivan toista naista. Hän ei ollut varsinaisesti puhunut fantasiastaan ääneen, mutta hän oli usein tylsänpuoleisina hetkinään kuvitellut tilanteen. Ja nyt, yhtäkkiä, tilanne tuntui kammottavalla tavalla väärältä.”


Jarkko Tontti: Lain laita (Aviador 2020)

Moniaineksinen runokokoelma tekee lakitekstien kielestä runokieltä; uusiin merkityksiin kurkottelevat mm. laki kuolemansyyn selvittämisestä ja asunto-osakeyhtiölaki. Säe- ja proosaruno vuorottelevat, samoin hauskuus ja vakavuus, jotka tosin välillä myös sekoittuvat. Perustuslaki muuttuu kiinnostavaksi ja hillittömäksi, kun siihen sovelletaan oulipolaisen menetelmän variaatiota, joissa substantiivit korvautuvat toisilla. Kieli ja keinot ovat kokoelmassa vahvasti hallussa.

”muistelin aurinkoa / lähtöjä, kaikkia lähtöjäni, ovien sulkemisia / helpotusta, / että saatiin edes jokin ratkaisu” (s. 28)

”11 § Poismuutosta. Muuttaessaan pois asunto-osakeyhtiöstä asukkaan tulee viedä yön pimeydessä rikkinäiset huonekalunsa jäteastioiden läheisyyteen. Siitä tulee tuntea lievää syyllisyyttä, johon kuitenkin sekoittuu puhdistavaa helpotusta.” (s. 42)


Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau (Otava 1988, suom. Inkeri Tuomikoski)

Ranskalaisen uuden romaanin tärkeisiin nimiin kuuluvan Nathalie Sarrauten proosa on täynnä pinnan alla värähteleviä jännitteitä. Tunnistettavaksi sen tekee kolmen pisteen toistuva käyttö; ajatukset hakevat suuntaansa, niiden liikkeet pyritään tuomaan esiin huomaamattomimpia värähdyksiä myöten. Lauseiden rytmi on lähellä täydellistä. Juonen tasolla ei tapahdu paljoa: enonsa perheen luona asuva nuori mies tutkii perhettä ajoittain julmallakin katseella, joka näyttää ihmisten väliset suhteet pelinä, ja merkittäväksi käänteeksi muodostuu enon asuntokauppa perheystävä Martereaun kanssa. Sarrautessa on jotain erityistä … tekee vain mieli kulkea hänen kielensä mukana … nauttia rytmistä … soljua ja katsoa, miten psyyken langat yhdistyvät … miten ne purkautuvat … Tämä sopii uudestaan luettavaksi ja tutkittavaksi.

”en pääse heistä eroon, en pysty lähtemään pakoon … olen heissä kiinni kuin liimassa, pääsemättömissä, sairas, niin minä heille huutaisin – –” (s. 18)

”Toisten reaktiot, niin odottamattomilta kuin ne joskus vaikuttavatkin, eivät todella tule meille yllätyksenä. Sellaista reaktiota ei olekaan, joka ei jo aikaisemmin olisi esiintynyt luonnonasteella, jota jo emme olisi vaistonneet tunnustamatta sitä itsellemmekään.” (s. 130)


Rachel Cusk: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)

Alleviivaan nykyään monia omaan hyllyyn hankkimiani teoksia, mutta Rachel Cusk kuuluu hyvin harvoihin tekijöihin, joiden kirjojen marginaaliin piirtelen huutomerkkejä. Hänen tekstinsä on kirkkaan selkeäksi kirjoitettua, silti rauhassa pureksien omaksuttavaa. Julmassa katseessaan Cuskin kerronta on usein aivan hillitöntä. Siinä on se jokin. Kirja kirjalta parantava komea trilogia päättyy Kunnian myötä suorastaan fanfaarimaiseen lukuinnostukseen. Huomaa nyökyttelevänsä ”kyynisen kustantajan” tai ”tärkeilevän kriitikon” (lainaukset takakannesta) puheille, ja sitten miettii, olisiko näille pitänyt pyöritellä silmiään että miten ikävää, vai ovatko nämä pöydälle nostettuja kissoja, jotka mouruavat huomiotani nyt kun ovat tulleet nostetuksi pöydänalushämärästä. Kyseessä on romaani, joten tietenkin kyse on ensisijaisesti kysymysten esittämisestä. Tätä Cuskin trilogiassaan käyttämä kertojaratkaisu entisestään vahvistaa. Lukija saa miettiä.

”Se mitä kaikki kustantajat etsivät, hän jatkoi – niin sanottu Graalin malja nykyajan kustannusmaailmassa – oli kirjailija, joka myi hyvin ja piti samalla kiinni kirjallisista arvoista, toisin sanoen kirjailija, jonka kirjoista lukijat saattoivat vilpittömästi nauttia tuntematta, että niiden lukeminen oli alentavaa.” (s. 37)

”Ja parempaa piilopaikkaa ei olekaan”, hän sanoi, ”kuin mahdollisimman lähellä totuutta, kuten taitavat valehtelijat hyvin tietävät.” (s. 164)

perjantai 2. marraskuuta 2018

Lokakuun lyhyet: 8 minibloggausta

Taas on aika kuukausittaisen koonnin. Tulipa luettua uutuuksia. Olen huomannut, että näiden lyhyempien tekstieni tyyli alkaa vakiintua, ja tiivistäminen sekä vapauttaa että kaventaa kirjablogitekstin mahdollisuuksia. Joka tapauksessa olen tyytyväinen nykytilanteeseen, ja aion jatkaa samoilla linjoilla.


Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus)

Rachel Cuskin romaanista Ääriviivat puhuttiin kirjallisissa ympyröissäni jo pitkään ennen suomennoksen ilmestymistä. Kyseessä oli tapaus, jota ei voisi ohittaa. Odotin suomennosta ilmestyväksi, vaikka en oikein tiennyt, mitä odottaa. Puhuttiin kyllä autofiktiosta, taas kerran, ja siitä miten teos koostuu pitkälti keskusteluista, joita kertoja käy. Mietin, että ok, mitähän maagista tähän kätkeytyy. Kirjan alkusivuilla mietin sitä edelleen. Sitten tuli vastaan kohta, sitaatti, johon oli pakko laittaa merkki. Ja toinenkin. Yhä lisää, vaivihkaa. Kuten todettu, romaani rakentuu keskusteluista ja niiden ympärille kiertyvistä ajatuksista. Käsitellään ihmissuhteita, useimmiten menneitä parisuhteita ja syitä, miksi asiat menevät pieleen. Siteerattavaa kertyy runsaasti, harvinaisen paljon. Osumia toisensa perään. Tekstissä kerrotut asiat ovat viisaita, aidon syvällisiä, raa'an avoimia. Pohdiskelin, miksi omaelämäkerrallisuuden roolia tämän yhteydessä on ollut tarpeen pyöritellä, koska minulle lukiessa ei tuntunut olevan merkitystä, mutta toisaalta en tiennyt Rachel Cuskia ennen lukemista, en juuri mitään hänen urastaan tai muusta elämästään. Kirjan loppuun päästyäni mietin, mitä suurempaa tällä tavoitellaan, mihin tällä kaikella pyritään? En tiedä. Hieno romaani. Trilogian seuraavat osatkin täytyy selvästi lukea.

"Ne asiat joita halusin, sanoin, ja ne jotka ilmeisesti voisin saada olivat kaukana toisistaan, ja ennen kuin olin lopullisesti sopeutunut tähän tosiasiaan, olin päättänyt olla haluamatta mitään."


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala 2018)

Yritän todella välttää näissä teksteissäni ylisanoja, mutta. Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori. Teksti etenee vuoroin perinteisemmin aseteltuna proosana, vuoroin säkeisiin sijoitettuna, ja myös säetyyli toimii kuljettaen tekstiä eteenpäin lineaarisesti mutta saaden myös pysähtymään lauseiden äärelle. Ja niissä onkin pysähtymistä. Kiteytykset ovat mainioita, hykerryttäviä, joskus parisuhdeaiheiset toteamukset ovat niin iskevästi nähtyjä, ettei tiedä itkisikö vai naurahtaisi, sitä lukee vaan eteenpäin tekstin hienoudesta mykkänä. Vain yhdessä osiossa typografiakokeilujen vyörytys meinasi uuvuttaa. Arvostan myös sukupuolen häivyttämistä kertojien olemuksista luontevaan tapaan ja toisaalta esiin tuotuja kulmia kahden naisen välisestä suhteesta. Odotan tälle teokselle palkintoja vielä tänä vuonna!

"Neiti N ei anna kättensä vastedes asioida taskussa, sillä kivi on siellä, mutta hän ajattelee kiveä myönteisesti. Se on noukittu merkityksellisellä matkalla, joten se on oiva amuletti, neiti N vakuuttaa itselleen. Neiti N muistelee kotitiskiharjan kuntoa. Tiskiharja pitäisi vaihtaa, joten sen voi alentaa kivenpesuharjaksi, neiti N ajattelee mielissään. Romahtaa äkkinäinen sade, joka vaikuttaa olevan irrallaan asiayhteydestä."


Mercé Rodoreda: Timanttiaukio (Otava 1988, suom. Jyrki Lappi-Seppälä)

Katalonialaisen Mercè Rodoredan (1908-1983) romaani Timanttiaukio tuli luettavakseni samaa tietä kuin monelle muullekin viime aikoina, kirjailija Saara Turusen Imageen kirjoittaman esseen myötä. Romaania on saanut Helmet-kirjastoissa jonottaa pitkään, sillä sitä on ollut hyllyissä vain muutama kappale. Rodoredan teos on elämästä kylläinen erään naisen selviytymisen tarina vaikeissa olosuhteissa - mieleen tuli paljon yhtymäkohtia vastikään lukemastani Sally Salmisen Katrinasta. Myös Timanttiaukion päähahmo, minäkertojana toimiva Natàlia päätyy naimisiin miehen kanssa, joka on hyvin vaikea tapaus. Heille syntyy kaksi lasta. Natàlia saa mieheltään lempinimen Colometa, Kyyhkystyttö, ja kyyhkyset ovatkin kirjassa vahvasti läsnä - niiden merkitys tuntuu niin suurelta, että ihmettelin ettei niitä ole nostettu kirjan nimeen. Englanninkielinen käännös teoksesta on tosin nimetty The Time of the Doves. Rodoreda on kirjoittanut vahvasti naisten ja perheiden historiaa, heidän arkeaan, ja sotaakin kuvataan kotirintamalta katsoen. Tekstin rytmi on kaunis ja sykkii elämää. Puhekieltä ajoittain lähestyvä kielenkäyttö tekee sopivasti rosoa, ja Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tuntuu onnistuneelta. Välillä luontokuvat pyyhkäisevät kerronnan läpi runomaisina jaksoina; linnut, kukat. Kolmea pistettä viljellään usein, ja sillä tuntuu olevan oma merkityksensä. Selittämätöntä ja rivien välejä jää paljon, mikä tekee romaanista erittäin syvälle painautuvan kokemuksen.

Timanttiaukio oli mukana Saara Turusen Sivuhenkilön vaihtoehtoisessa kirjallisuuden kaanonissa, johon liittyen on aloitettu #uudetklassikot-lukuhaaste. Tämä on ensimmäinen haasteeseen lukemani teos sen perustamisen jälkeen.

"Katu oli tulvillaan iloa; ohi kulki sieviä tyttöjä upeissa vaatteissa, ja yhdeltä parvekkeelta päälleni heitettiin kaikenväristä paperisilppua, ja tungin muutaman paperinpalan syvälle hiuksiini niin että ne pysyisivät pitkään siellä hiusten seassa. Vein kotiin kaksi virvokepulloa; Quimet istui nojatuolissaan puolinukuksissa."


Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava 2018)

Olli Jalosen Taivaanpallo on kirjallisissa ympyröissäni ollut vuoden hehkutetuimpia kotimaisia romaaneja. Olisi helppoa, jos voisi yhtyä hehkutuksiin, niitä tekstejä on helpompi kirjoittaa kuin sellaisia, että ei täysin kolahtanut, mutta jälkimmäisen kaltaista joudun nyt muotoilemaan. Vaikeaa. Taivaanpallo on kertomus Angus-pojasta 1600-luvun lopussa Saint Helenan saarella ja myöhemmin Lontoossa. Laajat historialliset romaanit eivät ole viime aikoina olleet suosikkijuttuni, mutta hehkutuksen perusteella odotin tältä jotakin aivan muuta. Ja kyllä sitä olikin: Jalonen on ottanut tarinan kertomiseen avuksi omanlaisensa kielen, joka kuvastaa lapsikertojan maailmaa varsin uskottavasti. Se, pääsinkö oikein mukaan tuohon kieleen, olikin vaikeampi juttu. Kerronta pakeni minua pitkään, en meinannut päästä sinuiksi sen kanssa, lukijana vajosin puuttuvien pilkkujen jättämiin upottaviin suonsilmiin, enkä oikein löytänyt etsimääni rytmiä. Mukana on toki paljon toimivia elementtejä, jotka viehättivät. Jalonen tekee hienoja, aforistisen sävyisiä kiteytyksiä oppimisesta, lukemisesta ja tarkasta näkemisestä. Nämä kantoivat minua parhaiten halki kirjan. Teoksen kuvaamassa hetkessä on kyse murroksesta: uskon ja tiedon, kirjaimellisen tulkinnan ja kokeilujen välisestä taitekohdasta. Olisin itse tiivistänyt teosta: myönnän että "juoksin" läpi viimeisen kolmanneksen, koska halusin saada lukemisen valmiiksi ja siirtyä seuraavaan. Huomautan, että oma estetiikkani on nykyisin vahvasti tietynlainen suosien täsmällistä tiiviyttä. Moni on tästä kirjasta pitänyt erittäin paljon. Minäkin merkitsin ylös useita hienoja kohtia.

"Oikeastaan ihmisessä on meri sisässä. On samanlaiset isot aallot ja tuuli ja sitten illalla mainingit alenevat. Alentaako pimeä ne merestä vai eikö tuuli jaksa puhaltaa kun aurinko on laskenut? Joskus muutaman kerran vuodessa on niin tyyntä että rannalla kuulee oman sydämensä."


Mikko Piispa: Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta (Teos 2018)

Luin tietokirjan, joka käsitteli juuri minua, tosin osana suurta joukkoa, jolloin kuvauksesta oli hävinnyt suuri osa tunnistettavista, yksilöllisistä piirteistä. Mikko Piispan tietokirja Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta alkaa juuri yksilöllisyydestä. Asia on Y-sukupolvea jokseenkin määrittelevä, vaikka kirjassa todetaankin, että Y:tä on hankala määritellä (muuten kuin 80-luvulla syntyneiksi) ja heidän kokemuksiaan yleistää. Polarisoitumistakin tapahtuu tietyillä elämänalueilla. Muut mainitut sanat (ja kirjan lukujen otsikot) ovat yltäkylläisyys, portfolio, kaupunki, kännykkä, 9/11, MM 95, kannabis ja tulevaisuus. Teos on sujuvalukuinen ja asettuu tyylillään narratiivisen journalismin jatkeeksi. Kirjoittajan oma ääni muodostuu siitä, miten tekijä reflektoi myös omia kokemuksiaan kuuluessaan itsekin viiteryhmään. Piispa tukeutuu laajaan lähdeaineistoon ja siteeraa välillä pitkästikin tutkimuksia ja artikkeleita. Minulle teos ei lopulta tuonut valtavaa määrää uutta tietoa, olipahan silti kiinnostava, välillä nostalginenkin matka, ja sai erityisesti peilaamaan sitä, mitkä kokemukset eivät olleet itselle tuttuja, samalla kun paljon tietysti oli. Tulevaisuuden maalailussa Piispa ei käänny vahvasti pessimismin eikä optimismin puolelle. Totuus on, että pian Y:t ottavat vallan maailmassa käsiinsä, joten sille pitäisi vissiin osata myös tehdä jotain. Huh huh.

"Ehkä tulevaisuususko on siis koetuksella sen vuoksi, että emme ole vielä löytäneet ideoita ja keinoja paremman tulevaisuuden luomiseen, kun taas vanhat keinot perustuvat luonnon hyväksikäyttämiseen. Siksi olemme toistaiseksi juuttuneet huoltotoimenpiteisiin: pelastamaan hyvinvointivaltiota ja korjaamaan kestävyysvajetta. Mielekäs ja kestävä pitkän tähtäimen tulevaisuuden visio on vasta hahmottumassa."


Mohsin Hamid: Exit West (Otava 2018, suom. Juhani Lindholm)

Mohsin Hamidin Exit West on maagisrealistinen, tiivis romaani maailmasta alituisessa liikkeessä. Saeedin ja Nadian rakkaussuhde alkaa sotaan tuhoutuvassa maassa, jota ei nimetä, ja ympärillä vaikuttaa vahvasti uskonto, jota ei nimetä. Ratkaisu on kiehtova, ja kertomus asettuu jotenkin yleisemmälle tasolle kun ei puhutakaan Irakista tai Syyriasta ja islamista, vaan vain kotimaasta ja rukoilemisesta. Maagisuus astuu mukaan, kun aletaan huhuta ovista, joista pääsee luikahtamaan äkkiä toisaalle, tuhansien kilometrien päähänkin. Suhtautuminen tällaiseen uuteen, hallitsemattomaan liikkumisen malliin ei ole helppoa, ei liikkujille eikä "alkuperäisille" asujille, joiden kotimaihin ja -kaupunkeihin liikutaan. Miten käy ihmissuhteen, kun on lukemattomia mahdollisuuksia, mihin perustaa koti? Entä kaipuu alkuperäiseen kotiin, jos on ollut pakko lähteä? Hamid onnistuu teoksessaan maalailemaan painostavien alkuasetelmien jälkeen jonkinlaista utopiaa. Exit West on tyyliltään lopulta perinteistä, vahvaa tarinankerrontaa, tosin epäperinteisissä asetelmissa, ja kieltä Hamid käyttää (Lindholmin varmaotteisesti suomentamana) kauniisti sekä suoraan kerrontaan että tunnelmien maalailuun. Pohdiskeluproosaa. Asiat, joita henkilöt kaikkitietävän kertojan suulla pohtivat, jäävät kiertämään takaraivoon haikean lohdullisina.

"Aina kun pariskunta muuttaa, he alkavat nähdä toisensa uudessa valossa mikäli ylipäänsä vielä jaksavat vangita toistensa huomion, sillä eiväthän persoonallisuudet ole yksittäisiä, muuttumattomia värejä, vaikkapa mustia ja valkoisia, vaan muistuttavat enemmänkin valaistua kuvaruutua, jonka heijastamat sävyt riippuvat paljon siitä, mitä ympärillä on."


Kaija Rantakari: Koko meren laajuus (Poesia 2018)

Kaija Rantakarin toinen runokokoelma Koko meren laajuus alkaa tumman meren tasaiselta aavikolta. Sanat painavat hyvin paljon. Huomasin lukevani niitä yhä uudelleen. Tekstit etenevät lyhyinä fragmentteina. Ensimmäisen osion jälkeen en ollut vielä varma, mistä oli kyse kaiken kaikkiaan, mutta minuun olivat tehneet vaikutuksen ne aaltojen murtumat, jotka rikkovat merenpinnan. Seuraavassa osiossa vaikutuin jo monta kertaa vahvasti. Kolmas osio on proosarunoa, siinä oli vähän väliä pysähdyttävä ihmettelemään, että vau. Oli toistettava kohtia, keikuttava nautinnon reunalla. Seuraavassa, numeroimattomassa osassa nautinto värähtelee yhä lähempänä (heti vierellä aaltoilevassa meressä, rajaviiva on rannassa) ja viimeisessä se on jo valloillaan. Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen "sinä", jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa. Tämä upea runoteos sai viime viikolla myös Toisinkoinen-palkinnon.

"haavat heräävät tai puhkeavat kukkaan sormissani // veri on niin lähellä ihon toisella puolella, että suutelen / suun täydeltä raudan makua"


Henriikka Tavi: Tellervo (Teos 2018)

Henriikka Tavi väärinkäyttää romaanissaan chick litiä, ja tämän takia se on niin täydellistä! Aloitettakoon postaus Nyt-otsikon tyyliin, koska runoilijana tunnetun Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä. Tellervon ja hänen ystävänsä Hennin kokemuksia selostaa omaperäinen kertoja, joka riemastuttavan lakonisella tavallaan pysähtyy usein kertomaan selityksiä paikannimille ja termeille korostetun asiallisena. Myös somen ja deittisovellusten toimintaan pureudutaan ajoittain äärimmäisen tarkasti. Ruumiillisuuttakaan ei kaunistella. Tämä on toisaalta parodiaa, mutta samalla kovin totta, konkreettista ja lähellä. Maininta chick litin väärinkäytöstä on muuten Tavilta itseltään eräässä näkemässäni haastattelussa ennen kirjan julkaisua. Romaanin lukee nopeasti, viihtyen ja kielellisestä lahjakkuudesta nauttien. Vaikka Tavi on hieno runoilija, toivoisin tämän perusteella, että hän kirjoittaisi lisää myös romaaneja.

"Kun Henni ja Mika alkoivat ahkerasti kommentoida toistensa julkaisuja sydämin ja lentosuukoin, he samalla ottivat vastuun rakkaudestaan. He olivat rakkauden aikuisia. He näyttivät kylpevän toistensa ihanuudessa, mutta syvätasolla jokainen oma kaunottareni tai olet uskomaton rakas manifestoi punnittua näkemystä rakkauden luonteesta."