sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Blogiessee: Harmaa pukee häntä

Harmaa pukee häntä


Tuomas Aitonurmi

Warren Wong / Unsplash


Entä jos keisari tekeekin toisenlaisen valinnan: pukeutuu vaatteisiin, jotka sulauttavat hänet osaksi joukkoa tai muuraavat hänet seinään niin, ettei häntä näy, ellei joku päätä katsoa juuri sitä kohtaa pinnassa? 

Saako siitä sadun?


***

Kuvassa minulla on harmaa huppari. On kesä, takana pensas täydessä lehdessä. Hupparin hihoja on kääritty hieman, ne eivät ole kovin siistit vaan vähän kasassa. Jalassa minulla on tummansiniset shortsit. Harmaa ja sininen, turvalliset värini. Hupparia käytin pitkään, se oli minusta täydellinen kesään, viileneviin iltoihin: hyvin ohutta kangasta, lähes läpikuultavaa, lämmittää juuri ja juuri sopivasti kun lämpötila viilenneessä kesäillassa putoaa alle viidentoista asteen. Pidin siitä myös, koska se on huppari, rento ja mukava vaate. Se ei ole koskaan liikaa. Hupun voi vetää pään yli, jos sataa tai tuntuu hankalalta. Siihen voi paeta. Harmaa väri on ehdottoman hyvä, neutraali, ei erotu, ei häiritse ketään; en kiinnitä huomiota siinä värissä, mikä on tärkeää. Harmaa on rauhallinen, hieman näkymätön mutta ei tyylitön. Turvallinen, herättää ihmisissä mielleyhtymiä kuten betoni, miehisyys. 

Miksi valitsin tuon valokuvan profiilini isoimmaksi kuvaksi deittisivustolla viisi vuotta sitten? Miksi en sellaista kuvaa, joka on otettu juhlissa kun olen pukeutunut parhaimpiini ja suihkinut hiukset kammantiheydellä kohdilleen? 

Rentous, aitous kenties; ota tai jätä. Ehkä luotin kasvonpiirteisiini megalomaanisen paljon. Ehkä en halunnut deittailla ihmistä, jolle vaatteilla koreileminen on tärkeää. En edes etsinyt parisuhdetta silloin, minua ei kiinnostanut ihan hirveästi, olin hälläväliä ja irti yrittämisestä. Suloinen tila. 

Saako ihminen nykyään olla yrittämättä, kun ajatellaan ulkoista olemusta? Kun hän lähtee ulos, saako hän todella olla välittämättä siitä, miten muut häntä katsovat? 


***

En ole koskaan kokenut osaavani pukeutua hyvin, mikä on häiritsevää. Tuntuu että sen pitäisi olla hallussa paremmin. Suuren osan elämästäni pukeutuminen ja muoti eivät ole kiinnostaneet minua paljoakaan. Tärkeintä on ollut mukavuus, ruumiillisen olemisen helppous. Myös turvallisuus, sopivuus.


Kouluaikoina minua kiusattiin vaatteista usein. Trauma ottaa aina osansa. Roxane Gay kirjoittaa Hunger-teoksessa nuorena kokemansa raiskauksen seurauksista: “Those boys treated me like nothing so I became nothing.” En ole joutunut kohtaamaan yhtä hirveää väkivaltaa kuin hän, mutta minäkin valitsin olemattomuuden; halusin tulla näkymättömäksi.

Oletko sinä yhä näkymätön, kysyi terapeutti. Totesin, että taidan minä vähän olla. Kuvailin tilanteita joissa jätin puhumatta mitään, mutta mielessäni pyörittelin näkymistä, konkreettista ulkoista olemusta. Pukeutumista. 


”Ruumiini kaipaa yksityisyyttä. Se haluaa kätkeytyä löysiin vaatteisiin, aivan kuin se olisi rujojen arpien peitossa.”  
Rachel Cusk: Kunnia, s. 184


***

Mitä oli vaatteita koskeva kiusaaminen kouluaikoina?

Ala-asteen lopulla kaikkien piti olla hoppareita. Kuunnella rap-musiikkia ja käyttää löysiä farkkuja. Minä en silloin pitänyt rapista, se kuulosti omituiselta uhoamiselta ilman melodioita. En ymmärtänyt, miksi pitäisi hankkia kalliit, löysinä vellovat housut, miten se muka näyttäisi hyvältä. Lisäksi niiden piti olla merkkifarkut, jotka maksoivat paljon, monta sataa markkaa silloisella valuutalla. Puhuin asiasta kotona, vaikka ymmärsin että meillä tuskin olisi varaa siihen, että minulle ostettaisiin niin kalliita housuja. Erityisesti muistan kotona käydyn keskustelua siitä, ettei ole kannattava ratkaisu muuttaa tyyliään kiusaamisen vuoksi ja taipua sillä tavoin heidän tahtoonsa. Lopulta äiti löysi minulle kirpputoreilta käytettyinä löysiä farkkuja, joita käytin vielä pari vuotta sen jälkeen kun pahin rap-buumi koululaisten keskuudessa oli mennyt. Minusta on aina tuntunut, että olen trendien suhteen auttamattomasti myöhässä. Kuudennen luokan aikana eräät luokkalaiseni kehittelivät jopa näytelmän, jossa minun piti esittää coolia räppäriä ja vitsi oli siinä, että en ollut sellainen. Minua nöyryytettiin opettamalla oikeaa tapaa sanoa “yo”, koska sanoin sen kuulemma aina väärin, liikaa mumisten tai venyttäen. En tuntenut sitä kulttuuria, en tiennyt mistä oli kyse, koko juttu ahdisti.

Olen ajatellut kostaa menestymällä kirjoittajana paremmin kuin ne, jotka silloin raapustivat sen paskanäytelmän.

Yhdeksännen luokan syksynä otettiin tavalliseen tapaan koulukuvat. Pukeuduin jämptisti istuvaan, punaiseen lyhythihaiseen paitaan, jonka kauluksessa oli pari nappia; äiti oli sitä mieltä, että paita sopisi koulukuvaan, jossa piti olla siisti. Minulla oli paidassa epämukava olo, pelkäsin saavani siitä kuittailua. Niin sainkin: pitkäaikainen kiusaaja tuli homottelemaan välitunnilla, ja ympärilläni leijui häpeällinen hiljaisuus. Viimeistään silloin opin, että värikkäässä, ihonmyötäisessä paidassa oleminen altisti haukuille. Minua oli kiusattu siinä vaiheessa noin kahdeksan vuotta, eikä minulla ollut haalittuna itsetunnon rippeitäkään pirstotun minäkuvan pohjaksi. Oli vaikeaa katsoa kyseistä koulukuvaa silloin, vaikka nyt kun sitä katson, näytän siinä tavalliselta, siloposkiselta 15-vuotiaalta. Peiliin katsominen siinä iässä oli kuin pirstoutuneen mielen kokemus. Toisena päivänä näin virheeni korostettuna, toisena päivänä ajattelin olevani hyvännäköinen ja mietin, näkevätkö muut sen vai onko tämä valheellinen kuva, jota en näe oikealla tavalla koska olen ymmärrykseltäni jotenkin vajavainen kuten kiusaaminen oli saanut minut uskomaan.

Olisi pitänyt uskaltaa. Nousta yläpuolelle. Sanoa vastaan, kun joku sanoi jotain typerää vaatteistani. Mutta minulla ei ollut itsetuntoa, temperamenttia, luonnetta. Pelkäsin, ja toivoin että hiljaisuudessa minut jätetään rauhaan. Otin sanat vastaan ja olin vain hiljaa


hiljaa


hiljaa


hiljaa.

Ääni sisälläni kuitenkin puhui. Tarinakseni tuli, että on parempi pukeutua harmaaseen. Johonkin geneerisen poikamaiseen. Siten ei olisi tarttumapintaa, josta joku saisi kiinni ja riepottaisi. Halusin käyttää huppareita, joihin pystyi verhoutumaan.


***

Yhdeksännen luokan keväällä aloin aiempaa aktiivisemmin päättää itse, millaisia vaatteita haluan hankkia ja käyttää. Olin löytänyt metallimusiikin, halusin pukeutua bändipaitoihin, mustiin farkkuihin. Kasvattaa hiuksia, värjätä ne mustiksi, hankkia piikikkäitä koruja käsiin ja kaulaan. Halusin toteuttaa kuuntelemani musiikin estetiikkaa ulkonäössäni, ja toisaalta näyttää yhtä synkältä ja pimeältä kuin minusta sisäisesti tuntui. Nautin jokaisesta hämmennyksen ilmeestä ja hätkähdyksestä, jotka muuttunut ulkomuotoni sai aikaiseksi. 


***

Vähän yli kaksikymppisenä aloin ostaa muitakin kuin mustia vaatteita. Palasin harmaaseen, siniseen, ruskeaan. Minulla oli yhä pitkät hiukset, ne olivat viimeinen suoja sitä vastaan, että voisi tapahtua jotain samanlaista kuin yläasteella. Hiuksistani uskalsin luopua vasta 25-vuotiaana. Pelosta huolimatta en menettänyt voimiani Samsonin tavoin.

Samson went back to bed 
not much hair left on his head 
He ate a slice of Wonder Bread 
and went right back to bed” 
Regina Spektor: Samson


***

Niin, se deittiprofiili, jonka kuvasta alussa kerroin. Sain sen viestilaatikkoon yhteydenoton, pyynnön kahville, vastasin myöntävästi, ja kävin mitä perinteisimmillä kahvittelutreffeillä. Kutkuttava kiinnostus heräsi sen verran, että lähdin toisillekin, sovimme tapaavamme italialaisessa ravintolassa pizzan ja pastan äärellä. En enää muista tarkkaan, miten pukeuduin, mutta deitilläni oli tumma puku kaikkine siihen kuuluvine asusteineen, minulla mahdollisesti huppari, ehkä jokin muu arkinen pitkähihainen paita. Joka tapauksessa: nolostelin alipukeutumistani hänen silmissään, hän ylipukeutumistaan minun silmissäni. En panostanut enempää, koska en tosiaan pyrkinyt deittailemaan vakavammin; en odottanut mitään, en etsinyt mitään. Ja hän oli nähnyt sen harmaahupparisen profiilikuvani ja muut kuvat, joista yhdessäkään en muistaakseni ollut puvussa, hänen piti siis tietää ettei tyylini ollut sellainen. Minulle selvisi, että hän käytti pukua usein arjessakin, ja minä nauroin etten käyttänyt pukua muuten kuin kutsuetiketin sitä selvästi edellyttäessä; omistin vain yhden tumman puvun, joka istui jo vähän kehnosti.

Kaikesta epäsuhdasta huolimatta aloimme seurustella. Nykyään minä omistan useampia pukuja, ja avopuolisoni käyttää usein niin kotona kuin työssäkin huppareita ja t-paitoja. Havahdun vasta tätä kirjoittaessani, että ehkä minäkin olen opettanut hänelle asioita pukeutumisesta, rentoutta ja mukavuudenhalua. Hän on nimittäin kannustanut minua uudenlaisen vaatetuksen pariin alusta asti; jo parin viikon tapailun jälkeen hän halusi käydä kanssani vaateostoksilla, jotta ostaisin tiukempia, myötäileviä farkkuja, sanoi että näyttäisin sellaisissa hyvältä. Jalkoja ja takamusta myötäilevät farkut olivat yleensä herättäneet minussa jo ajatuksena jonkinlaista epämukavuutta. Ehkä kyse oli yläastemuistojen kaiuttamasta homottelun mahdollisuudesta, mistä toki oli siinä vaiheessa, 27 ikävuoden kohdalla, jo hyvä päästä eteenpäin. Ostin uusia farkkuja, eikä kukaan huudellut minulle kaduilla. 

Parker Burchfield / Unsplash


***

Avopuolisoni on sanonut, että ei olisi ehkä pyytänyt minua kahville, jos minulla olisi yhä ollut pitkät hiukset.

Pitkäaikaisimmat poikaystäväni ovat kommentoineet ulkonäköäni ja vaatetustani monia kertoja. Homokulttuurissa pukeutumisen estetiikka on tyypillisesti hyvin erilaista kuin metallimusiikin piirissä, ellei puhuta Tom of Finland -henkisestä nahkakulttuurista jota esimerkiksi Judas Priestin laulaja Rob Halford edustaa. Tunsin pitkään, että kaksi ulottuvuutta elämässäni sotivat toisiaan vastaan. Turvallisten mustaanpukeutumisen vuosieni jälkeen minun äkkiä toivottiin käyttävän värikkäämpiä vaatteita, enkä osannut suhtautua siihen muuten kuin samanlaisella vaikeasti sanoitettavalla pelolla, jota tunsin tiukkojen farkkujen äärellä. Kirkkaanvihreä oli värikkäintä mihin pitkään aikaan pystyin pukeutumaan, kirkkaanpunainen saattoi myös joskus mennä. Vaaleanpunainen, keltainen, violetti ja oranssi olivat täysin poissuljettuja pitkään.


***

Olen monta kertaa elämäni aikana tuntenut itseni juhlissa alipukeutuneeksi. Haastavia tilanteita ovat olleet esimerkiksi kirjajulkkarit – onko käytettävä pukua vai ei? Olen ollut vieraana tunnelmaltaan hyvin erilaisissa julkkareissa: osa on ollut selkeitä pukujuhlia, osassa väki on ollut t-paidoissa, eikä asiaa yleensä ole mainittu kutsussa. Tämä on johtanut lipeämisiin suuntaan tai toiseen. Yleisesti ottaenhan on parempi olla yli- kuin alipukeutunut, mutta kynnykseni puvun käyttämiseen on korkea. Tietenkin haluan kunnioittaa juhlittavaa, samalla haluaisin tässäkin korostaa mukavuutta – usein juhlatilaisuudet ovat minulle vaikeita kiusaannuttavuutensa vuoksi, kuten olen toisessa esseessäni kertonut. Ylipukeutuminen herättää pelkoa, että huomio kiinnittyisi minuun liikaa, vaikka tämä on todennäköisesti vain hermostuneen mielen korostunutta tietoisuutta itsestä. Samalla hoksaan, että päätymällä juhlissa mukavuudenhaluisempaan vaatetukseen kuin suurin osa olen piirtänyt ympärilleni rajoja. Kuvittelin olevani hyvin miellyttämishaluinen ihminen joka taipuu helposti muiden toiveisiin, mutta ehkä minussa on omantienkulkijaa enemmän kuin uskoin.


***

Vaatetus on erityisen sukupuolittunut asia. Tämä näkyy vaatekauppojen ja -osastojen tiukassa dualismissa. Siitä poikkeaminen on minullekin vaikeaa, vaikka haluaisin osata ajatella laajemmin. Huomaan pohtivani kaupassa, onko löytämäni kiva paita miesten vai naisten osastolta. Ei saisi käydä niin, että vahingossa ostaisin vaatteen naisten osastolta, ja joku huomaisi jälkikäteen käytettyäni sitä jo. Järjelläni mietin, mikä on se ongelma. Miksi se olisi paha? Miksi ylipäätään annan painoarvon kaksijakoiselle rajalle juuri tässä? Väitän, ettei se kuuluisi tyyliini, että minun tyylini nyt vain on muodostunut miestenosastotyyliksi. Siksi tämä on tärkeää. Vaikka tiedän oikean vastauksen.

Kuunneltuani Caroline Criado Perezin tietokirjan Näkymättömät naiset : näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, aloin pohtia, millä tavoin naisten pukeutumista on kontrolloitu historian saatossa ja miten se on yleensä lisännyt epämukavuutta. Perinteisesti pukeutumisen on täytynyt olla mahdollisimman peittävää, mikä voi aiheuttaa tukalaa oloa lämpimällä säällä, ja erityisesti yläluokkaisten naisten on etiketin mukaan pitänyt käyttää tiukkoja korsetteja ja raskaita, vaikeasti puettavia mekkoja. Nykyään mahdollisuudet ovat laajemmat, mutta silti naisten pukeutuminen on usein puheenaiheena vapaata riistaa – miettikää vaikkapa Linnan juhlia. Vähän aikaa sitten seurasin Twitterissä keskustelua rintaliivien käytöstä: toiset kokevat sen aidosti mukavuutta lisääväksi, toiset taas ahdistavaksi ja vain sukupuolittuneiden normien takia pakotetuksi.

Olennaista on, mikä on vapaaehtoisuuden aste pukeutumisessa.

Länsimaissa on yleisempää, että naisoletettu voi pukeutua miestenosaston vaatteisiin ilman että hänelle huudellaan kadulla loukkauksia, kuin että miesoletettu voisi pukeutua naistenosaston vaatteisiin. Mies naisten vaatteissa on niin suuri tabu, että kaunokirjallisuudessakin sitä on käsitelty vähän. Annamari Marttisen romaanin Korsetti (2018) aihe, transvestiitin kehityskertomus, tuntuikin aidosti todella tuoreelta ja kartoittamattomalta teoksen ilmestyttyä. Päähenkilö Paulin kohiseva, pelonsekainen into hänen pukeutuessaan ja ulos lähteminen ensimmäistä kertaa Suskina hotellissa tuntuvat lukijasta jännittävältä kuin dekkarissa.

“Minulle tuli kuitenkin pakonomainen tarve kääntää katseeni vastaanottotiskille. En voinut enkä halunnut olla outo hiippailija heidän hotellissaan. He katsoivat minua varmasti juuri silläkin hetkellä, tunsin katseiden korkeajännitteen rätisevän itsessäni. Turkki imaisi sen ja karvat nousivat pystyyn, vaikka olivat aitoa minkkiä.” 
Annamari Marttinen: Korsetti, s. 243

***

Mitä kirjoittaisin pukeutumisen ja vaateostosten eettisyydestä? Kyseessä on niin suuri asia, että se voi pyyhkiä alleen kaiken muun jo kirjoittamani, jos siihen uppoaa. Silti sitä ei pidä olla ajattelematta.

Minulle tulee nykyään Bangladesh-lapuista mieleen välähdyksiä uutisista, joissa kerrottiin vaatetehtaan romahduksesta ja yli 1 100 kuolonuhrista. Vuotavatko vaatemallistomme yhä verta? Nykyään on myös vaateliikkeitä, jotka myyvät vain eettisesti tehtyjä vaatteita, ja hinnat ovat tietysti korkeampia, mutta olisiko lopulta helpompaa keskittää kaikki vaateostoksensa sellaiseen, jolloin valitsemisesta tulisi tiukalla rajauksella yksinkertaisempaa? Olisinko valmis siihen? Myönnän, että toistaiseksi en ole ollut. Vaatteet kuitenkin viestivät omalta osaltaan käyttäjänsä arvoista, joten eettisyyden kanssa olisi hyvä tehdä tilit selväksi oman mielenrauhankin vuoksi.

***

Lisään muutaman kirjaimen ja siirryn etiikasta estetiikkaan. Kun kirjoitin alussa, että pukeutumisella ja muodilla ei ole ollut suurta merkitystä elämässäni, puhuinko totta? Kyseenalaistin itseäni vasta käytyäni kohdan tekstissä läpi jo muutamaan kertaan. Virke tuli aivokuorelta luontevasti, pidemmin miettimättä. Mutta minäkin olen innostunut kivannäköisistä vaatteista kaupassa, pohtinut että “tämän haluan, vaikka se on kallis, voinko ostaa sen silti, voinhan”. Olen saattanut kärjistää kirjoittaessani niin paljon, että se on mennyt jo autofiktion puolelle; varsinkin lapsuusmuistoissani ollaan hyvin subjektiivisella alueella, en ole varma sanottujen asioiden muotoiluista, tarkoista tapahtuma-ajoista, joku voisi väittää että tapahtumat ovat menneet aivan toisin. Olen pyrkinyt välittämään ensisijaisesti tunnemuistojani. Esseen pitää olla totta, mutta missä vaiheessa muistojen hämäryys ja kärjistyksen määrä kohoavat niin suuriksi, että lipsutaan autofiktioon? En tunne kirjallisuuden teoriaa riittävästi, jotta osaisin itse sanoa.

Joka tapauksessa en voi olla täysin sivussa estetiikasta ja visuaalisuuden kulttuurista, joka on niin suuri osa meitä. Maria Tasula kirjoittaa Zelda-zinessä: “Elämme Virginia Postrelin tutkimassa ‘pinnan maailmassa’ missä pidämme esteettisyyttä erityisessä arvossa. Ihmiset ovat aina käyttäneet ornamentteja ja niihin liittyviä rituaaleja elämän ilostuttamiseksi. Kukapa ei haluaisi hyvin suunniteltuja tuotteita, jotka vielä näyttävät hyvältä, jos on mahdollisuus valita joko edellä mainitun tai ruman ja huonosti toimivan väliltä. Miksi emme haluaisi katsella kauniita kuvia?” Olen korostanut valinnoissani hyvin toimivaa, mutta tietenkään en ole ehdoin tahdoin valinnut rumaa. Minun on kuitenkin hyvin vaikea sanallistaa vaatteiden valinnan estetiikkaani sen enempää kuin olen tässä tekstissä pystynyt tekemään. Ehkä se riittää.


***


Kun päätän ostaa oranssin paidan, joka huomataan jo kaukaa, tai housut, joissa on kuvioita ja värejä, vihreää ja oranssia, onko se minua vai tarinaa? Tai voiko niillä luoda uutta tarinaa, että tämä olen minä, voin näkyä tällä tavoin näin ja se on minulle aivan luontevaa, uskomatonta, katsokaa! Suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnosta, hyvin harva kommentoi pukeutumista, ellei se erotu reippaasti muista. Ehkä siksi kaikki kommentit jäävät mieleen. Onneksi aikuisiällä kokemukseni on ollut, että ihmiset kommentoivat toistensa vaatteita kasvotusten lähinnä positiivisesti.


***

Viime viikkoina vaatetussuhteeni on muuttunut yhä mukavuudenhaluisemmaksi. Koska isot tapahtumat on tällä hetkellä peruttu, ei ole kulttuuritilaisuuksia, ravintolaillallisia, ja sosialisointi ystävien kanssa on tapahtunut suurimmaksi osaksi lenkeillä, pukeutumista ei ole tarvinnut miettiä. Olen ostanut uudet, tummanharmaat oleskeluhousut kotiin ja alkanut käyttää niitä myös ulkona, kävelylenkeillä ja kauppareissuilla (jotka usein yhdistän toisiinsa). Toisaalta olen huomannut kaipaavani “parempia vaatteitani”, sitä että mietin, mitä laittaisin päälle, missä näyttäisin erityisen edustavalta; olen pohtinut, pitäisikö minun käyttää näitä vaatteita välillä kotonani, ihan huvikseen, mutta sitten päädyn harmaisiin housuihini ja huppariini joissa möngin sohvalla ja teen oloni mukavaksi. Ja niin on hyvä. Puolensa molemmissa.


***

And, oh-oh-oh-oh-oh 
I was a king under your control 
And, oh-oh-oh-oh-oh 
I wanna feel like you've let me go 
So let me go” 
Years & Years: King


Entä jos keisarikin pukeutuisi kotonaan väljään harmaaseen huppariin ja kuluneisiin collegehousuihin? Entä jos hän olisi kyllästynyt näyttävään ja koristeelliseen, ja lähtisi ulos mukavuutta tavoittelevassa oloasussa? Kuiskailisiko kansa paheksuvia, pilkkaavia kommentteja, vai vapautuisiko se?


Lähteitä, lisälukemista ja musafiilistelyä:

Criado-Perez, Caroline: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Gay, Roxane: Hunger – A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)
Marttinen, Annamari: Korsetti (Tammi 2018)
Pukeutuminen on viestintää (Radio Moreenin Kielikeissejä ja kehonviestejä -podcast), viitattu 3.6.2020 https://soundcloud.com/radio_moreeni/pukeutuminen-on-viestintaa
Spektor, Regina: Samson, albumilta Begin to Hope (Sire 2006)
Tasula, Maria: Muotiblogi (Zelda 2019 https://www.arkisto.zelda.fi/muotiblogi, viitattu 28.5.2020)
Years & Years: King, albumilta Communion (Polydor 2015)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti