Palailen vähitellen päivittämään blogia. Tammikuussa julkaistiin esikoiskirjani Ruumiin ylittävä ääni, ja päästäni on taas alkanut vapautua tilaa lukemieni kirjojen luonnehtimiseen ja analyysiin. Keskityn tällä alustalla jatkossa lähinnä käännöskirjoihin ja kääntämättömiin ulkomaisiin. Kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoitan säännöllisesti Runografissa ja satunnaisemmin muilla kritiikkialustoilla. Kirjoitukset on siirretty tähän blogiin Instagram-tililtäni.
Jännitteisessä kolmen minäkertojan romaanissa kiillotettu pinta säröilee ja ajatusten myrkky alkaa vuotaa esiin. Psykologisen jännityksen varsin perinteiset keinot ovat onnistuneesti käytössä. Kirjan henkilöt ovat ikäviä ja rasittavia. Amanda tuntuu heistä lopulta lähestyttävimmältä ollessaan avoimesti hajalla; Caroline ja Sofia ovat rooliensa vankeina vaikka yrittävät irrottautua niistä verenmaku suussa. Tämä asetelma tekee heistä romaanihenkilöinä vähän karikatyyrimäisiä. Heidän sisäiset todellisuutensa on kuvattu kuitenkin hyvin, ja kirjailija onnistuu harvinaisella tavalla jopa eri minäpreesensien käytössä luoden hahmoille tunnistettavat maailmat. Kuvakielisyys puree ja iskee. Romaanin kokonaisuudessaan välittämä maailmankuva on täynnä kyynistä piilotettujen paiseiden puhkomista ja nykyruotsalaiset saavat kuulla kunnia(ttomuute)nsa.
”Hallittu, se on sana, joka kuvaa minua parhaiten. Paitsi silloin kun olen hermostunut. Pakko-oireinen kieleni vaanii korttitaloni yllä kuin syvä sisäänhengitys.”
”Se, miten paljon hän raivostuu ajatuksesta, että olisin jonkun muun kanssa, että hän menettäisi minut, on mielestäni todiste hänen rakkaudestaan. Miten paljon hänen täytyykään rakastaa minua, jos hän kilahtaa sillä lailla? Vien hänen sydämessään niin suuren tilan, että jos kiemurtelen liikaa, sydän räjähtää.”
Romaani alkaa pirullisen tehokkaasti. Perhe on mökillä Ruotsissa, seutua ollaan evakuoimassa metsäpalojen takia, ja asiat alkavat mennä pieleen, uhka tiivistyy. Juoni on onnistuneesti punottu; erittäin vetävän alun jälkeenkin epäilin, kantaisiko se tosiaan 500 sivun mitan, mutta kyllä se kantoi. Aina kun ajattelin, että tuleekohan notkahdus, tapahtui jotain mikä jännitti kerrontatilanteen. Näkökulmahenkilöitä on neljä, ja kaikkien osuudet toimivat varsin hyvin, kirjailijan hahmottelema kokonaiskuva valottuu eri puolilta eikä jää liian mustavalkoiseksi. Traumaa ja itsetuntoa käsittelevät mietinnät on kiinnitetty onnistuneesti ympäristöä ja maailmantilannetta tarkasteleviin osuuksiin. Itsensä alkaa tuntea pieneksi ja kirjoittamisen vähäiseksi, ehkä se on osittain kirjan tarkoituskin, vaikka toisaalta, vaikutus syntyy nimenomaan kirjasta, joka on ihmistyönä syntynyt. Paradoksaalista sekin. Tunteita tästä herää paljon, se on varma. Niille on annettava arvonsa ja tilansa, siitäkin olen yhä varmempi. Olen tyytyväinen, että sain pitkästä aikaa vapaa-ajallani tempautuvan lukemisen kokemuksen - se tuntuu avanneen myös päässäni jotain lukkoa, joka sinne oli huomaamattani sulkeutunut.
”– – palaan vaatteisiin ja suunnittelen mitä otan mukaan matkalle, mehän lähdemme Thaimaahan maanantaina ja tarvitsen uuden uimapuvun, koska entinen on kai palanut.” (s. 423)
Hankin tämän kirjan Edinburghin Waterstonesilta. Huomioni kiinnittyi kirjailijan nimeen (hänen teoksensa The Lonely City tuli joitain vuosia sitten toistuvasti vastaan) ja teoksen nimen ja kannen yhdistelmään. Kansikuva on hienovaraisella tavalla gay. Koska queer-teemat kiinnostavat aina ja ruumiillisuus erityisesti juuri nyt, takakannen kuvaustekstikin puhutteli, ja heräteostin kirjan.
Teos sisältää parhaalle esseistiikalle ominaisesti ajattelua, joka vavahduttaa ja paljastaa maailmasta uusia puolia. Niteen väliin kertyi 15 merkintälappua osoittamaan olennaisia kohtia - se on minulle harvinaisen paljon. Laing kuljettaa punaisena lankana psykoanalyytikko Wilhelm Reichin ajatuksia ja elämäntarinaa. Runsas biografisen aineiston käyttö onkin se, joka erottaa Laingin monista muista esseisteistä (esim. itsestäni), mutta hän sulauttaa informaation kauniisti omaan kerrontaansa ja anekdootit ovat tehokkaita. Reich oli ristiriitainen hahmo ja hänen elämässään oli paljon ongelmallista, mutta jotkut hänen ajatuksistaan resonoivat Laingissa paljon käsitellessään ruumiillista vapautta.
Minulle pysäyttävin ja mieltä myllertänein essee oli ”Unwell”, jossa Laing käsittelee Susan Sontagin ja Kathy Ackerin toisistaan suuresti poikkeavia suhtautumistapoja syövän hoitoon ja kuolemaan. Erityisen kiinnostavaa on, miten Laing lukee Sontagin teosta Sairaus vertauskuvana ja osoittaa myös tämän elämäntarinaan peilaten, että Sontag ei missään vaiheessa hyväksynyt tai sisäistänyt sitä, että hän tulee jonain päivänä joka tapauksessa kuolemaan. Sontag ripustautui lääketieteeseen ja otti vastaan kaikki mahdolliset hoidot - silloinkin kun ne tuhosivat hänen ruumistaan enemmän kuin itse sairaus. Itsekin sairastumisestani ja sen aikaansaamasta kuolemanpelosta esseen kirjoittaneena Laingin uusi Sontag-luenta värähteli tunnistettavalla tavalla niin, etten enää katso asioita samalla tavalla kuin ennen.
Ilahduin tietysti myös Kate Bushin Cloudbusting-kappaleen ja Hounds of Love -levyn tiiviistä analyysista kirjan loppupuolella - se oli odotettavissa, mutta miltei hihkuin kun se tuli lopulta vastaan.
Olivia Laingia pitäisi saada luettavaksi suomen kielellä: voin vaan kuvitella, miten hienosti hänen esseeproosansa soljuisi taitavan kääntäjän käsissä.
”We’re not just individuals, hungry and mortal, but also representative types, subject to expectations, demands, prohibitions and punishments that vary enormously according to the kind of body we find ourselves inhabiting.”
”– – Illness as metaphor is engaged in a kind of magical thinking Sontag invented as a child: if you shut down feeling and deny the body, if you exist in a zone of pure thought, you will survive.”
Édouard Louisin pitkiä (oma)elämäkerrallisia esseitä painetaan yksittäisinä kovien kansien väliin ja kutsutaan romaaneiksi. Tässä kohtaa voisi taas aloittaa pitkän keskustelun siitä, mikä on romaani. Minusta tuntuu – joihinkin Louisin teosten lukukokemuksiin viime aikoina törmättyäni – että ihmisten odotushorisontit hänen kirjoihinsa tarttuessa keikahtelevat paljon. Milloin niitä luetaan yhteiskunnallisena tietokirjallisuutena jonka oletetaan ottavan huomioon tämä ja tuo, milloin romaaneina jotka ovatkin ikään kuin liian poliittisia ja kertojansa näkökulmaan rajattuja. Jokin tässä horisonttien keikkumisessa vaivaa minua, mutta lukijoilla on oikeus mielipiteisiinsä; niin on myös väitelauseisiin pohjautuvan ja voimakkaasti argumentoivan teoksen kirjoittajalla.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset on ilmiselvä sisarteos Louisin Kuka tappoi isäni? -kirjalle, ja kirjapari vertautuu tietysti myös Annie Ernaux’n Isästä / Äidistä -teoksiin. Luokka on olennainen tekijä molempien ranskalaiskirjailijoiden tuotannossa. Louis keskittyy väkivaltaan niin luokan sisällä, eri luokkien välillä kuin valtiollisissa rakenteissakin. Naiset taistelut… ei kuitenkaan pureudu teoksena niin suoraan isoihin poliittisiin päätöksiin kuin isäkirja; mittakaava pysyy henkilökohtaisempana, tiivistyy pojan ja äidin väliseen suhteeseen, ja ratkaisu tuottaa vahvaa proosaa. Jos käytetään taas “merkintälappumittaria”, tällä kertaa niitä kertyi niteen väliin yhdeksän, kun kirjalla on laajuutta hädin tuskin 100 sivua hyvin väljästi taitettuna.
Louisin rohkeus kirjoittajana on aivan omanlaistaan, ja silloin voi syntyä kohtia, kuten: “En tiennyt, että oli rumaa toivoa itselleen toista äitiä.” Tai kun hän kirjoittaa kaksossisaruksistaan, jotka äiti halusi abortoida, mutta isän vastakkainen tahto jyräsi tämän: “Niissä piireissä yksikin lapsi vaikeutti elämää. Kaksi lasta oli täyskatastrofi.” Tai kun hän tunnustaa luokkaloikastaan: “Uudella elämälläni halusin kostaa lapsuuteni, kaikki ne kerrat, joina te, sinä ja isä, olitte antaneet minun ymmärtää, että minä en ollut se poika, jonka te olisitte halunneet.”
Välillä Louis toistaa kirjoittamiaan kappaleita uudelleen, kursivoituna, haluaa kohdentaa lukijan katseen juuri niihin ja tuntuu pitävän niitä itse avainkohtina. En ole varma, mitä ajattelen tästä keinosta; teoksen vahvimmat kohdat vavahduttavat ja koskettavat ilman erillistä esiin nostamistakin.
Kaikesta synkästä ja väkivaltaisesta huolimatta kirjan sisällä on jonkinlainen selviytymistarina (niin, olisiko tämä sittenkin romaani), se synnyttää toivoa vaikka ei väitä, että kaikki kertojan ja äidin elämässä olisi nykyhetkessä hienosti. Äiti löytää voimaa, tekee muutoksen, pääsee nauttimaan hetkistä, joista oli ennen vain haaveillut. Itkin kohdassa, jossa Louis kirjoittaa vierailusta äidin luona Pariisissa – poika ei ole tunnistaa äitiään, ja kohtauksen jälkeen kirjassa on heistä valokuva. Etäisyys on ylitettävissä.
“Koska suhteemme on nyt muuttunut, kykenen näkemään yhteisen menneisyytemme suopeasti tai ehkä pikemminkin herättämään menneisyyden kaaoksen keskeltä henkiin joitakin hellyyden hetkiä.”
Tässäpä oli paljon. Kirjan sisältöä ei äkkiä pureta, eikä pidäkään; niin suurista asioista on kyse. Esseeteoksessaan bell hooks tavoittelee rakkauden vallankumousta yhteiskunnassa. Sen sijaan että elettäisiin valehtelun, rahan ja tavaran tavoittelun tai itsekeskeisyyden keskellä, voi rakkauden löytää tietämisen, vastuun ottamisen ja tekojen kautta. Moni meistä on nähnyt lapsuudessaan epäterveitä yhteiselon malleja ja tullut kaltoinkohdelluksi. Kirjailija tunnistaa tämän todella hyvin. Ihmettelin tosin taas hooksin yksinhuoltajien syyllistämistä, jota esiintyi myös Mies tahtoo muuttua -teoksessa. Tuntuu kuin hänellä olisi tässä taustalla jotain henkilökohtaista, mikä ei ainakaan näissä teoksissa pintaan asti välity. Samaa mieltä olen hooksin kanssa siitä, että rakkaus on tutkimisen arvoinen asia, niin parisuhteen kontekstissa kuin ystävien välilläkin. Rakkaudesta on liikkeellä monia vahingollisia myyttejä, ja tietämättömyys voi aiheuttaa tuhoisia kokemuksia, kyynistymistä ja saada luopumaan rakkauden tavoittelusta.
Tärkeänä huomiona koin sen, että perheen määrittely dysfunktionaaliseksi ei ole täysin kielteinen tuomio, eikä sulje pois kiintymyksen, ilon ja hoivan kokemuksia. Määritelmän rakkaudelle hooks on ottanut psykiatri M. Scott Peckin teoksesta Rakkauden psykologia, jossa tämä määrittelee rakkauden “tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi”. Kirjan loppupuolella merkitykselliseksi nousee muutos. Kuten vaikkapa jokainen terapiaprosessin läpikäynyt tietää, muutos ei ole helppo asia vaan kovaa työtä ja takapakkeja. Rakkaus voi hooksin mukaan olla kuitenkin parhaimmillaan mielekästä työtä, joka innostaa ja tekee olon hyväksi. Teoksessa on mukana myös hengellinen ulottuvuus, mutta sitä ei käsitelty kovin paljon; yllätyin kyllä, kun enkelit lennähtivät vielä loppusivuilla mukaan varsinaisena parvena. Mutta vaikka ei löydä uskonnollisuudesta kosketuspintaa, kirjasta saa monia ajatuksia irti. Kyseessä on feministisen rakkausajattelun moderni klassikko, jota kannattaa lukea edelleen.
“Loppujen lopuksi kyynisyys on naamio, jolla voi kätkeä pettyneen ja petetyn sydämen.”
”Kulttuurissamme yksityisyys sekoitetaan usein salailuun. Avoimet, rehelliset, totuudessa pysyttelevät ihmiset arvostavat yksityisyyttä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kuin siltä tuntuu. Salaisuuksien säilyttäminen taas liittyy usein valtaan, tiedon piilottamiseen ja salaamiseen.”
”Ollakseen rakastava on oltava aulis kuuntelemaan toisten puhuessa totta ja ennen muuta vahvistettava totuudellisuuden arvoa.”
“Ikävä kyllä rakkaus ei kuitenkaan ole mahdollista tilanteessa, jossa suhteen toinen osapuoli haluaa laatia yksin säännöt.”
