Olivia Laing – Yksinäisten kaupunki

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (Teos 2024, suom. Sirje Niitepõld)

Kirja koostuu taide-esseistä, joihin limittyy Laingin muistelmallinen kuvaus hänen yksinäisestä elämänvaiheestaan New Yorkissa. Kirjoitukset kaivautuvat syvälle taiteilijoiden tuotantoon ja elämänhistorioihin. Käsiteltävänä ovat erityisesti Edward Hopper, Andy Warhol, David Wojnarowicz ja Henry Darger. 

Esseeteoksessaan Olivia Laing nimeää yksinäisyydeksi tuntemuksia ja olotiloja, joita en ole sellaiseksi ennen tunnistanut. Nyt aistin valppaammin. Yksinäisten kaupunki on hämmästyttävä saavutus. Se onnistuu kommunikoimaan jotain, mihin puhe, kuunteleminen, jakaminen ja vastaanottaminen tavallisesti romahtavat.

Kirjaa lukiessani tajuan, että olen puhunut yksinäisyydestä suoraan vain terapiassa, ja silloinkin vain pahimmalla hetkellä. On vaarallista, jos yksinäisyyden kokemukset jäävät erittäin yksityiseen keskusteluun eivätkä tule jaetuiksi; silti häpeän vankina käy juuri niin. Yksinäinen saattaa suojella myös muiden ihmisten tunteita, olla puhumatta kokemuksestaan, koska tuntee syyllisyyttä. Jos ympärillä on ihmisiä, yksinäisyydestä puhuminen tuntuu epäluottamuslauseelta, kritiikiltä joka suuntautuu väärin, sellaisiinkin ihmisiin jotka yrittävät parhaansa. Toisen kokemusta yksinäisyydestä on vaikea koskettaa, mutta taide pystyy siihen, ja juuri siitä Laing kirjoittaa. 

”Sydämeni avautuu äänellesi”-essee tuo esiin, miten puhumisen vaikeus on ollut taustalla monen kirjailijan ja ajattelijan kiinnostukselle kieltä kohtaan. Erityisesti kirjoittaminen on mahdollisuus viettää kielen kanssa aikaa rauhassa ja salatummin kuin puhetilanteissa. Tunnistan nämä kamppailut: taustallani on puheterapiaa, liian hiljaisesta puheäänestä huomauttelua, pilkkaa siitä miten käytän sanoja. Edelleen puhumiseni hankaloituu ja vaimenee, kun tunnen ahdistusta, kuormitusta tai uupumusta. Joudun toistamaan lauseita pyynnöistä, jotka alkavat myös kuormittaa, ja tulee olo että pitäisi vetäytyä johonkin kauas pois koko tilanteesta, koska ei siitä kuitenkaan mitään tule. En tiedä, voiko tästä reagointitavasta koskaan päästä täysin. Nykyisin kierteeseen joutumisen sentään tiedostaa aiemmin kuin nuorempana. Laing kirjoittaa Andy Warholista: ”Vuonna 1981, kun hänestä oli tullut jo huomattavasti sulavasanaisempi, suorastaan puhelias, yksi hänen ensimmäisistä supertähdistään soitti hänelle. Hän palasi välittömästi entiseen änkyttävään puhetapaansa – –.” 

Miten voin kokea tällaista iloa lukiessani kirjaa, joka sattuu näin paljon? Ehkä juuri siitä on kyse, kun yhteydet muodostuvat alueilla, joilla niitä ei pitänyt mahdollisina. Koska niille ei ole aiemmin uskaltanut ollenkaan mennä. Tai ei ole löytänyt keinoja. Ei ole nähnyt, miksi kannattaisi mennä. 

Mietin aikuisiän yksinäisintä jaksoani, pandemian ensimmäistä vuotta, jolloin sairastin niin henkisesti kuin fyysisestikin – miten paljon niitä yleensä voikaan erottaa. Silloin kirjoitin esikoiskirjaani päätyneiden tekstien ensimmäiset versiot. Olen soimannut itseäni siitä, että kirjasta tuli niin yksilön kokemukseen keskittyvä, vaikka se puhuukin paljon taiteista, mutta nyt näen senkin, ettei se voinut ytimeltään olla muuta. On rehellistä, että se on syntyajankohtansa näköinen – joka tapauksessa kirjoitus on itsessään jo kommunikaation ele, eräs yritys päästä sisäisestä vankilasta. 

Kirjoittaessaan David Wojnarowiczin elämästä ja taiteesta Laing onnistuu herättämään minussa, homomiehessä, joka olen perehtynyt kruisailun historiaan varsin paljon, ajatuksia joita en ole ennen aiheen äärellä kohdannut. Laing onnistuu löytämään miesten satunnaisista seksikohtaamisista hämärillä reuna-alueilla kauneutta likaisuuden sijaan, mikä tuntuu korjaavalta. Hän tiedostaa kulttuurin selkeät ongelmat, brutaalitkin piirteet, mutta näkee myös vallankumouksellisen voiman läsnäolon. Tajuan, että koskaan en ole tavannut niin paljoa uusia, uudenlaisia ihmisiä kuin parisuhteiden välissä etsiessäni seksiä, kohtaamisia, treffejä. Välineeni tosin ei ole ollut Wojnarowiczin tavoin laitureille meneminen, pääasiassa ei edes baarielämä, vaan nettideittipalvelut ja nopeakäyttöiset puhelinsovellukset jotka paikantavat käyttäjien etäisyyden toisistaan metreiksi ruudulle. Joka tapauksessa: en ole kokenut yhtä tiivistä homoyhteisöön kytkeytymisen tunnetta muulloin kuin sinkkuaikoinani. Olen osa ongelmaa, josta mm. Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa: olen halunnut tutustua muihin homoihin lähinnä etsiessäni seksiä. Pysyvimmät ystävyyssuhteeni homomiesten keskuudesta olen kuitenkin löytänyt muuta kautta: kaverinkavereista, entisen kumppanini ystävistä. Jos toimii niin kuin minä olen liian usein toiminut, jää kohtaamatta monia hyviä tyyppejä, joilla olisi annettavaa monilla ihmisyyden alueilla, vaikka heitä ei itse haluaisi deittailla.

Uskon, että sisäistynyt vihamielisyys homoutta kohtaan vaikuttaa kuvioon vahvasti. Kun on joutunut taistelemaan seksuaalisuutensa ilmaisun puolesta, sen merkitys voi ylikorostua ruumiillisen yhteyden rakentajana. Raivaan tilaa armollisuudelle. Olen toteuttanut vuosikymmeniä vanhaa queer-miesten historiaa. Onko meillä mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistamme yhteisöön, vaikka tällä hetkellä ei ole näköpiirissä tarkkarajaista suurta yhteistä uhkaa, kuten aids-kriisi? Anti-gender-liike ei taida riittää vastaavaksi, se on – toisaalta onneksi – liian hajanainen ja hähmäinen, vaikka monin paikoin vaarallinen. Peräänhuutelu ja vihamieliset hyökkäykset näyttävät viime vuosina lisääntyneen myös Suomessa. Silti näen elämässäni paljon rakkaudellista queer-iloa: ystävyyttä, auttamista, parantavia kosketuksia, korjaavia keskusteluita, huumoria. Miten sen toisi taiteen piiriin, yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin, yhteisöjen piiriin? Ymmärrän niitä, jotka kiertävät kaikissa pride-tapahtumissa joita tässä maassa järjestetään, jotkut ulkomaillakin. Yhteisen ilon nälkä on kova. 

Mietin taiteilijan yksinäisyyttä: kuinka paljon siinä on jotain myyttistä, josta on vaikea päästää irti? "Kirjailijat ovat yksinäisiä ihmisiä kylissä, kaupungeissa, kaikkialla. He ovat olleet sitä aina ja kaikkialla", kirjoittaa Marguerite Duras. Laingin ”Epätodellisen valtakunta”-essee kertoo outsider-taiteilija Henry Dargerista, jonka kuvien ja tekstien ei koskaan pitänyt päätyä laajan yleisön nähtäville. Essee saa minut kysymään, onko väliä, mikä voima taiteilijaa ajaa – vaikkapa sairastunut mieli – jos hänen taiteensa on esteettisesti vaikuttavaa? Laing kirjoittaa kauniisti myös kollaasitaiteen tehtävästä rikotun minuuden kokoamisen ilmentäjänä. 

Yksinäisten kaupungin lukemisen kokemuksessa on jotain niin syvästi yksityistä, että sen haluaisi pitää itsellään. Kirjan teemaan peilattuna se on paradoksaalista, mutta toisaalta on tärkeän ja erityisen taidekokemuksen merkki, että tällaisia tunteita herää, ajattelen. Kävellään taas harmaalla alueella kuin kaupungin laidan puistossa, joka erottaa huonomaineisen kerrostalolähiön ja varakkaiden prameat omakotitalot toisistaan, toimii betoni- ja asfalttimaiseman keskellä keuhkoina, joiden avulla ympäristön asukkaat voivat nähdä vuodenaikojen vaihtelun – syksyisin monivärisenä hehkuvan ruskan – ja jonne huumeiden käyttäjät menevät halutessaan vetäytyä joko virkavallalta tai häpeältään. Laing kirjoittaa: ”Ja kun asuu kaupungissa – – on aloitettava eksymällä. Ajan mittaan tulee luoneeksi itselleen päänsisäisen kartan, kokoelman mielikohteita ja lempireittejä: labyrintin, jota toinen ihminen ei koskaan voisi tarkkaan toisintaa tai kopioida.” Minulle kyse on myös siitä, että tarvitsen hidasta ajattelua. Teokseen palaamista. Joskus ensimmäisen lukemisen herättämä tunne on niin pakahduttava että vastustelee täsmällistä sanoittamista – se tekee kritiikin kirjoittamisesta välillä tuskallista tai puskee sen esseistiselle reitille, johonkin henkilökohtaiseen joka tuntuu pistävän silmään liikaa. 

Toisaalta haluan huutaa megafoniin Yksinäisten kaupunkia heiluttaen, että katsokaa nyt, miten hieno laji on taide-essee ja mihin kaikkeen se pystyy ilmaisussaan, miten vetävää ja hengästyttävän tunteikasta se voi olla, katsokaa! 

Kirja sai aikaan myös todella vaikeita tunteita. Se työnsi kohtaamaan epämukavia alueita itsessään ja maailmassa. Aidosti mietin monta kertaa, että en tiedä, mitä tämän teoksen jälkeen voi enää kirjoittaa. Ja kyseenalaistin, miksi juuri kirjoittaminen; ajaako se sitä, mihin pyrin ja luoko se yhteyksiä, joita tarvitsen. Toisaalta olen tullut jo niin pitkälle. Viime päivinä olen miettinyt paljon Marina Abramovicin ”nestemäistä tietoisuutta”, jonka voi saavuttaa, kun ei luovuta – vaikka mikä olisi. Voisinko sisuuntua tarpeeksi, jatkaa ihan vaan perkeleen voimalla, ainakin hetken? Kirjaa ei kirjoiteta vain perkelettä huutaen ja nyrkkiä pöytään lyöden, sitäkin olen testannut, ei toiminut. Mikä täällä oikein enää toimii? Ajattelen toista parhaillaan lukemaani kirjaa, Melissa Febosin Body Work -teosta, jonka ensimmäinen essee ”In Praise of Navel-Gazing” jo tarjosi valtavasti voimaa mennä kohti sitä, mikä ei jätä rauhaan. (Toivon, että jokin suomalainen kustantamo tarttuisi Body Workin suomentamiseen, koska haluaisin nähdä keskustelua siitä meillä, erityisesti maamme huomattavammassa sanomalehdessä ja sen kulttuuriosastolla, reflektoivalla tavalla.) Jotkin kirjat iskevät rikki, se on niiden tehtävä; jotkin kasaavat palat takaisin, se taas on niiden tehtävä. Siinä määrin kuin taiteelle voi ylipäätään tehtäviä antaa. 

Ehkä on vetäydyttävä hiljaisuuteen, tunnusteltava, mikä sisälläni herää ja alkaa pakottaa itseään kohti kommunikaatiota. On luotettava, että lopulta jokin aina herää. Ääni alkaa etsiä tietä ulos. 

Palaan Susanna Hastin Ruumis/huoneiden lopun kuvaukseen laulamisen opettelusta: ”Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea.” Muistelen tilanteita, jolloin olen laulanut ja se on kuultu. ”Sä laulat yllättävän hyvin”, eräs ihminen sanoi. ”Sähän osaat oikeasti laulaa”, sanoi toinen. Tiedän, että pitää laulaa lisää. Ensi kerralla haluan kokeilla uutta kappaletta, koetella ääntäni – ehkä tavoitan uuden korkeuden tai sävyn. ”Kynnykselle astuessani minulla on valtaa. Takanani on jotain ja edessäni jotain. Molemmat suunnat ovat minulle tuntemattomia, mutta se ei ole ongelma, joka pitää ratkaista”, kirjoittaa Hast. Tunnistan paikan. Seison kynnyksellä, ja niin moni meistä tekee: katselee yksinäisten tilojensa kynnyksiltä toisiaan kohti. Jos oviaukot ovat tarpeeksi lähekkäin ja käytävä välissä suora, voi kuulla toisen äänen, vaikka kosketukseen olisi vielä pitkä matka. 

Seuraavaksi alan tutkia, mitä muut ovat kirjoittaneet Yksinäisten kaupungista. Tiedän, että me kirjan lukeneet jaamme nyt jotain tärkeää. 

Siihen kieli pystyy.

Luetut kirjat 1–2/2023

Palailen vähitellen päivittämään blogia. Tammikuussa julkaistiin esikoiskirjani Ruumiin ylittävä ääni, ja päästäni on taas alkanut vapautua tilaa lukemieni kirjojen luonnehtimiseen ja analyysiin. Keskityn tällä alustalla jatkossa lähinnä käännöskirjoihin ja kääntämättömiin ulkomaisiin. Kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoitan säännöllisesti Runografissa ja satunnaisemmin muilla kritiikkialustoilla. Kirjoitukset on siirretty tähän blogiin Instagram-tililtäni.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022, suom. Sirje Niitepõld)

Jännitteisessä kolmen minäkertojan romaanissa kiillotettu pinta säröilee ja ajatusten myrkky alkaa vuotaa esiin. Psykologisen jännityksen varsin perinteiset keinot ovat onnistuneesti käytössä. Kirjan henkilöt ovat ikäviä ja rasittavia. Amanda tuntuu heistä lopulta lähestyttävimmältä ollessaan avoimesti hajalla; Caroline ja Sofia ovat rooliensa vankeina vaikka yrittävät irrottautua niistä verenmaku suussa. Tämä asetelma tekee heistä romaanihenkilöinä vähän karikatyyrimäisiä. Heidän sisäiset todellisuutensa on kuvattu kuitenkin hyvin, ja kirjailija onnistuu harvinaisella tavalla jopa eri minäpreesensien käytössä luoden hahmoille tunnistettavat maailmat. Kuvakielisyys puree ja iskee. Romaanin kokonaisuudessaan välittämä maailmankuva on täynnä kyynistä piilotettujen paiseiden puhkomista ja nykyruotsalaiset saavat kuulla kunnia(ttomuute)nsa.

”Hallittu, se on sana, joka kuvaa minua parhaiten. Paitsi silloin kun olen hermostunut. Pakko-oireinen kieleni vaanii korttitaloni yllä kuin syvä sisäänhengitys.”

”Se, miten paljon hän raivostuu ajatuksesta, että olisin jonkun muun kanssa, että hän menettäisi minut, on mielestäni todiste hänen rakkaudestaan. Miten paljon hänen täytyykään rakastaa minua, jos hän kilahtaa sillä lailla? Vien hänen sydämessään niin suuren tilan, että jos kiemurtelen liikaa, sydän räjähtää.”

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (WSOY 2022, suom. Jaana Nikula)

Romaani alkaa pirullisen tehokkaasti. Perhe on mökillä Ruotsissa, seutua ollaan evakuoimassa metsäpalojen takia, ja asiat alkavat mennä pieleen, uhka tiivistyy. Juoni on onnistuneesti punottu; erittäin vetävän alun jälkeenkin epäilin, kantaisiko se tosiaan 500 sivun mitan, mutta kyllä se kantoi. Aina kun ajattelin, että tuleekohan notkahdus, tapahtui jotain mikä jännitti kerrontatilanteen. Näkökulmahenkilöitä on neljä, ja kaikkien osuudet toimivat varsin hyvin, kirjailijan hahmottelema kokonaiskuva valottuu eri puolilta eikä jää liian mustavalkoiseksi. Traumaa ja itsetuntoa käsittelevät mietinnät on kiinnitetty onnistuneesti ympäristöä ja maailmantilannetta tarkasteleviin osuuksiin. Itsensä alkaa tuntea pieneksi ja kirjoittamisen vähäiseksi, ehkä se on osittain kirjan tarkoituskin, vaikka toisaalta, vaikutus syntyy nimenomaan kirjasta, joka on ihmistyönä syntynyt. Paradoksaalista sekin. Tunteita tästä herää paljon, se on varma. Niille on annettava arvonsa ja tilansa, siitäkin olen yhä varmempi. Olen tyytyväinen, että sain pitkästä aikaa vapaa-ajallani tempautuvan lukemisen kokemuksen - se tuntuu avanneen myös päässäni jotain lukkoa, joka sinne oli huomaamattani sulkeutunut.

”– – palaan vaatteisiin ja suunnittelen mitä otan mukaan matkalle, mehän lähdemme Thaimaahan maanantaina ja tarvitsen uuden uimapuvun, koska entinen on kai palanut.” (s. 423)

Olivia Laing: Everybody – A Book About Freedom (Picador 2021)

Hankin tämän kirjan Edinburghin Waterstonesilta. Huomioni kiinnittyi kirjailijan nimeen (hänen teoksensa The Lonely City tuli joitain vuosia sitten toistuvasti vastaan) ja teoksen nimen ja kannen yhdistelmään. Kansikuva on hienovaraisella tavalla gay. Koska queer-teemat kiinnostavat aina ja ruumiillisuus erityisesti juuri nyt, takakannen kuvaustekstikin puhutteli, ja heräteostin kirjan.

Teos sisältää parhaalle esseistiikalle ominaisesti ajattelua, joka vavahduttaa ja paljastaa maailmasta uusia puolia. Niteen väliin kertyi 15 merkintälappua osoittamaan olennaisia kohtia - se on minulle harvinaisen paljon. Laing kuljettaa punaisena lankana psykoanalyytikko Wilhelm Reichin ajatuksia ja elämäntarinaa. Runsas biografisen aineiston käyttö onkin se, joka erottaa Laingin monista muista esseisteistä (esim. itsestäni), mutta hän sulauttaa informaation kauniisti omaan kerrontaansa ja anekdootit ovat tehokkaita. Reich oli ristiriitainen hahmo ja hänen elämässään oli paljon ongelmallista, mutta jotkut hänen ajatuksistaan resonoivat Laingissa paljon käsitellessään ruumiillista vapautta.

Minulle pysäyttävin ja mieltä myllertänein essee oli ”Unwell”, jossa Laing käsittelee Susan Sontagin ja Kathy Ackerin toisistaan suuresti poikkeavia suhtautumistapoja syövän hoitoon ja kuolemaan. Erityisen kiinnostavaa on, miten Laing lukee Sontagin teosta Sairaus vertauskuvana ja osoittaa myös tämän elämäntarinaan peilaten, että Sontag ei missään vaiheessa hyväksynyt tai sisäistänyt sitä, että hän tulee jonain päivänä joka tapauksessa kuolemaan. Sontag ripustautui lääketieteeseen ja otti vastaan kaikki mahdolliset hoidot - silloinkin kun ne tuhosivat hänen ruumistaan enemmän kuin itse sairaus. Itsekin sairastumisestani ja sen aikaansaamasta kuolemanpelosta esseen kirjoittaneena Laingin uusi Sontag-luenta värähteli tunnistettavalla tavalla niin, etten enää katso asioita samalla tavalla kuin ennen.

Ilahduin tietysti myös Kate Bushin Cloudbusting-kappaleen ja Hounds of Love -levyn tiiviistä analyysista kirjan loppupuolella - se oli odotettavissa, mutta miltei hihkuin kun se tuli lopulta vastaan.

Olivia Laingia pitäisi saada luettavaksi suomen kielellä: voin vaan kuvitella, miten hienosti hänen esseeproosansa soljuisi taitavan kääntäjän käsissä.

”We’re not just individuals, hungry and mortal, but also representative types, subject to expectations, demands, prohibitions and punishments that vary enormously according to the kind of body we find ourselves inhabiting.”

”– – Illness as metaphor is engaged in a kind of magical thinking Sontag invented as a child: if you shut down feeling and deny the body, if you exist in a zone of pure thought, you will survive.”

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022, suom. Lotta Toivanen)

Édouard Louisin pitkiä (oma)elämäkerrallisia esseitä painetaan yksittäisinä kovien kansien väliin ja kutsutaan romaaneiksi. Tässä kohtaa voisi taas aloittaa pitkän keskustelun siitä, mikä on romaani. Minusta tuntuu – joihinkin Louisin teosten lukukokemuksiin viime aikoina törmättyäni – että ihmisten odotushorisontit hänen kirjoihinsa tarttuessa keikahtelevat paljon. Milloin niitä luetaan yhteiskunnallisena tietokirjallisuutena jonka oletetaan ottavan huomioon tämä ja tuo, milloin romaaneina jotka ovatkin ikään kuin liian poliittisia ja kertojansa näkökulmaan rajattuja. Jokin tässä horisonttien keikkumisessa vaivaa minua, mutta lukijoilla on oikeus mielipiteisiinsä; niin on myös väitelauseisiin pohjautuvan ja voimakkaasti argumentoivan teoksen kirjoittajalla.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on ilmiselvä sisarteos Louisin Kuka tappoi isäni? -kirjalle, ja kirjapari vertautuu tietysti myös Annie Ernaux’n Isästä / Äidistä -teoksiin. Luokka on olennainen tekijä molempien ranskalaiskirjailijoiden tuotannossa. Louis keskittyy väkivaltaan niin luokan sisällä, eri luokkien välillä kuin valtiollisissa rakenteissakin. Naiset taistelut… ei kuitenkaan pureudu teoksena niin suoraan isoihin poliittisiin päätöksiin kuin isäkirja; mittakaava pysyy henkilökohtaisempana, tiivistyy pojan ja äidin väliseen suhteeseen, ja ratkaisu tuottaa vahvaa proosaa. Jos käytetään taas “merkintälappumittaria”, tällä kertaa niitä kertyi niteen väliin yhdeksän, kun kirjalla on laajuutta hädin tuskin 100 sivua hyvin väljästi taitettuna.

Louisin rohkeus kirjoittajana on aivan omanlaistaan, ja silloin voi syntyä kohtia, kuten: “En tiennyt, että oli rumaa toivoa itselleen toista äitiä.” Tai kun hän kirjoittaa kaksossisaruksistaan, jotka äiti halusi abortoida, mutta isän vastakkainen tahto jyräsi tämän: “Niissä piireissä yksikin lapsi vaikeutti elämää. Kaksi lasta oli täyskatastrofi.” Tai kun hän tunnustaa luokkaloikastaan: “Uudella elämälläni halusin kostaa lapsuuteni, kaikki ne kerrat, joina te, sinä ja isä, olitte antaneet minun ymmärtää, että minä en ollut se poika, jonka te olisitte halunneet.”

Välillä Louis toistaa kirjoittamiaan kappaleita uudelleen, kursivoituna, haluaa kohdentaa lukijan katseen juuri niihin ja tuntuu pitävän niitä itse avainkohtina. En ole varma, mitä ajattelen tästä keinosta; teoksen vahvimmat kohdat vavahduttavat ja koskettavat ilman erillistä esiin nostamistakin.

Kaikesta synkästä ja väkivaltaisesta huolimatta kirjan sisällä on jonkinlainen selviytymistarina (niin, olisiko tämä sittenkin romaani), se synnyttää toivoa vaikka ei väitä, että kaikki kertojan ja äidin elämässä olisi nykyhetkessä hienosti. Äiti löytää voimaa, tekee muutoksen, pääsee nauttimaan hetkistä, joista oli ennen vain haaveillut. Itkin kohdassa, jossa Louis kirjoittaa vierailusta äidin luona Pariisissa – poika ei ole tunnistaa äitiään, ja kohtauksen jälkeen kirjassa on heistä valokuva. Etäisyys on ylitettävissä.

“Koska suhteemme on nyt muuttunut, kykenen näkemään yhteisen menneisyytemme suopeasti tai ehkä pikemminkin herättämään menneisyyden kaaoksen keskeltä henkiin joitakin hellyyden hetkiä.”

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (niin & näin 2016, suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Tässäpä oli paljon. Kirjan sisältöä ei äkkiä pureta, eikä pidäkään; niin suurista asioista on kyse. Esseeteoksessaan bell hooks tavoittelee rakkauden vallankumousta yhteiskunnassa. Sen sijaan että elettäisiin valehtelun, rahan ja tavaran tavoittelun tai itsekeskeisyyden keskellä, voi rakkauden löytää tietämisen, vastuun ottamisen ja tekojen kautta. Moni meistä on nähnyt lapsuudessaan epäterveitä yhteiselon malleja ja tullut kaltoinkohdelluksi. Kirjailija tunnistaa tämän todella hyvin. Ihmettelin tosin taas hooksin yksinhuoltajien syyllistämistä, jota esiintyi myös Mies tahtoo muuttua -teoksessa. Tuntuu kuin hänellä olisi tässä taustalla jotain henkilökohtaista, mikä ei ainakaan näissä teoksissa pintaan asti välity. Samaa mieltä olen hooksin kanssa siitä, että rakkaus on tutkimisen arvoinen asia, niin parisuhteen kontekstissa kuin ystävien välilläkin. Rakkaudesta on liikkeellä monia vahingollisia myyttejä, ja tietämättömyys voi aiheuttaa tuhoisia kokemuksia, kyynistymistä ja saada luopumaan rakkauden tavoittelusta.

Tärkeänä huomiona koin sen, että perheen määrittely dysfunktionaaliseksi ei ole täysin kielteinen tuomio, eikä sulje pois kiintymyksen, ilon ja hoivan kokemuksia. Määritelmän rakkaudelle hooks on ottanut psykiatri M. Scott Peckin teoksesta Rakkauden psykologia, jossa tämä määrittelee rakkauden “tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi”. Kirjan loppupuolella merkitykselliseksi nousee muutos. Kuten vaikkapa jokainen terapiaprosessin läpikäynyt tietää, muutos ei ole helppo asia vaan kovaa työtä ja takapakkeja. Rakkaus voi hooksin mukaan olla kuitenkin parhaimmillaan mielekästä työtä, joka innostaa ja tekee olon hyväksi. Teoksessa on mukana myös hengellinen ulottuvuus, mutta sitä ei käsitelty kovin paljon; yllätyin kyllä, kun enkelit lennähtivät vielä loppusivuilla mukaan varsinaisena parvena. Mutta vaikka ei löydä uskonnollisuudesta kosketuspintaa, kirjasta saa monia ajatuksia irti. Kyseessä on feministisen rakkausajattelun moderni klassikko, jota kannattaa lukea edelleen.

“Loppujen lopuksi kyynisyys on naamio, jolla voi kätkeä pettyneen ja petetyn sydämen.”

”Kulttuurissamme yksityisyys sekoitetaan usein salailuun. Avoimet, rehelliset, totuudessa pysyttelevät ihmiset arvostavat yksityisyyttä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kuin siltä tuntuu. Salaisuuksien säilyttäminen taas liittyy usein valtaan, tiedon piilottamiseen ja salaamiseen.”

”Ollakseen rakastava on oltava aulis kuuntelemaan toisten puhuessa totta ja ennen muuta vahvistettava totuudellisuuden arvoa.”

“Ikävä kyllä rakkaus ei kuitenkaan ole mahdollista tilanteessa, jossa suhteen toinen osapuoli haluaa laatia yksin säännöt.”