Tony Tulathimutte – Rejection

Tony Tulathimutte: Rejection (William Morrow 2024) 

Heti ensimmäinen tarina ”The Feminist” on epämukava, mutta niin kiinnostava, että sen lukee intensiivisesti. Epämukavuus aiheutuu asetelman viemisestä äärimmäisyyksiin: miten alkaa ajatella feministisiä tekoja tarkasti noudattava mies, jonka elämässä ei ole romanttista rakkautta tai seksiä, kun ikää on reilusti yli kolmenkymmenen? Millaisia halkeamia korrektiuteen alkaa syntyä, ja ovatko niiden syy-seuraussuhteet ymmärrettävissä? Tulathimutte asettaa eri argumentteja vastatusten tarkasti ja armotta. Juuri armottomuus kiinnittää huomion ja sähköistää tunnelman. Kaikkea päin heittäydytään. Teksti on hyvin kirjoitettua, kohtaukset on tiivistetty olennaiseen, siihen, joka kuljettaa ajattelua eteenpäin. 

Tekisi mieli sanoa, että Tulathimutte kirjoittaa paikoin esseemäisesti, mutta sellaisen väitteen esittäminen tuntuu liian uskaliaalta (lukuun ottamatta joitakin “Main Character”-tekstin luonnehdintoja internetin olemuksesta). Niin monta kerrosta hänen teksteissään on nimenomaan fiktiivisinä rakennelmina. Joka tapauksessa ajattelu on täsmällistä, huolellista. 

Toisessa tarinassa “Pics” nainen, Alison, saa pakit ystävältään päädyttyään ensin harrastamaan tämän kanssa seksiä. Alison kuuluu aktiiviseen ryhmächattiin, jonka jäsenet kannustavat toisiaan, mutta onko se rehellistä? Mieleen tulee The White Lotus -sarjan kolmannen kauden naiskolmikko. Päähenkilön minäkuva alkaa säröillä, ja aiemman tarinan feministimieskin näytetään Alisonin näkökulmasta. Luoooja miten epämukavaa. Mikään ei ole piilossa kirjailijan katseelta, ja lukitsemansa kohteet hän katsoo loppuun asti. Tällaisia ihmissuhteiden vivahteita ei tavallisesti kuvata. 

Lukiessani nauran hirveille jutuille. Mustan huumorin brutaali lohtu. 

Rejection tuo onnistuneesti viime vuosien nettikulttuurin kirjan sivuille ryhmächatteineen, Twitterin shitpostauksineen ja muine tarvittavine nettipalveluineen. 

Aasialaistaustaisuudesta ja valkoisuudesta Tulathimutte kirjoittaa myös paljon. Epämukavaa senkin teeman piirissä, paljon. 

Huomioni alkaa lipsua viidennen tarinan, ”Main character”, aikana – toisaalta se sisältää teoksen puhuttelevimmat yksittäiset kohdat. Teksti on hieman liian pitkä, ja ns. “Muskia edeltävässä Twitterissä” shitpostaavan ja bottiarmeijan käyttöönsä valjastavan, identiteettinsä kadottamiseen pyrkivän hahmon meininkiin ehtii loppupuolella jo kyllästyä. Yleisesti ottaen kuitenkin vaikutun Rejectionissa siitä, että teksteillä on sanottavaa: ei korulausekuvauksia, vaan kerrontaa viedään tiukasti eteenpäin tapahtumilla ja ajattelulla, yksityiskohdilla on tarkka merkitys, sivupolutkin tuntuvat perustelluilta. 

Tämä kirja ei esitä selkeää näkemystä siitä, miten olla hyvä ihminen. Se kertoo monta huonoa tapaa, mutta toteaa samalla, että tällaisia ihmiset todella usein myös ovat, eikä siihen auta, vaikka yrittäisi piilottaa, haihduttaa ja poisoppia hirveyksiään. Tämä kaikki on lohduttavaa, koska siitä voi saada näin hyvää kirjallisuutta. Se, että kaameat ajatukset, tunteet ja katsomistavat ovat kirjan kansien välissä, tekee niistä lohdullisella tavalla hallittavia. Ainakin hetkeksi. Kirjailijan näkemys maailmasta on ankara, mikä iskee johonkin ravistelua ja patistamista kaipaavaan osaan minusta. 

Erityisesti tarinoidensa lopetusvirkkeissä Tulathimutte onnistuu rakentaessaan niistä monitasoisia ja ajattelun jatkumiseen kannustavia. 

Kahden viimeisen tekstin metafiktiiviset ulottuvuudet pyrkivät nähdäkseni puhumaan fiktion kirjoittamisesta, sen tavoitteista ja niiden toteutumattomuudesta. Kustantajan hylkäyskirjeen muotoon laadittua “Re: Rejection”-tekstiä Vulturen kriitikko kutsuu “aggressiivisen metaksi”. Kyseessä on kirjan sisälle sijoitettu kirjailijan kritiikki teoksesta itsestään. 

Ehkä lukija aina hylkää kirjoittajan tavoitteet? Ehkä tämäkin blogiteksti on yksi uusi hylkäämisen muoto. Pyyhin tekstilläni Tulahtimutten pyrkimykset ja korvaan ne omillani. 

Näin se menee, jos tarkastelee maailmaa kyynisyyden linssin läpi. Muitakin mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa ja elää on. Tulathimutte on valinnut keinonsa, joiden puitteissa kirja on mestariteos. Pidän siitä suurimmaksi osaksi paljon. Muitakin hyviä kirjoja on. Erilaisia vain. 

Rejection on junaonnettomuus, jonka seuraa loppuun silmääkään räpäyttämättä, viimeiseen pientareelle putoavaan sirpaleeseen saakka. Sen jälkeen koko juna katoaa. Ehkä sitä ei koskaan ollut ylipäätään? Lopulta lukija laskee kirjan – tai minkä tahansa tekstin, vaikkapa tämän – pois käsistään, silmistään, eikä enää palaa siihen vaan jatkaa elämäänsä. Voiko sitä kutsua hylkäämiseksi, vai onko kyse muusta?

"It all points to a desire to rehouse his own abjection in other men; render them pathetic and ridiculous so he can feel powerful and attractive by comparison; make them suffer the punishments that he, deep in the crawl spaces of his mind, fears he deserves."

"The shitpost is the opposite of self-expression, it is expression minus the self. Whereas sadposts and thirst traps, teleologically identical forms of validation-seeking, are driven by ego, as are opinions, those being (in my opinion) the dangling silk of the toreador."

"Online you can meet people, hang out, hook up, meet your soulmate, but it's not a community. In a real community bonds are hard to dissolve and antagonisms must be sustained, there's continuity, and unavoidable neighbors."

Muualla: Reader, why did I marry him, Maaret Launiksen juttu Hesarissa

Han Kang – Älä jätä hyvästejä

Han Kang: Älä jätä hyvästejä (Gummerus 2024, suom. Taru Salminen) 

Tämäkin Han Kangin romaani sukeltaa pimeään, kätkettyihin tunneleihin, jotka paljastavat väkivallan historian. Toisin ajattelevien vainolla on ollut Korean historiassa armottomat seuraukset. Älä jätä hyvästejä on kuitenkin siinä erilainen kuin Ihmisen teot (jota en halua koskaan enää lukea uudelleen) että se sisältää paljon ystävyyttä, ylisukupolvisten kipujen ymmärtämisen hetkiä ja kaunista kielenkäyttöä. Jos Ihmisen teot oli kirjailijallekin masennukseen vajoaminen, tämä romaani on pyrkimistä sieltä ulos. Toivo on pieni liekki, mutta liekki kuitenkin. 

Suuressa osassa kirjaa ja sen kuvakieltä on lumi. Lumi ilmassa kieppumassa alas pilvestä; lumi vainajien kasvoilla heidän jäätyään ulos makaamaan. Rinnastus jää mieleen vahvana. Romaanin unenomainen tunnelma, jossa elämän ja kuoleman raja hälvenee, tuntuu myös erityiseltä. Taiteen tekeminen ja aineistojen tinkimätön tutkiminen punoutuvat kerrontaan avoimesti ja näyttävät erilaisia tapoja muistaa ja kertoa. 

Suomennos on tehty suoraan koreasta ja vaikuttaa ansiokkaalta. Yhden oikoluvun olisin vielä käännökselle tehnyt, mutta kyseessä on tätä julkaisua laajempi ongelma. 

”Tuska eristää minut niin kuin aina. Jään vangiksi kiduttaviin hetkiin, joita minulle ei aiheuta kukaan muu kuin oma kehoni – –” 

”Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. Samalla, kun kämmeneni turposi vaaleanpunaiseksi, lämpöni imenyt lumi muuttui maailman ohuimmaksi jääksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him

Miranda July – Nelinkontin

Miranda July: Nelinkontin (Siltala 2024, suom. Hilkka Pekkanen) 

Tämän lukeminen oli hauskempaa ja vähemmän synkkää kuin muiden viime aikoina lukemieni kirjojen, mutta ei varsinaisesti ”kevyttä”. Nelinkontin saa ajattelemaan lukiessa monenlaista, ja romaanin juonelliset ratkaisut ovat oivaltavia. Langat solmiutuvat kohti loppua, jonka teos jättää häkeltyneeseen tilaan kuten vaikuttavan tanssiesityksen katsojan. Muutoskin lukijassa tapahtuu: alkaa nähdä työn ja ”muun ajan” suhteen elämässään tarkemmin. Varsin perinteinen romaanin pohjavirta siis – huomasin ajattelevani pitkästä aikaa jopa Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Moniväriset langat soljuvat Julyn kirjailijankäsissä luontevasti: ruumiin hallitsemattomuus, pidäkkeiden irtoaminen, mikä on ”myöhäistä” ja mikä ei, traumatakaumat. 

Juonitiivistelmä: Noin 45-vuotias nainen (vaimo ja äiti) keskustelee puolisonsa kanssa siitä, kykenisikö hän ajamaan Yhdysvaltojen läpi. Hän päättää haluavansa olla ”ajaja” eikä ”pysäköijä” ja lähtee matkaan. Alle puolen tunnin matkan päässä kotoa nainen pysäköi, alkaa sisustaa isolla rahalla motellihuonetta, iskee silmänsä nuorempaan duunarimieheen kun tämä nostaa paitaansa kävelyretkellä, ja alkaa omalaatuinen suhde. Kun nainen palaa parin viikon päästä kotiin, ei mikään tietenkään ole ennallaan. Hän saa gynekologikäynnillä kuulla, että meneillään ovat todennäköisesti esivaihdevuodet, mikä ei ole huojentava selitys vaan saa kierrokset kovenemaan entisestään, on ehdittävä seikkailla villisti ennen estrogeeniromahdusta – ja näiden käänteiden jälkeen mikään ei ainakaan ole ennallaan. 

Viehätyin kirjan maailmasta ja kertojanäänestä niin, ettei yli 400 sivun mittakaan tuntunut liialliselta toisin kuin yleensä. 

“En ollut kuollut, mutta olin liiaksi pelkkää sielua. Olin painottanut musiikkia ja runoutta liikaa, ja niiden elähdyttämä henkeni oli ruvennut pitämään itseään kokonaisena ihmisenä.” 

“Eikö juuri siinä piillyt ihmisten suuri toivo ja typeryys? Että meihin kaikkiin oli niin helppo vaikuttaa? Emme olleet heikkoja emmekä heiveröisiä, vaan itse asiassa yhteydessä toisiimme juuriston kautta niin kuin puut – otimme kaiken henkilökohtaisesti, koska se oli henkilökohtaista.” 

“Olin ottanut yhteyttä pelon vallassa, ja hän oli kuuliaisesti pelotellut minua.”

Muualla blogeissa: Kirjavinkit, Helmi Kekkonen, Matkailua ja kulttuuria, Kirjakimara

Neige Sinno – Tiikerin raatelu

Neige Sinno: Tiikerin raatelu (Atena 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, trauma-aiheisten kirjojen lukemiseen on hyvä valita tarkasti ajankohta. Sellainen, jossa asioiden kohtaamiselle on tilaa. Minulla on takana sellainen viikko. Välillä kieltämättä ajattelen – luettuani aihepiiristä jo paljon kirjoja – että tuleekohan vastaan mitään kovin uutta, kun tartun taas uuteen teokseen. No, tämän parissa todella tuli. Tiheästi merkintälappuja, kohtia jotka kolahtavat lujaa, kappaleita joista löydän tunteeni aivan sellaisenaan toinen toisensa jälkeen – vaikka kokemukseni eivät ole kirjailijan kanssa ”samoja”. Eiväthän ne useinkaan ole, ja silti monista kirjoista tulee henkilökohtaisella tasolla tärkeitä, ne auttavat kohtaamaan kokemaansa ja rakentamaan uutta päälle. Jotkin traumaa käsittelevät kirjat toki ovat jo kokemusten samankaltaisuuden takia tärkeitä, kuten minulle Louisin Ei enää Eddy, Röngän Jalat ilmassa ja Rauman Hävitys. Lisäksi eri tavalla käänteentekeviä ovat olleet lapsuudessa koetun raiskauksen traumakuvaus (Gayn Hunger), patriarkaalisen-päihderiippuvaisen avioliiton kuvaus (Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina), köyhyyden, rikoksen ja seksin myymisen kuvaus (Genet’n Varkaan päiväkirja), kolonialisoidun identiteetin ja seksuaalisen hyväksikäytön kuvaus (Mailhotin Heart Berries). Sinnon Tiikerin raatelu liittyy joukon jatkoksi kuvauksellaan perheen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta, sen vaikutuksista ja analyysista.

Kirja on hieno, aivan edellä mainittujen tasoa yhdistäessään tapauskertomuksen ja traumakuvauksen oikeudenkäyntimateriaaleihin ja kaunokirjallisuuden lukemiseen – memoir, jonka joukossa on paljon esseetä. Sivutiellä/Rosina kontekstoi kirjagramissa hienosti, että teos sopii Hastin, Hjorthin ja Machadon lukijoille – myös nämä kolme ovat minulle tärkeitä. Joukkoon kuuluvat tunnistavat itsensä, uskon. Ja suosittelen tätä todella, kun hetki on oikea. En nimittäin ole aikoihin lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä paljon traumamuistoja – ja toisaalta saanut näkemään uusia puolia kokemuksistaan, niiden merkityksistä. Vaikka kokemukset eivät olisi samoja, tuhoisasta vallankäytöstä aiheutuneen trauman rakenteet ovat usein samat. 

”Pidin häntä pitkään puolijumalana, kokoansa suurempana. – – Vasta myöhemmin, etäisyyden turvin, tajusin, että ehkä hän oli sittenkin vain raukkis, jolla oli taito manipuloida ja käyttää hyväksi vielä itseäänkin heikomman haavoittuvuutta. Suljetussa perhepiirissä hän sai olla kaikkivoipa. Varmaan hän oli molempia, sekä sankari että surkimus. Ja eikö sitä joudukin mieluummin sankarin kuin surkimuksen uhriksi?” 

”Minulla ei ole noista ajoista muistikuvia juuri muusta kuin raiskauksista. En tahdo saada mieleeni, mitä tein koulussa, keitä kavereita minulla oli, mitä meillä oli tapana puuhata vapaa-ajalla. Jonkin verran muistoja on palautunut, kun olen jutellut siskoni kanssa, mutta ne puuroutuvat mielessäni, kun taas ne muut muistot ovat mielessäni uskomattoman ja armottoman tarkkoina.” 

”Yleensä minusta on vain upeaa, että elämässä on harmaita alueita. Epäselvät rajat voivat johtaa ylilyönteihin ja hyväksikäyttöön, mutta ne ovat myös vastuunkannon, valintojen ja vapaan tahdon ominta aluetta. Harmaa alue on kirjallisuuden, filosofian ja jopa tieteen temmellyskenttä. Aikuisten maailma on usein harmaa, harmaan kaikkia sävyjä, ja tuo harmaus pyöristää kulmat niin voitoiltamme kuin tappioiltamme. Lapsi sen sijaan elää mustavalkoisuudessa.” 

”Mutta eikö uhri voi olla uhri ilman että häntä kohtaan tunnetaan automaattisesti tätä outoa tunnetta, sääliä, joka kieltämättä on samanaikaisesti myötätuntoista ja alentuvaa? – – Ei voi olla niin, että ihminen on raiskattu, mutta samanaikaisesti hän ei ole uhri. Raiskattu ihminen on raiskauksen uhri, hän on joutunut tahtomattaan hyökkäyksen uhriksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Luetut.net

Olivia Laing – Yksinäisten kaupunki

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (Teos 2024, suom. Sirje Niitepõld)

Kirja koostuu taide-esseistä, joihin limittyy Laingin muistelmallinen kuvaus hänen yksinäisestä elämänvaiheestaan New Yorkissa. Kirjoitukset kaivautuvat syvälle taiteilijoiden tuotantoon ja elämänhistorioihin. Käsiteltävänä ovat erityisesti Edward Hopper, Andy Warhol, David Wojnarowicz ja Henry Darger. 

Esseeteoksessaan Olivia Laing nimeää yksinäisyydeksi tuntemuksia ja olotiloja, joita en ole sellaiseksi ennen tunnistanut. Nyt aistin valppaammin. Yksinäisten kaupunki on hämmästyttävä saavutus. Se onnistuu kommunikoimaan jotain, mihin puhe, kuunteleminen, jakaminen ja vastaanottaminen tavallisesti romahtavat.

Kirjaa lukiessani tajuan, että olen puhunut yksinäisyydestä suoraan vain terapiassa, ja silloinkin vain pahimmalla hetkellä. On vaarallista, jos yksinäisyyden kokemukset jäävät erittäin yksityiseen keskusteluun eivätkä tule jaetuiksi; silti häpeän vankina käy juuri niin. Yksinäinen saattaa suojella myös muiden ihmisten tunteita, olla puhumatta kokemuksestaan, koska tuntee syyllisyyttä. Jos ympärillä on ihmisiä, yksinäisyydestä puhuminen tuntuu epäluottamuslauseelta, kritiikiltä joka suuntautuu väärin, sellaisiinkin ihmisiin jotka yrittävät parhaansa. Toisen kokemusta yksinäisyydestä on vaikea koskettaa, mutta taide pystyy siihen, ja juuri siitä Laing kirjoittaa. 

”Sydämeni avautuu äänellesi”-essee tuo esiin, miten puhumisen vaikeus on ollut taustalla monen kirjailijan ja ajattelijan kiinnostukselle kieltä kohtaan. Erityisesti kirjoittaminen on mahdollisuus viettää kielen kanssa aikaa rauhassa ja salatummin kuin puhetilanteissa. Tunnistan nämä kamppailut: taustallani on puheterapiaa, liian hiljaisesta puheäänestä huomauttelua, pilkkaa siitä miten käytän sanoja. Edelleen puhumiseni hankaloituu ja vaimenee, kun tunnen ahdistusta, kuormitusta tai uupumusta. Joudun toistamaan lauseita pyynnöistä, jotka alkavat myös kuormittaa, ja tulee olo että pitäisi vetäytyä johonkin kauas pois koko tilanteesta, koska ei siitä kuitenkaan mitään tule. En tiedä, voiko tästä reagointitavasta koskaan päästä täysin. Nykyisin kierteeseen joutumisen sentään tiedostaa aiemmin kuin nuorempana. Laing kirjoittaa Andy Warholista: ”Vuonna 1981, kun hänestä oli tullut jo huomattavasti sulavasanaisempi, suorastaan puhelias, yksi hänen ensimmäisistä supertähdistään soitti hänelle. Hän palasi välittömästi entiseen änkyttävään puhetapaansa – –.” 

Miten voin kokea tällaista iloa lukiessani kirjaa, joka sattuu näin paljon? Ehkä juuri siitä on kyse, kun yhteydet muodostuvat alueilla, joilla niitä ei pitänyt mahdollisina. Koska niille ei ole aiemmin uskaltanut ollenkaan mennä. Tai ei ole löytänyt keinoja. Ei ole nähnyt, miksi kannattaisi mennä. 

Mietin aikuisiän yksinäisintä jaksoani, pandemian ensimmäistä vuotta, jolloin sairastin niin henkisesti kuin fyysisestikin – miten paljon niitä yleensä voikaan erottaa. Silloin kirjoitin esikoiskirjaani päätyneiden tekstien ensimmäiset versiot. Olen soimannut itseäni siitä, että kirjasta tuli niin yksilön kokemukseen keskittyvä, vaikka se puhuukin paljon taiteista, mutta nyt näen senkin, ettei se voinut ytimeltään olla muuta. On rehellistä, että se on syntyajankohtansa näköinen – joka tapauksessa kirjoitus on itsessään jo kommunikaation ele, eräs yritys päästä sisäisestä vankilasta. 

Kirjoittaessaan David Wojnarowiczin elämästä ja taiteesta Laing onnistuu herättämään minussa, homomiehessä, joka olen perehtynyt kruisailun historiaan varsin paljon, ajatuksia joita en ole ennen aiheen äärellä kohdannut. Laing onnistuu löytämään miesten satunnaisista seksikohtaamisista hämärillä reuna-alueilla kauneutta likaisuuden sijaan, mikä tuntuu korjaavalta. Hän tiedostaa kulttuurin selkeät ongelmat, brutaalitkin piirteet, mutta näkee myös vallankumouksellisen voiman läsnäolon. Tajuan, että koskaan en ole tavannut niin paljoa uusia, uudenlaisia ihmisiä kuin parisuhteiden välissä etsiessäni seksiä, kohtaamisia, treffejä. Välineeni tosin ei ole ollut Wojnarowiczin tavoin laitureille meneminen, pääasiassa ei edes baarielämä, vaan nettideittipalvelut ja nopeakäyttöiset puhelinsovellukset jotka paikantavat käyttäjien etäisyyden toisistaan metreiksi ruudulle. Joka tapauksessa: en ole kokenut yhtä tiivistä homoyhteisöön kytkeytymisen tunnetta muulloin kuin sinkkuaikoinani. Olen osa ongelmaa, josta mm. Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa: olen halunnut tutustua muihin homoihin lähinnä etsiessäni seksiä. Pysyvimmät ystävyyssuhteeni homomiesten keskuudesta olen kuitenkin löytänyt muuta kautta: kaverinkavereista, entisen kumppanini ystävistä. Jos toimii niin kuin minä olen liian usein toiminut, jää kohtaamatta monia hyviä tyyppejä, joilla olisi annettavaa monilla ihmisyyden alueilla, vaikka heitä ei itse haluaisi deittailla.

Uskon, että sisäistynyt vihamielisyys homoutta kohtaan vaikuttaa kuvioon vahvasti. Kun on joutunut taistelemaan seksuaalisuutensa ilmaisun puolesta, sen merkitys voi ylikorostua ruumiillisen yhteyden rakentajana. Raivaan tilaa armollisuudelle. Olen toteuttanut vuosikymmeniä vanhaa queer-miesten historiaa. Onko meillä mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistamme yhteisöön, vaikka tällä hetkellä ei ole näköpiirissä tarkkarajaista suurta yhteistä uhkaa, kuten aids-kriisi? Anti-gender-liike ei taida riittää vastaavaksi, se on – toisaalta onneksi – liian hajanainen ja hähmäinen, vaikka monin paikoin vaarallinen. Peräänhuutelu ja vihamieliset hyökkäykset näyttävät viime vuosina lisääntyneen myös Suomessa. Silti näen elämässäni paljon rakkaudellista queer-iloa: ystävyyttä, auttamista, parantavia kosketuksia, korjaavia keskusteluita, huumoria. Miten sen toisi taiteen piiriin, yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin, yhteisöjen piiriin? Ymmärrän niitä, jotka kiertävät kaikissa pride-tapahtumissa joita tässä maassa järjestetään, jotkut ulkomaillakin. Yhteisen ilon nälkä on kova. 

Mietin taiteilijan yksinäisyyttä: kuinka paljon siinä on jotain myyttistä, josta on vaikea päästää irti? "Kirjailijat ovat yksinäisiä ihmisiä kylissä, kaupungeissa, kaikkialla. He ovat olleet sitä aina ja kaikkialla", kirjoittaa Marguerite Duras. Laingin ”Epätodellisen valtakunta”-essee kertoo outsider-taiteilija Henry Dargerista, jonka kuvien ja tekstien ei koskaan pitänyt päätyä laajan yleisön nähtäville. Essee saa minut kysymään, onko väliä, mikä voima taiteilijaa ajaa – vaikkapa sairastunut mieli – jos hänen taiteensa on esteettisesti vaikuttavaa? Laing kirjoittaa kauniisti myös kollaasitaiteen tehtävästä rikotun minuuden kokoamisen ilmentäjänä. 

Yksinäisten kaupungin lukemisen kokemuksessa on jotain niin syvästi yksityistä, että sen haluaisi pitää itsellään. Kirjan teemaan peilattuna se on paradoksaalista, mutta toisaalta on tärkeän ja erityisen taidekokemuksen merkki, että tällaisia tunteita herää, ajattelen. Kävellään taas harmaalla alueella kuin kaupungin laidan puistossa, joka erottaa huonomaineisen kerrostalolähiön ja varakkaiden prameat omakotitalot toisistaan, toimii betoni- ja asfalttimaiseman keskellä keuhkoina, joiden avulla ympäristön asukkaat voivat nähdä vuodenaikojen vaihtelun – syksyisin monivärisenä hehkuvan ruskan – ja jonne huumeiden käyttäjät menevät halutessaan vetäytyä joko virkavallalta tai häpeältään. Laing kirjoittaa: ”Ja kun asuu kaupungissa – – on aloitettava eksymällä. Ajan mittaan tulee luoneeksi itselleen päänsisäisen kartan, kokoelman mielikohteita ja lempireittejä: labyrintin, jota toinen ihminen ei koskaan voisi tarkkaan toisintaa tai kopioida.” Minulle kyse on myös siitä, että tarvitsen hidasta ajattelua. Teokseen palaamista. Joskus ensimmäisen lukemisen herättämä tunne on niin pakahduttava että vastustelee täsmällistä sanoittamista – se tekee kritiikin kirjoittamisesta välillä tuskallista tai puskee sen esseistiselle reitille, johonkin henkilökohtaiseen joka tuntuu pistävän silmään liikaa. 

Toisaalta haluan huutaa megafoniin Yksinäisten kaupunkia heiluttaen, että katsokaa nyt, miten hieno laji on taide-essee ja mihin kaikkeen se pystyy ilmaisussaan, miten vetävää ja hengästyttävän tunteikasta se voi olla, katsokaa! 

Kirja sai aikaan myös todella vaikeita tunteita. Se työnsi kohtaamaan epämukavia alueita itsessään ja maailmassa. Aidosti mietin monta kertaa, että en tiedä, mitä tämän teoksen jälkeen voi enää kirjoittaa. Ja kyseenalaistin, miksi juuri kirjoittaminen; ajaako se sitä, mihin pyrin ja luoko se yhteyksiä, joita tarvitsen. Toisaalta olen tullut jo niin pitkälle. Viime päivinä olen miettinyt paljon Marina Abramovicin ”nestemäistä tietoisuutta”, jonka voi saavuttaa, kun ei luovuta – vaikka mikä olisi. Voisinko sisuuntua tarpeeksi, jatkaa ihan vaan perkeleen voimalla, ainakin hetken? Kirjaa ei kirjoiteta vain perkelettä huutaen ja nyrkkiä pöytään lyöden, sitäkin olen testannut, ei toiminut. Mikä täällä oikein enää toimii? Ajattelen toista parhaillaan lukemaani kirjaa, Melissa Febosin Body Work -teosta, jonka ensimmäinen essee ”In Praise of Navel-Gazing” jo tarjosi valtavasti voimaa mennä kohti sitä, mikä ei jätä rauhaan. (Toivon, että jokin suomalainen kustantamo tarttuisi Body Workin suomentamiseen, koska haluaisin nähdä keskustelua siitä meillä, erityisesti maamme huomattavammassa sanomalehdessä ja sen kulttuuriosastolla, reflektoivalla tavalla.) Jotkin kirjat iskevät rikki, se on niiden tehtävä; jotkin kasaavat palat takaisin, se taas on niiden tehtävä. Siinä määrin kuin taiteelle voi ylipäätään tehtäviä antaa. 

Ehkä on vetäydyttävä hiljaisuuteen, tunnusteltava, mikä sisälläni herää ja alkaa pakottaa itseään kohti kommunikaatiota. On luotettava, että lopulta jokin aina herää. Ääni alkaa etsiä tietä ulos. 

Palaan Susanna Hastin Ruumis/huoneiden lopun kuvaukseen laulamisen opettelusta: ”Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea.” Muistelen tilanteita, jolloin olen laulanut ja se on kuultu. ”Sä laulat yllättävän hyvin”, eräs ihminen sanoi. ”Sähän osaat oikeasti laulaa”, sanoi toinen. Tiedän, että pitää laulaa lisää. Ensi kerralla haluan kokeilla uutta kappaletta, koetella ääntäni – ehkä tavoitan uuden korkeuden tai sävyn. ”Kynnykselle astuessani minulla on valtaa. Takanani on jotain ja edessäni jotain. Molemmat suunnat ovat minulle tuntemattomia, mutta se ei ole ongelma, joka pitää ratkaista”, kirjoittaa Hast. Tunnistan paikan. Seison kynnyksellä, ja niin moni meistä tekee: katselee yksinäisten tilojensa kynnyksiltä toisiaan kohti. Jos oviaukot ovat tarpeeksi lähekkäin ja käytävä välissä suora, voi kuulla toisen äänen, vaikka kosketukseen olisi vielä pitkä matka. 

Seuraavaksi alan tutkia, mitä muut ovat kirjoittaneet Yksinäisten kaupungista. Tiedän, että me kirjan lukeneet jaamme nyt jotain tärkeää. 

Siihen kieli pystyy.

Naomi Klein – Kaksoisolento

Naomi Klein: Kaksoisolento (Into 2024, suom. Silja-Maaria Aronpuro)

Loistava tietokirja tunnetulta ajattelijalta ammentaa kahdentumisen aiheesta monenlaiseen: salaliittoihin, nykyvasemmistoon ja -oikeistoon, juutalaisuuteen, feminismiin, autismiin ja vanhemmuuteen, yksilön ja yhteisyyden suhteisiin. Sitaatteja on otettava jatkuvasti ylös. Kirja on laaja, ja lainasin sen uudesta e-kirjastosta kahteen kertaan, jotta sain luettua loppuun. SK:n arviossa Kyösti Niemelä kutsuu sitä ylipitkäksi, mutta en tiedä, mitä olisin siitä poistanut. Klein punoo ajatuksensa yhteen ja purkaa esittelemänsä asetelmat. Kirjaa on sanottu hänen henkilökohtaisimmakseen, ja häpeäkseni en ole lukenut aiempia, vaikka niiden pääajatukset ovat tulleet vastaan eri yhteyksissä. 

Kaksoisolento näyttää, miten olen itsekin – pääasiassa tiedostamattani – rakentanut netissä henkilöbrändiä nykykapitalismin sääntöjen mukaisesti, vaikka olen kuvitellut olevani sellaisen ulkopuolella. (Kenties joskus yläpuolellakin.) Toisaalta olen huono esittämään muuta kuin olen, ja Kleinin kuvaileman "kurinalaisen toiston" sijaan todelliset mielipiteeni ja tuntemukseni maailman eteen heittämistä asioista tihkuvat paljaina läpi – vai onko tämäkin asia, josta voi tehdä brändin? Huoh. 

Klein osoittaa, että jos vasemmisto jättää käsittelemättä jotkin vaikeat kysymykset, Steve Bannonin kaltaiset oikean laidan toimijat käsittelevät ne heidän puolestaan ja vääntelevät vastaukset oman ideologiansa mukaisiksi. Hän kutsuu tätä toimintaa "pipikoinniksi" Philip Rothin romaanista Operation Shylock inspiroituneena. Salaliittoteoriat ovat täynnä pipikoituja versioita todellisista ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista. Tästä on kyse, kun yhteiskunnallisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuuksia aletaan paikata juomalla hopeavettä. Toinen tärkeä käsite kirjassa on peilimaailma, jossa voi huomata vastaavia kahdentumisia: jotain tunnistettavaa, jotain vierasta ja kauhistuttavaa. 

On metatasolla kiinnostavaa, että jo ennen teoksensa puoliväliä kirjailija tuntuu kerronnassaan menettävän uskonsa sanoihin. Sen jälkeen hän kuitenkin löytää sen uudelleen – voiko kirjailija muuta, jos aikoo jatkaa? Jos päättää lopettaa, koska kirjoittaminen on vaikeaa, mille antaa tilan? Kaksoisolento kehottaa katsomaan, mitä totuuksia ei halua käsitellä, koska ne tuntuvat liian vaikeilta, ja kannustaa niitä kohti menemiseen – yhdessä. Klein korostaa, että myös epämukavan tuntuiset liittolaisuudet ovat tärkeitä fasistisia kehityskulkuja vastaan kamppaillessa. 

Toivon, että Kleinin näkemyksen Israelista ja Palestiinasta lukisivat kaikki. Juutalaisen kirjailijan näkökulma aiheeseen on aseistariisuva – ja tältä alueelta hän löytää erään yhtymäkohdan "kaksoisolentoonsa" Naomi Wolfiin, joka kritisoi Palestiinan alistamista ennen lopullista peilimaailmaan eksymistään. 

Tekee mieli kysyä muilta Kaksoisolennon lukeneilta vasemmistolaisilta, joille on herännyt tarve tehdä jotain konkreettista, miten olette käsitelleet kirjan lopun ajatuksia toiminnasta, oletteko löytäneet ratkaisuja? Toisaalta Klein kannustaa epätäydellisyyden hyväksymiseen. Itse pystyn toistaiseksi näemmä lähinnä kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vähän lisää. 

”Juuri siksi kaksoisolennot säilyttävät vetovoimansa romaanien ja elokuvien aiheena: ajatus, että kahta ventovierasta ei voi erottaa toisistaan, koskettaa epävarmuutta identiteetin ytimessä, sitä tuskallista totuutta, että vaikka huolehdimme henkilökohtaisesta elämästämme ja julkisuuskuvastamme kuinka huolekkaasti, ihminen, joksi itsemme ajattelemme, on perimmiltään altis voimille, joita ei voi hallita.” 

”Niinpä myönnän, että jos rehellisiä ollaan, en liittynyt Twitterin räksytyskuoroon vain siksi, että oli niin tavattoman tärkeää oikaista Wolfin koronapuheet, tein sen myös siksi, että tunsin itse olevani vähemmän tärkeä, kuin olisin katoamassa. Eivätkö monet meistä juuri siksi kirjoittaneet näppikset sauhuten tuona yksinäisenä aikana?” 

”Nyt laitaoikeisto on ominut tyystin oligarkkien valtaan kohdistuvan kritiikkimme, ja on kuin heidän käsissään perustelumme muuttuisivat omiksi pahoiksi kaksoisolennoikseen. Poissa on kapitalismiin kohdistuva rakenteellinen kritiikki, ja sen tilalla on sekavia salaliittoja, joissa sääntelemätön kapitalismi onnistutaan jotenkin esittämään valeasuisena kommunismina.” 

”Seesteisyys ei poista oikeutettua raivoa tai vihaa vääryydestä, molemmat antavat voimaa välttämättömään muutokseen. Mutta tyyneys on ehdoton edellytys, jotta pystyy keskittymään ja asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos sokki on saanut menettämään identiteetin, seesteisenä pääsee palaamaan omaksi itsekseen. Berger auttoi minua ymmärtämään, että kirjoitan tyynnyttääkseni itseäni: haluan taltuttaa kaaoksen ympärilläni ja omassa mielessäni ja toivottavasti myös lukijoiden mielessä. Käsittelen lähes aina huolestuttavia ja monille myös järkyttäviä tietoja, mutta minun mielestäni tarkoitus ei koskaan saa olla aiheuttaa lukijoille sokkia. Tarkoitus on saada lukijat pois sokkitilasta.” 

”Kaksoisolennoista riippumatta useimmat kokevat näiden tunteiden ristivedon niin yksilöinä kuin ryhminäkin: kaipaamme eroa ja erillisyyttä mutta myös yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Jännite on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista.”

Sigrid Nunez – Paras ystävä

Sigrid Nunez: Paras ystävä (Aula & Co, 2024, suom. Kristiina Drews)

Perusteellisesti ajateltu, hauska ja kulmikas esseeromaani, jossa puitavana ovat mm. itsemurha, valtasuhteet, avioliitot, kirjailijuus, ihmisen ja koiran suhde, suru. Menetyksestä kärsiminen ja toipuminen saavat päähenkilön hallinnan herpaantumaan ja hänet päätymään järjettömän tuntuiseen ratkaisuun, ottamaan luokseen asumaan kuolleen ystävänsä koiran, vaikka kotitalossa lemmikit on ankarasti kielletty. 

Paras ystävä näyttäytyy vahvasti sellaisena romaanina, josta ammatikseen kirjoittavat ja muut hc-kirjallisuusihmiset pitävät. Merkittävän palkinnon, National Book Award, myöntäminen lienee kuitenkin laajentanut yleisöä. Teemoissa on paljon sellaista, mikä koskettaa, vaikka ei pyörisi kirja-alan ympyröissä. Kirjoittamisen kysymykset ovat teoksessa toki keskiössä. Omaelämäkerrallisuuden ja fiktion suhteet kokevat lopussa kiinnostavan kiepautuksen niin muodon kuin sisällön tasolla. Ihailin – ylipäätään sitä, miten kirjailija on rakentanut esseemäisyyden romaaniinsa. 

Henkilökohtaisesti kolahti ”keskustelussa” (lainausmerkit hyvin tarkoitukselliset) ystävän kanssa tapahtunut pohdinta siitä, saako kirjailijalla nykyisin olla huonoja luonteenpiirteitä, koska olen juuri muutama päivä sitten kirjoittanut päiväkirja/muistiinpanoihini: Päädyn jatkuvasti kirjallisten töideni kanssa sellaisten ajatusten äärelle, että minun on opittava näistä psykologisista asioista jotka teksteissä tulevat esille ja muututtava itse paremmaksi ihmiseksi, tai muuten ansaitsen vain tuhoutua – mutta miksi olisi opittava? Miksi tämä on niin ankaraa? Kuka sen määrää muu kuin minä? 

Kaiken surun ja ratkaisematta jäävien kysymysten keskelläkin romaani on lohdullinen. 

Pieni ihmettely muutoin erittäin hyvästä suomennoksesta: miksi Knausgård on tässä kirjoitettu Knausgaard? Näin on varmasti alkutekstissä, mutta olisi sen voinut muuttaa suomenkieliseen versioon. Vai onko kyse siitä, että ratkaisulla korostetaan kirjan sijoittumista Yhdysvaltoihin, jolloin Knausgårdin kirjan kannessa nimi lukee juuri tuossa muodossa?

”Sillä rytmi on kaikki kaikessa, sanoit. Hyvä lause alkaa kunnon iskulla.” 

”Balzac murehti intohimoisen yön jälkeen menettäneensä taas yhden kirjan, ja Flaubert väitti että orgasmi imi miehestä luovat mehut – että työn asettaminen elämän edelle vaati niin paljon sukupuolista pidättyväisyyttä kuin ihminen saattoi kestää. Mielenkiintoisia tarinoita, mutta pohjimmiltaan typeriä. Jos tuollaisissa luuloissa olisi periä, munkit olisivat maailman luovimpia ihmisiä, sinä sanoit.” 

”Siinäkö piilee se perimmäinen hulluus? Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?”

Blogimaailmassa teosta on luettu paljon, esim. Kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirjareppu, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus

Tobi Lakmaker – Seksuaalisuuteni historia

Tobi Lakmaker: Seksuaalisuuteni historia (Kosmos 2024, suom. Taru Luojola)

Aluksi poikaystäväni kysyi, mille nauran, kun ratkeilin vaaleanpunainen kirja käsissäni, ja selitin, mutta tilanteen toistuttua monta kertaa hän totesi hyväksyvänsä, että kyseessä on hauska kirja. Ja se on. Oli taas ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nauranut kirjan parissa monta kertaa ääneen. Lakmakerin romaanin huumori luottaa havaintoon, suoruuteen, pelkistämiseen ja toistoon. Nerokkaaseen toistoon, joka kertoo äänen löytymisestä.

Arvostan sitä, millainen työ on pitänyt tehdä itsensä kanssa, että voi kirjoittaa tällaista. Vai onkohan kyse vaan persoonasta, jonka ansiosta voi sanoa asioita hillittömällä, pidäkkeettömällä tavalla? Jos on, arvostan sitäkin. Samalla olen kateellinen. Että voi kirjoittaa näin paljon hauskaa ja on näin hyvä dramaturgian taju. Ja moitin itseäni, että mitäs poukkoilet jatkuvasti kuin reaktiivinen marionetti ja märehdit, etkä esim. kirjoita – niin, heinäkuu on ollut minulle surkea kirjoituskuukausi, vaikka olen ollut olevinani tosi tehokas, mutta se on ollut loputonta taustatyössä pyöriskelyä ja pelkään käsikirjoitustani niin paljon että harkitsen syöväni beetasalpaajia seuraavan kerran kun avaan sen. Ja silti en aio luovuttaa, vaan kieltäydyn jäätymästä tekstin edessä, ihan vaikka piruuttani. Eteenpäin!

Kirjoitin edellisen pätkän ennen kuin olin lukenut kirjan viimeiset kolmekymmentä sivua, ja loppu ei ollut sellainen kuin odotin, ja sen luettuani tunsin itseni hieman typeräksi. En silti poista mitään, vaan jätän kaiken. Se on blogimuodossa parasta ja vaikeinta: sinne voi kirjoittaa sellaisenaan kaiken.

Pidäkkeettömyyttä voi onneksi harjoitella. Rohkeuden joutuu kaivamaan itsestään kirjoittaessaan esiin aina yhä uudelleen, totesimme erään kirjailijan kanssa kerran. Se ei tunnu helpottuvan, vaan on kuin lähtisi liikkeelle samasta pisteestä kuin edelliselläkin kerralla. 

Lakmakerin autofiktion tyyli on ollut minulle tarpeellinen kevennys raskaiden aiheiden pyörittelyn keskellä. Teoksessa ei ole kyse vain seksikokemusten luettelusta, tietenkään, onhan seksuaalisuus laajempi asia, ja kirja laajenee senkin ulkopuolelle, ystävyyteen, koulumuistoihin, matkakertomuksiin, menetyksiin, kohtaamisiin joissa on tökkäisynsä ja kompurointinsa, kuten ihmisten välillä usein. Pisteliäskään huumori ei nyt tunnu minusta liian ilkeältä. Seksuaalisuuteni historialla on potentiaalia myös kirjasomesuosikiksi, tahtoisin nähdä feedini täyttyvän tästä kuin – no, olkoon. Mutta lukekaa! 

”Monet meidän joukkueen tytöistä oli tilapäisesti lesboja. Niillä oli tyttöystävä, mutta ne sanoi: ’Mä tykkään vain hänestä mutta muuten miehistä.’ Sellainen suretti mua ihan hirveästi. Ihmiset mieluummin kuolee kuin myöntää tykkäävänsä vain naisista.” 

”Sitä on elämä: tööttäilyä ja rimputtelua, koska milloinkaan ei ole yksiselitteistä kenellä on etuajo-oikeus ja jokaisen on jatkuvasti ehdittävä jonnekin.”

Adania Shibli – Sivuseikka

Adania Shibli: Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Vähän erilainen kesäkirja. Symboliikka hyppää silmille ensimmäisenä. Hyönteisen purema ja sen aiheuttama vähitellen tulehtuva haava. Peseytyminen. Haukkuva koira. Rajat, niiden ylittämisen pelko. Vyöhykkeet, joilla liikkuminen on sallittua. Todisteen sisältävän dokumentin metsästäminen. Oikean reitin löytäminen. Sivuseikka, johon huomio kiinnittyy niin ettei lopulta pääse enää irti, ennen kuin asian on selvittänyt loppuun asti. Kerronta on yksityiskohtaista, kuvaa henkilöiden toimet tarkkaan. Pieniltäkin vaikuttavilla asioilla on merkitystä.

Pienoisromaani koostuu kahdesta erilaisesta osiosta. Ensimmäinen sijoittuu kesään 1949, jolloin israelilaiset sotilaat sieppaavat, raiskaavat ja tappavat beduiinitytön. Näkökulmahenkilönä on mies, nimetön sotilas. Toisessa osiossa minäkertoja, palestiinalainen, kiinnostuu tapauksesta kirjoitetusta lehtijutusta, koska tyttö kuoli päivälleen 25 vuotta ennen kertojan syntymää. Tätä alkaa vaivata, ettei tyttö saanut omaa ääntä jutussa. Kertojan todellisuutta ovat iskut, joihin on jo niin tottunut, että työpaikan vieressä tapahtuneen räjähdyksen jälkeen ensimmäiseksi häiritsevältä tuntuu pöly, joka vaikeuttaa työntekoa. On lähdettävä etsimään tytön näkökulmaa, ajettava vyöhykkeille, jotka kirjaimineen tuovat mieleen joukkoliikennevyöhykkeet, paitsi että kirjassa niiden välisiä rajoja vartioidaan ja väärällä alueella liikkuminen on vaarallista.

Yksityiset väkivallan ja alistamisen kokemukset yhdistyvät laajempaan kansan kohtaloon tinkimättömän romaanikerronnan kautta. Mitä ajankohtaisin käännösromaani – maininnat Rafahin kaupungista teoksen lopussa tuntuvat kylmääviltä. Alkuteos on julkaistu jo vuonna 2017.

”Toistan jälleen kerran: tässä ajassa, joka meidän osaksemme on tullut, on jo muutenkin niin sietämättömän paljon surkeutta, ettei ole mitään tarvetta lähteä kaivamaan esiin uusia mielipahan aiheita menneisyydestä. Parempi olisi unohtaa koko juttu. Mutta heti kun hämärä hiipii kotini nurkkiin, koira alkaa taas piinata minua haukkumisellaan niin etten saa unen päästä kiinni ennen pikkutunteja.”

Golnaz Hashemzadeh Bonde – Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös (Otava 2024, suom. Jaana Nikula)

Varsin perinteisellä tavalla toteutettu romaani lapsuustraumasta: on tilanne aikuisen elämästä, seuraavassa luvussa tilanne lapsen elämästä. Bonde osaa käyttää perinteistä rakennettaan. Romaani iskee lukijan tunteisiin viiltävillä lauseillaan, ja varsinkin lapsuuslukuihin on rakennettu jännite, joka kuristaa kurkkua. Lukija odottaa kauheita tapahtuvaksi, mutta se mitä tapahtuu onkin hyvin erilaista kuin odotukset antoivat uskoa. Syy-seuraussuhteet ovat suoraviivaisia, ja mietin, voivatko ne tehokkaasti rullaavassa romaanissa muunlaisia ollakaan. Aristoteles käy purkamassa kirjailijan virittämän tilanteen.

Bonden rajaus on sopivan tiivis. Äidiksi tuleminen saa pintaan tunteet, jotka kumpuavat ruumiista reaktioina. Sanoja ei ole, vain tarve pitää lapsi koko ajan iholla, puhuminen ei kerta kaikkiaan tunnu päähenkilö Lilylle mahdollisuudelta. Aina on vastassa seinä, ja sen Bonde kuvaa taitavalla, tunnistettavalla tavalla. Traumataustainen mieli on todella hyvä keksimään syitä, miksi ei kannata puhua.

Lilyn lapsuuskohtaukset ovat erityisen satuttavaa luettavaa. Vanhemman sairastuneen mielen kuvaus ja tilanteen aiheuttama epävakaus ja ennustamattomuus muistuttavat Joonatan Tolan Punaisesta planeetasta. Öisin töissä olevasta äidistä taas tulee mieleen Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Lapsi kannattelee koko kotia henkisesti tavalla, jolla kenenkään ei pitäisi. Kerronta lapsuusosuuksissa toimii pääosin hyvin; kerran aikuismainen ajattelu hyppää luvun keskelle tavalla, joka tuntuu vieraannuttavalta.

Aikuiseksi kasvanut Lily on päättänyt olla pärjääjä ja menestyjä, hän on unohtanut ja häipynyt, mutta häpeä tulee vastaan jatkuvasti ja estää todellisten tunteiden kohtaamisen. Bonde on selvästi halunnut keskittää kaiken huomionsa lähisuhteiden mahdollisuuksiin ja uhkiin; laajempi yhteiskunnallinen todellisuus puuttumiskeinoineen on jossain poissa, poliiseja ja koulua lukuunottamatta. Kirjassa kukaan ei kysy, miksi päähenkilön äiti ei ole hakenut / saanut ammattiapua. Toisaalta rakenteisiin viitataan esittelemällä Lilyn puolison kautta toisenlaisia perheitä ja niissä syntyviä mahdollisuuksia: kun on turvaa, on luottamusta, että asiat menevät hyvin. Ihminen on vaistojensa varassa toimiva eläin, jonka luontainen käytös voi olla ristiriitaisen tuntuista kuin kissalla. Miksi kukin reagoi niin kuin reagoi? Miten toisen lukkoja voisi avata? Voisiko oppia luottamaan, kun toinen ihminen tarjoaa apua, onnistuu näkemään ja murtautumaan läpi jostain aukosta? Romaani esittää ehdotuksia, joiden ei tarvitse olla lopullisia totuuksia.

”Hän vain nyökkäsi, kun Marcus löysi sopivan asunnon. Marcuksen puhuessa tarvittavasta remontista Lilyn oli yritettävä hymyillä, vaikka ei lainkaan ymmärtänyt epäkohtia, jotka häiritsivät tätä, mutta Lily onnistui ja kaikki oli hyvin.”

Muualla: Mitä luimme kerran, Kulttuuritoimitus, Maailmankirjat