Kirjoitan tunteiden tietokirjoitusta. Se on keinoni, paikka, josta löysin kirjallisen ääneni. Olen päättänyt, että se ei ole huonompi kuin muiden. Minun ei tarvitse toteuttaa teksteissäni kaikkea. Silti on luettava monipuolisesti, jotta pystyn kommunikoimaan ajatteluani muille ja kytkemään sitä jo olemassaoleviin maailman ilmiöihin. On luettava monipuolisesti myös jotta opin erilaisia keinoja nähdä – ja kuulla. Kuunteleminen on kirjoittajaruumiin soluhengitystä. Se tarkoittaa omien tunteiden kuuntelua ja muiden tuottaman ajattelun kuuntelua. Jostain sieltä seasta alkaa kasvaa ehdotuksia ja vastauksia.
Kaunokirjallisuus on minulle lukijana edelleen kaikkein tärkein laji, jota tarvitsen yhä uudelleen – siinä on kyse erityisesti tunteista. Fiktiivinen proosa päästää kuvittelun ja tuntemisen valloilleen.
Lisäksi olen todella kiinnostunut kirjallisesti kunnianhimoisesta tietotekstistä. Olen nauttinut sellaisesta jo lapsena: joku onnistuu välittämään tiedon niin tarkasti, että se tuntuu ruumiissa, koska tieto yhdistyy omaan näkemykseen maailmasta, josta paljastuu jotain uutta ja hätkähdyttävää. Tällaista tekstiä julkaistaan niin tietokirjallisuuden kuin journalisminkin alueella.
Kieli ja sen käyttö mahdollistaa kaiken, mitä kirjoittamisella voi tehdä. Siksi runous on niin olennaista. Se koettelee kirjoitusta ja avaa uusia mahdollisuuksia kirjallisuuden kärkijoukkona.
Tarvitsen kaikkien näiden lajien lukemista, jotta syntyy tekstiä, jollaista nyt kutsun tunteiden tietokirjoitukseksi. Se on lajini, jota sovellan erilaisiin muotoihin. Toistaiseksi minulta on julkaistu tunteiden tietokirjoitusta esseiksi, kritiikeiksi ja blogiteksteiksi kutsuttuina. Joissain teksteissäni on ollut mukana myös muistelman elementtejä, mihin olen havahtunut kunnolla vasta jälkikäteen. Se liittyy lajin hataraan perinteeseen – ja nimeämättä jättämiseen – suomalaisessa kulttuurissa. Yhdysvaltojen ja Ranskan kirjallinen kulttuuri esimerkiksi tuntevat muistelman vahvasti, jolloin lajia on koeteltu siellä ansiokkailla tavoilla (nimenomaan ei-fiktiivisenä muotona) jo pitkään. Nykyisin tuntuu tärkeältä puhua vapaan mutta ei-fiktiivisen kirjoittamisen aikana mielessäni tietokirjoituksesta, koska vakiintuneet lajimääritelmät muuttuvat minulle jatkuvasti kirjoittajana yhä vaikeammiksi. Tähän liittyy varmasti myös toinen ammattini kirjastoalalla, jossa lajit, luokitukset ja sisällönkuvailut ovat kaiken ytimessä. Se, että kirjoitukseni murtautui lopulta ulos niistä puitteista, joita koin pystyväni toteuttamaan kirjastoammattilaisena, on osaltaan saanut aikaan suuntautumiseni kirjoittamiseen niin että siitäkin tuli lopulta ammattini.
Kirjailijoiden itse keksimiä lajimääritelmiä on ajoittain kritisoitu. Tiedän monien ajattelevan, että muiden alan ammattilaisten, kuten tutkijoiden, kustannustoimittajien ja kriitikoiden, pitäisi tehdä se nimeämisen työ. Mutta välillä kirjailijoidenkin määritelmät ovat jääneet elämään. Kirjailijat kuitenkin käyttävät kieltä uusin tavoin ja lukevat työtään varten (tai sivutöinä) paljon muidenkin tekstejä. Silloin saattaa tulla mieleen myös uusia lajimääritelmiä. Ja kuten muussakin kielen kehittämisessä, myös tässä vain ajan kuluminen näyttää, säilyvätkö keksityt määritelmät. Silti on kokeiltava. On oltava mahdollisuus kokeilla.
Hahmottelemani tunteiden tietokirjoituksen määritelmä on tietenkin syntynyt myös muiden tekijöiden ajattelusta. Koko Hubaran Ruskeat tytöt -kirja on alaotsikoitu ”tunne-esseitä”, mikä oli minulle todella valaiseva ohjenuora, kun aloin kirjoittaa Ruumiin ylittävään ääneen päätyneitä tekstejä. Sonja Saarikoski toi Naisvangit-kirjansa yhteydessä suomalaiseen keskusteluun sanan ”nonfiktio”, mikä tuntui heti olennaiselta. Englannin kielen sanan ”nonfiction” käännös ”tietokirjallisuus” ei mielestäni toimi tarpeeksi kattavasti kuvatakseen ei-fiktiivisen kirjoittamisen eri lajeja. Ansiokasta nonfiktiota julkaistaan paljon myös lehdissä, blogeissa ja moninaisilla nettialustoilla. Haluan termin, joka tuo myös nämä julkaisupaikat esiin. Päätin suomentaa nonfiktion tietokirjoitukseksi ja lisätä mukaan tunteet – niiden molempien pitää olla läsnä, jotta määritelmä kommunikoi tarpeellisen. Minulle myös kritiikki ja muistelma ovat tärkeitä tietokirjoituksen muotoja. Olen huomannut ettei kaikista ajattelua, kokemuksia ja tunteita sisältävistä tietokirjoituksistani tule esseitä. Joissain teksteissäni on kyse enemmän yhden ihmisen ruumiillisesta kokemuksesta kuin tietystä maailman ilmiöstä, mikä Vivian Gornickin The Situation and the Story -teoksessaan esittämän linjauksen mukaan tekee niistä muistelmatekstiä. Koska olen kasvanut julkaisevaksi kirjoittajaksi erityisesti kulttuuriblogeissa, elää kritiikin, muistelman, päiväkirjan ja esseen piirteiden yhdistäminen tietokirjoituksissani usein silloinkin, kun ne julkaistaan kirja- tai lehtimuodossa.
Olen tosiaan myös kirjastoammattilainen, joten listaan lisää lukuvinkkejä, jotka ovat muovanneet tai muovaavat yhä lähestymistapaani tunteiden tietokirjoitukseen.
Gloria Anzaldúa: Rajaseutu / La frontera
Hélène Cixous: Medusan nauru
Annie Ernaux: Koko tuotanto
Roxane Gay: Hunger
Leigh Gilmore: The Limits of Autobiography
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki ja Ruumiin rajat
Deborah Levy: Living Autobiography -trilogia
Audre Lorde: Sister Outsider
Édouard Louis: Koko tuotanto
Carmen Maria Machado: In the Dream House
Terese Marie Mailhot: Heart Berries
Maria Matinmikko: Valohämy ja SIIS NIIN
Maggie Nelson: Argonautit ja Punaiset osat
Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet
Minna Salami: Aistien viisaus
Astrid Swan: Viimeinen kirjani
Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa
Lisäksi: monet Nuori Voima- ja Tulva-lehdissä viime vuosina julkaistut tekstit
Vaikeuksia tunteiden tietokirjoittamisessa aiheuttaa usein paljaus. Hirvittävä suojaton paljaus, joka edellyttää kirjoittajalta jatkuvaa neuvottelua sen kanssa, miten kirjoitus vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Mitä teksti maailmassa tekee todellisissa ihmisyhteisöissä ja ihmisten välisissä suhteissa? Kirjailija Susanna Hast on puhunut ”kirjoituksesta, joka tekee vahinkoa”, mikä nähdäkseni kytkeytyy tähän. Tunteiden tietokirjoitus usein tunkeutuu alueille, joihin liittyy kipuja, koska tasapainoiset, rauhalliset, selkeät ja ratkaisua kaipaamattomat tunteet eivät synnytä kommunikoivaa kirjoitusta yhtä voimakkaasti kuin kitkaiset, tukahduttavat ja puristavat. Teksti työntyy maailmaan, se on niin totta kuin kirjoittajan työn tuloksena on mahdollista, ja on hankausta, hiertämistä, irtoamisia, kipinöitä jotka voivat osuessaan sytyttää tulipaloja.
Koen paljon vaikeuksia myös sovittaessani tunteiden tietokirjoittamista kirjallisuuskritiikin puitteisiin. En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta yliopistossa. Olen opetellut taiteesta kirjoittamisen lukemalla taidekritiikkiä, blogeja, esseitä ja aihetta käsitteleviä tietokirjoja. Kävin yhden taide-esseekurssin. Arvostelujen kirjoittamiseni alkoi blogimaailmasta. En tiedä, liittyykö enemmän epätavanomaiseen reittiini vai kirjoitusteni sisältöön, mutta yhä uudelleen kirjoittamisen tapani tuntuu jotenkin väärältä. Että tunteita “ei saisi” käyttää kritiikkiteksteissä niin paljon kuin käytän. Että se jotenkin “tuhoaisi” asiantuntemukseni. Jotenkin olen silti selvinnyt: tekstejäni on julkaistu lehdissä ilman totaalista teilausta. Ehkä tunteiden tietokirjoitukselle on siis kirjallisuuskritiikin parissa ainakin hieman tilaa? Välillä olen kuitenkin törmännyt vastakkaisiin puheenvuoroihin, mikä on saanut minut tuntemaan, että kirjoittamiseni paikka ei olisi kritiikin kentällä. Myönnän, että olisin toivonut enemmän keskustelua esseestäni ”Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen”. Sellainen olisi auttanut paikantamaan kritiikkejäni tarkemmin. Nyt epävarmuus yrittää aggressiivisesti nielaista kritiikin kirjoittamiseni. Täysi varmuus ei kirjoittajalle ole tietenkään mahdollista, mutta epävarmuuden tässä asiassa ei kai tarvitsisi tuntua nuorallatanssilta, jossa pienikin horjahdus aiheuttaisi katastrofin: että en voi enää koskaan kirjoittaa kritiikkiä, koska paljastun täysin kelvottomaksi siihen. Jotain sellaista. Kaipaisin paikan muualtakin kuin kammottavan pudotuksen yllä sijaitsevan ohuen nuoran päältä. En tiedä onko se liikaa toivottu – tunteista kun ei tässäkään kontekstissa yleensä puhuta.
Olen havainnut, että omien tunteiden voimakasta käyttämistä kirjoittamisessa – erityisesti tietokirjoittamisessa – pidetään yleisesti toimimattomana tapana, joka huonontaa tekstiä. Silloin vaarana nähdään, että kirjoittajan tunnereaktion ääni ja voima huutavat lukijan kokemuksen yli, peittävät sen, eivätkä jätä tilaa, kuten hyvän tekstin tyypillisten määritelmien mukaan pitäisi. Tämänkin vaikeuden kanssa tunnistan kamppailevani, kun kirjoitan. Tunnesäätelytaidot ovat tietysti tärkeitä niin kirjoittamisessa kuin muussakin elämässä, jotta näkee, mistä tunteet syntyvät, mitä on niiden takana, alla tai ytimessä. Joskus tunteet syntyvät fyysisistä kokemuksista; joskus tunteet syntyvät yksilön ruumiin ulkopuolisen yhteiskunnan tai yhteisön vaikutuksista ihmismieleen. Ihminen psykofyysisenä kokonaisuutena on tunteiden tietokirjoituksessa keskeinen. On kuitenkin osattava katsoa myös ihmisen ulkopuolelle: mitä kaikkea maailmassa näkyy, tuntuu ja vaikuttaa. Välillä se on hirvittävän vaikeaa, koska kaltaisellani ihmisellä tunteet vyöryvät usein päälle kuin kilometrin korkuiset hyökyaallot, jolloin kaikki muu pyyhkiytyy hetkeksi kokemusmaailmasta, ja joskus tulen kirjoittaneeksi sellaisissakin tilanteissa, koska olen kirjoittava ihminen. Silti tällaiset tunteet ovat olennaisia, ja ne pitäisi jotenkin voida kommunikoida. Ne ovat osa maailmaa, todellisuutta. Ajattelen, että tieto ja tunne asetetaan liian usein vastakkain tavalla, joka on ihmisen ja muidenkin elävien olentojen maailmassaolemisen todellisuudelle vierasta. Naomi Klein kirjoittaa Kaksoisolento-teoksessaan, että jännite yksilön ja yhteisön tarpeiden välillä on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista. Ajattelen, että vastaavanlainen ratkaisemattomuus elää myös tunteiden tietokirjoituksen ytimessä.
Teksti alkaa kirjoittajan tunteesta, joka sysää kielenkäytön liikkeelle. Kirjoittaminen etenee niin kauan kuin jotain on ratkaisematta, mutta kirjoittaja haluaa tutkia sitä. Kirjoittaja lukee, kirjoittaa, keskustelee tekstistään muiden kanssa, elää, kirjoittaa lisää, lukee, elää, kirjoittaa lisää, editoi… Kun kyseessä ei ole vain hetkittäinen halu vaan syvempi tarve, kirjoituksesta tulee monitasoinen ja se kommunikoi jotain merkityksellistä ihmisten välillä.
Alussa on tunne. Prosessissa kirjoittaja tarvitsee myös järkeä ja erilaisia tiedon tuottamisen muotoja. Sekä kirjoittaja että teksti muuttuvat. Lopussa toivottavasti syntyy sekä tiedon siirtymisen aikaansaamia ajatuksia ja oivalluksia että tunne – lukijassa.
Merkittävä muutos edellyttää tunteen ja tiedon kohtaamista, kietoutumista ja sulautumista.
