Yasmina Khadra - Attentaatti

Yasmina Khadra – Attentaatti (WSOY 2008), alkuteos L'attentat (2005). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sitten kaikki pimeni. Jokin välähti taivaan halki ja iski salaman lailla keskelle ajorataa. Paineaalto humahti ylleni täydellä voimalla ja hajotti joukkion, joka oli pitänyt minua vimmansa vankina."

Yasmina Khadran Attentaatti alkaa räjähdyksen kuvauksella. Taitava, yksityiskohdissaan elävä kuvailu kaappaa mukaansa. Lukija pääsee/joutuu matkalle ihmisen pimeisiin loukkoihin, petosten ja sokaisevan uskon taakse. Minulla kirja tuli lopulta aika yllättäen uniinkin, ja toissa yönä kirjoitin tätä bloggausta välillä pääni sisällä puoliunisessa houreessa. (Syksyn aikana koettu stressi taitaa painaa yhä, mutta nyt alkaa tuntua, että alan päästä siitä.)

Tein alkuvuodesta päivätyössäni terrorismiaiheisen kirjalistan. Sain siitä Twitter-palautteen, että kyseinen lista sisälsi vain länsimaisten tekijöiden kirjoittamia viihdekirjoja, ja Yasmina Khadrasta kannattaisi aloittaa. Kiitin palautteesta ja mietin, että listallani oli kyllä mukana varsin kokeellista runouttakin, lienee viihdekirjallisuuden määritelmä laajentunut aika lailla... Nyt tämän Khadran kirjan luettuani olen sitä mieltä, että esim. listalla ollut Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kyllä vähemmän viihdekirja kuin tämä. Saa toki tulla jatkamaan keskustelua aiheesta kommenttikentässä, bring it on!

Khadran Attentaatti jäi joka tapauksessa mieleeni kiinnostavana, sillä se vaikutti kieltämättä olevan asiastaan tietävän tekijän työtä. Lievästi myönnän olleeni pettynyt, kun huomasin, että kirjailija on salanimellä kirjoittava mies. Joka tapauksessa teoksen kerronta lähtee liikkeelle hyvin ja trillerimäisen juonen eri puolet paljastuvat hiljalleen kaikessa kauhistuttavuudessaan. Kyse on siis menestyneen, Israelissa asuvan arabitaustaisen lääkärin pakonomaisesta tarpeesta selvittää, miksi hänen vaimonsa teki heidän onnellisesta avioliitostaan huolimatta itsemurhaiskun ravintolaan Tel Avivissa tappaen mukanaan toistakymmentä lasta. Lääkärimiehen maailma romahtaa, ja kaikki se, mihin hän on luottanut, hajoaa alta.

"Sata kertaa tekisi mieli tarttua häntä leuasta, katsoa tiiviisti silmiin ja vaatia häntä sanomaan suoraan, uskooko hän vilpittömästi, että vaimoni Siham Ja'fari, nainen jonka kanssa hän on kokenut niin paljon, kykenisi pukemaan ylleen räjähteitä ja räjäyttämään itsensä juhlivien ihmisten keskellä."

Kauheiden tapahtumien vastapainoksi kirjan kerronta ja kuvailutyyli on rikkaan eläväistä ja niin miljöötä kuin päähenkilön sisäistä maailmaa kuvataan usein kauniistikin. Ajoittain kyllä tulee, varsinkin romaanin alkupuolella, ylilyöntejä. Kuvailu muistuttaa muutamassa kohtaa melkeinpä kioskidekkaria, sellaista "olen synkkä ja mystinen etsivä, nyt kannan sinut kynnyksen yli satiinilakanoille, oi hauras ja puolustuskyvytön nainen"-tyylin kirjallisuutta. Muutoin kirjallisesti vahvassa ja aiheeltaan näinkin vakavassa teoksessa tällaiset todella töksähtävät. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen näitä kohtia ei enää juuri ole, ja tarinakin tempaa mukaansa kunnolla alkuosion jälkeen, kun minäkertojana toimiva lääkäri Amin Ja'fari alkaa selvittää, kenen kanssa hänen vaimonsa toimi salassa ja suunnitteli attentaattia.

Teoksen henkilöiden kokema problematiikka tulee kirjassa todella pinnalle ja heidän ratkaisuihinsa pyrkii lukiessa eläytymään, vaikka ei niitä missään nimessä hyväksyisikään. Lähi-idän sotaisaan tilanteeseen liittyen teos esittää lähinnä kysymyksiä, mikä kaunokirjallisuuden tehtävä tietysti onkin. Surullista on, että rinnakkaiselon tavoittelukin nähdään kirjan uskonsotureiden mielessä vain valheellisena petturuutena ja oikea tapa heille olisi sotia vaikka viimeiseen mieheen tai naiseen. Terrorismin kierre etenee kirjan kuvaamassa maailmassa kuin luonnonvoima, ja poliisi näyttäytyy lähinnä voimattomana ja useita askeleita jäljessä kulkevana. Räjähdykset seuraavat toisiaan, ja me näemme uutisissa lukuja.

Seita Vuorela - Lumi

Seita Vuorela –  Lumi (WSOY 2016)

"Mä olen poika itäisestä kaupunginosasta ja mulla on maineeni. Nimen mä oon saanut kuolleelta sedältäni, siinä on haastetta kokonaiseksi elämäksi. Mun setä kuoli viisitoistavuotiaana, se oli kapinallinen ja rohkea.

On tosi hankala päihittää kuollutta poikaa."

Seita Vuorelan (1971–2015) viimeinen romaanikäsikirjoitus saatettiin valmiiksi kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelytyön avulla. Kustantajan jälkisanoissa kerrotaan, että Huotarinen työskenteli aktiivisesti kustannustoimittaja Essi Kytöhongan kanssa, ja Seita Vuorelan läheisten toive Lumen julkaisusta kirjana toteutui. Romaani valittiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi, ja palkinnonsaaja Juuli Niemi piti jakotilaisuudessa kauniin puheen, jossa käänsi valokeilassa ollessaan katseen poismenneeseen ystäväänsä.

Oli heti kirjasta kuultuani selvää, että lukisin itsekin Lumen. Seita Vuorelan Karikko on ollut minulle 2000-luvun hienoimpia suomalaisia romaaneja. Se on maaginen, mystisen surullinen ja viiltävän kaunis. Vuorelan tunnusmerkkinä ovat rajat ja niiden kynnyksellä oleminen, ja tämä tematiikka esiintyy myös Lumessa.

Romaanin päähenkilöt ovat iranilaislähtöisiä. 15-vuotias Siamak on saanut nimensä samanikäisenä aikanaan teloitetun setänsä mukaan. Hän on jääkiekkoa harrastava vihainen nuori mies Itä-Helsingin lähiössä. Tavanomaisen teini-iän ahdistuksen lisäksi Siamak kokee menneisyyden taakkaa. Hän on tullut Suomeen pakolaisena vanhempiensa perässä pienenä lapsena ja tuskin muistaa lapsuudenkotiaan Teheranissa. Siamak ei haluaisi erottua muista, ja hän ärsyyntyy muiden kuittailuista erityisesti, jos ne liittyvät islamiin. Hänen perheensä ei ole uskonnollinen, sillä he kokevat uskonnon aiheuttaneen kaiken sen pahan minkä takia joutuivat Iranista lähtemään.

Yhtäkkiä perheeseen otetaan asumaan Siamakin kanssa samanikäinen Atisha, lapsuudenystävä joka tulee suoraan Iranista, laittomasti ja väärennetyillä henkilöpapereilla. Atisha pääsee kuitenkin perille turvallisesti, ja perhe päätyy uudelleen kosketuksiin taakse jättämänsä maan kanssa, mikä on erityisesti Suomessa kasvaneille lapsille uutta ja erikoista. Atisha on pitänyt blogia, jossa on kertonut Iranissa tapahtuneista hirmuteoista, ja hän on joutunut vaikeuksiin. Kerrontaa viedään välillä eteenpäin kaikkitietävän kerronnan lisäksi Atishan blogimerkintöinä, Siamakin minäkerrontana sekä Andersenin Lumikuningatar-sadusta tehdyn mukaelman kuljettamana. Suomessa vietetään kirjan tapahtuma-aikaan talven lumisimpia hetkiä.

"Lumi on kuin valkoista paperia odottamassa sanoja ja niiden välistä hiljaisuutta, se on valkoinen muuri, johon veli spreijaa vastalauseensa, munan kuori, johon nowruz-juhlan aikaan maalataan pienellä siveltimellä hentoja kuvioita, se on aavemainen ja outo siksi, että mitä vain voi tapahtua, mikä vain on mahdollista, hyvä ja paha. Sellainen on maisema täällä, antaa kaiken eikä mitään. Sellaista on lumi."

Vuorelan teksti on kauttaaltaan taitavan kirjailijan ja kielenkäyttäjän työtä, se soljuu ja tekee itsensä uskottavaksi. Kirjan tarinaan on koottu lankoja punottavaksi, ja kaikki asiat selviävät lukijallekin vasta loppusivuilla. Kuvaus iranilaisista vaikuttaa myös vakuuttavalta, ja Vuorelalta säilyneissä lopun kiitoksissa hän kertoi matkustaneensa Iraniin taiteilijaryhmän kanssa vuonna 2006 ja saaneensa kirjoittamiseen paljon apua iranilaiselta ystävältään. Teoksen idea on selvästi elänyt hänen mielessään pitkään ja uskon Vuorelan tehneen taustatyönsä hyvin tarkasti. Kieltä täydennetään kirjassa myös ajoittaisilla farsinkielisillä lauseilla.

Maahanmuuttajavanhempien Suomessa varttuneita lapsia on kuvattu kotimaisessa proosassa myös esim. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -kirjassa. Nämä teokset tavoittavat ääniä, jotka monilla jäävät helposti kohtaamatta muulloin. Lumessa tasapainoillaan tietysti lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kuten nuortenkirjoissa aina tapahtuu, mutta rajoja tulee esille muitakin: muistojen, maiden, ystävyyden ja rakkauden, kiukun ja välittämisen, joukkoon kuuluvan ja erilaisen, sallitun ja kielletyn sekä elämän ja kuoleman väliset rajat ovat vahvasti läsnä tarinassa. Kirja onnistuu koskettamaan varsinkin lopussa voimakkaasti, kuten teki Karikkokin. Vuorelalla oli taito tuoda tekstillään lukijassa esiin tunteet ilman läpinäkyvää dramatisointia. Harva onnistuu siinä näin.

Kiitos kirjoista.

Tekstiluolan vuoden parhaat kirjat 2016

Koska minulla tänä vuonna on käytössäni tämä kätevä ja henkilökohtainen alusta, jossa voin nostaa lukemaani hienoa kirjallisuutta esille juuri siten kuin mieleeni juolahtaa, aion nyt käyttää tilaisuuden hyväksi jakamalla tunnustukset vuoden parhaiden kirjallisten kokemusten tuottajille ja ansiokkaimmille kirjoittajille.

Kategorioita ovat: vuoden kotimainen romaani, vuoden ulkomainen romaani, vuoden tietokirja, vuoden kotimainen vanha kirja sekä vuoden ulkomainen vanha kirja. "Vanhan" rajan vedän viimeisimmissä kategorioissa viiteen vuoteen, eli valitsen mukaan vuonna 2010 tai sitä ennen julkaistut teokset.

Tunnustusten esivalinta on tapahtunut tietysti siten, että mukaan ja mahdollisiksi saajiksi pääsevät ne teokset, jotka olen vuoden 2016 aikana lukenut. Lista näistä on Kirjasampo-palveluun kokoamassani Luettuja 2016 -kirjahyllyssä. Olen halunnut olla lukuvalinnoissani järjestelmällinen ja lukea kiinnostavat kirjat järjestyksessä, mutta tosiasia on, että olen kiilannut välillä mukaan sellaisia, jotka ovat ohittaneet jonon ja pudottaneet siltä pois teoksia, joita en sitten lopulta ehtinyt tänä vuonna lukea. Älköön siis kukaan kotimainen tekijä, joka tähän postaukseen mahdollisesti päätyy, loukkaantuko listalta puuttumisesta. On suuri mahdollisuus, että tulit vain tylysti kiilatuksi impulsiivisen päätöksen takia. Kirjat onneksi säilyvät saatavilla ja niihin voi palata myös tulevina vuosina, jos joidenkin teosten lukemiseen kiinnostus taas syttyy. Olisin halunnut jakaa tunnukset erikseen myös uusille lasten- ja nuortenkirjoille sekä runoteoksille, mutta huomasin, että olen lukenut noista lajeista uusia kirjoja tänä vuonna vain vähän. Pienen otoksen vuoksi nuo tunnustukset jäävät jakamatta, mutta uusi yritys siinäkin ensi vuonna.


Siirrytään siis ensimmäiseen kategoriaan, eli vuoden kotimaiseen romaaniin. Näistä listaan ensin 10 valitsemaani finalistia, tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.

Johannes Ekholm - Rakkaus niinku (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Laura Gustafsson - Korpisoturi (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Riitta Jalonen - Kirkkaus (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Tommi Kinnunen - Lopotti (WSOY)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Maaria Päivinen - Kellari (Into)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Minna Rytisalo - Lempi (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Pajtim Statovci - Tiranan sydän (Otava)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Hannele Mikaela Taivassalo - In transit (Teos & Förlaget, suom. Raija Rintamäki)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Sinikka Vuola - Replika (Tammi)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Tekstiluolan vuoden kotimainen romaani -tunnustus jaetaan:


Kirjailija Hannele Mikaela Taivassalolle ja kääntäjä Raija Rintamäelle teoksesta In transit (Teos & Förlaget 2016). Kiitos loisteliaasta kirjasta, taitavasta käännöksestä ja lukuelämyksestä.

Blogitekstistäni 21.10.2016:

"In transitin hallitseva elementti on kieli, joka on sopivan omintakeista. Kerronta on elävää ja muokkautuvaa, sekin on koko ajan liikkeessä ja muutoksessa. Erityisesti tunnutaan pyrkivän hahmoja kohti ja tiivistämään heille olennaisia hetkiä. Tämä näkyy varsinkin eri henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kuvaavien episodien lopuissa, jotka muuntuvat ajoittain runomuotoon – teksti rivittyy säkeiksi erityisesti merkittävien kokemusten ja oivallusten kohdalla. Ratkaisu elävöittää kerrontaa entisestään."

"Luin kirjaa repien jatkuvasti irti palasia kirjanmerkkinä käyttämästäni kirjastokuitista, ja asetin palasia kohtiin, joissa sanottiin jotakin erityisen hienosti, osuvasti ja koskettavasti. Lopulta minulla oli merkistäni jäljellä vain ohut paperinrepale."

"Tämä on todellista taideproosaa, jollaisen ystävät varmasti ihastuvat kirjaan saadessaan sen käsiinsä. Vaikealukuiseksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa. Erityismaininta pitää antaa myös todella taitavasta käännöksestä, jota lukiessa ei tullut edes mieleen, että ei lue teosta alkukielellä, vaan siitä pystyi nauttimaan täysipainoisesti juuri tällaisena. Olin odottanut tämän syksyn erittäin laadukkaan kirjasadon joukosta sitä yhtä, joka nousisi erityisen loistokkaaksi, ja In transit oli minulle se täsmäiskuna mieleeni tehty tyrmäys. Jos jakaisin tähtiä, niitä tulisi kirkkaasti viisi. "


Seuraavana kategoriana on vuoden ulkomainen romaani. Tähän kategoriaan finalisteja on kolme ja ne ovat:

Tore Renberg - Huomenna nähdään (Like, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Ralf Rothmann - Kuolema keväällä (Atena, suom. Raija Nylander)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

John Williams - Butcher's Crossing (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Tekstiluolan vuoden ulkomainen romaani -tunnustus jaetaan:


Kirjailija John Williamsille ja kääntäjä Ilkka Rekiarolle teoksesta Butcher's Crossing (Bazar 2016). Kiitokset edesmenneelle kirjailijalle taiten rakennetusta romaanista ja osaavalle kääntäjälle taattua laatua olevasta suomenkielisestä versiosta.

Luin kirjan jo keväällä, joten en ole kirjoittanut siitä blogitekstiä, mutta mukailen tässä someen tuolloin jättämiäni kommentteja:

"Butcher's Crossing ei ole oikeastaan lainkaan kuten Williamsin vuosikymmenten jälkeen postuumisti maailmanmaineeseen nostanut Stoner. Silti myös Butcher's Crossing on ehdottomasti vahva ja syvällinen romaani. Suurin lukuelämys tässä kirjassa syntyi erityisen hienosta sään ja luonnon kuvauksesta, jonka myös suomentaja on taitavasti tavoittanut. Kahden tähän mennessä suomennetun teoksen myötä minusta on tullut John Williamsin kirjojen suuri ihailija, ja odotan innolla kolmatta käännöstä."


Seuraavan tunnustuksen jaan vuoden tietokirjasta. Valitsemani neljä finalistia ovat:

Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar, suom. Jaana Iso-Markku)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Elizabeth Kolbert - Kuudes sukupuutto (Atena, suom. Pirkko Vesterinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Helen Macdonald - H niin kuin haukka (Gummerus, suom. Irmeli Ruuska)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin (Docendo)
Blogiteksti
Teostiedot Finna-palvelussa

Tekstiluolan vuoden tietokirja -tunnustus jaetaan:


Kirjailija Yuval Noah Hararille ja kääntäjä Jaana Iso-Markulle teoksesta Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016).

Blogitekstistäni 5.12.2016:

"Teos on ollut yksi tämän vuoden luetuimpia ja puhutuimpia käännöstietokirjoja. Se on mainiota popularisoitua tiedettä ja luovaa tietokirjallisuutta. Kirjailijan kommenteista on ollut juttuja Suomenkin medioissa, sillä hän on tehnyt myös rohkeita omia johtopäätöksiä avatessaan ihmiskunnan historian kokonaiskuvia"

"Ravistelua kokevat niin uskonnot kuin mitkä tahansa ihmisen luomat konstruktiot, kuten 'markkinatalous', 'ihmisoikeudet' tai 'valtio'. Ne esitetään kaikki vain ihmisapinoiden toinen toisilleen kertomina tarinoina, ja nykyihminen näyttäytyy usein varsin naurettavassa valossa, mikä on riemastuttavaa luettavaa."

"Harari on kirjoittajana nokkela, havainnollinen ja hauskakin. Hän lähestyy monia asioita konkretian kautta, ja suuren kuvan osaksi on päässyt myös heitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka ovat olleet olennaisia tekijöitä maailman murroskohdissa."


Seuraavaksi jaan tunnustuksen vuoden kotimaisesta vanhasta kirjasta. Finalistit (8 kpl) ovat:

Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava 1966)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Leena Krohn - Tainaron (WSOY 1985)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Jarkko Laine - Maailman yksinäisin mies (Otava 1992)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981, suom. Eila Pennanen)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Jouko Turkka - Aiheita (Otava 1982)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut (Otava 1967)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Tekstiluolan vuoden kotimainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:


Kirjailija Märta Tikkaselle ja kääntäjä Eila Pennaselle teoksesta Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1981). Kiitos kirjailijalle ravistelevasta ja aikaa kestävästä klassikosta sekä edesmenneelle kääntäjälle kirjan saattamisesta suomenkielisten lukijoiden ulottuville jo vuosikymmenten ajan.

Blogitekstistäni 16.11.2016:

"Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein."

"Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta."

"Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen."


Lopuksi jaetaan vielä tunnustus vuoden ulkomaisesta vanhasta kirjasta. Kuusi finalistia ovat:

T. S, Eliot - Autio maa (Otava 1949, suom. Kai Laitinen ja Lauri Viljanen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Nikolai Gogol - Kuolleet sielut (luettu painos WSOY 2009, suom. Jalo Kalima)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Peter Høeg - Lumen taju (Tammi 1993, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, suom. Kaijamari Sivill)
Blogiteksti
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

José Saramago - Kertomus sokeudesta (Tammi 1997, suom. Erkki Kirjalainen)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Johan Theorin - Yömyrsky (Tammi 2009, suom. Outi Menna)
(ei vielä blogitekstiä, luin kirjan ennen blogin perustamista)
Teostiedot Kirjasampo-palvelussa

Tekstiluolan vuoden ulkomainen vanha kirja -tunnustus jaetaan:


Kirjailija José Saramagolle ja kääntäjä Erkki Kirjalaiselle teoksesta Kertomus sokeudesta (Tammi 1997). Kiitos edesmenneelle kirjailijalle maailmaani myllertäneestä ja järkyttävän hienosta kirjaelämyksestä sekä edesmenneelle kääntäjälle tämän maailmankirjallisuuden modernin klassikon välittämisestä suomenkielisille lukijoille.

En ollut perustanut blogia vielä tämän kirjan lukiessani, ja on toistaiseksi hankalaa ajatella, miten blogitekstiä lähtisi edes kirjoittamaan. Valitsin Saramagon Kertomus sokeudesta -romaanin syksyllä Turun Kirjamessuilla Kirjastoseuran ständillä olleessa kilpailussa parhaaksi kirjastosta koskaan lainaamakseni teokseksi. Kuten jo yllä totesin, teos oli minulle maailmanjäristys. Se avasi oven uudenlaisiin kerrontatapoihin, viihdytti, naurattikin, järkytti ja sai kiintymään hahmoihinsa vahvasti. Lukemisen jälkeen tiesin löytäneeni yhden uusista lempikirjailijoistani. Kaksi muuta Saramagon kirjaa tänä vuonna luettuani näkemykseni vain vahvistuu: hänestä saattaa tulla jopa se merkittävin. Olen onnellinen siitä, että luettavana on vielä useita hänen teoksiaan. Saramago luo kirjoissaan aina omanlaisensa kielellisen maailman, ja hänen kerrontansa on tunnistettavaa ja dialoginsa erikoisessa muodossaan hämmästyttävän toimivaa. Purevaa ironiaa arvostavana, luonteeltani varsin pessimistisenä ihmisenä Saramago kirjoittaa juuri siten, mikä pistelee, inspiroi ja väliin huvittaakin minua hänen teoksiaan lukiessani. Kertomus sokeudesta näyttää, mitä ihmisille ja yhteiskunnalle tapahtuu arkielämän suistuessa kaaokseen. Se on trilleri, katastrofikertomus ja samalla kirjallisesti maailmanluokkaa oleva ihmisyyden tutkielma. José Saramagolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1998.


***


Tämän vuoden lukukokemuksiin palaaminen oli monin tavoin innostava matka. Ensi vuonna vastaavanlainen suosikkien valitseminen käy varmasti vielä sujuvammin, kun olen pitänyt blogia alusta asti. Tämä oli vielä hieman harjoitelma, mutta toivottavasti se kiinnostaa ja innostaa tarttumaan esiteltyihin teoksiin, jos ne eivät vielä ole tuttuja!

Kimmo Ohtonen - Karhu: voimaeläin

Kimmo Ohtonen – Karhu: voimaeläin (Docendo 2016)

"Siinä se nyt oli, niin lähellä minua, että haistoin sen märän turkin ummehtuneen hajun. Se tallusteli laiskasti suuren männyn luo ja istahti sen juurelle. Se näytti olevan täysin rentoutunut, uppoutunut omiin ajatuksiinsa. 

En kyennyt miettimään pelkoani, koska olin niin haltioissani tämän luonnonvoiman läsnäolosta. Päätin antaa sille nimeksi John Goodman, yhden sen aikaisen sankarinäyttelijäni mukaan."

Toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja Kimmo Ohtosen tietokirja Karhu: voimaeläin on teos, jonka Ohtonen halusi kirjoittaa jo lapsesta asti. Visuaalisesti voimakas teos on malliesimerkki nykyisin suositusta narratiivisen tietokirjallisuuden tyylilajista: kirjassa kulkee mukana karhujen elämän kuvauksen lisäksi Ohtosen henkilökohtainen tarina lapsuudesta nykypäivään. Kerronta on hyvin elävää ja tarkassa kuvauksessaan ajoittain kaunokirjallistakin.

Kirja alkaa tunnelmaltaan käsinkosketeltavan lähelle tulevalla kohtauksella, jossa kirjailija kuvaa pakoaan metsään ja kohtaamistaan karhun kanssa 9-vuotiaana. Myöhemmin hän pyrkii pois tuosta lapsuuden ympäristöstä, mökiltä, metsistä ja Suomestakin. Opiskelut veivät Englantiin, ja kotimaassa oli vain ikäviä, käsittelemättömiä asioita. Suhde vanhempiin oli hankala, sillä isä oli väkivaltainen ja äiti siihen alistuva. Suuri käänne tapahtuu, kun äiti sairastuu syöpään, ja vuosien mittainen taistelu sairautta vastaan päättyy kuolemaan. Suuren surun myötä metsä alkaa kutsua takaisin, ja kirjailija päätyy palaamaan Suomeen, tarkoitus on olla vain tietty aika ja palata, mutta paluuta ei tulekaan. Löytyy unelmien työ, jossa pääsee tekemään juttuja luonnosta ja eläimistä, tutkimaan niitä ja selvittämään, miten ihminen niitä julmasti myös uhkaa.

Tietysti kirjassa pääsevät näkyville myös itse karhut. Niiden elämää ja sen kiertokulkua luonnossa seurataan sekä tekstinä että upein valokuvin. On hurjistunutta uroskarhua pakenevia, korkealle puihin kiivenneitä naaraita ja niiden pentuja. On myös rauhallisen oloisesti tallustelevia, turkkiaan kuivaksi ravistelevia ja puuta vasten kahdelle jalalle nousseita karhuja. Kerran karhunpentu käy turhankin lähellä työntäen kuononsa kuvauskopin aukosta sisään. Jonkin verran kuvissa esiintyvät myös sudet ja ahmat. Suomen luonto näyttytyy ylväänä ja kauniina.

Myös salametsästys on Kimmo Ohtoselle tunteita herättävä aihe. Itärajan läheisyydessä sijaitsevilla paikkakunnilla tapahtuu Ohtosen mukaan julmin tavoin metsiemme suurpetojen saalistusta pois ihmisen tieltä, tai ihan vain kunnian keräämiseksi. Tätä tuetaan ympäröivän yhteisön hiljaisuudella, joka on saatu aikaan monesti myös pelon ilmapiirillä ja suoranaisella uhkailulla. Kunniakkuus on kuitenkin kaukana, kun nykyteknologian välinein, järein asein, suurella joukolla ja koiralaumalla hyökätään eläinyksilöiden kimppuun jopa näiden hoivatessa pentujaan talvipesän suojissa. Ohtonen toteaa myös, että monet hänen tapaamistaan metsästäjistä ovat kuitenkin luontoa kunnioittavia ja verottavat riistakantoja vain kestävällä tavalla, eivätkä sisimmässään hyväksy luvatonta toimintaa. Sosiaaliset paineet estävät kuitenkin laajamittaisen salametsästykseen puuttumisen. Poliisienkin mahdollisuudet juttujen tutkimiseen ovat varsin vähäiset.

"Tässä muuttuvassa ja epävarmassa maailmassa, jossa valta on etelässä tai EU:ssa ja elämä kaupungeissa, he vielä voivat aseet kädessään osoittaa luomakunnan herruuttaan. Luonto on se viimeinen pala maailmaa, jonka suhteen heillä vielä on päätösvaltaa. Luontoon he voivat purkaa kaiken käsittelemättömän katkeruuden ja vihan, joka syö ihmistä sisältä."

Karhu: voimaeläin on elämyksellinen tietoteos, joka on saanut paljon tunnustusta: Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus, sen lukijaäänestyksen voitto, ehdokkuus vuoden luontokirjaksi... Teos vertautuu teemoiltaan ja konseptiltaan esimerkiksi englantilaisen Helen Macdonaldin upeaan, tämän vuoden keväällä suomeksi julkaistuun H niin kuin haukka -kirjaan. Kirjassa henkilökohtainen yhdistyy hienosti yleiseen ja lukija saa kuitenkin myös tarkkaa tietoa karhuista ja niiden elintavoista. Lukeminen lisää ymmärrystä siitä, mitä liikkuu tuon suuren ja vahvan eläimen päässä, mikä sitä ohjaa ja miten se suhtautuu kohtaamiinsa asioihin.

Muualla blogeissa: Kaisa Reetta, Ota lukuun, Kirjaveräjä

Raija Siekkinen - Kuinka rakkaus syntyy

Raija Siekkinen – Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)

"Joku oli taas lähtenyt uimaan aallonmurtajan päästä. Anna katseli, miten uimari lähestyi kiveä ja, aivan lähellä sitä jo, kääntyi takaisin. Kaikki sinne pyrkivät, hän ajatteli. Ei sinne kukaan pääse. Ja kiven merkitys, tavallisen kiven, joka laakeana kohosi aaltojen yläpuolelle, tuntui laajenevan sen myötä, mitä useampi uimari sen luo yritti, onnistumatta."

On tuokiokuva, jossa nainen pohtii tärkeää ihmissuhdettaan ja hänen ajatustensa perukoilla on jotakin, mitä hän ei pysty, uskalla tai halua kohdata. Yhtäkkiä naisen huomio tarkentuu johonkin yksityiskohtaan: se voi olla jotakin luonnossa tapahtuvaa, kuten eläin, kasvi tai sääilmiö, tai sitten se on joku ohikulkeva ihminen. Joskus se voi olla jokin ääneen sanottu lause tai pelkkä sana. Tuon tarkasti kuvaillun yksityiskohdan kautta keriytyy pikku hiljaa auki se, mitä mielen perukoilla on. Tulee esille konflikti, jota tuo hieman surumielinen, ehkä jotakin kaipaava, jostakin sivuun joutunut nainen käy läpi. Elämä jatkuu kuitenkin myös oivalluksen jälkeen. Maailma ei järise. Mutta ehkä jokin tärkeä päätös saa lopullisen sysäyksensä.

Raija Siekkisen (1953–2004) novelleissa, varsinkin kokoelmassa Kuinka rakkaus syntyy, toistuu tuo esittelemäni tuokiokuva monena eri variaationa. Silti sen kuvan haluaa lukea uudestaan kerta toisensa jälkeen ja lukemisesta nauttii aina. Tulee sellainen olo, että juuri näin se menee, elämä. Joskus tosin käy sääliksi murheellisia kulkijoita, joita on Siekkisen novelleissa paljon, mutta monesti myös samaistun. Olen tosin pohjavireeltäni varsin melankolinen, joten ehkä siksi koen Siekkisen kirjojen maailman niin todenmukaisena ilman, että sen synkkyyttä olisi mielestäni tarve mitenkään korostaa tai alleviivata. Lisäksi olen perehtynyt paljon Raija Siekkisen henkilöhistoriaan ja lukenut useita muiden kirjoituksia hänestä. (EDIT: Huomasin bloggauksen julkaisun jälkeen, että Raija Siekkisestä on tänä vuonna julkaistu vapaasti luettavissa oleva Kansallisbiografian artikkeli.) Olen kokenut Siekkisen hyvin kiinnostavaksi ja omalla tavallaan mystiseksi. Tapaturmainen kuolema tulipalossa katkaisi traagisesti myös hienon kirjailijanuran.

"Tein kaikenlaista. Uskoin aikaan. Ajattelin, että se pysähtymättä kuljettaa minua kauemmas siitä, mistä tahdoin päästä etäälle, spiraalimaisesti, välillä läheten, ja koko ajan loitoten. Ja sitten jokin kuollut kukka, tai siivotessa löytyvä menneen vuoden kärpänen pudotti minut hetkessä takaisin, läpi sen koko pitkän matkan."

Kokoelman aloittavassa Kesän viimeinen päivä -novellissa on nainen, joka tulee kosituksi uimarannalla ja alkaa ensimmäiseksi ajatella lähinnä päivien ja vuodenaikojen kulkua. Mahdollinen tuleva avioliitto vertautuu kiveen, jolle uimarit toinen toisensa jälkeen yrittävät, mutta harva sen luokse pääsee. Toisaalta jos ei yritä, ei anna itselleen edes mahdollisuutta päästä. Luonnollinen kuolema -novellissa on nainen, kirjailija, joka on matkalla esiintymiseen ja taksissa kuljettaja alkaa avautua hänelle pala palalta yksinäisyydestään aviomiehen kuoleman jälkeen. Lopputilanne on kiusallinen, hankala ja surullinen, mutta kirjailija alkaa tutkiskella uudella tavalla sanojaan ja mitä on niiden takana, joten ehkä tuo kokemus oli myös tärkeä, jotain opettava.

"- Minä en ole vielä tottunut ajamaan tätä autoa, nainen sanoi.

Puhekin oli hidasta. Hän vilkaisi naista, nyt tarkemmin kuin lentokentällä kätellessä. Nainen keski-iässään, kasvot kuin turvoksissa. Silmissä himmeä jähmeys. Rauhoittavia lääkkeitä? hän ajatteli, kun naisen katse vaivoin tarkentui häneen, ja sitten taas tiehen.

- Minun mieheni tätä aina ajoi, nainen sanoi, ja sanoihin ja hitaaseen vauhtiin ja kiireeseen, josta toinen ei tuntunut välittävän, sisältyi vihje tarinasta, joka piti ehtiä kertoa."

Kokoelman niminovellissa nainen hyräilee kyseisen lausahduksen sisältävää iskelmäkappaleen pätkää, vaikka hänen elämässään olennaisinta on tällä hetkellä se, mihin rakkaus on kuollut, eikä tuon väistämättömyyden kohtaaminen ole helppoa. Kuu-novellissa kuvataan niin vanhenevan isän harhaisen ja sairastuneen mielen tuottamia valhekuvia kuin päähenkilön suhdetta mieheen, "josta hän tiesi yhä vähemmän, mitä kauemmin oli yhdessä puhuttu". Kerronta alkaa tuntua välillä absurdilta: ei ole varmuutta, mikä on harhaa ja mikä totta. Ote on välillä hyvin filosofinenkin.

"Hän potkaisi kenkänsä kärjellä pienen kiven veteen, kuuli kuinka se hetken kuluttua lävisti veden pinnan, näki renkaat, jotka mustina lähtivät etääntymään putoamiskohdasta, ja miten ne loivenivat edetessään, ja miten kohta oli taas tyyntä silläkin kohden. Kuvitelma hukkumisesta, hän ajatteli, on lempeä ja kaunis: hiljaisuus, veden raukeat liikkeet, joita ruumis, aina vähän jäljessä, myötäilee. Todellisuus, hän ajatteli, olisi toinen; kuten aina."

Kuinka rakkaus syntyy on ollut täydellistä kirjallisuutta viime aikojen tilanteessani, jossa lukeminen on tökkinyt mielen kohistessa kaikkea, mikä estää tarvittavaa keskittymistä. Teoksen novellit vaativat lukijan mukaansa, mutta lempeään sävyyn. Olen lukenut ennen tätä teosta Siekkisen kirjoista Kalliisti ostetut päivät, Häiriö maisemassa ja Tuomitut. Nyt lukemani, vuoden 1991 Finlandia-ehdokkaisiinkin kuulunut teos on mielestäni ollut näistä se kaikkein vaikuttavin.

Totesin vastikään toisaalla, että Raija Siekkisen novellit ovat yksityiskohtien taidetta. Tunteet on niissä ilmaistu minimalistisesti, mutta silti niin latautuneesti, tuokiokuvia esittävin lausein, jotka seuraavat toinen toistaan ketjuna edeten välähdyksittäin aivan kuten ajatukset. En ole vielä löytänyt suomalaista nykykirjailijaa, joka kirjoittaisi läheskään samantapaista novellitaidetta ihmisen elämän sinänsä tavanomaisista, mutta aina niin merkittävän tuntuisista kokemuksista. Toisaalta en tiedä tarvitsenko edes, niin kauan kuin Raija Siekkisen teoksia on vielä lukematta. Kauhistuttaa hieman se tulevaisuuden päivä, kun uusia luettavia häneltä ei enää ole, sillä lisää niitä ei tule.

Tämäkin teos liittyy mukaan Ompun novellihaasteeseen ja se sisälsi 10 novellia, eli minulla on nyt haasteeseen luettuja novelleja yhteensä 22. 

Alejo Carpentier - Eroica

Alejo Carpentier – Eroica (Aviador 2016), alkuteos El acoso (1956). Suomeksi kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä.

"Soittimet takovat sisuksiani juuri kun oloni on ehtinyt hieman kohentua: yksi takoo patarumpua aivan kuin hakkaisi joka lyönnillä rinnuksiani, soittajat ylempänä lavalla suuntaavat mustista aukoista kantautuvan pauhun suoraan minua kohti, viulunsoittajat näyttävät sahaavan soittimiensa kieliä niin että se repii ja raastaa hermojani – –"

En enää muista, mistä tämän kirjan panin merkille alun perin. Saattoi olla ihan päivätyön parissa uutuuskirjojen tietoja läpikäydessä. Alejo Carpentier (1904–1980) oli kuubalainen kirjailija ja häntä pidetään yhtenä maagisen realismin pioneerina. Maagiseksi realismiksi tämä teos oli kirjastoasiasanoituksessa myös laitettu, mutta pakko todeta, että minä en sitä magiikkaa nyt löytänyt – kyllä kaikki kerrottu vaikutti aivan realismin rajojen sisällä pysyvän. Joka tapauksessa innostuin, koska kuubalainen kulttiklassikko kuulosti epätavallisuudessaan kiehtovalta ja teoksen rakenteen kerrottiin olevan sommiteltu sonaatin tavoin. Sinä aikana kun romaani oli minulla kirjastosta lainassa, Kuubasta sattui tulemaan vielä erityisen ajankohtainenkin.

Eroica on siis teoksen suomenkielisen painoksen otsikon lisäksi Beethovenin sinfonia, jota päähenkilö kirjan alussa saapuu kuulemaan, vaikka onkin kovin poissa tolaltaan. Hän on takaa-ajettu ja sitä hänestä käytetään kirjassa myöhemmin myös nimityksenä. Romaanin ensimmäisessä osassa hän istuu kuuntelemassa musiikin pauhua niin hermostuneena, että on suunnilleen seota. Jotakin traumaattista on selvästi taustalla, ja paljastuu että niin todella on. Mies kuuluu ryhmittymään, joka on mm. toteuttanut brutaaleja teloituksia. Tällaisen vastapainoksi on ryypättävä rankasti ja haettava lohtua itsetietoiselta ja turhia kumartelemattomalta maksulliselta naiselta, joka ei hahmona ole mikään reppana, mikä on ihan piristävää. Miehen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiakin käydään läpi; tarina tavallaan avataan kirjan toisessa osassa takaumana, jossa henkilöiden nykytilaan johtaneet kokemukset selviävät. Elämä Kuubassa tapahtuma-aikaan 1930–1940-luvuilla vaikuttaa vaaralliselta ja rankalta, yhteiskunta on kaoottisessa tilassa (ja tämän historiallista taustaa selvennetään vielä lopussa kirjailijan jälkisanoissa). Seksuaalisuus näyttäytyy teoksen kirjoitusajankohtaan nähden varsin mutkattomana ihmisessä vaikuttavana voimana, eikä esim. itsensä myymistä moralisoida. Ruumiillisuuden vastapainoksi myös uskonnollisilla kokemuksilla on näkyvä osa.

Tarinasta ja henkilöistä oli jotenkin haastavaa saada tarttumapintaa, mikä saattoi johtua omasta viime päivien keskittymiskyvyttömyydestäni ja siitä seuranneesta lukujumista. Luin useampaa teosta vuorotellen ja tätäkin lyhyttä, noin 150-sivuista kirjaa pätkissä useana päivänä. Unohdin aina noissa väleissä, mistä oli aiemmin ollut kyse. Teoksen kieli on vahvaa ja rikastakin, parhaimmillaan päästään oikein nautittavaan proosaan.

"Kun hän samana iltapäivänä oli menossa Tärkeän Henkilön kotiin – samaan taloon josta oli nyt enää pari seinää pystyssä – hän ehti nipin napin suojautua pylvään taakse, kun häntä kohti suunnattiin luotisuihku mustasta autosta, jonka rekisterikilven peitti serpentiinien pehko: elettiinhän karnevaalin aikaa."

On hienoa, että vanhoja kulttiteoksia suomennetaan myös maista joista ei usein ilmesty meillä käännettyä kirjallisuutta, siitä pisteet kustantajalle. Kääntäjänäkin on ansioitunut, viime vuonna valtionpalkinnon saanut Jyrki Lappi-Seppälä, joten jälki on varmasti tasoltaan luotettavaa. Lukukokemuksena kirja jäi kuitenkin minulle vähän välipalaksi.

Yuval Noah Harari - Sapiens: ihmisen lyhyt historia

Yuval Noah Harari – Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016), alkuteos קיצור תולדות האנושות‎‎ (2011). Suomeksi kääntänyt Jaana Iso-Markku englanninkielisestä käännöksestä Sapiens: a brief history of humankind.

"Historian kulkua ovat muovanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta. Tämä kirja kertoo siitä, miten nämä kolme vallankumousta ovat vaikuttaneet ihmisiin ja niiden eliökumppaneihin."

Israelilainen historian professori Yuval Noah Harari ei päättänyt aloittaa kirjaprojektiaan ihan helpoimmalla tai tiiviimmällä mahdollisella rajauksella. Hän päätti kertoa tarinan ihmislajin eli homo sapiensin (tai kuten kirjassa tuttavallisesti on lyhennetty, sapiensin) historiasta. Jotain hänen on ollut pakko rajata poiskin, sillä tuloksena on 460-sivuinen, joskin isoon kokoon painettu, Sapiens-tietokirja. Teos on ollut yksi tämän vuoden luetuimpia ja puhutuimpia käännöstietokirjoja. Se on mainiota popularisoitua tiedettä ja luovaa tietokirjallisuutta. Kirjailijan kommenteista on ollut juttuja Suomenkin medioissa, sillä hän on tehnyt myös rohkeita omia johtopäätöksiä avatessaan ihmiskunnan historian kokonaiskuvia: Ihmislajista tuli maailman valtias, koska uskomme asioihin jotka eivät ole totta, sanoo tutkija Yuval Harari (HS 18.3.2016), Homo Sapiensin aika käy vähiin (Yle 15.4.2016), Maanviljely oli ihmiskunnan pahin virhe, historioitsija väittää – oli pakko kysyä, onko hän tosissaan (HS 28.8.2016). 

Kirjallisuuden ystäviä erityisesti ilahduttanee ajatus siitä, että juuri tarinoiden kertomisen taito tekee ihmisestä ihmisen ja on nostanut meidät lajina voittoisaksi. Hararin esittämät tieteelliset näkemykset eivät ehkä ole mieleen kovin konservatiivisille tahoille: hän pitää esimerkiksi ihmisen seksuaalisuutta ja sen toteutumista varsin muokkautuvana asiana, jonka kanssa on tehty erilaisia kokeiluja koko ihmisen historian ajan. Tällöin esimerkiksi puhe tiettyjen seksitapojen "luonnottomuudesta" voidaan lopettaa jo alkuunsa. Ravistelua kokevat niin uskonnot kuin mitkä tahansa ihmisen luomat konstruktiot, kuten "markkinatalous", "ihmisoikeudet" tai "valtio". Ne esitetään kaikki vain ihmisapinoiden toinen toisilleen kertomina tarinoina, ja nykyihminen näyttäytyy usein varsin naurettavassa valossa, mikä on riemastuttavaa luettavaa.

Sapiens raivasi niin muut ihmislajit tieltään kuin metsää pelloiksi. Neandertalilaisten kohtalosta on kaksikin teoriaa: joko sapiensit ja he yhtyivät toinen toistensa kanssa tuottaen jälkeläisiä joissa oli molempien piirteitä, tai sitten sapiensit syrjäyttivät ja tappoivat sukupuuttoon neandertalinihmiset. Ensimmäisen teorian pitäessä paikkansa ihmiset eri puolella maapalloa olisivat jossakin määrin geneettisesti eroavaisia. Ristiriita ei ole yhdentekevä, vaan sen ratkaisu voi olla poliittisestikin arkaluontoinen.

Vahvasti keskustelua herättänyt aihe on myös Hararin näkemys siitä, että metsästäjä-keräilijän siirtyessä maanviljelyyn sen elämä muuttui vuosituhansien ajaksi suoranaiseksi piinaksi. Oli rankkaa työtä, epävarmuutta ja sairaudet jylläsivät. Yhteiskunta järjestäytyi, mikä oli edellytyksenä nykyisenkaltaiselle ihmiselämälle. Että siinäpä istut mukavalla sohvallasi tietokoneen, älypuhelimen ja television vilkkuessa täyttävän aterian jälkeen turvallisessa kerrostaloasunnossa, kaikki se on revitty vuosituhansien ajan eläneiden ja kuolleiden, riutuneiden sapiensien kärsineestä selkänahasta. Mutta menepä vain rauhassa siitä nyt nukkumaan erikoisvalmisteiselle, kehon mukaan muotoutuvalle patjallesi ja tyynyllesi. Maailmaamme kattavasti tutkailevat tietokirjat ne sitten osaavatkin syyllistää nykysapiensia.

Kirja alkaa siis vähäpätöisestä eläimestä, joka kokee kognitiivisen vallankumouksen. Neljännessä osassa on tultu tieteellisen vallankumouksen myötä nykypäivään, ja sen toiseksi viimeisessä luvussa kerrotaan onnellisuuden tutkimuksesta päätyen pohtimaan sitä filosofisesti ja varsin kaunokirjallisestikin.

"Oliko edesmennyt Neil Armstrong, jonka jalanjälki on yhä paikallaan tuulettomassa Kuussa, onnellisempi kuin se nimetön metsästäjä-keräilijä, joka 30 000 vuotta sitten jätti kädenjälkensä Chauvet'n luolan seinälle?"

"Ehkäpä onni siten onkin sitä, että sovittaa omat elämän tarkoitusta koskevat harhaluulonsa yhteen vallitsevien kollektiivisten harhakäsitysten kanssa. Niin kauan kuin ihmisen oma kertomus on linjassa ympärillä olevien ihmisten kertomusten kanssa, hän pystyy vakuuttamaan itsensä siitä, että hänen elämänsä on merkityksellistä, ja löytämään onnen tästä vakaumuksesta."

Luin aiemmin tänä vuonna Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto -tietokirjan, jonka jatkumoksi Sapiens sopii saumattomasti. Myös Harari nostaa kirjassaan esiin ihmisen katastrofaalisen vaikutuksen maapallon ekosysteemiin ja eläinlajeihin.

Harari on kirjoittajana nokkela, havainnollinen ja hauskakin. Hän lähestyy monia asioita konkretian kautta, ja suuren kuvan osaksi on päässyt myös heitä yksittäisiä pieniä ihmisiä, jotka ovat olleet olennaisia tekijöitä maailman murroskohdissa. Usein uusien asioiden alkuperäiset keksijät eivät ole saaneet keksinnöstään kunniaa, koska he ovat olleet liian edellä aikaansa. Kunnia on sitten mennyt myöhemmin jollekin, josta on tullut maineikas ja juhlittu. Maailman epäreiluus on fakta, joka tulee kirjassa monesti näkyviin.

Harari päättää kirjansa ihmisen tulevaisuuden pohtimiseen, ja monet ennustukset ovat pelottavia, vaikka eivät välttämättä olekaan toteutumiskelpoisia. Tämän Harari toteaa itsekin – tarkoitus on vain saada mielikuvitus lentoon siitä, mikä voisi periaatteessa olla mahdollista. Ihmislaji saattaa tuhota itsensä muillakin tavoin kuin ympäristökatastrofilla. Ensi vuonna on tulossa suomeksi Hararin toinen kirja, jossa hän kokoaa tulevaisuuden ennustuksia. Se menee ehdottomasti ostoslistalle. Harkitsin alun perin sen lukemista englanniksikin, mutta ehkä maltan odottaa.