sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Pauli Tapio - Varpuset ja aika

Pauli Tapio – Varpuset ja aika (Poesia 2017)

"7.
ja sinä olet mennyt vain eksyttämään vanhaa ikävää
etsimällä uutta ikävää,
niin kuin minä olen nukkunut pois tätä vanhaa surua
tämän uuden surun vuoteessa.

8.
Ja nyt ajattelen sinua täällä, kylmenevällä peruskalliolla,
syksyllä, varpuset lentävät, pienet linnut

9.
pitkiä matkoja yli tihenevän kotikaupungin.

10.
Loppuunmyyty on kesä.
Julkaistu on sen viimeinen aamu."

Ihminen varaa kiinnostavan uuden runokirjan luettavakseen, tekijänä on esikoiskirjailija, ja runokirja pääsee esikoiskirjailijoille tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon finaaliin, ja varausjono liikkuu tolkuttoman hitaasti, kuten täällä pääkaupunkiseudulla yleensä teoksissa joita on vähän, mutta joita kysytään suhteessa paljon, kuten jotkut huomiota saaneet runoteokset erityisesti, ja tämä teos sai HS:n kritiikin jo aiemmin, joten sekin lisäsi kysyntää, ja sitten runokirja saa tuon mainitun kirjallisuuspalkinnon. Kyseessä on suurin huomio, jonka esikoiskirjailija voi täällä teokselleen saada. Ihminen saa kirjan luettavakseen, kokee sitä ja ajattelee siitä ajatuksia, ja kun on aika kirjoittaa kirjasta, hän kokee sen hankalaksi. Miettii, että miksi tämä runoista kirjoittaminen tuntuu taas niin hankalalta, vaikka ei sen pitäisi olla sitä, mutta silti hankaluuskerroin on jotenkin moninkertainen verrattuna romaaniin. Tämä aloittaminen. Tässäkin olen tuottanut nyt kappaleen verran jokseenkin turhanpäiväistä metapuhetta että olisi ylipäätään mahdollista kirjoittaa mitään. Bloggaajakollegat ovat ratkaisseet asioita runoista kirjoittamisen suhteen eri tavoin. Joku kirjoittaa runoista niiden herättämiä ajatuksia ylös, ja bloggaus muodostuu siten, siitä tulee suorastaan omanlaistaan runoutta. Ken kykenee, on hyvinkin analyyttinen, lähtee perkaamaan kirjaa ehkä ripaus tieteellistä osaamistakin mukana. Minä taas, en tiedä, jotenkin lähden erittelemään kirjaa kuin kertoisin siitä ihmiselle, joka ei yleensä lue runoja, kerron asiat miltä ne kirjassa näyttävät, vaikka nykyisin toki tunnen myös joitakin kirjallisia termejä, joita saatan joskus käyttää. Mietityttää tämän postauksen tarkoitus, että nyt kun kirja on saanut palkinnon ja runokirjalle suht maksimaalisen näkyvyyden tässä maassa, kaikki kolikot pajatsosta syliin, onko oma postaukseni enää huutelua pimeään, kuten eräässä kappaleessa lauletaan: "Huutelen pimeään / olis vähän asiaa". No kai minulla on asiaa sen verran, että kannattaa huudella, ja joku lukee jos on lukeakseen.

Pauli Tapion runokokoelmaa Varpuset ja aika on sanottu teokseksi erityisesti nykyajasta, aikalaisrunoudeksi. Se sisältää asioita, jotka selvästi ovat pohdituttaneet tekijää (ja varmasti monia muitakin) juuri nyt. Aika tulee pyöritellyksi heti alkusivuilla: "Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin." (s. 8) "Tiedäthän: 'Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.'" (s. 11) "Vaikka en minä väitä, että aikaa olisi olemassa, ehei." (s. 12) Eli ei siis ole yksiselitteistä, että teos kertoisi vain nykyajasta sellaisenaan. Monet tapahtumat, joihin viitataan, ovat tapahtuneet historiassa. Jos otetaan esimerkiksi osio Inferno, jossa kuvataan samoilla aukeamilla sekä pakolaisten hukkumista Välimereen nykyaikana, rauhallista arkielämää jossakin aivan muualla nykyaikana, runokohtauksia jotka tapahtuvat modernissa maailmassa, ja lisäksi historiassa käytettyjä kuoliaaksi kiduttamisen menetelmiä, joihin kuitenkin viitataan, että ne olisi poimittu internetistä, varsin groteskilla tavalla otsikoiduista listausartikkeleista. Ei ole yksiselitteistä.

"Minä en usko ihmeisiin, mutta
olen tottunut kävelemään pitkästi,
eksymään pelkäämättä ja nukkumaan
levottomia öitä taivaallisissa hotelleissa,
katsomaan parvekkeilta vaieten tuonpuoleiseen.

Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät,
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain,
mutta minä en usko ihmeisiin."

Runot kokoelmassa etenevät säkeinä, oikeastaan vain muutamalla sivulla ne on kirjoitettu proosan muotoon. Runojen rytmi on vahva ja hiottu, voin jo lukiessa kuulla mielessäni nämä esitettyinä (ja olenkin kuullut eräässä tapahtumassa tänä vuonna Tapion esittävän runojaan). Suuri osa kokoelman runoista on jaoteltu numeroin, mikä mietitytti, että oliko se välttämättä aina tarpeellista, numeroida ne runokatkelmat, olisiko muutenkin tullut selväksi että ne muodostavat jatkumon. Ehkä se oli olennaista, mutta meni vain minulta ohi. En voi väittää, että minulta ei olisi voinut mennä ohi paljonkin. Varpuset ja aika on älykkään tuntuista runoutta. On aina ihailtavaa, kun kohtaa sellaista. Silloin on hyväksyttävä se, että kaikkea ei sisäistä. En puhu nyt edes "ymmärtämisestä", vaan ihan sisäistämisestäkin. Tämä on taitavasti kirjoitettu kokoelma, Tapion säkeet ovat kauniita, jopa silloin kun sanat tai niiden välittämät kuvat eivät ole. Tuntui, että toisella lukemalla avautui paljon lisää, kun nyt selailin kirjaa uudestaan ennen tämän tekstin aloitusta. Luin ehkä noin puolet kokoelmasta lopulta uudestaan, ja tuntui, että rauhallinen uudelleenluku olisi avannut ovia vielä enemmän. Mutta aika, voi, se tosiaan... Teoksessa on vaikuttavia kohtia, vavahduttaviakin, Inferno-osion lisäksi esimerkiksi runo "Olkiluoto 2 – Svetlana Aleksijevitšille", joka kuvaa raamatulliseen tyyliin säteilysairauden vaikutuksia. Vastapainoksi on onneksi myös luontoa, kuten niitä varpusia, jotka moneen kohtaan sanovat tsirp-tsirp. Se keventää mukavasti.

Tyypillinen loppusummaus, joka postauksissani yleensä on, tuntuu nyt sekin haastavalta muotoilla. Olen yhä iloinen siitä, että Varpuset ja aika sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Se on hienosti toteutettua aikalaisrunoutta tekijältä, jolta voi jatkossakin odottaa paljon. Se meni myös yli hilseen monta kertaa. Tapion runoudessa on selvästi kerroksia, paljon abstraktia ja yleismaailmallista. Kaikkea ei ole tarkoituskaan oivaltaa heti. Emmehän usein ymmärrä nykyhetkeäkään ennen kuin myöhemmin, asetettuamme asiat perspektiiviin, kontekstiin, johonkin.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kirjasta kirjaan, KosminenK

lauantai 16. joulukuuta 2017

Angie Thomas - Viha jonka kylvät

Angie Thomas – Viha jonka kylvät (Otava 2017), alkuteos The Hate U Give (2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Päästän irti mutsin kädestä ja kättelen rikoskonstaapeleita. "Päivää." Mun ääni muuttuu heti. Niin käy aina kun joudun puhumaan "muiden" ihmisten kanssa, olin sitten Williamsonissa tai en. En puhu niinku oikeesti puhun enkä kuulosta omalta itseltäni. Valitsen joka sanan tosi tarkkaan ja varmistan, että äännän ne huolella. Mä en koskaan, ikinä, halua antaa sellaista vaikutelmaa, että olen "getosta" kotoisin."
Kun sain luettua Angie Thomasin romaanin Viha jonka kylvät, kirjoitin Twitteriin, että tämä on hurjan hyvä ja tärkeä kirja, vuoden käännöskirjojen kärkeä, ja lukukokemusta pitää sulatella hetki. Nyt olen pari päivää sulatellut. Kyseessä on varmasti vuoden puhutuin nuortenkirja maailmankin mittakaavassa. Teos ilmestyi 28. helmikuuta ja suomeksi se saatiin jo alkusyksystä. Käännösoikeuksia on selvästi myyty jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja kirja herättikin huomiota jo ennen julkaisua, sillä sen julkaisuoikeuksista kilpaili 13 kustantamoa. Twitter liittyy myös vahvasti kirjan päätymiseen julkaistavaksi, sillä Thomas oli sen kautta ottanut yhteyttä kirjallisuusagenttiin ja pyytänyt neuvoja oltuaan epävarma, kiinnostaisiko "Black Lives Matter"-teemainen kirja kustannusmaailmaa. Lisää tietoa teoksen vaiheista voi katsoa sen englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta.

Itse kirja alkaa bileillä, joihin päähenkilö ja minäkertoja, 16-vuotias Starr, on vastentahtoisesti osallistunut. Starr asuu Garden Heightsissa, joka on levoton ja pääasiassa mustien asuttama kaupunginosa, mutta käy koulua muualla sijaitsevassa Williamsonissa, koska hänen vanhempansa ovat tahtoneet lastensa olevat edes koulupäivät turvassa. Starrin puhekielinen kerronta vetää heti mukaansa toimivasti, ja lukija näkee selkeästi mielessään ympärillä tapahtuvan tanssimisen, lujaa soivan musiikin, vihaisin katsein välittyvän teinidraaman – kunnes tulevat laukaukset. Starr pakenee bileistä ystävänsä Khalilin kanssa. Hän ei ollut nähnyt Khalilia kuukausiin ja on epäileväinen tämän kalliiden vaatteiden suhteen. Starr istuu Khalilin auton kyydissä, mutta seuraavaksi poliisit pysäyttävät heidät, ja tapahtumien ketju etenee pahimmalla mahdollisella tavalla – poliisi ampuu Khalilin. Starrin elämä ei ole sen jälkeen kuin ennen. Oman surunsa lisäksi hän joutuu julkisuuden keskelle oltuaan ampumisen ainoa silminnäkijä. Mustien yhteisö on kyllästynyt heitä kohtaan suunnattuun poliisiväkivaltaan, ja jos oikeusjärjestelmä ei tuo surmatuille oikeutta, asia ollaan valmis ottamaan omiin käsiin...
"Lauantain uutisohjelmissa puhuttiin haastattelusta, mun sanoja ruodittiin niinku oisin joku presidentti tia jotain. Yhdellä kanavalla oltiin raivoissaan siitä, miten mä "halveksin poliiseja". En oikein tajua, miten ne siitä haastattelusta sellaista sai irti. Mä en tosiaankaan ollut millään NWA:n "Kytät vittuun"-vaihteella. Sanoin vaan yksinkertaisesti, että kysyisin siltä mieheltä, toivooko se että olis ampunut mutkin."
Teoksessa on vaikuttavaa sekä sen tarttuminen ajankohtaisesti viime vuodet puhuttaneeseen aiheeseen että se, miten mustien näkökulma pääsee nyt esille omaäänisesti, vieläpä erittäin hyvin kirjoitetussa romaanissa. Joku kustantajan edustaja totesi haastattelussa vähän aikaa sitten, että Suomessa ei kannata julkaista afroamerikkalaista maailmaa kuvaavaa käännöskirjallisuutta, koska sitä ei lueta (ainut poikkeus taitaa olla Toni Morrison, joka on saanut Nobelin ja sen siivittämänä hänen uudet teoksensa ilmestyvät myös suomeksi). Nyt tämän kynnyksen ylitti kuitenkin YA-kirja. Tavallaan se ei ole yllätys, sillä genressä on viime aikoina käsitelty uusia ja monimuotoisia aiheita rohkealla otteella niin maailmalla kuin Suomessakin.

Viha jonka kylvät
 tuo näkyville mustien amerikkalaisten kulttuurin, perhesuhteet, sosiaalisen eriytymisen, luokkaerojen synnyn, monien ajautumisen rikoksen poluille ja tietyissä kaupunginosissa tapahtuvat jengitaistelut, eikä sävy ole opettavainen vaan kaikki tapahtuu luonnostaan tarinan kehyksessä, kun Starr elää elämäänsä ja kuvaa sitä, miltä ympäröivä maailma hänestä näyttää, miten hän kokee ihmisten suhtautumisen ja miten hän itse suhtautuu rooleihinsa eri ympäristöissä. Viha jonka kylvät on nuorisokuvauksessaan monessa suhteessa myös perinteinen nuortenkirja, mutta samalla erittäin tuore, rehellinen ja tärkeä juuri nyt.

Teoksen suomennos on yleisesti ottaen erittäin onnistunut, mitä osasi tekijältä odottaakin. Sekä puhekielinen ilmaisu että slangisanat on välitetty suomalaisille lukijoille hyvin. Yksittäisiä säröjä tiettyjen amerikkalaisessa kulttuurissa elävien termien kääntämisessä oli (ilmeisesti Pop-Tart oli käännetty hillopiirakaksi, mikä loi aivan erilaisia mielikuvia kuin mistä on oikeasti kyse), mutta kokonaisuus toimii ja on hyvää luettavaa. Kirjassa oli silloin tällöin kohtia, jotka tuntuivat hieman selittämiseltä, enkä olisi ehkä kaivannut niin perusteellista ajatusten ja niiden kulkujen avaamista, mutta en pystyisi myöskään sanomaan, mitä kohtia olisi voinut viivata pois. Ehkä ne olivat kuitenkin tärkeitä tavalla, jota en itse edes tiedosta.

Viha jonka kylvät on loistava kirja, jonka lukijakunnan soisi ulottuvan nuorisosta ja kovimmista kirjaintoilijoista paljon laajemmallekin. Se kuvaa todellisuutta, sitä jossa monet elävät joutuen pelkäämään viranomaisia, joiden pitäisi tuoda turvaa. Maailmaa, jossa lapsille pidetään kaksitoistavuotiaina puhuttelu siitä, miten pitää toimia kun poliisi pysäyttää, ettei tulisi ammutuksi. Suomalaisille lukijoille kirja on mahdollisuus tutustua johonkin, mikä on meille uutisvälähdyksiä ja tv-sarjoissa nopeasti sivuttuja mainintoja lukuun ottamatta aivan tuntematonta. Kirja tarjoaa mahdollisuuden katsoa maailmaa päähenkilönsä silmin tavalla, joka jää mieleen ja säilyy kokijassa pitkään, ehkä loppuelämän. Kaikkea en voi olettaa edes ymmärtäneeni, enkä kaikkea tästä pysty koskaan sisäistämään, mutta ymmärrys siitä on myös asia, jonka tällaiset kirjat mahdollistavat.

Muissa blogeissa (näitä on paljon, joten poimin ne, jotka tulivat Googlessa ensimmäiselle sivulle): Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Kirja vieköön, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran

lauantai 9. joulukuuta 2017

Roberto Bolaño - Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño – Puhelinkeskusteluja (Sammakko 2017), alkuteos Llamadas telefónicas (1997). Suomeksi kääntänyt Einari Aaltonen.

"Toukka ei koskaan väitellyt, hän ei myöskään kertonut mielipiteitään, mutta ei siksi, että olisi erityisesti kunnioittanut puhekumppaniaan, hän vain kuunteli ja painoi asioita mieleensä, tai ehkä hän vain kuunteli ja sen jälkeen unohti, vajosi omiin maailmoihinsa. Hänen äänensä oli pehmeä ja monotoninen, tosin joskus hän korotti sitä ja silloin hän kuulosti hullua imitoivalta hullulta, eikä minulle selvinnyt, oliko se pelkkää teatteria, jotain yksityistä peliä, vai eikö hän voinut mitään itselleen, ja purskahdukset olivat tuulahduksia helvetistä."
Chileläisestä Roberto Bolañosta (1953–2003) on tullut maailmalla erityisesti kuolemansa jälkeen kulttikirjailija, jonka teoksia on suomeksi käännättänyt pääasiassa Sammakko-kustantamo. Eniten ylistettyjä hänen teoksistaan ovat olleet romaanit Kesyttömät etsivät ja 2666, jotka ovat laajuudeltaan jykeviä teoksia. Ensin mainittu romaaneista on jo pokkarina hyllyssäni, mutta toistaiseksi se on saanut odottaa. Tänä syksynä huomasin kuitenkin Sammakon julkaisevan myös Bolañon novelleja, ja niihin tarttuminen kiinnosti kovasti, joten varasin kirjastosta ja luetuksi tuli. Olen viimeisen viikon aikana kärsinyt taas jumituksista lukemisen suhteen ja lukenut noin viittä kirjaa edistymättä merkittävästi yhdessäkään, mutta Bolañon iskeviä novelleja päädyin lukemaan varsin uppoutuneesti, ne lähtivät heti vetämään mukanaan.
"Kukaan ei tietenkään tajunnut, että 'Karjapaimenet' ja 'Ei kaduttavaa' olivat yksi ja sama novelli, jolla oli vain eri nimi, vaikka aina olikin olemassa vaara, että eri kilpailuissa voisi olla samat tuomarit, jollaisina Espanjassa toimivat muutamat vähäpätöiset ja itsepintaiset kirjailijat ja runoilijat sekä aikaisemmissa kilpailuissa palkitut kirjoittajat. Kirjallisuusmaailma on kammottava ja sen lisäksi naurettava, Sensini kirjoitti."

Teos jakautuu osioihin, joiden novellit yhdistyvät toisiinsa jonkinlaisen temaattisen tai näkökulmaan liittyvän punaisen langan kautta. Ensimmäinen osio "Puhelinkeskusteluja" sisältää lähinnä kirjoittamiseen ja kirjalliseen maailmaan liittyviä novelleja, jotka tuntuvat hipovan ajoittain metafiktiota. Tämän osion novellit iskivät minuun tragikoomisella tavalla lähetettyäni juuri itse novellikäsikirjoitusta luettavaksi erinäisille tahoille... Mukana on mm. kertomukset kirjoituskilpailuihin osallistumisesta ja eksentrisestä mentorista sekä kirjailijoista A ja B, joista A on asemansa vakiinnuttanut ja menestystä kerännyt, B taas ei ja pitää A:ta itsensä myyneenä ja pinnallisena. Taas nähdään, että kirjallisuusmaailman ilmiöt ja kirjallisuuden tekijöiden kyräilyt menestykseen ja menestymättömyyteen liittyen ovat universaaleja, ja samanlaisia pohdintoja on sekä suomalaisella että chileläisellä kirjailijalla... Osion viimeinen novelli (ja sekä sen että kokoelman niminovelli) ei kuitenkaan liity kirjallisuusmaailmaan, mutta sekin nimeää henkilönsä vain kirjaimilla, B ja X. Aiheena on entisen kumppanin kaipuu, ja tarina saa klassiseen novellityyliin rajun käänteen puolivälissä.
"- Niin minä sanoin hänelle: No? Oletko se sinä vai et? Sitten hän katsoi minua silmiin ja sanoi: Se on joku toinen, ei voi mitään. Ja minusta tuntui kuin olisin ollut jännittyvä lihas tai hermo kireällä ja se olisi käskenyt: Hymyile, pässinpää, hymyile. Mutta vaikka lihas pinnisteli ja jännittyi, en pystynyt hymyilemään, olin vähällä saada hermopinteen silmän ja posken väliin. Hän huomasi sen ja tuijotti minua, ja minä nostin käden kasvoilleni ja nieleskelin sylkeä, koska minua alkoi taas pelottaa."
Seuraavassa osiossa "Etsivät" on novelleja miehistä, jotka ajelehtivat ja kokevat usein vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joihin liittyvät aseet, päihteet ja naiset. Kertomusten realismi on likaista hieman samaan tapaan kuin Raymond Carverilla ja Charles Bukowskilla. Kuvataan elämää laitamilla ja todetaan asiat ytimekkäin, pääosin lyhyin virkkein, mutta Bolaño on teksteissään edellä mainittuja pohdiskelevampi. Bolañoa on verrattu myös Jorge Luis Borgesiin, ilmeisesti tuotantonsa maagisrealististen ja surrealististen piirteiden vuoksi, mutta tässä kokoelmassa tyyli on aivan paria novellia lukuun ottamatta tiukasti realistisessa kerronnassa kiinni. Bolañon kieli on eloisaa ja värikästä, se kuvaa tarkasti tunnelmien siirtymiä ja käänteitä, jotka ovat joskus absurdeja, joskus koomisia, usein traagisia. Hänen oma äänensä on selvästi jo näistä uran alkuaikoina syntyneistä tarinoista nähtävissä. Viimeinen osa "Anne Mooren elämä" painottuu kertojamiesten ihmissuhteisiin naisten kanssa. Tarinoiden kohteina ovat nimenomaan naiset, joiden elämästä kertovat miehet, jotka ovat kokeneet kyseisten naisten kanssa jotakin merkittävää, ehkä elämän suurimman rakkauden, ehkä muuta ikimuistoista. Novellien naiset ovat olemassa miesten katseiden ja ajatusten kautta, mutta samalla toimijoina ja näkyvillä eri puolineen.

Pidän tätä novellikokoelmaa ainakin itselleni hyvänä aloituksena Roberto Bolañon tuotantoon perehtymisessä. Bolaño on taitava novellisti ja tarinat sytyttivät entisestään kiinnostusta hänen kulttimaineessa olevien romaaniensa suhteen. Kokoelma puolustaa varmasti paikkaansa myös Bolañon suomennetun tuotannon joukossa, sillä hän kirjoitti pitkän proosan lisäksi paljon novelleja, esseitä ja runoja. Kirjailijan ylistäjiin kuuluu mm. Patti Smith, joka vieraili viime vuonna Suomessakin signeeraten Sammakon kirjakaupassa, ja Bolañon teosten yhteyteen oli kaupassa lisätty sen jälkeen laput tekstillä "Patti Smith suosittelee!" eli hänenkin faneilleen tämä on ehdottomasti tutustuttavaa kirjallisuutta.

Novellihaaste 2:een on nyt luettu tämän teoksen 14 novellin jälkeen yhteensä 77 novellia. Peukutan sävynsä ansiosta novellia "Etsivät", josta tämän postauksen viimeinen sitaatti on napattu. Novelli on tyyliltään omintakeinen jo siksi, että se koostuu pelkästä dialogista, mutta erityisesti novellin sävy on mainitsemisen arvoinen, koska se muuttuu puolivälin jälkeen painostavaksi kertomuksen irrotessa lennokkaasti jutustelevasta arkitodellisuudesta ja kääntyessä pelottavampaan suuntaan.

torstai 30. marraskuuta 2017

Djuna Barnes - Yömetsä

Djuna Barnes – Yömetsä (Kirjayhtymä 1987), alkuteos Nightwood (1936). Suomeksi kääntänyt Lauri Perkki.

"Felix piti selvänä, että tohtori oli oikea emävalehtelija, mutta sellaisena arvokas tuttavuus. Hänen sepitelmänsä näyttivät muodostavan puitteet jollekin unohdetulle, mutta mahtavalle kaavalle; elämänmuodolle, jota hän viimeisenä edusti. Hän käyttäytyi kuin sammuneen ylimystösuvun palvelija, jonka eleet hämärästi heijastivat manalle menneen isännän tapoja. Jopa tohtorin piintynyt tapa – nenäkarvojen nyppiminen – näytti olevan huolekkaan parrannyppimisen rahvaanomaisempi muunnos."
Melkoisen kirjanpa otin luettavakseni! Kävin vähän aikaa sitten työpäiväni ohessa hakemassa Pasilan kirjaston kirjavarastosta laajuudeltaan tiiviin klassikkokirjan, johon tarttumista minua painokkaasti kannustettiin. Amerikkalaisen Djuna Barnesin (1892–1982) romaani Yömetsä on modernismin merkkiteos, jonka suomenkielisessä painoksessakin on esipuhe itse Nobel-runoilija T. S. Eliotilta. On hankala päättää, miten kirjasta lähtisi kirjoittamaan. Analyyttisyys ajatuksena ahdistaa, koska teos on niin monitulkintaista tekstiä, symboleja ja tajunnanvirtaa, eikä oikeastaan mitään selitetä. Ehkä on parempi vain lähteä purkamaan tätä lukukokemuksena ja esitellä, mitä tuli vastaan.
"Hänen sormensa etenivät, epäröivät ja värisivät, kuin ne olisivat pimeässä kohdanneet kasvot. Kun hänen kätensä viimein pysähtyi, sormet sulkeutuivat, kuin hän olisi vaientanut itkevän suun. Käsi oli hetken paikoillaan, kunnes hän kääntyi toisaalle. Selittämätön pelko valtasi Felixin noina hetkinä. Tytön käsien aistillisuus kauhistutti häntä."
Lukiessani teoksen ensimmäistä lukua havaitsin tekstin olevan hyvin täyteläistä kaikista yksityiskohdista. Lauserakenteet olivat myös jotenkin epätavanomaisia, tavalla jota en osannut oikein selittää, ja huomasin joutuvani lukemaan virkkeet uudelleen ja taas uudelleen. Totesin, että vain reilun 170 sivun pituudesta huolimatta lukemisessa menisi varmasti aikaa. Kirjan maailma kyllä viehätti alusta asti, tiesin että kesken en missään nimessä jättäisi. Olin ensin päättänyt, etten lue esipuhetta siltä varalta, että siinä paljastettaisiin asioita, mutta saatuani ensimmäisen luvun päätökseen päätin sittenkin lukea. Eliot mainitsee siinä teoksen sopivan niille, jotka ovat tottuneet lukemaan runoutta, ja silloin päässäni syttyi oivallus. Tekstiin pitäisi keskittyä samaan tapaan kuin runouteen, sitä pitäisikin makustella ja pyöritellä kerta toisensa jälkeen. En ollut hoksannut lukutapaa, koska teksti jotenkin vaikutti aloittaessa suoremmalta proosalta. Siinä ei ole sellaista kieltä, mitä yleensä on totuttu kutsumaan "runolliseksi" proosassa, vaan kieli on suoraa mutta ladattu monilla merkitysten tasoilla. Se kutsuu pohdiskelemaan. Tämä oivallus takana lukeminen alkoi sujua eri tavoin. Eikä esipuhe liikaa edes paljastanut.

Ulkoisia tapahtumia teoksessa on lopulta vähän. Henkilöiden kertomukset tiivistyvät tiettyihin kohtauksiin, tapaamisiin ja tilanteisiin. Välillä taas tarinassa saattaa vierähtää monta vuotta tuosta vaan, ilman että asiaa mitenkään korostetaan. Keskeisinä henkilöinä ovat paroniksi kutsuttu, historiaa ja sen loistoa haikaileva Felix, tohtoriksi kutsuttu kiintoisia pohdintoja esittelevä Matteus ja levoton nainen nimeltään Robin. Tohtorilla on teoksessa eniten repliikkejä, hänen puheensa kautta kirjaa kuljetetaan välillä sivukaupalla, mutta henkilönä hänestä muutoin paljastetaan melko vähän. Felix menee naimisiin Robinin kanssa, he saavat lapsen, mutta Robin lähtee, alkaa seurustella Noran kanssa, kunnes jättää tämänkin toisen naisen, Jennyn takia, ja sekä Felix että varsinkin Nora päätyvät vuodattamaan vaikeuksiaan tohtorille, joka kommentoi niitä pitkine monologeineen. Lopuksi tohtori tuskastuu, vetää kännit ja kiukkuaa, ja Nora puolestaan kohtaa jälleen Robinin tilanteessa, jossa on hyvin dramaattista symboliikkaa. Tämä on siis jälleen näitä kirjoja, että juoniromaanin ystävien kannattaa kääntyä 180 astetta, ellette halua kokeilla vaihteeksi jotain hyvin erilaista!
"Kärsiminen on sydämen rappeutumista; kaikesta, mitä olemme rakastaneet tulee "kiellettyä", ellei sitä ymmärrä loppuun saakka, niin kuin kerjäläinen on kaupungille jäänne, jonka kaupunki tulevaisuutensa nimessä haluaa unohtaa, sillä hän tietää jotain siitä kaupungista. Niin rakastavankin on toimittava luontoaan vastaan löytääkseen rakkauden."
Yömetsässä mielenkiintoisia ovat erityisesti ne kaikki alitajunnasta hyppäävät ajatukset, mielleyhtymät ja esitetyt filosofoinnit mm. rakkaudesta, menetyksistä, mustasukkaisuudesta, ja varmasti jäi myös paljon sellaista, mikä ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla (vaikka tahkoaisi teoksen lauseita uudestaan ja uudestaan). Kirja on seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien esittämisessään hyvin queer, ja siinä suhteessa varmasti ollut hyvin paljon aikaansa edellä, modernin sanansaattaja. Sen kuvaama ajanjakso sijoittuu 1920-luvulle, Pariisiin ja Wieniin, ja romaania on pidetty tunnustettuna lesbokulttuurin kuvauksena. Wikipedia-sivulla puhutaan myös "goottilaisesta proosasta" ja metafiktiosta, jota on kyllä tunnistanut - tämä ehkä vaatii sen toisen lukukerran vielä. Teoksessa tuntuu olevan jotakin hieman unenomaista, vaistomaailmasta kumpuavaa, niin omalaatuisia sen jotkin ajatuskulut ovat.

Kuten T. S. Eliot kirjan esipuheessa totesi, Yömetsää voi suositella runoutta lukeneille, ja tietenkin myös kokeilevan proosan harrastajat saavat siitä varmasti paljon irti. Jos haluaa haastaa itseään lukijana ja uppoutua kiehtovaan, yllätyksiä ja vahvan symbolisia kuvia tarjoavaan tajunnanvirtaan, kannattaa teokseen tarttua. Itse pohdin, pitäisikö kirja yrittää hankkia omaksi, koska se suorastaan vaatii uutta lukukertaa, ellei useampia.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nipvet, Ankin kirjablogi

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Arjen yksinäiset -esitys Hämeenlinnassa 28.11.

Esitys: Arjen yksinäiset
Tekijä: Ofelia-ryhmä
Paikka: Hämeenlinnan taidekasarmi
Muuta: Ensi-ilta 28.11.2017, paikalla kutsuvieraana.


Hämeenlinnan taidekasarmilla sai eilen ensi-iltansa Ofelia-ryhmän teatteriesitys Arjen yksinäiset. Kyseessä on näyttelijänä tunnetun Ria Katajan esikoisohjaus. Ryhmä on työstänyt esitystä vuoden verran, ja he ovat haastattelussa kertoneet pitäneensä työpajoja, joiden välissä kukin on hionut materiaalia tahoillaan. Johtavana teemana esityksessä ovat roolit. Olin kuullut erinäisiä tiedonmurusia työstämisprosessista näytelmän äänisuunnittelusta ja tekniikasta vastaavalta ystävältäni, ja ennen esitystä ryhmä on toteuttanut mm. somekampanjaa, jossa poseerataan sukkahousujen kanssa! Osasin odottaa jotakin kokeilevaa, ehkä varsin synkkääkin, mutta esitys onnistui yllättämään minut lopulta monella tavalla. Sain nähdä hienoa teatteria, joka ylsi selvästi näkemieni mm. kaupunginteattereiden toteuttamien esitysten tasolle, paikoin jopa ylitti sen.

Ennen esityksen alkua tunnelmaa luotiin maalailevalla alkumusiikilla, ja näyttämöä hallitsi tummanpunainen verho, joka loi mielleyhtymiä käsiohjelmassakin mainitun David Lynchin tuotantoon. Näyttelijät saapuivat lavalle, ja ensimmäinen kohtaus muistutti hyvin eläytyvää nykytanssia! Siitä siirryttiin leikaten puhumaan Marilyn Monroesta, jonka kuva erottui suurena teatteritilan seinämaalauksesta. Maalausta käytettiin valaistuksen avulla hyväksi muutoinkin esityksen aikana, ja Marilyn Monroesta muodostui esityksessä hahmo, johon palattiin toistuvasti. Hän onkin populaarikulttuurissa hyvä esimerkki siitä, miten roolit vaikuttavat tapaan, jolla ihminen nähdään. Toinen näkyvä hahmo oli Hamletin Ofelia, joka oli nostettu teatteriryhmän nimeenkin. Alkuperäisessä versiossaan sivuhenkilöksi jäänyt Ofelia sai tässä esityksessä merkittävän aseman, jonka kautta tarkasteltiin monia asioita.

Näytelmän ensimmäistä puoliskoa hallitsivat nopeat leikkaukset kohtauksesta, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Fragmenteista koottu kokonaisuus pysyi mainiosti kasassa yhdistävien aiheiden kautta. Näytelmässä oli paljon absurdeiksi kääntyviä tilanteita, mistä nousi usein myös sen musta huumori. Tämä oli myös asia, joka yllätti itseni – huumoria oli paljon ja se syntyi luontevasti, ilman tekemällä tehtyä vitsin vääntämistä. Tässä oli merkittävä osa taitavilla näyttelijöillä. Neea Viitamäki ilmeikkyydessään oli tilanteessa kuin tilanteessa hillittömän hyvä, ja Miikka J. Anttila siirtyi sujuvasti ja varmuudella erilaisista rooleista toisiin, mikä sopi tietysti esityksen teemaan hyvin. Esityksen jälkeen kuulin, että Marjo Maula oli tullut projektiin mukaan alun perin visualistin roolissa kunnes hänet oli laitettu myös lavalle, mitä en olisi osannut ajatella – niin vahvasti hänkin veti osuutensa. Myös muu tuotanto oli hoidettu varmaotteisesti. Äänet, valot ja käsikirjoitus tuntuivat kaikki toimivan hyvin yhteen.

Jos ensimmäisessä osiossa koettiin nopeasti vaihtelevia tuntemuksia traagisesta koomiseen ja näitä sekaisin, toisessa osassa teemoihin syvennyttiin kehitystarinan kautta. Päähenkilönä tarinassa on Ossian, joka kokee suurta yksinäisyyttä ja uskaltautuu tavoittelemaan rakkautta. Kertomuksessa koettiin myös esityksen repäisevintä, suorastaan farssia lähentelevää huumoria, kun Ossianin oppaaksi tulee Baubo, joka on, noh, katsokaa vaikka Wikipediasta! Aivan lekkeriksi hommaa ei heitetä tässäkään kohtaa, vaan syvempään tasoon palataan myös toistuvasti.

Arjen yksinäiset tarjosi tunteita ja viihdettä laidasta laitaan: kosketti, nauratti, hämmensi, yllätti, sai aikaan kylmiä väreitä ja paljon heränneitä ajatuksia. Suosittelen lämpimästi, erityisesti niille teatterin ystäville, jotka eivät halua näytelmiään valmiiksi pureksittuina ja alleviivattuina. Esityksen voi nähdä Hämeenlinnassa 21.1.2018 asti, ja lista kaikista esitysajankohdista on Ofelia-ryhmän Facebook-sivulla.


***


Loppuun vielä muutama sana kirjabloggaamisen ja teatteribloggaamisen eroista. Tämä on siis ensimmäinen teatteribloggaukseni, ja toivon saavani tehdyksi näitä jatkossakin; näytelmähän on myös kirjallisuuden laji ja inspiroi kokijaansa hyvin samoilla tavoin kuin kirjan lukeminen. Myös näytelmissä olen havainnut innoittuvani kokeellisemmasta ja yllätyksiä tarjoavasta kerronnasta samalla tavoin kuin kirjallisuuden lukijana. Erona kirjasta bloggaamiseen oli tietysti se, että kun elämys oli takana, siihen ei voi palata enää selailemaan, vaan omat tuntemukset on kaivettava bloggaamista aloittaessa muistista. Joitakin muistiinpanoja sain nyt tehtyä vihkoon näytelmän aluksi, mutta en viitsinyt paljoa kirjoittaa sokkona ja totesin, että jotakin olennaista menee varmasti myös ohi, jos keskityn muistiinpanojen tekoon. Annoin siis fiilisten ja heränneiden ajatusten tulla lähinnä ulkomuistista (jonkin verran selasin myös käsiohjelmaa sekä teatteriryhmän haastatteluja) ja varsin kattavaksi postaus näyttäisi lopulta venyneen!

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kaksi Keltaisen kirjaston helmeä: Esittäjä ja Pitkän päivän ilta

Tässä yhdistelmäbloggauksessa on kaksi vähän vanhempaa, erilaista ja hienoa teosta Tammen Keltaisesta kirjastosta. Molemmat on suomeksi kääntänyt Helene Bützow.


Don DeLillo - Esittäjä (Tammi 2001), alkuteos The Body Artist (2001).

"Ruumiinharjoitus teki kaiken läpinäkyväksi. Hän näki ja ajatteli kirkkaasti, mikä saattoi merkitä sitäkin että nähtävää oli vähän eikä ajateltavaakaan liiemmälti. Mutta ehkä ne ulottuivat syvemmälle, asennot joihin hän asettui ja joissa hän pysytteli pitkään, liioitellut kierrot, käärmeen muodot ja kukkataivutukset, järjestelmällisen hengityksen hurskaat jaksot, elämä jota elettiin peruuttamattomasti puhtaana hengityksenä. Hengitä, huohota, hauko henkeä."
Don DeLillolta en ollut aiemmin lukenut mitään, ja olin kuullut kirjailijasta hurmioitunutta hehkuttamista niin paljon, että kirjaston kappale Esittäjästä lojui kotona pöydällä lopulta neljä uusimiskertaa. Viimein kuitenkin DeLillon uuden suomennoksen ilmestyminen ja kirjailijan tuleminen yleisesti puheeksi sai tarttumaan tähän kiehtovaan pienoisromaaniin. Minun on nyt jälkikäteen hankala kuvata kokemustani, saada sitä enää kiinni. Joudun ponnistelemaan, kun mietin, mitä teoksessa tapahtui. Vahvimmin siitä jäi mieleen tunnelma, ja sitä on hankala kuvata. Sanallistamisen vaikeudesta huolimatta teos oli mielestäni hieno.

Kirjassa taiteilija, oman kehonsa ympärille esityksensä rakentava Lauren Hartke on päähenkilönä, jonka tajuntaan ja havaintoihin pureudutaan kaikkitietävän kertojan kautta. Teoksen suomennoksen nimeä pidän hieman epäonnistuneena, koska se ei sano yhtään mitään, ja mielessäni käytän kirjasta englanninkielistä nimeä The Body Artist. Ymmärrän, että se on ollut hankala kääntää oikean kuuloisesti (kehotaiteilija?) mutta silti. Joka tapauksessa; Laurenin puoliso Rey, häntä noin kolmekymmentä vuotta vanhempi elokuvaohjaaja, päättää päivänsä ampumalla itsensä ex-vaimonsa asunnossa. Tämä luonnollisesti syöksee Laurenin suruun, jota hän käsittelee elämällä hänen ja Reyn vuokratalossa meren rannassa, yrittäen päästä kiinni ajan ja maailman kulkuun ja tekemällä ruumiillisia harjoituksiaan. Todellisuus tuntuu järkähtävän hieman paikoiltaan, kun Lauren kohtaa talossa oudon hahmon, jonka hän nimeää Tuttleksi. Tämä on ilmeisesti elänyt talon kätköissä, ja Lauren huomaa Tuttlen toistavan kuulemiaan asioita, myös kuolleen Reyn puhetta, josta Lauren saa pakkomielteen. Kuka tai mikä Tuttle lopulta on? Suomalaisille lukijoille teoksessa on sekin mielenkiintoisuus, että Lauren katselee Suomen Kotkasta webkamerakuvaa, jossa autot kulkevat maantietä.
"Öisin hän seisoi Tuttlen huoneen ovella ja katsoi kun se nukkui. Hän oli siinä tunnin ja meni sitten katsomaan on-line-kuvaa autoista jotka ilmestyivät kaksikaistaiselle maantielle Suomen Kotkan ulkopuolella, katsoi niitä kunnes pystyi itsekin nukahtamaan, pohjoisen valon vihdoin sarastaessa."
The Body Artistin kieltä on kuvattu runolliseksi (mitä se sitten tarkoittaakaan, kuvaus toki on runsasta, yksityiskohtaista ja sanavarastoltaan rikasta) ja suggestiiviseksi. Jälkimmäinen määre ainakin pitää paikkansa ja kuvaa hyvin myös kirjan tunnelmaa. Siihen uppoutuu, siinä on jotakin kummaa ja tavoittamatonta. Helene Bützowin suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta ja välittää varmasti juuri sen, mitä kirjailijakin on tavoitellut. Tämä teos voisi ansaita uuden lukukerrankin joskus.

Esittäjä blogeissa: Reader, why did I marry him


Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (Tammi 1990), alkuteos The Remains of the Day (1989).

"Asiaan sisältyi näet useita eri näkökohtia, jotka minun oli selvitettävä itselleni ennen jatkotoimenpiteitä. Esimerkiksi kysymys kuluista. Vaikka otettaisiinkin huomioon työnantajani jalomielinen tarjous "maksaa bensat", tuollaisen matkan kustannukset voivat kohota merkittäviin summiin kun laskee mukaan majoituksen, ateriat ja välipalat joita matkan varrella saattaa tulla nauttineeksi. Toisaalta minun oli pohdittava, millainen vaatetus olisi tuollaiselle matkalle sovelias, ja maksoiko vaivan sijoittaa rahaa uuteen vaateparteen."
Tuoreelta Nobel-palkitulta Kazuo Ishiguroltakaan en ollut lukenut muuta ennen kuin tartuin Booker-palkinnon 1989 saaneeseen Pitkän päivän iltaan. Ja voi, mikä kirja! Ishiguron Nobelin yhteydessä todettiin hänen olevan suuri romaanikirjailija, ja nyt ymmärrän täysin. Teos kertoo ikääntyvästä hovimestari Stevensistä vuonna 1956, jolloin hän oli elänyt muutaman vuoden uuden, amerikkalaisen isäntänsä palveluksessa. Teoksen ulkoinen juoni koostuu minäkertoja Stevensin tekemästä matkasta hänen saatuaan työnantajaltaan muutaman vapaapäivän. Stevens matkustaa tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia, ja samalla hän kertoo menneestä työurastaan lordi Darlingtonin palveluksessa, itsestään ja arvostuksistaan sekä maailman muutoksesta, joka hänen ympärillään on tapahtunut.

Ishiguro on vahvalla ja järkähtämättömällä taidolla (jollaista Nobel-palkitulta pitäisi tietysti voida odottaakin) luonut Stevensille kielen ja kerrontatavan, jotka tekevät hänestä hahmona erittäin tarkan, elävän, mieleenjäävän ja jopa rakastettavan. Olen viime aikoina ollut sitä mieltä, että hahmoihin hullaantumisen ei pitäisi olla kirjallisuuden lukemisen tavoitteena enää teini-iän jälkeen, mutta Stevens saa kyllä välittämään itsestään todella. Kuten yllä olevasta tekstinäytteestä voi päätellä, hänen puhetapansa tavoittelee arvokkuutta, jota Stevens pitää muutoinkin ylimpänä ohjenuorana hovimestarina toimimisessaan. Hänelle tuo ammattirooli määrittelee kaiken olemisen, se ei ole erotettavissa hänen vapaa-ajastaan. Kun kirjaa lukee eteenpäin, paljastuu, että Stevens kuuluu ihmisten mielissä vanhaan maailmaan - kaikki ihastelevat sitä, miten hieno ja arvokaskäytöksinen mies on kyseessä, mutta silti hänen aikansa on ohi. Suuri merkitys on ollut sodan vaikutuksilla brittiläiseen yhteiskuntaan. Stevens on pitänyt tärkeänä myös ehdotonta omistautumista isännälleen, ja lordi Darlingtonia hän on pitänyt erehtymättömänä, mutta matkan edetessä selviää, miten lordi on luottanut tahoihin, joihin luottamista ei aivan voi pitää sopivana arvostelukykyiselle henkilölle... Myös Stevensin ja taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin suhde, jota Stevens itse kovasti kutsuu pelkäksi työsuhteeksi, saa syvyyttä, ja lopulta heidän tarinastaan muodostuu se teoksen traagisin puoli. En selvinnyt nenäliinoitta.
"Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella. Toisin sanoen olen pyrkinyt täydentämään ammatillisia valmiuksiani tuolla nimenomaisella taidolla täyttääkseni kaikki herra Faradayn leikinlaskuun kohdistuvat odotukset."
Oli vaikuttavaa seurata, minkälaisilla kielellisillä keinoilla Ishiguro hienovaraisesti on rakentanut päähenkilönsä sisäisen maailman. Erityinen elementti kielessä on lainausmerkkien käyttö, joka saa repeämään nauruun monta kertaa - kirja on yleisesti todella hauska, ja ajoittain naurahtelee melkein joka sivulla Stevensin tasapainoillessa arvokkuutensa säilyttämisen kanssa tukalissa tilanteissa. Romaanissa on tähän liittyen myös riipaisevia hetkiä, kun hovimestari yrittää selviytyä työtehtävistään kunnialla, vaikka kokee suuria henkilökohtaisia menetyksiä ja surua. Stevensille nämä ovat hetkiä, jotka määrittelevät suuruuden hovimestarina. Surullista on myös huomata, miten Stevens havaitsee tarinan edetessä ihanteidensa johdattaneen hänet elämässä tiettyyn suuntaan, ja mitä hän huomaa menettäneensä seurattuaan sitä. Tämän näyttäminen puolestaan on asia, joka tekee Pitkän päivän illasta suuren romaanin. Helene Bützow kertoi Helsingin kirjamessuilla haastattelussa (jota referoin täällä) kirjan suomennostyön taustoista mielenkiintoisen tarinan. Voin hyvin uskoa, että teos on vaatinut suomentajaltakin tietynlaisen mielentilan, lähtökohdan josta sukeltaa Stevensin maailmaan. Lopputulos on joka tapauksessa suomennoksenkin osalta todella hieno. Tämä jää varmasti mielen kerroksiin elämään.

Pitkän päivän ilta blogeissa: Kirjapolkuni, Lukuisa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa

Tässä lyhyt postaus kahdesta syksyn novellikokoelmasta, jotka minun piti jo palauttaa kirjastoon koska niistä oli varauksia (mikä on tietysti positiivista että ihmisiä nämä kirjat kiinnostavat), joten en pysty niistä kertomaan yhtä kattavasti kuin yleensä, koska niteet eivät enää ole käsissäni! Siispä tämä jää nyt muistinvaraiseksi bloggaamiseksi ilman esim. sitaatteja, mutta haluan nämä kirjat tuoda blogissani esiin, koska ne olivat hyviä ja tahdon tukea novelleja – erityisesti niiden kääntäminen on hieno kulttuuriteko aina.


Zinaida Lindén – Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017), alkuteos Valenciana (2016). Suomeksi kääntänyt Jaana Nikula.

Zinaida Lindénin teosta Rakkaus kolmeen appelsiiniin luin matkakirjana kun rantalomailin lokakuussa, ja se toimi juuri siinä hetkessä mainiosti. Kirjan novellit nimittäin sijoittuvat eri maihin ja kulttuureihin, niissä tehdään matkoja toiselle puolelle maapalloa ja siirrytään myös kulttuuristen rajojen yli, mikä ei useinkaan ole yksinkertaista.

Eniten mieleeni jäi lopulta kirjan alkukielisen version niminovelli, jossa suomalaismies perheineen on matkustanut filippiiniläisen vaimonsa sukulaisten luokse Japaniin. Novellin tapahtumia katsotaan vaimon silmin. Mies ja hänen sisarensa tuntevat olonsa epämukaviksi erilaisessa kulttuurissa, ja matka pitkittyy suunnitellusta paljon, kun tuhkapilvi sulkee Pohjois-Euroopan ilmatilan. Lopulta vaimon sisaren mies yllättäen löytää yhteyden sulkeutuneeseen, hieman surkimusmaisen kuvan itsestään antaneeseen suomalaismieheen, ja he innostuvat yhdessä lähtemään ulos mm. laulamaan karaokea. Islannin tulivuorenpurkauksesta joitakin vuosia sitten syntynyttä, lentoliikenteen laajalti pysäyttänyttä tuhkapilveä käytetään kokoelmassa toisaallakin. Sen symbolinen lataus nykymaailmassa onkin merkittävä, joten ei ihme että kaunokirjailijat meillä ovat siihen tarttuneet.

Lindénin teos on siitä harvinainen, että se on pääpiirteissään hyvän mielen novellikokoelma – usein novellien ominaispiirteisiin kuuluviksi määritellyt uhan ja jopa kauhun tunteet eivät näissä kertomuksissa pääse ahdistamaan lukijaa juuri lainkaan. Vaikka aiheet ovat välillä raskaasti painavia (masennuksesta kuolemansairauteen), niiden käsittelytapa on lempeä. Venäläissyntyinen ja suomenruotsalainen Lindén on kirjoittanut useita, palkintojakin saaneita kaunokirjallisia teoksia. Myös kirjan kielessä näkyy kokeneen tekijän varmuus ja lukijan valppaana pitävä elävyys.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin muissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kosminen K, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kieltenopen kotiblogi, Raijan kirjareppu


Hilary Mantel – Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017), alkuteos The Assassination of Margaret Thatcher (2014). Suomeksi kääntänyt Kaisa Sivenius.

Hilary Mantel on tunnustettu brittikirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon tuplana kotimaansa historiaan sijoittuvista romaaneista Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Nämä meriitit varmasti siivittivät sitä, että myös tiivis novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha julkaistiin Teoksen Baabel-käännöskirjasarjassa, joka on taiteellisilta arvoiltaan hyvin korkeasti profiloitunut. En ole Mantelin romaaneja vielä lukenut, mutta ainakin novellimuodossa hänen kirjallinen taitonsa vakuutti sekä kielen että kerronnan tasoilla.

Kohua asetelmallaan Britanniassa aiheuttanut niminovelli ei lopulta ollut niin radikaali kuin olin olettanut, mutta tunnelmaltaan painostava, trillerimäinen ja iskevä se silti oli. Mieleen jäi myös novelli kirjailijan tekemästä kirjastovierailusta pienelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu tekemisiin omituisen ja hieman pelottavankin hotellihenkilökunnan kanssa. Miten aina muuten ne ovat kirjastovierailuja, joille kirjailijat kirjoittavat erikoisia tai kiusallisia tapahtumia? Olen lukenut sellaisen novellin Mantelin lisäksi aiemmin Raija Siekkiseltä, ja myös Leena Krohn tiettävästi on käyttänyt asetelmaa yhden romaaninsa alussa. Mantelin kertomuksissa maailma nyrjähtää usein absurdin, surullisen tai vaarallisen puolelle tavanomaiselta radaltaan.

Jos Lindénin novellikokoelmassa painostavan uhkaavaa tunnelmaa ei useimmiten ollut, Mantelin teoksessa sitä kyllä piisaa, mutta hän taitaa näiden tunnelmien luomisen hyvin. Kokoelman kieli on kauttaaltaan taidokasta osuvine vertauksineen, ja teoksessa on paljon yksityiskohtia, jotka hyvän novellistiikan tavoin jäävät kaihertelemaan jatkaen elämäänsä alitajunnan kerroksissa.

Margaret Thatcherin salamurha muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Mummo matkalla, Luettua elämää, Opus eka, Tuijata


Näistä novelleista kertyi novellihaaste 2:een 19 novellia lisää, joten olen lukenut haasteeseen nyt 63 novellia. Tällä kertaa en peukuta, koska tuntuu että kaipaisin kirjan käteen analysoidakseni jotakin novellia tarkemmin, mutta nyt kävi näin.