Jaakko Yli-Juonikas
– Jatkosota-extra (Siltala 2017)
"Ikeassa keltainen opasteviiva johdattaa turvallisesti läpi kaikkien osastojen, yksikään mahdollinen heräte ei jää viriämättä – – Kiertoajelulla mitään ei jätetä sattuman varaan, lavasteet kohoavat läpitunkemattomina kulkuväylän molemmin puolin, rekiretki Joulupukin maassa jonka koneisto on lainattu kummitusjunasta, hirviönuket korvattu tontuilla ja poroilla, eikä suuntavaiston herpaantumisesta huolimatta kukaan pääse eksymään – –"
Kun olin lukenut parisen viikkoa
Jaakko Yli-Juonikkaan melkein 670-sivuista romaania
Jatkosota-extra, kirjoitin Twitterissä
puuskahduksen: "
Jatkosota-extran ylittää työläydessään tämän vuoden luetuista kirjoista vain Alastalon salissa. Tämän totean luettuani kirjaa pari viikkoa ja edettyäni noin kolmanneksen. Ei se missään nimessä kehno ole, mutta haastaa todella." Sain kommentteja, joiden perusteella muut olivat intoutuneet kirjan parissa suorastaan hysteeriseen/uppoutuneeseen lukutapaan, se oli osoittautunut heille varsinaiseksi
pageturneriksi. Teki mieli raivota maailmankaikkeudelle: "miksi
kaikki muut kokevat tämän vetäväksi ja minulle tämä on taapertamista upottavassa suossa niin että saapas jää vähän väliä jumiin". Kun olin tutkiskellut itseäni noiden parin viikon ajalta, totesin, että ne olivat olleet koko syksyn stressaavimmat ja ahdistavimmat viikot
– olin tämän ohelle ottanut luettavaksi pitkästä aikaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta, jotta maailmassa tuntuisi olevan myös jotakin selkeää ja toiveikasta. Päädyin siis vahvasti siihen näkemykseen, että vika oli lukemisajankohtani ongelmallisuudessa enemmän kuin kirjassa. Ja tuon ensimmäisen kolmanneksen jälkeen se lähtikin vetämään. Ehkä avautuminen aiheesta auttoi? Tai sitten se, että vietin kirjan parissa pidempiä pätkiä kuin aikaisemmin. Eräs kirjan lukija kommentoi, että sen parissa pysymistä edesauttoi juuri lukeminen pitkään kerralla, ja tauon jälkeen aloittaminen oli ollut hankalaa. Se oli varmasti muodostunut ongelmaksi minulle
– luin alkuun kirjaa pienissä pätkissä ja välillä muuta.
"Yhä voimakkaampi ahdistus, nytkähtävä kiihdytys, jyrinä ja pneumatiikka retuuttivat Mikaa kun hän kantoi rinkkaa käytävältä vapaalle paikalle. Vaikka tahmea inertia varmisti, että hän pysyisi takertuneena kartalla ainakin alkumatkan, se ei tuntunut yhtään eksymisunia mukavammalta. Harhauduitpa painajaisessa tuntemattomaan paikkaan tai takerruitpa seittiin joka tekee liikkumisesta toivottoman raskasta, tunne on sama, syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Vaikka söisit kuormasta, se ei kevene. Voit vain raahautua eteenpäin verisin polvin ja repeytynein kynsin."
Jaakko Yli-Juonikas on tuttu nimi varsinkin niille suomalaiselle lukijoille, jotka ovat vähänkin kiinnostuneista kokeilevasta proosasta. En ollut ennen tätä lukenut häneltä mitään, mutta hyllyssäni on jo hyvän aikaa odotellut hänen romaaninsa
Neuromaani, joka on kotimaisen kokeellisen kirjallisuuden kulttiteos. Kun teos on omassa hyllyssä, sen kanssa helposti päätyy odottelemaan "sopivaa hetkeä", ja kävikin niin, että tulin varanneeksi tuoreen
Jatkosota-extran kirjastosta syksyllä
– tein sen jonkin verran ennen Finlandia-ehdokasjulkistusta, joten en joutunut odottamaan kuukausikaupalla. Heti kun kirjan otti käteensä, kävi selväksi, että se on jo esineenä merkittävä. Teosta on kuvitettu niin, että sen avonainen kylki muodostaa kuvan savuavasta eduskuntatalon pätkästä. Vahva kuvallisuus täydentää tekstuaalista maailmaa koko kirjan ajan, ja graafisessa puolessa on ollut varmasti valtava työ (graafisesta suunnittelusta ovat vastanneet Markus Pyörälä ja Jaakko Yli-Juonikas, graafisesta toteutuksesta ja taitosta Markus Pyörälä). Vaikka en ollut aiemmin tutustunut Yli-Juonikkaan kirjoihin, olin kiinnostuneena lukenut hänen haastatteluitaan ja kirjoituksiaan mm. ITE-kirjallisuudesta. Erittäin monipuolinen lukeneisuus välittyy myös Yli-Juonikkaan kaunokirjallisesta tekstistä, joka toteuttaa romaanissa monenlaista poetiikkaa. Perinteisen proosa-asettelun lisäksi kirja sisältää mm. blogitekstiä, somepostauksia, uutisartikkeleita, raportteja, verkkolehden sivuja, verkon pimeämpien osioiden keskusteluja, mielipidekirjoituksia ja loppuhuipennuksena partituurin! Kirjailija hallitsee eri tyylilajinsa suvereenisti. Kuten twiitissäni totesin, lukijaa haastetaan jatkuvasti, mikä ainakin minulle teki sisäistämisen lyhyissä pätkissä lukemalla vaikeaksi. Sen lisäksi, että tyylilajeja vaihdellaan, Yli-Juonikas käyttää kieltä rikkaasti ja luo jatkuvasti uudissanoja erilaisista sanayhdistelmistä. Tutuksi tulevat mm. satiirisesti käytetyt
pakoloinen ja
raiskauskulttuurimarxismi sekä valtiosta puhuminen
syvävaltiona. Yllättävästä kielenkäytöstä nousee kirjassa usein myös huumoria.
"Yhtäkkiä maitohappoa kuohui ja lainehti järjenvastaisesti kaikkialla. Se pakahdutti reisilihakset, teki potkimisen mahdottomaksi. Oli jarrutettava, nojattava kädet polviin, huohotettava, sylkäistävä. Odottamaton voimien menetys. Ei tietenkään energiajuomaa mukana. Jumalauta. Oliko tosiaan nöyrryttävä pyytämään juotavaa roller derby -harrastajilta? Miksi tässä aina kävi näin? Sumea katse kohosi syrjäkarein kentän suuntaan, osui lähimpänä seisovan tummahipiäisen rodullistetun roller derby -naisoletetun silmiin."
Juonen kuljetus ei ole
Jatkosota-extrassa olennainen asia, joten sen kanssa luovutin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja keskityin siihen, mitä kerrontatyylit ja lausetasolla tapahtuvat asiat minulle kirjassa sanoivat. Tällainen lukutapa on minulle muutenkin luontevin. Kirjan tyyliä on kuvattu abdurdiksi poliittiseksi satiiriksi, mikä minusta kuvaa sitä hyvin. Tarinan asetelmasta todettakoon, että tapahtumat kuvaavat perussuomalaisten nousua, ja päähenkilöksi on nostettu kuvitteellinen eduskunta-avustaja Mika Kingelin, jonka tekemisten kautta poliittisia meininkejä usein seurataan. Kirjassa on hyvin paljon myös sivuhenkilöitä, joista jotkut ovat mukana vain käväisemässä, joitakin seurataan näkökulmahenkilöinä pidempäänkin. Nimien käyttäminen on toteutettu vahva pilke silmäkulmassa, ja osa nimistä on politiikasta tuttuja, osa väänneltyjä ja jotkut esiintyvät eri asiayhteydessä kuin reaalimaailmassa. Intertekstuaalisia viittauksia on runsaasti, ja ovelaa on, että jotkin teoksessa olevat alaviitteet ovat nähtävästi oikeita teoksia, toiset taas fiktiivisiä. Paljon viittauksia meni varmasti ohi, mutta joistakin sain kiinni
– esimerkiksi Harald Birger Olauseniin (joka nimikirjaimet muodostavat hauskasti lyhenteen HBO) liittyvä kohta olisi tullut varmasti ohitettua olankohautuksella, ellen olisi sattunut henkilöön ja hänen tuotantoonsa törmäämään työurallani. Arvostin myös
Marttyyrit-elokuvan mainintaa, sillä se on kauheudessaan mutta hienosti toteutettuna jäänyt alitajuntaani pyörimään erityisen sitkeästi. Päästyäni ns. vauhtiin kirjan lukemisessa sain paremmin kiinni myös tapahtumien kulusta, ja loppupuoliskolle sijoittuvat mielestäni teoksen hillittömimmät kohtaukset, kuten yllä siteerattu roller derby -harrastajien kohtaaminen ja aivan hulvaton kirjamessukuvaus, jota Yli-Juonikas luki ääneen Turussa kirjamessujen "tekstiretriitti"-ohjelmassa huvittaen yleisöään, ja pokassa oli pitelemistä tekijällä itselläänkin. Kohtaus nauratti kovasti edelleen myös luettuna.
"Minä olen nähnyt elämäniloisten koululaisten ilmeet, kun niiden kouraan mobiililaitteen tilalle tuputetaan väkisin jokin romaani, novellikokoelma tai runoteos. Inhon leyhähdys kirjan auetessa, kun onneton kusinen surkeus pöllähtää naamalle. Näkee miten tytöt ja pojat vain malttamatta odottavat välituntia päästäkseen vessaan desinfioimaan kätensä, huuhtomaan kirjapainotuotteen tahmaiset myrkylliset kusi-itiöt sormistaan."
Loppujen lopuksi kirja oli luettu ja katsoin sen keltamustaa, yksityiskohtaisesti kuvioitua takakantta, jonka keskellä on vain teksti
Syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Olin tyytyväinen. En siitä, että kirja viimeinkin loppui, vaikka tiiliskiviä yleensä karttelevalle lopun saavuttamisessa olikin tällä kertaa mukana helpotuksen elementti, kuin pitkän työurakan päätteeksi. Olin tyytyväinen, että tulin kokeneeksi tämän kirjan, heittelehtineeksi sen mukana ja rypistelleeksi otsaani yrittäessäni käsittää tai todetessani, etten käsitä, mutta jatketaan eteenpäin.
Jatkosota-extra nauratti, ahdisti ja sai vaikuttuneeksi tekijänsä kirjallisten kykyjen monipuolisuudesta. Vaikka minulla oli kirjan ja sen laajuuden kanssa myös ongelmani, olen iloinen siitä, että Suomessa julkaistaan tällaista kirjallisuutta ja ollaan valmiita tekemään epäilemättä massiivinen määrä tausta-, kirjoitus- ja toimitustyötä, jotta lopputulokseksi tulee näin perusteellisesti toteutettuja teoksia.
Arvosteluja:
ESS,
Kirjavinkit,
Aamulehti,
HS
