keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Slam-runot 9.1.2018

Eilen olin parin kuukauden tauon jälkeen lavalla esittämässä runoa. Tenho Poetry Slamin kausi 2018 on käynnistynyt, ja tämän vuoden ensimmäisissä kisailuissa meno oli tuttuun tapaan arvaamattomuudellaan riemastuttavaa. Tuli sellainen olo, että taso on nyt kyllä kova, ja mukana oli vaikuttavan hyviä kirjoittajia. Siksikin oli mukavaa päästä nyt ensimmäistä kertaa toiselle kierrokselle slamissa, eli selvisin 15 kisailijan joukosta seitsemän semifinaalikierrokselle päässeen joukkoon. Kolmannelle kierrokselle ei ollut enää asiaa, mutta jatkoon pääsystä ylipäätään tuli hieno fiilis, vaikka slamissa pääasia onkin yleisessä meiningissä, lavarunouden tunnelmoinnissa ja itsensä haastamisessa.

Nyt siis julkaisen tekstinä luettavaksi kaksi eilen esitettyä runoa. Ensimmäisen kierroksen runo on blogin lukijoille jo tuttu, mutta runon uutta versiota on editoitu tavalla, joka minusta tuo siihen paljon lisää sisäistettävää. Toinen on aivan uusi. Tyyliltään ja tunnelmaltaan nämä kaksi ovat melko erilaisia.

_________________________________________

Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
ja mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
linkitetyn tiedon verkossani
punottuna niin tiukaksi
ettei läpi pääse kukaan

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
Mutta sisäiset
sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten
yksityisten
asiantilojen
avaruudessa
Voit kuvitella sen tyhjäksi
mutta et minua
ilman avaruuttani

Tietovirtamme pato
algoritmikohina
ja minä oliona avaruudessa
Kuuletteko
Lähetän heikkoa signaaliani

kunpa    tahtoisit    tuntea    minut

____________________________

Palasin
mutta malttini ei taltu
koska joessa virtaus
on pitelemätön
Pelkään sen hyökytulvivan
yli hengitysteideni
minusta läpi

Pihapuissa linnut
syöksähtelevät puihin ja alas
Puihin ja alas
Katseeni tarkentuu
Linnut näyttävät jotenkin
vääristyneiltä
ja ohikulkevalla kissalla
silmissään viisto katse

Näen ettei joillain linnuista
ole siipiä
Osalla ei pyrstöjä
Toisilla ei jalkoja
En ymmärrä miten ne lentävät
löytävät tiensä
tai kävelevät
enkä sitäkään
mitä kissalla on mielessään

Näen junan valmiina lähtöön
Pyrähdän juoksuun
Jääköön kaikki
On ehdittävä kyytiin
vaikka henkeni uhalla
roikkuen ulkopuolella
jos vain pääsen täältä sinne
missä olen suojassa tulvalta
missä pelko ei lentele ympärillä
särkyneinä lintuina
ja missä ei vaani pahasilmäinen kissa

torstai 4. tammikuuta 2018

Juha Hurme - Niemi

Juha Hurme – Niemi (Teos 2017)

"Kantasuomea puhuvien ihmisten kivikautisten esivanhempien kota-asumukset oli pystytetty siten, että suuaukko osoitti etelään. Asemointi antoi kieleemme ilmansuuntien nimet etelä (edessä) ja pohjoinen (pohja). Lännestä tuotiin Niemelle pronssikaudella myös täällä aivan uudenlainen väkivaltatyökalu, miekka, jolla ei ole koskaan ollut mitään muuta käyttöarvoa kuin ihmisten vahingoittaminen ja pröystäily. Kaikki sotaan liittyvä terminologia 'jousta' ja 'nuolta' lukuun ottamatta on kielessämme germaanista lainaa, paitsi itse käsite 'sota', joka on uralilaisen kantakielen ikivanha, merkityksensä säilyttänyt termi."
Luin jostakin Finlandia-palkinnonsaajien julkistusten jälkeen kommentin, tyyliin "on se melkoinen tuo Juha Hurme, kun voitti kaunokirjallisuuden Finlandian tietokirjalla", ja kirjan luettuani voin yhtyä tähän (sävyltään ihailevaan) toteamukseen. Eli kyllä, tämä kirjabloggaus Hurmeen Niemi-teoksesta sisältää paljon kirjallisuuden lajien köydenvetoa. Jos sellainen kyllästyttää, kannattaa kääntyä 180 astetta tässä nyt. Minulla on kirjastonhoitajuudesta kumpuava tarve luokitteluun (ja kuulun vieläpä kaunokirjallisuuden asiasanastosta vastaavaan työryhmään), joten en vain pysty kuittaamaan näitä pohdintoja sivulauseessa, vaan tämä vaatii ammatillisestikin syvempää pohdiskelua! Genrerajojen sekoittuessa olen se "old man yells at cloud"-henkinen keuhkoaja niin pitkään kuin tarve vaatii! Mutta palataan asiaan, kirjallisuuteen. Tarinallinen tietokirjallisuus kasvattaa suosiotaan nykyisin, ja kaunokirjallisia keinoja käyttäviä tietokirjoja ilmestyy paljon. Välillä rajat ovat hyvinkin hämäriä, jos mietitään Helen Macdonaldin H niin kuin haukkaa tai Bea Uusman Naparetkeä. Kotimaisista tietokirjailijoista esimerkiksi Teemu Keskisarja on tunnettu siitä, että tekijän oma ääni ja tyyli näkyvät kirjoissa vahvasti. Suomen alueen historiaa maailmankaikkeuden alkulähteiltä vuoteen 1809 kertovassa Niemessä kuuluu vahvasti Juha Hurmeen luoma kirjallinen ääni. Se on kieltämättä ääni, jota perinteisessä tietokirjassa ei välttämättä hyväksyttäisi. Otetaan vaikka katkelma.
"Magnus lähti atakkiin 1348, mutta tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut osannut noudattaa ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä."
Niemessä Hurme kertoo toistuvasti naurua lukijassa herättävään tyyliinsä mielipiteitä, ottaa kantaa ja kiroaakin. Aivan näin elävää kielenkäyttöä ei todennäköisesti sulatettaisi, jos hän olisikin kustantajan tietokirjallisuusosaston toimittamana kirjoittanut kirjan "Suomen historia alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen". Eli tätä vasten voisin hyväksyä kaunokirjallisen genren tälle teokselle. Vastaavanlaista pohdintaa ei tarvinnut käydä Hurmeen edellisen teoksen Nyljetyt ajatukset kanssa, sillä siinä Aimon ja Köpin soutumatka Suomen länsirannikkoa pitkin toimi kehyskertomuksena esseemäisille kulttuuripohdinnoille, ja sen hyväksyn romaaniksi helposti. Hurme kertoi haastattelussa loppukesästä, että hän yritti tuoda vastaavan kehyskertomuksen Niemeenkin, mutta se ei vain lähtenyt, joten kirja syntyi ilman sitä. Kertojana on Hurme itse, vai onko? Yhtä hyvin teksti voi olla syntynyt jonkinlaisen Hurmeen muodostaman ulkoisen kertojaäänen kautta. Ja toisaalta, jos tätä kehitetään eteenpäin, eikö kaikki kirjallisen tekstin tuottaminen vaadi jonkinlaisen kertojaäänen valitsemisen, eikä tuo ääni ole "todellinen" siinä mielessä, että en puhuisi tätäkään asiaa samaan tapaan ystävilleni, jos juttelisimme Hurmeen kirjasta kasvotusten, vaan tämän tekstin äänenä on kirjabloggaaja-Tuomas. Mutkikasta.
"Asialla oli toinenkin, mukavampi puoli. Luterilaisuus siirsi musiikin oleellisesti lähemmäs seurakuntaa, joka oli saanut katolisessa kirkossa vain kuunnella latinankielistä laulelua. Nyt immeiset pääsivät tai joutuivat itse laulamaan omalla, ymmärrettävällä kielellään. Yleisön ja esittäjien raja haihtui; seurakuntalaisista itsestään tuli musiikin esittäjiä. Se oli kamalaa mutta omaa."
Tieteen termipankista löytyvässä määritelmässä todetaan romaanin olevan "laaja fiktiivinen proosakertomus". Hurmeen teksti muodostaa laajan kertomuksen, joka on ehdottomasti proosaa, mutta fiktiivisyys mietityttää. Samalla sivulla olevassa selitteessä siteerataan venäläistä Mihail Bahtinia, merkittävää romaaniteoreetikkoa, jonka mukaan romaani on ainoa muotoutumisvaiheessa oleva ja toistaiseksi vielä epävalmis genre. Voiko siis romaanin määritelmä nykyisin nielaista tutkittuun tietoon perustuvan teoksen, jonka kieli ylittää tietokirjalle sopivat rajat? Yhtenäisen kertomuksenhan Niemi muodostaa, mikä on jo enemmän kuin monesta (post)modernista romaaniksi luokitellusta teoksesta voi sanoa. Voi ajatella, että tämän kirjan kohdehenkilönä on itsessään Niemi, joka kehittyy omalla tavallaan ollen kiinteä osa muuta maailmaa, vaikka sijainniltaan sopivasti reunassa ja hieman eristyneenäkin, joten vaikutteet virtaavat sinne usein hitaammin kuin muualle. Silti lähes kaikki Niemellä on rakentunut vuorovaikutuksessa eri suunnissa olevien naapureiden kanssa ollen lainattua ja mukailtua heiltä. Miksi ei sama meno jatkuisi edelleenkin, ja myös tulevaisuudessa.

Myönnän, että lukemistani Hurmeen teoksista pidin Niemeä enemmän Nyljetyistä ajatuksista, jonka hankin pian kirjastolainan lukemisen jälkeen omaan hyllyyni tutkittavaksi, hakuteokseksi ja ihan vain uudelleen lukemisen nautinnoksi. Niemi on erittäin sivistynyt, oivalluksia tarjoava ja monissa kohdin viihdyttäväkin teos (en ikinä väheksy sitä, että kirja tarjoaa hilpeää naurua), ja kirjan luettuaan sisäistää sen, miten vahvasti olemme osa maailmaa, joka virtaa meissä moniaalta kurottavina puroina silloinkin kun kuvittelemme olevamme huomattavan yksilöllisiä. Ylpeitä ja iloisia tästä Niemestä saamme silti olla, ja erityisesti kalevalaiseen runomittaan kannattaa suhtautua suurella lämmöllä!

Muita kirjabloggauksia, kritiikkejä ja kaikenlaisia juttuja kirjasta löytää googlaamalla varmasti suunnilleen Agricolan epäjumalaluettelon verran, joten tällä kertaa en linkittele.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa – Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017), alkuteos Islandil ei ole liblikaid (2013). Suomeksi kääntänyt Outi Hytönen.

"...pidän sinun kädestäsi kiinni, enkä kysy, miten kauas on vielä mentävä, kätesi käteni ympärillä, paljas lämmin käsi lapasen suojaaman kylmän käteni ympärillä, me lähdemme. Tärkeintä on, ettei pelkää."
Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia hurmasi minut ylläolevan sitaatin tullessa vastaan jo sivulla 14, joka on kirjan kolmas varsinainen tekstisivu. Hyvin nopeasti siis iski hurmio. Jokin kolahti minuun niin, että jouduin laskemaan kirjan hetkeksi syliin bussin penkillä, jolla istuin sitä lukiessani, ja piti ajatella, ja luin tuota pätkää yhä uudestaan. Se voisi olla proosarunoa, runokatkelma romaanissa. Se on kirjan sivulla itsekseen, ei ole varmaa mihin se yhdistyy, mutta mielessään sen voi liittää moneen, kukin haluamaansa. Seuraavalla sivulla kirjan tarina varsinaisesti alkaa, perinteisempänä kerrontana. Tällaiseen vaihteluun kiteytyy paljon kirjan ominaispiirteitä, sen viehätystä.

Kaldmaa on tunnettu kotimaassaan kirjailijana, kääntäjänä, kriitikkona ja Viron PENin puheenjohtajana. Olen itsekin kuullut hänen lausuvan runoaan Helsingin kirjamessuilla suomen kielellä, sitä oli hauska kuunnella! Ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan Kaldmaa on käyttänyt monipuolisia ja tavallisuudesta poikkeavia keinoja erityisesti typografian osalta. Rivi riviltä etenevän proosatekstin lisäksi teksti kulkee välillä runon säkeinä, aukeaman laidasta laitaan, ympyröitä muodostaen ja joskus yhtä sanaa toistamaan jääden. Teoksen kielessä kuuluu muutenkin runo.
"Aurinko on jo päiväkausia ollut ihmisiä varhaisempi ja kun Gudrun astuu aamulla ulos talosta – hän on illalla raahannut nukkumatarpeet luolasta taloon –, ottaa hänet vastaan valtameren suolainen sillintuoksu. Hän hengittää monta kertaa syvään, täyttää keuhkot viimeistä soppea myöten valtamerellä, sulkee silmänsä ja päästää sisäänsä uuden äärettömyyden. Meren kaikkialle ulottuvan rajattomuuden."
Maaginen Islannin saari on kirjassa melkeinpä yksi henkilöistä, kuten myös valtameri, joka vaikuttaa kaikkeen saaren eläjissä. Romaanin tarina on sukusaaga, jossa on paljon myyttisiä elementtejä. On pariskunta josta kaikki alkaa, miestään Jónsia vuosia meriltä odottava Gudrun-vaimo Odysseian Penelopen tapaan, ja Penelopen tarinakin astuu mukaan äkkiä keskellä kirjaa, mutta vain hetkeksi, sitten palataan taas Islantiin Gudrunin ja Jónsin jälkipolvien edesottamuksiin. Taivaaseenastumista muistuttava suureen valoon katoaminenkin koetaan, ja mieleen tulee raamatullisten viittausten lisäksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Maaginen realismi elää myös kirjan sivuilla, kun hahmoihin kuuluu esimerkiksi vanha ja viisas Raudhollin Ragnhildur, joka elää aina vaan, vaikka sukupolvet ympärillä vaihtuvat toisiksi. Lopulta sukupolvien ketjussa päästään nykymaailmaan ja Elinaan, joka on asunut aina poissa saarelta ja huomaa äkkiä olevansa sukunsa viimeinen. Hän palaa Islantiin suvun talolle ja muistaa, että on alun perin nimeltään Elín. Jokin vetää häntä raudan luo, minne vain hän meneekin, tuntee hän ilmassa leijuvan raudan henkäyksen.

Islannissa ei ole perhosia on komea romaani, kiehtova saaga karun kauniilta saarelta valtameren sylistä. Sitä on helppo verrata Marianna Kurton viime syksynä ilmestyneeseen Tristania-romaaniin, jossa oltiin myös saarella, ja runoja aikaisemmin julkaisseen kirjailijan teoksen kielessä oli myös runon rytmiä ja kuvakielisyyttä. Kaldmaan romaani tuo runon kuitenkin vielä vahvemmin osaksi kerrontaa, kokeilee leikitellen typografialla, eivätkä ratkaisut useimmiten edes yritä selittää itseään. Sanat vain kelluvat saarella puhaltavassa tuulessa ja valtameren aallokoissa. Fabriikki Kustannus tekee jatkuvasti kulttuuritekoja suomentamalla kiinnostavaa ja laadukasta, isompien kustantajien käännöksiä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta, ja monta muutakin Fabriikin julkaisuista on jo lukulistallani. Pari teosta (Deborah Levyn Uiden kotiin ja Saša Stanišićin Ennen juhlaa) odottelee myös omasta hyllyssä. Oli ilo saada lukea tällainen hieno ja rohkeasti kokeileva, eteläisessä naapurissamme kirjoitettu romaani hyvänä suomennoksena. Virolaista kirjallisuuttakaan kun ei meillä liikaa käännetä.

Muissa blogeissa: Lumiomena, Marissa Mehr, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla

lauantai 30. joulukuuta 2017

Runohaasteen (#runo100) koontia

Tänä vuonna kirjabloggaajia on kannustanut runon pariin erityisesti Omppu, joka aloitti loppiaisena blogissaan #runo100-haasteen (linkki koontisivulle). Itsekin uskaltauduin haasteen myötä bloggaamaan runoista entistä enemmän, ja kynnys on madaltunut paljon, vaikka vieläkin se on olemassa – päänsisäisistä blokeista vaatii paljon päästä yli. Se ajatus, että runot vaativat tulkintaa, jonka on oltava tietynlainen ja oikea, istuu ihmeen tiukassa. Mutta yritän päästä siitä eteenpäin. Hölmöintä koko hommassa on, että kirjoitan itsekin runoja ja tiedän, että niiden olemukseen kuuluu monitasoisuus ja useammalla tavalla luettavissa oleminen.

Runovuottani onkin värittänyt paljon oma kirjoittaminen ja sen muuttuminen tavoitteellisemmaksi. Olen osallistunut kolme kertaa poetry slam -kisailuun ja julkaissut esitettyjä runoja myös blogissa. Muitakin runoja olen päästänyt maailmalle, niitä löytyy blogista hieman ironisella tunnisteella "runotaijotain". Sen klikkaaminen on omalla vastuulla, varsinkin ne aikaisemmat sillä postatut tekeleet ovat melko kiusallisia ja harkitsen niiden poistamista... Osaa niistä teksteistä on kehitetty eteenpäin editoimalla ja ne ovat edelleen mukana kokoelmakäsikirjoituksessa, jota olen viime aikoina rakennellut valmiiksi. Viimeksi tänään olen selannut sitä läpi, viilaillut ja miettinyt, että mitähän...

Pääasia haasteessa ovat kuitenkin olleet luetut ja postatut runokokoelmat. Listaan nyt kaikki tänä vuonna haasteen aikana lukemani, ja linkkeinä ovat ne, jotka ovat selvinneet blogiini asti. Kaikista en ole osannut vielä kirjoittaa, mutta voi olla, että niistäkin on bloggauksia tulossa lähiaikoina.

Gunnar Björling: Auringonvihreä
Mikael Brygger: Tuuliatlas
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän
Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen
Eeva Kilpi: Animalia
Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret
Maria Matinmikko: Värit
Aura Nurmi: Villieläimiä
Aki Salmela: Hiekkapäiväkirja
Timo Salo: Mutta ennen muuta
Eino Santanen: Yleisö
Saila Susiluoto: Ariadne
Saila Susiluoto: Siivekkäät ja hännäkkäät
Pauli Tapio: Varpuset ja aika
Henriikka Tavi: Esim. Esa
Sirkka Turkka: Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Yhteensä 16 luettua kokoelmaa, niistä 11 blogattua. Näiden lisäksi olen selaillut useita runokokoelmia osittain mm. työhön liittyen, mutta ne eivät ole tulleet luetuiksi kokonaan.

Omppu on julkaisemassa uuden runohaasteen ensi vuodelle, odotan mielenkiinnolla!

Laura Gustafsson - Pohja

Laura Gustafsson – Pohja (Into 2017)

"Olen susi joka kokeilee koiran elämää. Kannan kilisevää kaulapantaa ja konttaan. Kahleet kolahtelevat lankkulattiaan. Minusta putoavat pois käytöstavat, itsetietoisuus ja pelko. Vain vaisto jää. En voi ajatella muuta kuin sitä, mikä tapahtuu. Enkä ajattele sitäkään."
Ruumiillisuudesta kaunokirjallisuudessa on puhuttu viime aikoina melko paljon. Aihetta onkin käsitelty kiinnostavasti, ja sen on ottanut avattavaksi myös Laura Gustafsson uudessa romaanissaan Pohja, jossa kirjailija avaa ruumiin myös konkreettisesti, eri fontilla painetuissa pätkissä: "Kallo avattu. Toksiset fantasiat kasvaneet kiinni aivokudokseen. Pitkälle edennyt puoliautomatisoitunut itsetuhomekanismi, aktiivinen. Melankolinen kysta vasemmassa aivolohkossa, lähetetty laboratorioon." Teos on siis autofiktiivinen. Gustafsson kertoo alkusanoissa: "Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa." Itsensä likoon laittaminen on kannattanut myös kirjallisesti, sillä Pohja on erittäin vaikuttava ja vahvalla osaamisella kirjoitettu teos.
"Olen ahdistunut, koska kuvittelen että ihmiselämän mielekkyys perustuu suunnitelmiin ja tavoitteisiin. Kuvittelen muiden tekevän työtä saavuttaakseen pitkän ja lyhyen aikavälin päämääriä. Kuvittelen aktiivista pyrkimystä kohti järjestystä, pois kaaoksesta. Voin olla väärässä, ja silloin ahdistukseni on tarpeetonta, koska kukaan ei pysty parempaan kuin minä paitsi kohtuuttomimmat ylisuorittajat. Joka tapauksessa ahdistukseni on turhaa, koska minä en pysty parempaan kuin minä. En pysty ylittämään itseäni, koska sehän on jo fyysisesti mahdotonta, enkä uskalla tehdä edes kuperkeikkaa."
Naisruumiillisuutta proosassa olen pohdiskellut esimerkiksi Lispector-postauksessani, mutta Gustafsson menee kirjassaan hyvin käsinkosketeltavalle (ja sitä kosketteluahan tapahtuu) tasolle. Samalla hänen kielensä on kuitenkin monin paikoin huomattavan kuvallista, aivan eri tavalla kuin kirjailijan edellisessä romaanissa Korpisoturi (josta pidin myös, enkä ole bloggaukseeni kirjasta nykyään kovin tyytyväinen, sillä olin siitä innoissani paljon enemmän kuin tekstistäni välittyy). Pohja alkaa vahvalla näyllä palavasta Korkeasaaresta, josta eläimet karkaavat paniikissa ja säntäilevät pitkin kaupunkia ajoneuvojen seassa. Aiheutuu onnettomuuksia ja ihmiset jälkiviisastelevat, etteivät edes halunneet näitä eläimiä. Helsingin kirjamessuilla Gustafsson oli Rosa Liksomin haastateltavana ja kertoi samastuneensa vahvasti tällaiseen pakenevaan eläimeen. Pohjan kuvauksista välittyy hyvin se, mitä sanoilla on vaikea edes ilmaista ja mikä ei ole helposti kuvattavissa suoralla kielenkäytöllä. Tekstissä on useita vavahduttavia kohtia, joita merkitsin tiheään lukiessani kirjaa. Naisrooleja esiteltäessä viitataan myös populaarikulttuuriin, Marilyn Monroesta Game of Thronesiin.
"Seilasin joenuomaa, joka johti pimeyden sydämeen. Perillä odotti kaikkivaltius tai mielipuolisuus. 'Ladatkaa', komensin, eikä pieninkään ääni sisälläni käskenyt pysähtymään. Minua ohjasi jännitys, ja jännitystä on siellä, missä vanhat rajat ylitetään. Valtasin maan, jossa oli vain vapautta, ei vastuuta. Syyllisyys paloi yltäni kuin Daenerys Stormbornin vaatteet."
Kirjan kuvaama naisen kasvutarina nykypäivän maailmassa on raadollinen. En koe, että siitä syyteltäisiin tahoja sormea heristellen, vaan rakenteita kritisoidaan ainakin minusta perustellusti ja juuri silloin kun on aiheellista. Kertoja pohtii myös mielenterveydellisten ongelmiensa ja vaikeuksiensa ihmissuhteissa (erityisesti miesten kanssa) juontuvan jostakin hänelle pienenä tapahtuneesta. Vaikka asiaa selvitellään, siitä ei saada täyttä varmuutta. Terapiassa varoitellaan valemuistoista. Kukaan ei voi sanoa varmasti, joten on vain yritettävä elää sen kanssa. Uskon kirjan olevan samastuttavaa luettavaa erityisesti monille mieleen liittyvien ongelmien kanssa kamppaileville. Myös syömishäiriötä ja sen taustaa Pohja kuvaa ajatuksia herättävästi. Teos on avoimuudessaan tärkeä samalla tavalla kuin syksyllä lukemani Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat. Tärkeää on myös rehellinen kuvaus niistä tilanteista, jolloin lapseen suhtautuminen ja äitiys on vaikeaa. Siinä jos jossakin on paljon tabuja murrettavaksi. Pidin siitä, että lopussa on toivon mahdollisuus ja näky, joka oli tällä kertaa kauniilla tavalla voimakas, pientä uhmaakin oli.

Laura Gustafssonin Pohja on tyylikäs autofiktio, jolle pienoisromaanin muoto sopii täydellisesti. Keskittyminen ruumiillisuuteen mahdollistaa teoksen tiiviyden verrattuna moniin muihin omaelämäkerrallisiin kirjoihin, jotka usein rönsyävät, koska tekijän on ollut pakko listata jokainen ajatuksensa ja elämänsä yksityiskohta. Tässä sitä ongelmaa ei tullut. Kirja on terävästi ajateltu ja rankkuudessaankin se on kielen osalta hienoa luettavaa. Syksyn tärkeimpiä kotimaisia romaaneja.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him?, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasta kirjaan, Marissa Mehr, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Pihin naisen elämää

lauantai 23. joulukuuta 2017

Jaakko Yli-Juonikas - Jatkosota-extra

Jaakko Yli-Juonikas – Jatkosota-extra (Siltala 2017)

"Ikeassa keltainen opasteviiva johdattaa turvallisesti läpi kaikkien osastojen, yksikään mahdollinen heräte ei jää viriämättä – – Kiertoajelulla mitään ei jätetä sattuman varaan, lavasteet kohoavat läpitunkemattomina kulkuväylän molemmin puolin, rekiretki Joulupukin maassa jonka koneisto on lainattu kummitusjunasta, hirviönuket korvattu tontuilla ja poroilla, eikä suuntavaiston herpaantumisesta huolimatta kukaan pääse eksymään – –"
Kun olin lukenut parisen viikkoa Jaakko Yli-Juonikkaan melkein 670-sivuista romaania Jatkosota-extra, kirjoitin Twitterissä puuskahduksen: "Jatkosota-extran ylittää työläydessään tämän vuoden luetuista kirjoista vain Alastalon salissa. Tämän totean luettuani kirjaa pari viikkoa ja edettyäni noin kolmanneksen. Ei se missään nimessä kehno ole, mutta haastaa todella." Sain kommentteja, joiden perusteella muut olivat intoutuneet kirjan parissa suorastaan hysteeriseen/uppoutuneeseen lukutapaan, se oli osoittautunut heille varsinaiseksi pageturneriksi. Teki mieli raivota maailmankaikkeudelle: "miksi kaikki muut kokevat tämän vetäväksi ja minulle tämä on taapertamista upottavassa suossa niin että saapas jää vähän väliä jumiin". Kun olin tutkiskellut itseäni noiden parin viikon ajalta, totesin, että ne olivat olleet koko syksyn stressaavimmat ja ahdistavimmat viikot – olin tämän ohelle ottanut luettavaksi pitkästä aikaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta, jotta maailmassa tuntuisi olevan myös jotakin selkeää ja toiveikasta. Päädyin siis vahvasti siihen näkemykseen, että vika oli lukemisajankohtani ongelmallisuudessa enemmän kuin kirjassa. Ja tuon ensimmäisen kolmanneksen jälkeen se lähtikin vetämään. Ehkä avautuminen aiheesta auttoi? Tai sitten se, että vietin kirjan parissa pidempiä pätkiä kuin aikaisemmin. Eräs kirjan lukija kommentoi, että sen parissa pysymistä edesauttoi juuri lukeminen pitkään kerralla, ja tauon jälkeen aloittaminen oli ollut hankalaa. Se oli varmasti muodostunut ongelmaksi minulle – luin alkuun kirjaa pienissä pätkissä ja välillä muuta.
 "Yhä voimakkaampi ahdistus, nytkähtävä kiihdytys, jyrinä ja pneumatiikka retuuttivat Mikaa kun hän kantoi rinkkaa käytävältä vapaalle paikalle. Vaikka tahmea inertia varmisti, että hän pysyisi takertuneena kartalla ainakin alkumatkan, se ei tuntunut yhtään eksymisunia mukavammalta. Harhauduitpa painajaisessa tuntemattomaan paikkaan tai takerruitpa seittiin joka tekee liikkumisesta toivottoman raskasta, tunne on sama, syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Vaikka söisit kuormasta, se ei kevene. Voit vain raahautua eteenpäin verisin polvin ja repeytynein kynsin."
Jaakko Yli-Juonikas on tuttu nimi varsinkin niille suomalaiselle lukijoille, jotka ovat vähänkin kiinnostuneista kokeilevasta proosasta. En ollut ennen tätä lukenut häneltä mitään, mutta hyllyssäni on jo hyvän aikaa odotellut hänen romaaninsa Neuromaani, joka on kotimaisen kokeellisen kirjallisuuden kulttiteos. Kun teos on omassa hyllyssä, sen kanssa helposti päätyy odottelemaan "sopivaa hetkeä", ja kävikin niin, että tulin varanneeksi tuoreen Jatkosota-extran kirjastosta syksyllä – tein sen jonkin verran ennen Finlandia-ehdokasjulkistusta, joten en joutunut odottamaan kuukausikaupalla. Heti kun kirjan otti käteensä, kävi selväksi, että se on jo esineenä merkittävä. Teosta on kuvitettu niin, että sen avonainen kylki muodostaa kuvan savuavasta eduskuntatalon pätkästä. Vahva kuvallisuus täydentää tekstuaalista maailmaa koko kirjan ajan, ja graafisessa puolessa on ollut varmasti valtava työ (graafisesta suunnittelusta ovat vastanneet Markus Pyörälä ja Jaakko Yli-Juonikas, graafisesta toteutuksesta ja taitosta Markus Pyörälä). Vaikka en ollut aiemmin tutustunut Yli-Juonikkaan kirjoihin, olin kiinnostuneena lukenut hänen haastatteluitaan ja kirjoituksiaan mm. ITE-kirjallisuudesta. Erittäin monipuolinen lukeneisuus välittyy myös Yli-Juonikkaan kaunokirjallisesta tekstistä, joka toteuttaa romaanissa monenlaista poetiikkaa. Perinteisen proosa-asettelun lisäksi kirja sisältää mm. blogitekstiä, somepostauksia, uutisartikkeleita, raportteja, verkkolehden sivuja, verkon pimeämpien osioiden keskusteluja, mielipidekirjoituksia ja loppuhuipennuksena partituurin! Kirjailija hallitsee eri tyylilajinsa suvereenisti. Kuten twiitissäni totesin, lukijaa haastetaan jatkuvasti, mikä ainakin minulle teki sisäistämisen lyhyissä pätkissä lukemalla vaikeaksi. Sen lisäksi, että tyylilajeja vaihdellaan, Yli-Juonikas käyttää kieltä rikkaasti ja luo jatkuvasti uudissanoja erilaisista sanayhdistelmistä. Tutuksi tulevat mm. satiirisesti käytetyt pakoloinen ja raiskauskulttuurimarxismi sekä valtiosta puhuminen syvävaltiona. Yllättävästä kielenkäytöstä nousee kirjassa usein myös huumoria.
"Yhtäkkiä maitohappoa kuohui ja lainehti järjenvastaisesti kaikkialla. Se pakahdutti reisilihakset, teki potkimisen mahdottomaksi. Oli jarrutettava, nojattava kädet polviin, huohotettava, sylkäistävä. Odottamaton voimien menetys. Ei tietenkään energiajuomaa mukana. Jumalauta. Oliko tosiaan nöyrryttävä pyytämään juotavaa roller derby -harrastajilta? Miksi tässä aina kävi näin? Sumea katse kohosi syrjäkarein kentän suuntaan, osui lähimpänä seisovan tummahipiäisen rodullistetun roller derby -naisoletetun silmiin."
Juonen kuljetus ei ole Jatkosota-extrassa olennainen asia, joten sen kanssa luovutin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja keskityin siihen, mitä kerrontatyylit ja lausetasolla tapahtuvat asiat minulle kirjassa sanoivat. Tällainen lukutapa on minulle muutenkin luontevin. Kirjan tyyliä on kuvattu abdurdiksi poliittiseksi satiiriksi, mikä minusta kuvaa sitä hyvin. Tarinan asetelmasta todettakoon, että tapahtumat kuvaavat perussuomalaisten nousua, ja päähenkilöksi on nostettu kuvitteellinen eduskunta-avustaja Mika Kingelin, jonka tekemisten kautta poliittisia meininkejä usein seurataan. Kirjassa on hyvin paljon myös sivuhenkilöitä, joista jotkut ovat mukana vain käväisemässä, joitakin seurataan näkökulmahenkilöinä pidempäänkin. Nimien käyttäminen on toteutettu vahva pilke silmäkulmassa, ja osa nimistä on politiikasta tuttuja, osa väänneltyjä ja jotkut esiintyvät eri asiayhteydessä kuin reaalimaailmassa. Intertekstuaalisia viittauksia on runsaasti, ja ovelaa on, että jotkin teoksessa olevat alaviitteet ovat nähtävästi oikeita teoksia, toiset taas fiktiivisiä. Paljon viittauksia meni varmasti ohi, mutta joistakin sain kiinni – esimerkiksi Harald Birger Olauseniin (joka nimikirjaimet muodostavat hauskasti lyhenteen HBO) liittyvä kohta olisi tullut varmasti ohitettua olankohautuksella, ellen olisi sattunut henkilöön ja hänen tuotantoonsa törmäämään työurallani. Arvostin myös Marttyyrit-elokuvan mainintaa, sillä se on kauheudessaan mutta hienosti toteutettuna jäänyt alitajuntaani pyörimään erityisen sitkeästi. Päästyäni ns. vauhtiin kirjan lukemisessa sain paremmin kiinni myös tapahtumien kulusta, ja loppupuoliskolle sijoittuvat mielestäni teoksen hillittömimmät kohtaukset, kuten yllä siteerattu roller derby -harrastajien kohtaaminen ja aivan hulvaton kirjamessukuvaus, jota Yli-Juonikas luki ääneen Turussa kirjamessujen "tekstiretriitti"-ohjelmassa huvittaen yleisöään, ja pokassa oli pitelemistä tekijällä itselläänkin. Kohtaus nauratti kovasti edelleen myös luettuna.
"Minä olen nähnyt elämäniloisten koululaisten ilmeet, kun niiden kouraan mobiililaitteen tilalle tuputetaan väkisin jokin romaani, novellikokoelma tai runoteos. Inhon leyhähdys kirjan auetessa, kun onneton kusinen surkeus pöllähtää naamalle. Näkee miten tytöt ja pojat vain malttamatta odottavat välituntia päästäkseen vessaan desinfioimaan kätensä, huuhtomaan kirjapainotuotteen tahmaiset myrkylliset kusi-itiöt sormistaan."
Loppujen lopuksi kirja oli luettu ja katsoin sen keltamustaa, yksityiskohtaisesti kuvioitua takakantta, jonka keskellä on vain teksti Syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Olin tyytyväinen. En siitä, että kirja viimeinkin loppui, vaikka tiiliskiviä yleensä karttelevalle lopun saavuttamisessa olikin tällä kertaa mukana helpotuksen elementti, kuin pitkän työurakan päätteeksi. Olin tyytyväinen, että tulin kokeneeksi tämän kirjan, heittelehtineeksi sen mukana ja rypistelleeksi otsaani yrittäessäni käsittää tai todetessani, etten käsitä, mutta jatketaan eteenpäin. Jatkosota-extra nauratti, ahdisti ja sai vaikuttuneeksi tekijänsä kirjallisten kykyjen monipuolisuudesta. Vaikka minulla oli kirjan ja sen laajuuden kanssa myös ongelmani, olen iloinen siitä, että Suomessa julkaistaan tällaista kirjallisuutta ja ollaan valmiita tekemään epäilemättä massiivinen määrä tausta-, kirjoitus- ja toimitustyötä, jotta lopputulokseksi tulee näin perusteellisesti toteutettuja teoksia.

Arvosteluja: ESS, Kirjavinkit, Aamulehti, HS

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Viime hetken lahjakirjavinkkejä jouluksi

Ovatko viime hetken lahjakirjat haussa? Olen lukenut tänä vuonna paljon uutta kotimaista ja käännettyä kirjallisuutta kaunokirjallisiin teoksiin painottuen, enkä ole postannut yhdestäkään mielestäni kehnosta kirjasta. Sellaisiin en halua enää käyttää blogatessa aikaani, vaikka se kuinka olisikin analyyttisyyden ja kirjallisuustiedon tuottamisen kannalta hedelmällistä, mutta minun kannaltani se ei ole. Bloggaamissani teoksissa on toki eroja, ja toiset ovat olleet vaikuttavampia ja kokonaisuudessaan toimivampia kuin toiset, mutta kaikissa niissä on paljon hyvää.

Eli henkilökohtaisina kirjavinkkeinäni jouluksi 2017 toimivat kaikki teokset, jotka on postattu blogiini avainsanalla "uutuudet 2017". Tätäkin vanhempia kirjoja blogissani toki esitellään vähän väliä, mutta ikävä totuus on, että kirjakaupoista ei juuri taida parin vuoden takaisiakaan kirjoja löytyä (joitakin klassikoiden uusintapainoksia lukuun ottamatta). Sen takia nämä lahjavinkit painottuvat uutuuksiin.

Listaan alle vielä linkkeinä kaikki tämän vuoden uutuuskirjabloggaukset (järjestys uusimmasta postauksesta vanhimpaan).

Pauli Tapio - Varpuset ja aika
(runokokoelma)

Angie Thomas - Viha jonka kylvät
(nuortenromaani, sopii aikuislukijoillekin)

Roberto Bolaño - Puhelinkeskusteluja
(novellikokoelma)

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa
(Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelmat)

Anni Saastamoinen - Depressiopäiväkirjat
(tietokirja, muistelmateos)

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta
(pienoisromaani)

Eino Santanen - Yleisö
(runokokoelma)

Marjo Niemi - Kaikkien menetysten äiti
(romaani)

Marianna Kurtto - Tristania
(romaani)

Annastiina Storm - Me täytytään valosta
(romaani)

Aki Salmela - Hiekkapäiväkirja
(runovihko)

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä
(romaani)

Marko Kantomaa - Ylpeydestä
(romaani)

Eka Kurniawan - Kauneus on kirous
(romaani)

John Gillard - Luovan kirjoittajan työkirja
(tietokirja, oppikirja)

Ben Kalland - Vien sinut kotiin
(romaani)

Olavi Koistinen - Mies joka laski miljardiin
(novellikokoelma)

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa
(romaani)

Anni Kytömäki - Kivitasku
(romaani)

Maria Peura - Tunkeilijat
(novellikokoelma)

Timo Salo - Mutta ennen muuta
(runokokoelma)

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
(tietokirja, muistelmateos)

Miljenko Jergović - Sarajevolainen Marlboro
(novellikokoelma)

Jussi Katajala - Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita
(novellikokoelma)

Katja Kaukonen - Lumikadun kertoja
(romaani)

Tom Malmquist - Joka hetki olemme yhä elossa
(romaani, muistelmateos)

Marko Annala - Värityskirja
(romaani, muistelmateos)

Garth Greenwell - Kaikki mikä sinulle kuuluu
(romaani)

Maria Matinmikko - Värit
(runokokoelma)

Katja Kallio - Yön kantaja
(romaani)

Matias Riikonen - Suuri fuuga
(romaani)

Maaria Oikarinen - Lucian silmät
(romaani)

Tuomo Jäntti - Verso
(romaani)

Han Kang - Vegetaristi
(romaani)

Linda Boström Knausgård - Tervetuloa Amerikkaan
(pienoisromaani)

Anu Kaaja - Leda
(pienoisromaani)

John Williams - Augustus
(romaani)

Anneli Kanto - Lahtarit
(romaani)

Harry Salmenniemi - Uraanilamppu ja muita novelleja
(novellikokoelma)

Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi
(romaani)

Tuuve Aro - Lihanleikkaaja
(novellikokoelma)

Kata Melander - Älä irrota
(romaani)


Kaikkina vuodenaikoina toimivaksi lisävinkiksi annan sen, että kannattaa tutkiskella Kirjasammon kirjahyllyjä, joissa on mm. palkintoehdokaslistoja ja lukijoiden listauksia vuoden aikana lukemastaan kirjallisuudesta. Kirjahyllyjen kautta on helppo tarkastella niissä olevien teosten tietoja, kuvauksia ja poimia kiinnostavimmat lukulistalle.