Pekka Hiltunen – Onni

Pekka Hiltunen – Onni (WSOY 2016)

"Ihmiset päätyy niin usein häpeämään rakkauttaan, halujaan. Se on väärin. Vain me itse ymmärretään täysin omat rakkautemme, niiden logiikka, niiden järjettömyys. Jokaisella kuuluu olla rakkauden tilaa, johon muut eivät saa koskea. Ei edes oma rakastettu."

Pekka Hiltusen tuore romaani Onni osui silmiini syksyn uutuusluetteloista kiinnostavana aikalaisromaanina nykypäivän työelämästä, erityisesti journalistisen työn osalta. Omakin työnkuvani kun on nyt puoliksi toimittajan työtä. Olen kuitenkin tullut alalle epätavallista kautta, olen melko nuori ja teen toimituksellista sisältöä vain verkkoon. Hiltusen romaanin päähenkilön, nelikymppisen toimittajan Oskarin, mielestä olisin todennäköisesti ärsyttävä pyrkyri. Näin olisi siitä huolimatta, että jaan hänen ajatuksensa siitä, millaista journalistisen työn pitäisi olla ja mihin suuntaan sitä ei pitäisi olla viemässä.

Oskari Silta siis rakastaa toimittajan työtään, mutta ei pidä alan muutoksesta, siitä että työstä on tullut viihdyttämistä ja läpeensä kaupallista klikkien kalastelua. Groteskeimmillaan Hiltunen esittää tilanteen hulvattomassa kohtauksessa, jossa ruokabloggaaja Piritta Tulileimu on tullut opastamaan lehden toimituksen väkeä mm. siihen, miten romanikerjäläisiä koskevaan artikkeliin voisi liittää ruokaa, jotta jutun yhteyteen saisi hommattua mainostajaksi ruoka-alan yrityksen. Oskari tilittää tapausta psykologi Emmalle, jonka arvioitavaksi on päätynyt hakiessaan päällikkötason paikkaa. Normaalisti alkanut haastattelu kääntyy päälaelleen, kun Oskari toteaa ettei pysty enää esittämään. Hän ei halua olla osallisena johdattamassa alaa epämieluiseksi kokemaansa suuntaan. Lisäksi Oskaria ahdistaa se, että keski-iästä on varsinkin työelämässä tullut uusi vanhuus. Hän tuntee muuttuvansa nyt jo hyödyttömäksi, vaikka työvuosia olisi vielä yli parikymmentä.

Kirjan toisena merkittävänä kertojaäänenä on Oskarin entinen tyttöystävä Tuulikki. Tämä tutustui Oskariin 90-luvun lopulla ollessaan kotikaupungissaan Rovaniemellä varsinainen homoemo. Tuulikki halusi pelastaa kaikki Suomen homot ja oli aktiivinen toimija paikallisessa Setassa, jonka toimitilana on Luolaksi kutsuttu paikka. Se oli monille satojenkin kilometrien säteellä ainoa paikka, jossa saattoi olla vapaasti sitä mitä on. Homojen oikeudet maassamme eivät olleet tuolloin vielä samalla tolalla kuin nykyään, vaan voimassa oli kehotuskielto, ja parisuhteen virallistamisen mahdollisuus eli vain haaveena. Tuulikki toimi pienen homoyhteisön voimahahmona. Samalla hän oli hyvin rakastunut Oskariin, joka kävi tapaamassa häntä Helsingistä asti ja tuli toimeen myös Tuulikin ystävien kanssa. Tuulikilla oli kuitenkin myös salaisuus – hän harjoitti aseman vessassa "käsityönä" omanlaistaan prostituutiota. Tuulikki kertoo tarinaansa aloittaen nuoruudestaan ja lähestyen pikku hiljaa nykypäivää.

Kolmas kertojahahmo on sitten Roady Runneriksi itseään kutsuva Aapo. Hän on Oskarin entinen koulutoveri, jolla on suuruudenhulluja haaveita tähteydestä muusikkona – Roady muun muassa ilmestyy Oskarin työpaikalle kuvaamaan musiikkivideota.

"Tää hissi on musavideon kuvaamiseen tosi ahdas, mä nään sen heti. Mut viddendo vidut hei, me ollaan täällä! Meillä on heleventteleen tyylikäs kuvauspaikka, ja ilmainen. Me ollaan jo voittajia. Nää kiiltävät seinät on todella jees, takaseinä on lasia lattiasta kattoon, tästä tulee sairaan hienon näköistä. Ridley Scott bite my tight ass, I'm coming after you man."

Onni on erittäin sujuvasti etenevä ja viihdyttävä romaani. Hauskan ja ilmeikkään kerronnan suhteen on käytetty myös tavanomaisesta poikkeavia ratkaisuja. Tuulikin näkökulmasta kerrotut osuudet ovat kauttaaltaan puhekielisiä, mikä tuo sympaattisen hahmon hyvin lähelle lukijaa. Tämä lausuu usein sydämellisiä ja kauniita elämänviisauksiaan, joista yksi on lainattuna tämän postauksen alussa. Oskarin ja Emman dialogiin puolestaan ei ole merkitty lainauksia, eikä puhujaa mainita erikseen juuri koskaan. Jotakuta tämä voi häiritä, itse en tällaisena José Saramago -fanina osannut kiinnittää asiaan huomiota ennen kuin useamman kymmenen sivun jälkeen... Mielenkiintoista on kyllä, miten juuri näiden hahmojen kohdalla on päädytty tällaiseen ratkaisuun. Roadyn osuuksissa kerronta vasta onkin omanlaistaan, villinä poukkoilevaa ajatusten virtaa.

Oskari ja Emma esiintyvät teoksessa jonkinlaisina vastavoimina: Oskari uskoo toimittajan työssä tärkeintä olevan perusteellisuus ja huolellinen faktojen selvittäminen, eikä hän usko media-alan yritysten ymmärtävän tätä. Emma taas palvelee yrityspuolta ja on valitsemassa maan merkittävimpiä johtajia – hän ymmärtää yritysten toiminnan logiikkaa ja on täysin sopeutunut niiden lainalaisuuksien mukaiseksi työnsä myötä. Asetelmasta syntyy napakkaa keskustelua, joka avartaa näkökulmia tilanteeseen ja saa ajattelemaan sitä uusin tavoin. Kirja tekee siis mainosti tehtävänsä siltä osalta.

Kaiken kaikkiaan Onni on terävä aikalaiskuvaus, joka esittää rivien välissä myös tärkeitä näkemyksiä siitä, mihin niin mediassa kuin maailmassakin pitäisi nyt keskittyä. Koko ajan hullummaksi menevien tempausten ja kauheiden tragedioiden sijaan vastauksia kannattaa etsiä siitä, mikä on vielä kaunista ja hyvää. Olo jäi siis lukemisen jälkeen toiveikkaaksi, mikä tässä maailmanajassa on nähtävä hyvin tärkeänä asiana.

6 vanhaa syysrunoa

Alustus: Tässä on kuusi vanhaa runoa (no, viime- ja toissavuotisia), jotka käsittelevät eri tavoin syksyä. Halusin valita mukaan jonkin verran jotakin vähän mukavampaa ja positiivisempaa kuin tekstieni aiheet yleensä ovat, huomaatte kyllä jos pitempään seuraatte, heh. Tosin eivät nämäkään kaikki ole mukavia. Näistä neljä on kirjoitettu henkilökohtaisesti hyvänä syksynä ja pari sitten... vähemmän. 

______________________________________________________________________________________________

Elokuisena iltana

cheddarjuuston värinen kuu loistaa

ja ulos katsoessani lepään

---------------------------------------------

Tuuli tule

ikkunastani sisään

viilennä huoneeni

raikkaaksi

puhtaaksi

---------------------------------------------

Syksyn kuulautta

hengitän

ja taas elän

---------------------------------------------

Myrskyn aikana tunnen

olevani eniten elossa

Ihmistä vahvemmat voimat

saavat sen aina tapahtumaan

Seesteisempänä aikana

kaipaan sitä usein 

Myrskyä

---------------------------------------------

Melankolialla on asteikko

Toisessa päässä on kaunis syyspäivä

Toisessa päässä suru

---------------------------------------------

Puut ovat riisuutuneet

paljaiksi talven lähestyessä

Paljas olen minäkin

vereslihaan asti

Ruoski minua lisää

kaada suolaakin päälle

En minä enää

mitään tunne kuitenkaan

Ruskeat lehdet tallautukoot

kenkien alla

asvalttia vasten

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina (Otava 2010), alkuteos Rape: A Love Story (2003). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

Kosto: rakkaustarina oli ensimmäinen lukemani Joyce Carol Oatesin kirja. Monet hänen teoksensa ovat paksuja tiiliskiviromaaneja, mutta tässä Oates on tiivistänyt sanottavansa ohueen muotoon noin 150-sivuiseksi pienoisromaaniksi. Sanottava on silti painavaa.

Kirjassa Teena Maguire päättää oikaista tyttärensä Bethin kanssa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlinnan jälkeen puoliltaöin puiston läpi. Sekunnin murto-osassa tehty valinta muuttaa elämän ja jakaa sen aikaan ennen ja jälkeen. Teena raiskataan ja pahoinpidellään useiden nuorten miesten joukolla. Beth saa myös osansa pahoinpitelevistä käsistä, mutta onnistuu pakenemaan ennen seksuaalista väkivaltaa. Teena pelastuu henkihieveristä takaisin elämään, mutta joutuu tajuihinsa palaamisen jälkeen toteamaan, ettei hänen elämänsä ole enää sellaista kuin se oli ennen, vaan jotain mihin hän ei ehkä olisi halunnut edes palata.

Tekijät saadaan kiinni ja he ovat erittäin selvästi syyllisiä, mutta oikeuskäsittelyssä ei jaetakaan oikeutta vaan siitä muodostuu kammottava ja piinaava näytelmä. Järkyttävän häikäilemätön puolustusasianajaja kääntää tilanteen päälaelleen ja saa Teenan vaikuttamaan seksipalvelujen tarjoajalta, jonka keikka meni pieleen. Kyläyhteisö on omaksunut vastaavanlaisen näkemyksen jo muutenkin, Teena oli juorujen mukaan humalassa ja keikistellyt miehille. Hänellähän oli muutenkin tapana flirttailla ja pukeutua hieman paljastavasti. Ansaitsi sen. Ensimmäisenä väkivallan tapahtumapaikalle sattunut poliisi John Drowmoor ei lopulta voi katsella oikeuden toteutumattomuutta Teenan ja tämän tyttären kohdalla toimimatta.

Kosto: rakkaustarina on helposti kuvailtavissa rankaksi ja vahvaksi moraliteetiksi. Teos sai muutaman kymmenen sivun jälkeen raivoihinsa kaiken epäreiluuden ja oikeuden toteutumattomuuden takia, mutta jonkin verran helpotusta sen jälkeen kuitenkin saatiin, ettei tarinaa sentään tarvinnut alkaa inhota. Hienosti teos on kuitenkin kirjoitettu, ikävät tapahtumat kerrotaan vahvasti. Oatesin tyyli on suorasanaista, sitä on kutsuttu jopa osoittelevaksi, mutta itse en olisi niin jyrkkä. Hän kirjoittaa kirkkaan selkeää lausetta, tässä teoksessa hyvin tiiviisti. Itse pidän usein kaunokirjallisuudessa runollisemmasta ja jonkin verran omaperäisemmästä kielestä, mutta mitenkään kehnolaatuiseksi tätä tekstiä ei voi sanoa.

Oates tuo selvästi esiin sen, mitä haluaa kirjalla sanoa, ja se kuuluu hänen kertojanäänensä läpi. Tässä en näe sitä pahana asiana, vaan myötäelän ja kiukkuan hänen rinnallaan. Viimeksi tänään on joutunut lukemaan, kuinka naisen Helsingissä kokemaa seksuaalista häirintää on pidetty hänen omana syynään viranomaisen puolelta. Nainen ei olisi saanut mennä nudistirannalle, koska siellä on miehiä, jotka eivät nuoren ja kauniin naisen nähdessään voi itselleen mitään. Tällainen ajattelu ei ole hyväksi kummankaan kannalta, se alentaa miehet kontrollikyvyttömiksi ja aivottomiksi sekä syyllistää naisia ahdistelun uhreina. Myöskään Oates ei kirjassa ole tehnyt karmeita tekoja tehneistä mieshahmoistaan täysin ajattelukyvyttömiä, vaan näyttää myös heidät realistisesti – ihmisinä jotka ovat tehneet karmeita tekoja, mutta joilla on ollut mahdollisuus myös olla tekemättä niitä.

Oatesin teos oli yksi vuoden toistaiseksi vahvimmista lukukokemuksistani. Se on sekä kirjallisesti taidokas että tarinaltaan vahva, joskin ei virheetön tai täydellisesti hurmaava. Uskallukseni riittää tämän jälkeen varmasti joskus hänen paksuihinkin teoksiinsa tarttumiseen. Toimittamallani verkkosivustolla julkaistiin viime vuonna vierailevan kirjoittajan artikkeli, jossa Oatesia povailtiin mahdollisesti tulevaksi nobelistiksi. Katsotaan, miten lokakuussa käy.

Makuulla

Vajoan makuulle sängylle, vetäydyn lämpimään peitonalusmaailmaan, joka aluksi on pehmeä ja lämmin mutta kohta tukahduttava ja tunnen että ruumistani polttaa. Kiskon raajani osittain takaisin ulkopuoliseen ilmaan ennen kuin paistun, sulan ja tukehdun yhtä aikaa. Kietoudun jälleen pehmeään, heitän käteni ja jalkani sen yli ja kierrän itseni sen ympäri kiertyen samalla itseni ympäri ja haluan jäädä siihen, jotta pääsisin valumaan suloiseen tyhjyyteen, mutta ei. Kohta puudun toiselta puolelta ja joudun toistamaan liikkeet päinvastaisina, äskeisen peilikuvina heittäydyn toisin päin ja vellon ympäri jakaen minuun kohdistuvan painon vetävän voiman uudelleen, siirrän sen pisteen josta se minua kiskoo. Jälleen tarraan kiinni väsymyksen olemuksesta sulauttaakseni sen itseeni niin että se vie minut valveen maailmasta, mutta en saa kiinni sen muodosta. Se venkoilee, venyy ja painuu pois tieltäni, sillä se väistelee mieltäni. Mieleni kohisee ja kuohuu kuin olisi valmistautumassa räjähtävään tehtävään eikä sulautuminen ole mahdollista ennen kuin sitä pitkin juoksevat, kiitävät ja rientävät hiekanjyvät ja pikkuhyönteiset rauhoittuvat ja ryntäävät pois. Niiden kihinä ja kuhina ei lopu vaan jatkuu ja jatkuu, en saa niitä häädettyä sillä olen taas lennähtänyt menneisyyteen jossa minulle näytellään joku häpeän kohtauksistani, mikä saa kaikki ne hurahtamaan yhä suurempaan vauhtiin, kiitämään vimmalla pitkin seinämiä poukkoillen ja aiheuttaen sietämättömän paukkeen. Vedän henkeä. Virta valuu sisään ja ulos nenästäni, suustanikin jonka epätoivo on kiskaissut raolleen ilman että edes huomaan. Virta valuu raskaasti, sillä siinä on mukana painoa joka on ilmaa painavampaa ja mahdoton sanallistaa. Avaan kirvelevät silmät ja kiinnitän taas huomiota ruumiiseeni, tunnen väsymyksen paineena päässäni; siellä on pallo joka laajenee suuremmaksi kuin sen rajat ovat. Se puristaa itseään pois sisältäni ja haluan työntää pääni kuoren läpi neulan jonka tekemästä reiästä se voisi pihisten poistua. Tietenkään mikään ei anna myöten. Alkaa uuvutustaistelu, jossa riuhdon itseni peitonalusmaailmaan ja sieltä pois viileän syliin, ympäri ja ympäri. Joskus putoan välitilaan, joka voisi yhtä hyvin olla hulluutta tai mielen kadottavaa kemiaa, mutta olen kontrollissa sillä sanon minulle, rauhoitu, tässä ei ole järkeä, ja sitten suon tempautuvani lopulta mieleni hyönteispilvien ja hiekkamyrskyjen mukaan. Annan niiden uuvuttaa itseni puhki. Tulee aamuyö ja viimein hierryn pois ajan kierrosta. Sielläkään en kohtaa rauhaa vaan keikun korkeudessa joka on minulle liikaa, ja vaara uhkaa, varma tuho, tai sitten olen sisällä huoneessa ja menettämässä viimeisenkin suojan, sillä voima joka on varma kuolema on tulossa ovesta, enkä voi päästää sitä sillä minulla ei ole mitään sitä vastaan, aseeni eivät riitä enkä mitenkään pysty vaan tulossa on vain kipu ja kaiken loppu

Ennen loppua kello, ja repeydyn auki aamuun johon on pakko lähteä. Kierto alkaa taas ja opin pelkäämään sitä, että palataan taas tähän kohtaan. Toki kaikki ei aina mene näin, mutta tämä onkin helvetin kuva.  

Alkusanat

Hei, olen Tuomas. Loin tämän blogin harjoittaakseni kirjallista ilmaisuani omissa puitteissani, mutta niin, että tekstit ovat kaikkien helposti luettavissa ja kommentoitavissa, koska palaute, kritiikki ja vertaistuki ovat myös tärkeitä kirjoittajana kehittymisessä. Blogin on siis tarkoitus olla nimensä mukaisesti kaiken syövä luola tuottamilleni teksteille, mutta erityisesti tarkoitus on kehittää kaunokirjallista ilmaisuani, jonka kanssa olen vasta hyvin harrastelijatasolla. Lisäksi minulla on ollut pitkään suunnitelmissa perustaa jonkinlainen kirjablogi, joten tämä osoite toimii myös sen alustana. Jossakin määrin blogi varmasti toimii myös ajatusten, havaintojen ja mielipiteiden purkukanavana, mutta nuo tekstit puen muotoon, joka eroaa perinteisestä asiablogista. Puhtaasti asia-aiheiden käsittelyyn minulle riittää toistaiseksi rajoittuminen 140 merkkiin / viesti, tervetuloa seuraamaan, tilin osoite näkyy blogin oikeassa laidassa.

Pidätän oikeuden poistaa erityisesti kaunokirjallisia tekstejäni täältä ihmisten näkyviltä milloin vaan satun tulemaan siihen johtopäätöksen, että ne ovat oikeasti roskaa. Kirjabloggausten suhteen en aio toimia näin impulsiivisesti, vaan ne saavat jäädä tultuaan kerran kirjoitetuksi.

Tervetuloa kurkkimaan pöytälaatikkooni.