lauantai 22. lokakuuta 2016

Kirjallisuuden käsittely mediassa – kirjailijat vai kirjat edellä?

Suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa syntyi taas keskustelua siitä, miten kirjallisuutta käsitellään julkisessa puheessa ja mediassa, kun kirjallisuuden professori Yrjö Varpion uudessa teoksessaan esittämistä mielipiteistä uutisoitiin. Erityisesti haastattelusta nousi esiin Varpion toteamus: "Ei puhuttaisi siitä, mitä kirjailija syö tai miten hän elää viikkonsa - kaikki tällainen krääsä pitäisi riisua kirjallisuuden ympäriltä. Pitäisi puhua kirjoista, jotka ovat edelleen tärkeitä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tekstin esittelyssä on oltava asiantuntemusta."

Olen keskustellut asiasta Twitterissä ja Facebook-ryhmissä viime päivinä, ja aiheesta on tullut esiin erilaisia näkökulmia, mikä on ollut hyvin kiinnostavaa ja ilahduttavaa. Joiden ihmisten näkemykset ja kokemukset tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Esitän nyt oman, tämänhetkisen mielipiteeni siitä, missä tilassa kirjallisuuden käsittely mediassa tällä hetkellä on.

Monesti, kun kirjallisuutta käsitellään perinteisessä lehdistössä tai televisiossa (vähenevien kirjallisuuslehtien ja yksinomaan kirjallisuutta käsittelevien ohjelmien ulkopuolella), kyse on kirjailijahaastattelusta. Se on usein tehty henkilöhaastatteluna, josta vastaa toimittaja, joka monesti ei ole kulttuuritoimittaja eikä välttämättä juuri tunne kirjallisuutta. Aiheena tällaisissa jutuissa on erittäin usein jokin muu kuin kirjailijan tuotanto. Saatetaan kertoa hänen työstään, millaista kirjoittaminen on ja missä paikassa kirjailija sitä tekee, mutta muuten kärkenä on jokin kirjailijan henkilökohtainen asia, joka ei liity edes epäsuorasti hänen kirjansa sisältöön usein mitenkään. Tämänkaltaiset jutut tuntuvan yleistyvän samalla kun ammattilaisten tekemää kritiikkiä ja analyyttista kirjojen esittelyä vähennetään.

Siinä ei ole mitään väärää, että joskus naistenlehtijuttuun otetaan kirjailija haastateltavaksi, koska tällä katsotaan olevan kiinnostavaa sanottavaa lehden lukijoille jostakin aiheesta. Silloin näen kuitenkin tilanteen ongelmallisena, jos tällainen kirjallisuuspuhe alkaa vallata alaa sielläkin, missä on totuttu asiantuntevaan, analyyttiseen mutta silti yleistajuiseen puheeseen kirjoista, kirjojen sisällöistä. Ja tuntuu siltä, että näin on tapahtunut. Kevyen viihteellisistä lehdistä tuttua käsittelytapaa on näkynyt sanomalehdistönkin puolella, kirjamessuilla... Olin Turun Kirjamessuilla kuuntelemassa elämäkerrallisen tietokirjan kirjoittaneen tekijän haastattelua, joka kuulosti aivan siltä kuin se olisi voinut lukea viihteellisessä aikakauslehdessä. Haastattelu kuulosti yritykseltä myydä kirjaa kuuntelevalle yleisölle tarttumalla teoksen aiheisiin hieman poleemisella tavalla. Olen kuullut kustantajapuolelta sellaista näkemystä, että he ovat tyytyväisiä, jos kirjailijasta kirjoitetaan henkilöjuttutyyppisiä haastatteluita, ja tällaisia juttuja jaetaan mieluusti esim. kustantajien sosiaalisen median kanavissa.

Facebook-keskustelussa nousi esiin, että jotkut tuntevat ihmisiä, jotka todella löytävät kirjoja kevyiden henkilöhaastatteluiden avulla, vaikka jutut eivät käsittelisi kirjojen sisältöä pätkääkään - sen sijaan kirjailijaa ihaillaan tämän puhuttua fiksusti esim. ihmissuhdeasioista, jolloin tämän kirjojen pariin päädytään seuraavalla kirjakauppa- tai kirjastokäynnillä. Hienoa, jos jotkut löytävät luettavaa noinkin, mutta onko tuo se ryhmä, jota journalismin ja markkinoinnin kannattaa ensisijaisesti palvella kirjallisuutta esillä pitäessään? Ainakin suurimpien kustantamoiden markkinoinnin mielestä voi ollakin, sillä tämä saattaa olla se massa, joka liikuttelee niitä suurimpia myyntivolyymeja, joilla voitot taotaan.

Jos ajatellaan ihmistä, joka lukee kirjaa aina hiukan ennen nukkumaanmenoa, tykkää sinänsä lukemisesta, mutta kokee, ettei oikein ehdi tehdä sitä arjessaan. Hän lukee ehkä kymmenisen kirjaa vuodessa. Lisäksi hän ostaa niitä ystävilleen ja sukulaisilleen lahjoiksi muutamia kertoja vuodessa. Hän hyvin mahdollisesti kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka törmää kirjallisuuteen selaillessaan naistenlehtiä parturi-kampaamossa, näkiessään kirjailijoita esiintyjinä televisio-ohjelmissa ja törmätessään näkyvästi uutisoituihin kirjajuttuihin (eli lähinnä Finlandia-palkinnon, Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja kirjoihin liittyvien suurien kohujen kohdalla).

Toisaalta on ihminen, joka on todellinen kirjallisuusintoilija. Hän lukee vähintään useita kymmeniä kirjoja vuodessa, käyttää siihen huomattavasti vapaa-aikaansa. Hän etsii lukemista lehtien kulttuurisivuilta (saattaa jopa tilata Parnassoa tai muuta kirjallisuuslehteä), tutkii kirjastossa käydessään näyttelyitä ja nostoja, poimii uutuusvinkkejä televisiosta Ylen Aamun kirja -ohjelmasta, ja jos on aktiivinen netinkäyttäjä, selailee kirjallisuusaiheisia verkkopalveluita, Facebook-ryhmiä, kirjablogeja. Syksyisin tämä ihminen vierailee kirjamessuilla useampanakin päivänä. Hän keskustelee kirjallisuudesta mielellään tuntemiensa ihmisten kanssa, mahdollisesti myös verkossa, ja on kiinnostunut kirjallisuuden yleisistä suuntauksista, erilaisista kirjallisuuden lajeista, kerrontatapojen muutoksista ja haluaa haastaa itseään välillä kokeellisemmillakin kirjoilla.

Väittäisin, että kevyisiin henkilöjuttuihin keskittyvä journalismi ei palvele tuota kirjallisuusintoilijaa. Häntä tuskastuttaa kritiikkien väheneminen sanomalehdistöstä ja kirjojen sisältöä avaavien vinkkien katoaminen. Hän lukisi mielellään kirjallisuudesta mediassa muutoinkin kuin siitä muutaman kerran vuodessa ilmestyvästä Parnassosta ja kirjablogeista, näkisi mieluiten kirjallisuuden nousevan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ihmisten arkipäivään vahvemmin. Häntä kiinnostaisivat asiantuntijoiden perustellut mielipiteet kirjoista ja pätevästi kuratoidut vinkit, jotka auttaisivat löytämään jotakin aivan uutta ja mielenkiintoista. Nyt hän joutuu perinteistä mediaa seuratessaan tyytymään satunnaisiin, väheneviin sanomalehtikritiikkeihin ja haastatteluihin, joista saa kaivaa esille sen, mistä tekijän kirjallinen tuotanto oikeasti kertoo.

Jos jälkimmäinen ihmistyyppi sulkeutuu omiin Facebook-ryhmiinsä, kirjablogien kommenttiosioihin ja Twitteriin (jossa saisi toki olla ehdottomasti enemmän kirjallisuusihmisiä, erityisesti kirjallisuudentutkijoita kaipaisin, tulkaa Twitteriin!), kirjallisuus todella muuttuu vain pienen piirin toiminnaksi. Jos se olisi esillä laajasti median ja yhteiskunnallisen keskustelun kaikilla osa-alueilla, tuo esittelemäni ensimmäinen ihmistyyppikin todennäköisesti löytäisi entistä mielenkiintoisempaa luettavaa, päätyisi raivaamaan enemmän tilaa kalenteristaan lukemiselle ja hänestä voisi lukutapojen laajennettua kehittyä vielä kirjallisuusintoilijakin. Kirjallisuus tarvitsee intoilijoita, sillä he ovat niitä, joista osa päätyy kirja-alalle töihin ja kirjailijoiksi. He ovat niitä, jotka pitävät kirjallisuuskeskustelua yllä, levittävät lukuintoa muillekin. Suuri osa ihmisistä löytää luettavaa kuitenkin lopulta vertaissuosittelujen pohjalta, jonkin luotettavan tahon henkilökohtaisena suosituksena.

Nyt kirja-alan elintärkeä tehtävä on saada tämän päivän nuorista lukijoita, kirjallisuusintoilijoita, vertaissuosittelijoita, tulevaisuuden kirjallisuusmaailman tekijöitä. Kirjan täytyy marssia esiin monella rintamalla, ja esim. itsenäisyyden juhlavuosi on nyt näytön paikka tuoda näkyviin, miten kirjallisuus on elänyt mukana Suomen eri vaiheissa, kommentoinut niitä ja kertonut niistä. Kirja, muodosta riippumaton pitkä tekstikokonaisuus, pitää saada puheenaiheeksi, keskiöön, arvostetuksi ja ennen kaikkea luetuksi. En usko, että se tapahtuu, jos kirjallisuus on esillä mediassa lähinnä kirjailijoiden puhuessa lapsuudestaan, perhesuhteistaan, henkilökohtaisista ongelmistaan tai harrastuksistaan. Pahinta olisi Pekka Hiltusen loistavassa Onni-romaanissa kuvatun kaltainen maailma: kirjailija pääsisi lehteen haastateltavaksi, jos hän suostuisi puhumaan esim. ruuanlaittoharrastuksestaan, jotta viereiselle sivulle saataisiin ruokatuotteita valmistavan yrityksen mainos. Pystymme kyllä parempaan, haluan uskoa siihen.

13 kommenttia:

  1. Reipas kirjoitus Tuomas. Erityisesti tämä: "Olen kuullut kustantajapuolelta sellaista näkemystä, että he ovat tyytyväisiä, jos kirjailijasta kirjoitetaan henkilöjuttutyyppisiä haastatteluita, ja tällaisia juttuja jaetaan mieluusti esim. kustantajien sosiaalisen median kanavissa."

    Minulle kovin hyvin riittää ihan se pelkkä kirja ja toivon, että kenenkään kirjailijan ei tarvitsisi myydä elämäänsä, jotta hänen kirjojaan ostettaisiin. Enempikin niin päin, että jos kirjailija selostaa avioeronsa, sairautensa, lapsuutensa yms. jutut mediassa, saattaa mennä kiinnostus lukea hänen kirjojaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Monet kustantajien edustajat sanovat, että eivät edellytä kirjailijalta tuollaisiin haastatteluihin suostumista, mutta jos edes jonkinlaisen näkyvyyden saaminen on kiinni siitä, luo se varmasti (ehkä huomaamattakin) ilmapiiriä, että olisi kuitenkin hyvä suostua.

      Poista
  2. "Jos jälkimmäinen ihmistyyppi sulkeutuu omiin Facebook-ryhmiinsä, kirjablogien kommenttiosioihin ja Twitteriin (jossa saisi toki olla ehdottomasti enemmän kirjallisuusihmisiä, erityisesti kirjallisuudentutkijoita kaipaisin, tulkaa Twitteriin!), kirjallisuus todella muuttuu vain pienen piirin toiminnaksi."

    Tämä on jo tapahtunut: Suomessa kirjallisuus on tavallaan pienen piirin toimintaa. Suomi on niin pieni maa, että täällä lukija, hyvän kirjan etsijä, on sen armoilla, mitä hänelle tarjotaan. Hän löytää sen, mitä näkyy ja näkyvissä ovat tietenkin parhaat verkostoitujat. Voimmeko puhua verkostoitumiskirjallisuudesta, jossa esilleasettajina toimivat sekä kirjailijat että heidän verkostonsa ja se piiri on meillä pieni. Jo ennen kirjablogiani ihmettelin vuodesta toiseen Finlandia -voittajia. Vaikka luin todella paljon, olin aina yhtä hämmästynyt voittajakirjoista ja miten sattuikaan, miten paljon tiesinkään voittajien elämästä, ruoka-,musiikki- ja sisutustusmausta. Hämmentävää! Ensimmäinen kristallinkirkas F-voittaja, josta en tiennyt ennalta yhtikäs mitään oli Pelo!!!Ja mitä hän tekee nyt? Ei aavistustakaan! Toivon, että hän kirjoittaa jossain rauhassa ja saa aikaan jotain yhtä ikimuistoista kuin Jokapäiväinen elämämme.

    Tämä on tätä aikaa ja kirjailijahan saa myydä itseään niin paljon kuin haluaa. Aina riittää heitä, jotka ostavat kirjan ikään kuin 'tuttuuden perusteella'. Monelle tuttuus on F-voittajakirjailija ja/tai hän, joka on eniten esiintynyt lehdissä ja televisoissa vaikkapa kertomassa joulunviettotavoistaan etc. Sitten on niitä toisia, joille se on rasitus ja jotka haluavat kirjan vain kirjana, tarinan tarinana. Ehkä he ovat tässä myynnin ja tyrkytyksen maailmassa vanhanaikaisia. He haluavat itse löytää kirjalliset ihmeensä, ne kirjat, eivät niiden kirjoittajien elämää, vaikkapa blogeista tai lehtien kritiikeistä. Ja hyvä tavaton sentään, ihan vaikka niin, että menevät kirjakauppaan ja kuuntelevat kirjojen kuisketta, nostavat yhden käteensä tuntien, miten juuri se kirja haluaa kertoa hänelle hyvän tarinan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa tosiaan olla, että kehitys on jo mennyt varsin pitkälle tässä pienen piirin toimintaan menemisessä... Juuri Pelon kaltaisille kirjailijoille ei varmasti ole helppoa tämä julkisuusmyllyjen aika, hienoa että hän sai silloin Finlandian! Tunnen oloni monesti kyllä vanhanaikaiseksi siinä, että haluan niin työssä kuin lukuharrastuksessani keskittyä vain itse kirjoihin ja niiden sisältöön. Toki joskus kirjailijoiden elämäntarinat kiehtovat, jos ne ovat olleet jotenkin erikoislaatuisia. Markkinoinnin osana en sellaista kuitenkaan haluaisi nähdä niin suuressa määrin, kuin nykyisin tuntuu olevan. Kiitos perusteellisesta kommentistasi! :)

      Poista
  3. Olen paljossa samaa mieltä, mutta.

    Totta on, että kirjallisuusintoilija ei juuri iloa saa henkilökeskeisestä journalismista, mutta ongelma onkin että onko kirjallisuusintoilijoiden määrä tarpeeksi suuri, että toisenlaista journalismia olisi mielekästä tehdä myös yleismedioissa eikä vain erikoistuneemmissa (blogit, Kiiltomato, Parnasso, Ruumiinkulttuuri, Tähtivaeltaja jne). Ehkä ei. Maailmassa on lukuisia marginaaliryhmiä joiden osa on olla marginaalia myös mediassa, ja monille medioille on lopulta samantekevää onko kirjallisuusintoilijoita olemassa vähän vai ei ollenkaan.

    Samalla kustantamoille, kaupoille yms saattaa olla kannattavampaa ohjailla niitä ihmisiä jotka lukevat vuodessa kymmenen kirjaa tai alle, koska näitä on enemmän ja ovat ehkä helpommin ohjailtavissa. Kuten itsekin arvelet, nämä saattavat olla se ryhmä joka määrittää myyntivolyymit, ja näihin parmemin vaikuttavat henkilövetoiset jutut ovat silloin tuottoisempia (ja tällöin oletettavasti myös lehti saa enemmän mainostuloja eli välillisesti myös lehden kannattaa sellaista tehdä...ja onhan se varmaan myös helpompaa ja nopeampaa ja toimittajan ei tarvitse olla erikoistunut).

    Verkostoitujien ohella paremmin varmaan pärjäävät he, jotka osaavat yhdistää henkilökohtaisen elämänsä piirteitä kirjoihinsa, niin että samalla kun kertovat vaikeasta sairaudestaan, avioerostaan tms. niin voivat nostaa myös nyt kaupoissa olevaa kirjaansa jossa käsittelevät tätä samaa aihetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo saattavat olla karuja faktoja, että analyyttinen kirjallisuusjournalismi ei vaan kiinnosta massoja, jolloin sitä välttelevät lehdet (kasvavine tulostavoitteineen), ja kustantamoidenkin näkökulmasta voi olla merkitykseltään vähäistä, jos kirja on esim. arvosteltu positiivisestikin jossain suht vähän luetussa blogissa.

      Mua lannistaa ajatus, että eniten esille nouseva kirjallisuus olisi sellaista, johon kirjailija ottaa elementtejä juuri omasta elämästään ja toimii itse kirjansa markkinointituotteena. Tulee sellainen ajatus, että kirjallisuuden valtavirta ajautuu kohti tympeää autofiktiota (jo nyt kustantamot saavat kuulemma valtavasti käsikirjoituksia oman elämänsä Knausgårdeilta, mutta ne eivät yleensä tietysti ole tasoltaan julkaisukelpoisia). Tommi Melenderin Peter Handke -jutussa uudessa Parnassossa puhutaan myös siitä, miten käännösmarkkinoille pyrkiminen on vaikuttanut kirjallisuuteen niin, että se on "kaikkialla samanlaista angloamerikkalaista mössöä", koska romaanit räätälöidään helpoiksi myydä käännösoikeuksien ostajille erityisesti englanninkieliseen maailmaan.

      Poista
    2. Tuo autofiktiohomma on jännä. Esim. Sandströmillä, joka voitaneen tähän joukkoon laskea se on minusta hyvin kiinnostavaa eli riippuu myös toteutuksesta.

      Noin muutoin joudun varmaan osin luopumaan suomalaisista uutuusteoksista, koska kyllästyttää niin paljon kaikenlainen kirjailijahypetys.

      Poista
    3. Autofiktiokin voi olla hyvää kirjallisuutta, jos tarina on kiinnostava, se on kirjoitettu hienosti ja vahvalla kielellä. Sandström on saanut niin paljon kehuja luotetuilta tahoilta, että häneen voisin tutustuakin. Pelkoni kuitenkin on, että jatkossa kehnompitasoisen autofiktion julkaiseminen lisääntyy, koska kirjailijan on helppo myydä tarinaansa myös haastatteluihin.

      Poista
    4. Niin, autofiktio on käypä kirjallisuudenlaji siinä missä muutkin, mutta ongelmaksi tulee jos sitä aletaan liiallisesti suosia...

      Mutta lievemmässäkin muodossa voi ehkä harrastaa sitä että kirjoittaa ihan puhdasta fiktiota mutta jos kirjassa on keskeisenä aiheena vaikka avioero niin kerrotaan omasta avioerosta tai jos syöpä niin kerrotaan syövästä (lähisukulaisia voi myös käyttää näissä). Vaikka sitten muista puolista elämässä vaikenisikin, ei esittelisi vaatekaapin sisältöä ennen kuin on kirja johon sen saa jotenkin linkitettyä...vähän olen katsellut että tämäntyyppisenkin julkisuuspelin harrastajia löytyisi jo.

      Melenderin kirjoituksia yhdenmukaisesta käännöskirjamuotista olen muistaakseni lukenut aiemminkin, ja joo, onhan sitä havaittavissa, ja vähän pelottaa myös nykyisen Hollywoodin tyylinen käytäntö että mentäisiin täysin aiempiin suosikkeihin nojaavaan high concept -myyntiin...

      Poista
  4. Siinäpä se tuhannen taalan kysymys: miten nuorista saadaan kirjallisuuden suurkuluttajia, kun some ym. kilpailevat heidän ajastaan. Mielestäni innostus lähtee aika pitkälti kodin esimerkistä.

    Suomalaisella ns. massalla on himo kurkistella. Kun tähän yhdistää sen, että esim. naistenlehdet taistelevat pienenevien levikkiensä kanssa ilmoitustuloista, ei tässä ole mitään ihmeellistä. Irtonumeromyynnin piikit näkyvät ja syy analysoidaan tarkasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kai tuo kehitys on vaan mennyt jo siihen, että kirjallisuusintoilijoihin kuulumattomat törmäävät puheeseen itse kirjoista lähinnä isoimpien palkintouutisten ja erilaisten kohujen kautta.

      Poista
  5. Täällähän on mielenkiintoista keskustelua hyvästä aiheesta. Kuten hdcanis toi esiin, itsekin pahoin pelkään, että mediassa kirjoitetaan siitä, mitä suurin osa yleisöstä haluaa lukea. Minusta huolestuttavinta tässä on se, että asiantuntevan laatujournalismin vähentyessä heikkenee myös ihmisten lukutaito. Ja lukutaidolla en nyt tarkoita peruskykyä lukea kirjoitettua tekstiä vaan syvempää lukutaitoa eli kykyä käsitellä kriittisesti lukemaansa ja tunnistaa esim. kerronnan tai argumentaation perusrakenteita. Tämä näkyy jo nyt siinä miten kritiikittömästi ja suorastaan väärin ihmiset tulkitsevat journalistisia tekstejä somessa. Asiantunteva kirjallisuudesta kirjoittaminen sen sijaan kehittäisi ihmisten lukutaitoa ensinnäkin kannustamalla ihmisiä lukemaan mutta myös tarjoamalla helpottavia tulokulmia haastavampaankin kirjallisuuteen ja luomalla keskustelua tekstien ympärille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että löysit postaukseen ja päädyit kommentoimaan! :) On tosiaan turhan yleistä nykyään tuo pintapuolinen klikkijournalismi, ja monet eivät jaksa enää lukea muuta kuin otsikot... Jotenkin pitäisi ihmisten tiedonjano saada herätettyä niin, että he päätyisivät kirjallisuuden pariin ja haluaisivat "ahmia" pitkää tekstiä. Tänään oli Kirjamessuillakin kuuntelemassani paneelissa puhetta siitä, mitä sirpaloituneeseen maailmaan sitten jää, jos ihmisiltä katoavat into ja kiinnostus, jotka saisivat perehtymään asioihin pitkään vaikka kirjankin muodossa.

      Poista