[Tavallisesti en julkaise nykyisin blogissani tekstejä elossa olevien kotimaisten kirjailijoiden teoksista, mutta teen tämän kanssa poikkeuksen, koska alun perin ig-stooreissa julkaisemani teksti herätti useita keskusteluja sen lukeneiden kanssa, ja myös sen kunniaksi, että Keltikangas-Järvinen sai juuri Suomen tietokirjailijat ry:ltä tuotannostaan Warelius-palkinnon.]
Lukupäiväkirjaa / muistiinpanoja:
Entä jos vaan saisitkin joissain asioissa olla sellainen kuin olet? Koska perusteellinen muuttuminen olisi kohtuuton pyyntö.
Luulen kirjan temperamenteista vetoavan minuun osittain siksi, että se antaa hengitystilaa.
Ajatus, joka tulee noin sivun 100 kohdalla: olisinpa lukenut tästä aiheesta jo paljon aiemmin.
Huomaan, että tuntuu vaikealta sanoa: ”olen ujo”. Se laukaisee heti häpeän. Keltikangas-Järvinen tarjoaa kirjassaan paljon selityksiä sille, miksi näin on.
Tunnen välillä väsymystä sen takia, että yritän niin paljon kamppailla ollakseni toisenlainen. Ulospäinsuuntautuvammalla tavalla yhteisöllisempi. Jos menen kamppailussa liian pitkälle, arki tuntuu uuvuttavalta selviytymiseltä päivästä toiseen.
Pelkään keskittyväni vääriin asioihin. Siksikin toivon oppivani temperamenttitutkimuksen kautta jotain, mikä on itsessäni pysyvää. Minkä muuttamiseen ei kannata vuodattaa energiaa.
Ilmeisesti minulla on myös hitaasti lämpenevä ja sosiaalisesti estynyt temperamentti. Tuntuu vähän vaikealta. Minusta ”estynyt” on rumasti sanottu ihmisestä. Se vaan kuulostaa korvaani haukkumasanalta. Syynä lienee se, että tällaisia luonteenpiirteitä pidetään monissa yhteisöissä huonoina, varsinkin suorituskeskeisyyden lävistämässä maailmassa. [Julkaistuani nämä muistiinpanot Instagramissa stooreina syntyi keskustelua, jossa nousi esiin, että “varautunut” voisi olla tässä yhteydessä paljon parempi sana käytettäväksi kuin “estynyt”.]
Uskon, että tämän kirjan lukeminen tekee hyvää, koska temperamentista (niin omastaan kuin muiden) oppiminen auttaa vähentämään ankaruutta ja patistamista. Ei minusta taida kerta kaikkiaan tulla nopeita päätöksiä joka tilanteessa tekevää heittäytyjää. Ja se on ok. Joidenkin ihmisten on hyvin vaikea olla hiljaa tilanteissa, joissa vaikeneminen näyttäytyisi yleisesti ottaen järkevämpänä. Sekin on useimmiten vaan hyväksyttävä.
Ajattelen, että temperamentista oppiminen on tärkeää minulle juuri nyt, koska arkeni on nyt uudenlaista, teen melkein koko viikon kirjoittajan työtä, jolloin johdan itseäni ja omaa työskentelyäni. On hyvä oppia lisää siitä, mitä esimerkiksi häirittävyys (usein omien ajatusteni harhaillessa) tarkoittaa työskentelylleni. Olen myös liittynyt jäseneksi uusiin yhteisöihin, joissa olen kohdannut uudenlaisia ryhmätilanteita, ja tekee hyvää ymmärtää, miksi tietyt asiat ovat edelleen vaikeita ja että tämä(kään) ei ratkea vaan päättämällä, että ”aion muuttua huomisesta alkaen”. Voi koetella mukavuusalueensa rajoja luopumatta itsestään. Se, miksi se voi olla vaikeaa, kuuluukin sitten jo muihin teksteihin.
Olennaista on siis, että ihmisen välitön ruumiista kumpuava ensireaktio uuteen tilanteeseen – esimerkiksi huoneeseen täynnä uusia ihmisiä – kertoo temperamentista; siitä huolimatta ihmiselle on saattanut rakentua ympäristön vaikutuksesta sellainen persoona, että hän kykeneekin toimimaan ensireaktiostaan huolimatta toisella tavalla, esimerkiksi olemaan sosiaalinen ja menemään tervehtimään uusia ihmisiä sen sijaan, että karkaisi tilanteesta.
Olennaista on myös se, miten kasvatus suhtautuu ihmisen temperamenttiin – jos estynyttä lasta kasvatetaan ankaralla tavalla, hänestä hyvin mahdollisesti tulee entistäkin estyneempi. Jos vanhempi kasvattaa häntä läsnäolevasti ja lempeästi kohtaamaan uusia haasteita, lapsi oppii stressittömämmin kohtaamaan uusia tilanteita ja toimimaan niissä sujuvasti. Tällöin stressi myös aikuisuudessa on vähäisempää.
Kirjaa lukiessani tulee tutuksi käsite negatiivinen emotionaalisuus, johon en aiemmin ole törmännyt tai ainakaan tullut kiinnittäneeksi huomiota. Sattumoisin lukemisen aikana julkaistiin Hesarissa Tiede-lehden juttu, jossa haastatellaan professori Markus Jokelaa p-tekijästä, eli mielenterveyden häiriöiden yhdistävästä tekijästä, joka psykologisesti tarkoittaa juuri negatiivista emotionaalisuutta. Kiinnostava sattuma, vai huomion kiinnittymistä siihen, mitä on juuri muutenkin käsittelemässä? Jokin outo alkemia.
Kiinnostavaa on myös ujouden ja kulttuuristen arvostusten käsittely. Esimerkiksi sukupuoliroolien osalta: ”Länsimainen kulttuuri hyväksyy ujouden tytölle helpommin kuin pojalle. Tämä kulttuurin arvostus aikaansaa sen, että vanhemmat ärtyvät ja ovat helpommin tyytymättömiä ujon pojan kuin ujon tytön käytökseen ja ymmärtävät ja osaavat tukea ujoa tyttöä paremmin kuin ujoa poikaa.” Ja: ”Tutkimukset osoittavat myös, että mitä vanhemmaksi poika tulee, sitä vaikeampaa ympäristön on hyväksyä hänen ujoutensa, kun taas tytöillä ei tapahdu vastaavaa normien kiristymistä.”
Kulttuuri ja lähiyhteisö siis määrittelevät hyväksyttävää temperamenttia. Kulttuurierot voivat liittyä vaikkapa kotimaahan (yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten lasten kasvatuksessa suositaan jokseenkin päinvastaisia temperamenttipiirteitä) tai yhteiskuntaluokkaan.
Keltikangas-Järvisellä on kasvatuksesta monia näkemyksiä, jotka pohjaavat temperamenttitutkimukseen. Samalla hän pyrkii armahtamaan vanhempia. Hän tiivistää ajatuksensa lapsen kasvatuksesta, että kyse on erilaisten temperamenttipiirteiden, erityisesti äärimmäisimpien, tasoittamisesta, jotta ihminen voi elää osana yhteisöä ja yhteiskuntaa. Hän on myös optimistinen, että hyvinkin vaikeana pidettyä temperamanttia saadaan koulittua kasvatuksella sillä tavoin, että lapsesta saadaan lopulta yhteiskuntaan sopeutuva ihminen. Välillä käy kuitenkin niin, että asiat menevät pieleen, lapsen ja ympäristön suhde hiertää ja törmäilee, jolloin ongelmia alkaa kasaantua ja muodostuu tuhoisia kierteitä.
Kirjallisuuskriitikon huomioina vielä loppuun, että Keltikangas-Järvinen on erinomainen tutkimustiedon popularisoija ja onnistuu välittämään tietosisällön kirkkaina lauseina. Jonkin verran kirjassa on ylimääräiseltä tuntuvaa toistoa, jota olisi voinut karsia.
Koen, että Temperamentin lukeminen auttaa näkemään omassa ja muiden toiminnassa piirteitä, joiden radikaali hyväksyminen on elämänlaatua parantava vaihtoehto. Oikeastaan elinehto.
Nykyisin on tieteen mukaan ilmiselvää, että emme ole syntyessämme tyhjiä tauluja. Olennaiseksi tutkimuskysymykseksi jää edelleen: kuinka täysiä sitten olemme?
”Ujoilta ihmisiltä puuttuu usein kyky uskoa itseensä, mutta tämä ei ole seurausta synnynnäisestä ujoudesta vaan niistä kokemuksista, joita ujoilla ihmisillä on ympäristöstään ollut.”
”Ei ole edes pitävästi perusteltu, miksi kaikkien lasten pitäisi jo pienestä pitäen olla aktiivisia ja rohkeita. Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi olla aktiivinen ja rohkea? Miksei aktiiviseksi kasvamiseen voitaisi antaa aikaa. Aivan samoin kuin tutkimukset osoittavat amerikkalaisten ajattelevan, että ujot ihmiset ovat rumia, tyhmiä, epäkohteliaita ja epäsiistejä, niin meillä on taipumus ajatella, että lapsen aktiivisuus ja rohkeus johtavat myöhemmän elämän onneen ja menestykseen.”
“Puhtaimmat temperamenttiteoreetikot esittävät, että se, mistä puhutaan turvallisena tai turvattomana kiintymyssuhteena, onkin lapsen temperamentti, lapsen luonteenomaisen temperamentin aikaansaama reaktio haastavassa tilanteessa.”
”Koulun eräs tehtävä on opettaa yksilöt elämään yhteisössä, kaikenlaisilla temperamenteilla varustetut yksilöt.”
”– – kulttuuri saattaa myös arvostaa joitakin temperamenttipiirteitä ja karsastaa toisia ilman, että näille arvovarauksille on mitään rationaalisia perusteita. Arvostukset ovat saattaneet olla joskus perusteltuja mutta kadottaneet merkityksensä aikoja sitten tai sitten ne ovat syntyneet epärationaalisesti ajan ilmiöinä. Ne ovat – – jääneet elämään siksi, että niitä ei ole koskaan kyseenalaistettu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti