Tässä taas pikkuluonnehdinnat maaliskuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.
Jere Nurminen: Kiira – ehjäksi särkynyt (Otava 2018)
Kuuntelin äänikirjana. Laadukkaasti toteutettu elämäkerta, joka valottaa kiinnostavalla tavalla sekä urheilijuutta että kohdehenkilön persoonaa. Kiira Korpi ja hänen läheisensä kertovat itse näkökulmansa, ja teos on rehellinen aina ankaruuteen asti, mutta myös valoisa ja armollinen. Kiiraa oli aidosti mukava kuunnella.
”Ei ole aikaa pysähtyä nauttimaan, vaan minun pitää olla parempi.”
”Ensimmäisen kerran muistan, että ulkonäköni nousi puheeksi julkisuudessa jo junioreiden MM-kisoissa, kun olin vasta 15-16-vuotias.”
Aura Nurmi: Leijonapatsailla (Otava 2020)
Aura Nurmen odotettu toinen runokokoelma kuvaa nuoren naisen kasvunpaikkoja. Teos on hioutuneempi kuin esikoinen ja katsoo tuskan kokemuksia tiiviisti mutta armollisen etäisyyden päästä. Silti se osaa hätkäyttää, kun ei ole varuillaan. Runoissa elää villi, väkevä ydin.
”Ratsumies tulevaisuudesta löytäisi puhelimeni geelikuorineen ja kuuntelisi siitä hukkuneen kaupungin ääniä. – – Kuulisi nuorten tyttöjen juorut. Ne, jotka kerrotaan selustan turvaamiseksi. Ja ne, jotka levitetään pahassa.” (s. 11)
”Saatana ottaa sinusta vallan / pappi sanoo / kun ostan naruolkaimisen topin” (s. 24)
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis (Tammi 2019, suom. Outi Menna)
Olen huomannut muuttuneeni lukijaksi, jolle kauniskielisyys ei romaanissa riitä; kertojaäänen pitää olla sellainen, että pystyn ”ostamaan” sen. Jostain syystä Rakkauden Antarktiksessa en aivan pystynyt, vaikka kertoja onkin eräänlainen henkiolento jota tämän maailman säännöt eivät enää sido. Silti, se mitä hänen elämästään kerrottiin ja miten sitä kerrottiin… ei vaan tällä kertaa ollut ihan match. Paloittelusurmastakin näemmä pystyy kirjoittamaan hyvin kauniskielisesti. Stridsbergin huipputeokseksi jää minulle Unelmien tiedekunta – sen kertojan kanssa pääsin sinuiksi ehdoitta. Hienosti hän toki kirjoittaa tässäkin, ja Outi Mennan suomennos toimii.
”Yritän vastata, mutta ääneni on kuollut, kadonnut, ja juuri kun yritän napata hänet kiinni ja nostaa syliin, hän hajoaa kuin saippuakupla, ja käsilleni valuu jokivettä ja tuhkaa.” (s. 130)
Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja (Siltala 2020)
Harry Salmenniemen novellisarjan kolmas teos on aiempien tapaan moninaisista viittauksista ja pohjateksteistä rakentuva, silmääiskevä ja hienovaraisen ironinen kokoelma. Tällä kertaa sotaolosuhteet muodostavat punaista lankaa useamman kertomuksen välille. Joistakin Salmenniemen teksteistä syntyy erikoinen kielellinen kokemus: kieli on niin tarkkaa, niin hiottua, että se hävittää itsensä näkyvistä. Viitteitä-novelli tuntuu vinoilevan lempeästi kirjallisuudentutkimukselle, Sukufilmejä taas elokuvakritiikille. Teos vaatii täsmällisen uudelleenlukemisen vielä joskus.
”Olen lapsi, joka taluttaa itseään kädestä, enkä siksi vastaa lauseistani.” (s. 50)
”On monia asioita, joista en todellakaan tiedä mielipidettäni, en edes osaa päättää vaivaavatko nämä asiat minua todella.” (s. 90)
Georges Perec: Tiloja / Avaruuksia (Loki-kirjat 2002, suom. Ville Keynäs)
Tällä hetkellä käytössä olevat tilat rajautuvat monilla kodin huoneisiin, kauppa- ja lenkkireitteihin. Georges Perecin teos pohtii erilaisten tilojen ja oleskeluympäristöjen yksityiskohtia, niistä rakentuvaa poetiikkaa. Sanoisin, että tämä kuuluu tyyliltään kiistellyn lyyrisen esseen piiriin, vaikka termiä ei vielä varsinaisesti käytetty kirjan ilmestyessä. Kyseessä on hieno moderni klassikko. Tiloja / Avaruuksia on lahja, joka jatkaa antamistaan sivulta toiselle – varsinkin kirjoittajalle se tarjoaa paljon kiinnekohtia.
”Kaupungissa ei ole mitään epäinhimillistä - ellei sitten oma ihmisyytemme.” (s. 74)
”Jos mikään ei pysäytä katsettamme, se kantaa hyvin kauas. Mutta jos se ei kohtaa mitään, se ei näe mitään; se näkee vain kohtaamansa: tila pysäyttää katseen, se on este johon katse seisahtuu: kappale, kulma, pakopiste – –” (s. 97)
Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020)
Kirjeenvaihtoteos, jonka toinen osapuoli on jo pitkän uran tehnyt kirjailijaisä, toinen hänen poikansa, esikoiskirjailija. On tämä aika ihana kirja. Itkettää, naurattaa. Surettaa, on kivuliastakin. Sitten taas lämpöä. Tunnistettavia asioita sekä kirjoittajana että muuten vaan ihmisenä.
”Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävåt seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan.”
- Petri Tamminen
”Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen.”
- Antti Rönkä
”Kun suhde toiseen syvenee, suojakuoreni kuluu pois ja joudun lopulta kosketuksiin todellisen minuuteni kanssa. Silloin alan epäillä itseäni, sitä kuka olen ja mitä haluan.”
- Antti Rönkä
”Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää.”
- Petri Tamminen
Juhani Brander: Miehen kuolema – pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY 2020)
Esseekokoelma tuo näkyviin maskuliinisuuden raaimpia ja myrkyllisimpiä ilmenemistapoja. Ajattelin etukäteen, että tämä olisi sellainen kirja jonka olisin itse voinut kirjoittaa, mutta Brander ottaa aiheeseen omanlaisensa kulman ja tuo esiin myös asioita, joita en ole huomannut edes ajatella. Esseet ovat suoraa, usein vihaistakin tekstiä. Tiettyä hiomattomuutta teoskokonaisuudessa näkyy, mutta se ei härinnyt liikaa. Suosittelen kaikille, joita maskuliinisuus on asiana ikinä pohdituttanut.
“Itsestään tämä rakenne ei kuitenkaan purkaudu. Mitä enemmän pahaa poikuutta ylläpidetään molempien sukupuolten kesken ihannemallina aina seksuaalista fantasiaprojektiota myöten, sitä enemmän se tuottaa kasvavia joukkoja yhteiskunnan laitamille ajatuvia, marginalisoituja, syrjäytyneitä miehiä.” (s. 123)
Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos 2019)
Järjestystä ja hillittyä käytöstä arvostava Sirkka on hulvaton hahmo (vaikka itse hän ei sellaista sanaa käyttäisi), ja Saastamoinen on kirjoittanut hänen maailmansa taitavasti. Teoksena Sirkka olisi ehkä ollut timanttisimmillaan novellina, romaanin mitassa hahmo alkoi hieman tulla korvistani ulos (äänikirjan lukeneen Pirjo Heikkilän mainioudesta huolimatta). Sopivaa luettavaa tragikoomisten kirjojen arvostajille, erityisesti jos olet koskaan kirjoittanut heippalapun!
”Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.”
Laura Tressel: Hengitys (WSOY 2020)
Oli hieman pysäyttävää aloittaa joitakin päiviä sitten kirja, jonka alkusivuilla kuvataan hengitystä ensisijaisena elintoimintona. Ajankohtaisuuden sattuma. Laura Tresselin esikoisrunoteoksen teemoja ovat hengityksen lisäksi sukeltaminen, meri ja merenneidot. Pieniksi fragmenteiksi jakautuva kokoelma yhdistää tiedonsirpaleita kollaasimaisesti, ja muitakin menetelmiä on hyödynnetty. Uskon, että kirjan tekstit saavat ääneen esitettyinä paljon uusia ulottuvuuksia.
”pakokauhu väistyy, kun on annettava periksi ja hengitettävä / vettä” (s. 21)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti