Luetut kirjat 8/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Fiona Helmsley: Ei-sanan voimasta ja muita kirjoituksia (Kovasana 2020, suom. Juha Ahokas)

Kiinnostava esseekäännöskirja pieneltä kustantamolta. Helmsley on kirjoittanut paljon nettiin, mikä tietyllä tavalla näkyy myös kirjassa; tekstit tuntuvat välillä painetuilta blogipostauksilta. Tyylissä on rosoisuutta, joka on ajoittain viehättävää, joskus kömpelön oloista. Teemoja ovat väkivalta, päihteet, populaarikulttuuri, seksi. Kokonaisuus paranee loppua kohden. ”Raiskausvihko” erottuu kokoelman muista esseistä olemalla erinomainen ja oivaltava – en ylläty, että Helmsley siteeraa tässä tekstissä Maggie Nelsonia. Nelsonin lukeminen on tehnyt hänen(kin) kirjoittamiselleen selvästi hyvää. Välillä mielessä kävi sellainen luonnehdinta, että tämä on kuin Maggie Nelsonin karjalalippisversio. Se tuntui ensin ilkeältä, mutta sitten ajattelin että voisin sanoa niin myös omista teksteistäni ja nauraa hyväntuulisesti päälle, joten annan sen olla. (Katsottuani Goodreadsin useita viiden tähden arvosteluja mietin, onko käännöksessä kenties kadonnut tyylistä jotain olennaista, vai miksi tämä jäi minulla selkeästi kolmeen...)

”Kun aikuisina arvostamme fyysistä kauneutta, arvostamme itse asiassa useimmiten valtaa, jonka kuvittelemme saavamme kauneudella, ja sitä miten voimme mahdollisesti muuttaa sillä elämämme.” (s. 148)

”Emme varsinaisesti vältelleet puliukkoja tai vanhoja nistejä, mutta Callie suhtautui huomattavasti ystävällisemmin ja suvaitsevammin kiertolaiselämää viettäviin punkkareihin, joita myös hengaili puistossa ja sen liepeillä. Halusin kuvitella, että kuuluimme laajempaan romanttiseen perinteeseen, johonkin sellaiseen, jota minun oli vaikea nähdä heidän riidanhaluisessa kerjäämisessään tai vihaisissa pitbulleissaan.” (s. 180–181)

Garth Greenwell: Cleanness (Farrar, Straus and Giroux 2020)

Kirjoitin Garth Greenwellin esikoisromaanista muutama vuosi sitten blogitekstin, joka oli melkeinpä essee (tosin ei kovin hyvin kirjoitettu nyt luettuna, aargh), niin vaikuttunut silloin olin. Hänen toista romaaniaan odotin sen verran, etten malttanut suomennoksen saapumiseen asti. Greenwellin proosatyyli on yhä pitkien, huolella rytmitettyjen virkkeiden kuljettamaa. Cleanness on episodiromaani, jonka jakautuu yhdeksään erilaiseen kertomukseen; usein ne ovat lyhyitä kohtauksia. Greenwell käsittelee tässäkin miesten välistä seksiä, seksuaalisuutta ja ihmissuhteita näkökulmakertojanaan Bulgariassa elävä amerikkalaisopettaja. Kiinnostavia hänen teksteissään ovat erityisesti rajanylitykset. Milloin bdsm-henkinen (joskin lähtökohtaisesti jo aika turvaton ja kommunikoimaton) seksitapaaminen muuttuu väkivallan hallitsemaksi? Milloin opiskelijaan suunnatut katseet ja tapahtuneet kosketukset muuttuvat sopimattomiksi? Miten ns. arveluttavista asioista uskaltaa seksissä nauttia? Milloin parisuhde on onnellinen, milloin kaipuu johonkin muuhun ylittää yhdessäolon halun? Greenwell välittää ajatusten ja kosketusten yksityiskohdat intensiiviseen tapaan. Hänen tyylissään näkyy mm. Virginia Woolfin vaikutus. Hieno kirjoittaja – en tosin innostunut Cleannessista aivan niin paljon kuin Kaikki mikä sinulle kuuluu -romaanista. Uskon kokeilevani myös suomennoksen lukemista, kun sellainen on tulossa.

”– – I rejected the phrases even as they formed, not just because they were objectionable in themselves but because none of them answered his real fear, which was true, I thought: that we can never be sure of what we want, I mean the authenticity of it, of its purity in relation to ourselves.” (s. 103)

”But he was different, he was the best I had ever had, and I gave myself over to it, over to him, I forgot the role I was supposed to play and let him do whatever he wanted.” (s. 184)

Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)

Kirjeitä kapitalismille? Eino Santanen laajentaa runokokoelmiensa Tekniikan maailmat ja Yleisö teemoja proosamuotoon. Kokoelman novellit eivät ole kovin perinteisiä, vaan ne hankaavat vastaan sekä kertomuksen että sujuvakielisyyden totuttuja ratoja; runo yhdistyy ilmaisuun monissa kohdissa. Kapitalismikriittisyyteen kietoutuu kertomuskritiikki, ja minusta tuntuu, että ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. ”Trickle down chicken” on parhaita novelleja aikoihin, freelancerin ja tilaajan välisenä sähköpostiproosana alkava teksti on hillitön ja kivulias, enkä voi olla ajattelematta sitä ehkä enää ikinä, kun olen vastaavan viestittelyn osapuolena. Mieleenpainuva on myös ”Taistelukenttä”, jossa ihmiset on korvattu roboteilla ja tekstin väliin tunkee eritesanoja kuin pakko-oireena. Kirjallisuutta ja kirjoittamistakin riepotellaan ja ajoittain viitataan kirjoittajakouluun, joka onkin tekijälle tuttu ympäristö; terkkuja tulevalle opettajalleni. Santasen novellikokoelma on jälleen osoitus siitä, että kun tuntee kielen ja kertomuksen läpikotaisin, voi aloittaa niillä leikkimisen, niiden rikkomisen ja uudelleen käyttämisen materiaalina, josta rakentuu jotain, mitä ei noin vain heti puretakaan analyysipinoiksi. Tai tuotteiksi.

”Kukaan ei halunnut ostaa valintamyymälästä yksittäispakattua paprikaa, jonka pakkausmuovissa oli reikä, vaikka samat ihmiset saattoivat aivan hyvin ostaa paprikan, jota ei oltu alkuunkaan pakattu pakkausmuoviin, ja joka lojui muiden pakkaamattomien paprikoiden kanssa samassa laarissa, lukemattomien ihmisten puristeltavana ja tarkasteltava.” (Trickle down chicken, s. 28)

”Selkääni koputettiin. Käännyin ympäri ja näin, että olin päätynyt tahtomattani kolmen tapahtumaa videoivan puhelimen eteen.” (Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa, s. 74-75)

”Rakas kapitalismi, olen antanut itsestäni nyt osittain väärän kuvan. Saattaa näyttää siltä että ajattelen että ihmisiä pitäisi jotenkin poistaa tai näin. Pahoittelut. En todellisuudessa ajattele niin.” (Rakas kapitalismi pilkku, s. 99)

Susan Sontag: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat (Love Kirjat 1991, suom. Osmo Saarinen)

Sontagin kaksi pitkää esseetä sairauksia raskauttavista vertauskuvista ovat säilyttäneet tärkeytensä. Ensimmäinen esseistä on 70-luvun lopulta ja kuvaa syöpään liitettyjä vertauskuvia, joita käytetään yleiskielessä (erilaisia ikäviä asioita kuvataan syöpänä) ja toisaalta myyttisiä käsityksiä syövän synnystä: sairauden on ajateltu olevan tukahdutettujen tunteiden ja sulkeutuneisuuden aiheuttama. Vertailukohtana on tuberkuloosi, johon on liitetty myös romantisoivia myyttejä. Toinen essee on julkaistu 80-luvun lopulla ja kuvaa Aidsin vertauskuvia; tuolloin vielä uuden sairauden ympärillä pyöri erityisesti syyllistämistä vääränlaisesta seksistä (millä ei tarkoiteta suojaamatonta seksiä, vaan homoseksiä tai muuta konservatiivien poikkeavaksi määrittelemää seksin harrastamista). On kiinnostavaa lukea Sontagin ajatuksia juuri nyt, kun koronavirus on sisällyttänyt itseensä valtavan määrän metaforisuutta jo lyhyessä ajassa: sitä määrittelee erityisesti ajatus vääränlaisesta sosiaalisesta aktiivisuudesta, liikkumisesta ihmisten parissa fyysisessä maailmassa. Koronan metaforisuus näkyy kielenkäytössä esim. ihmisten kokoontumispaikkojen kutsumisena koronalingoiksi, riskimaista tulevien lentojen kutsumisena tartuntalennoiksi, vapaaehtoisenkin sisälle jäämisen kutsumisena karanteeniksi. Uskon, että Sontagin esseet tulevat vahvistamaan klassikon asemaansa sairauden vertauskuvien tutkielmina. Hänen ajatustensa muotoilua on ajoittain haastavaa lukea, se edellyttää keskittymistä ja uusia lukukertoja.

”Syöpä etenee hitaasti ja salakavalasti: kuolinilmoitusten yleisimmän eufemismin mukaan joku on ’kuollut pitkän sairauden murtamana’. Kaikki syövän luonnehdinnat mainitsevat taudin etenemisen hitauden, ja niinpä juuri sitä käytettiin ensimmäisenä metaforisesti.” (s. 20)

”Erityisen pelättyjen sairauksien epidemiat provosoivat aina äänekkään hyökkäyksen lempeyttä tai suvaitsevaisuutta vastaan – mikä nykyään samastetaan helläkätisyyteen, heikkouteen, epäjärjestykseen, korruptioon: kaikkeen epäterveelliseen.” (s. 166–167)

Christer Kihlman: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)

Kallis prinssi vaikuttaa fiktiivisimmältä tähän mennessä lukemistani Kihlmanin teoksista (vrt. Ihminen joka järkkyi, Kaikki minun lapseni). Työurallaan menestynyt, luokkanousun tehnyt Donald Blaath on kirjoittamassa muistelmansa, mutta ovatko asiat menneet niin suurenmoisesti kuin hän ensin esittää? Kirjan alkuosiossa, jo ennen kuin muistelmien kirjoittaminen kunnolla pääsee käyntiin, on epäluotettavan kertojan läsnäolo ilmiselvää. Myöhemmin luotettavuus tuntuu kasvavan säälimättömän kerronnan myötä; Donald Blaathin ominaisuus kertojana muistelmamuistiinpanoissaan on liioitteleva vuolassanaisuus. Paljastuu virheitä, petoksia. Suku on taakka, ja toisaalta jotakin, mihin täytyy kuulua, tulla tunnustetuksi. Välillä kerronnan nykyhetki tunkeutuu muistelmien keskelle, kuin todellisuus murtaisi väkisin kuvan jonka Donald on itsestään ja perheestään luonut. Teoksen vahva poliittisuus on nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa, ja ehkä varsin 70-lukulaista. Porvarillisten piirien ravistelu oli Kihlmanille ominaista, ja kirja näyttää valheellisuuden, joka liittyy ulkoisen menestyksen performoimiseen ja voi ilmetä myös itselleen valehtelemisena tai kyvyttömyytenä nähdä totuutta. Romaani loppuu kiehtovasti dialogin keskellä, ja loppulause jää kaikumaan: ”Minä tiedän että on varhaista.” Kirjasta ja sen lopetuksesta on miniessee Maailmojen loput -esseekokoelmassa.

”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)

”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)