Luetut kirjat 9/2020

Tässä luonnehdinnat syyskuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa (Teos 2020)

Tämän kirjan lukemisesta kirjoittaminen pelottaa vähän, koska minulla on kummallinen olo, että jotain on voinut jäädä huomaamatta. Sinun päiväs koittaa on paljastuskirjamaisen suurmies- ja poliitikkoelämäkerran riisuminen luurangoksi ja pakkaaminen laatikkoon luu kerrallaan. Elämäkerturin ääni tulee vahvasti esiin. ”Kertomukseni ei ole ylistyslaulu eikä panettelukirja.” (s. 390) Arkistolaitoksen kiemurat ovat oma hauska tasonsa, vaikka ne voisivat vaikuttaa myös kuivilta. Politiikan kieli on otettu omintakeiseen käyttöön, mikä näkyy erityisesti kohdehenkilön isän Kustaa Harmajan puheessa. Ensin tukahtuneen homoseksuaalisuuden jännite tuntuu Anton Harmajan ja Judas Berglundin kirjeissä ilmiselvältä ja herättää paljon kysymyksiä, lopulta en ole kuitenkaan yhtään varma. Anton Harmajan peittelemätön naisviha ja tahattomiksi naamioidut rasistisensävyiset kommentit mietityttävät. Prinssi Charlesin klassikkokommenttiin kihlajaishaastattelussa viittaaminen sai nauramaan ääneen ja pohtimaan mahdollisia viitepisteitä enemmänkin. Pitkittynyt presidenttikausi ja hiihtämisen maininta tuovat mieleen Kekkosen. Välillä olin puutua pahasti poliittisten kiemuroiden ja vaihtoehtohistoriallisen maailmantilanteen pitkiin kuvauksiin, jotka ehkä ovat mukana ilmentämässä, että versioidussa lajityypissä tällaisia usein esiintyy. Sen voi epäröimättä todeta, että Raunio on hyvin taitava niiden erilaisten tekstilajien parissa, jotka tämän romaanin muodostavat. Tällainenko olisi kertomuskriittinen elämäkerta? Ovela teos, ajattelen lopussa.

”Muistan hyvin hänen läsnäolonsa. Kukaan ei tiennyt, miksi hän aina oli paikalla, mutta jollain tapaa hän kuului jokaiseen kuvaan.” (s. 47)

”Jo muinaiset sumerilaiset osasivat seuloa tietosisällöltään arvokkaammat savitaulut poltettaviksi ja karsia muut.” (s. 158)

Rutger Bregman: Hyvän historia : ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020, suom. Mari Janatuinen)

Rutger Bregmanilla on tietokirjassaan mahtipontinen meininki: todistaa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja ”sivistyksen helposti pois raaputettava pintakerros” on vain myytti. Aluksi ajattelen että no niin, tässä taas nuorehkon miehen ”nyt räjäytän kaiken tunnetun”-kirja, mutta Bregmanilla on vakuuttavia pointteja. Hän paloittelee kuuluisat psykologiset kokeet, erityisesti Stanley Milgramin (sähköiskut) ja Philip Zimbardon (vankilakoe) tekemät ja osoittaa, miten paljon niiden tuloksia manipuloitiin julmempaan suuntaan. Romaanikirjallisuuskaan ei säästy: Bregman ehdottaa, että ehkä Golding kirjoitti sellaisen kirjan kuin Kärpästen herra on, koska oli ikävä ihminen, synkkiin ajatuksiin ja väkivaltaisuuteen taipuvainen. Kaunokirjailijoiden teosten psykologisointi tällä tavoin tosin on usein hutera tie. Yuval Noah Harariin Bregman viittaa myös muutaman kerran, mikä ei yllätä, heidän tietokerrontansa on sen verran samantyyppistä että voisin kuvitella heidät bestiksinä. Kyllähän tämä on vaikuttava ja mietityttävä teos, johon ehkä palaan vielä tekstimuodossa; äänikirjaversiokin tarjosi jo syviä oivalluksia yhdistettynä lenkkeilyyn (niin käy minulle usein). Ihmiskuva armollisemmaksi ja myötätuntoisemmaksi askel kerrallaan?

Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä (Aviador 2020)

Romaani uusperheen äidistä ja hänen pojastaan. Kodin rakentamisesta. Taulun maalaamisesta. Perhosista. Huumeista. Yhteyden kadottamisesta. Kirjoitettuna tavalla, joka on jotain ihan muuta. Kieli käyttää kuvia, jollaisia tulee vastaan useammin runoissa. Laakso ei silti kirjoita proosaa, jota yleensä kutsutaan runolliseksi, hän tekee nimenomaan proosan taidetta. Leikittelee tavoilla, joilla saa proosaan eloa, poetiikkoja jotka ilmaisevat asian toisin.

Teos on täysi, 250 sivuun mahtuu niin paljon mistä puhua. Romaani on täsmällinen rakennelma, ja sen Pilvenpiirtäjä tuo esiin myös lukujen otsikoinneilla; se on arkkitehtuurin lopputulos, kerroksista kasattu, mutta tuo silti intuitiivisen, hallitsemattoman ja ruumiillisen puheen näkyviin. Laakson kirjoituksen surrealismi on todella hyperrealismia, todellisuuden vetämistä överiksi, ja sitten se överitodellisuus vedetään vielä överiksi, ja näin saadaan Pilvenpiirtäjän proosatyyli. On sanaryöppyjä, -törmäyksiä, -myrskyjä. Sanat vääntyvät ja yhdistyvät tässä kurimuksessa. Lauserytmit rikkoutuvat toistuvasti; naiskirjoitus kehittyy eteenpäin ja muuntuu särkyneeksi äitikirjoitukseksi? Kannessa näyttää olevan rakennus, joka onkin ruisku; edetäänkö teoksessa kerroksittain myös ruiskua pitkin ylös, kohti neulaa? Kuiskaileeko addiktio korvaan marginaaleissa? Syyllisyys, piru olkapäällä, tekeytymässä lapsen ääneksi? Punahilkan sudeksimuuttuminen kehkeytyy myös hiljalleen rivien väleihin. Hurjimmillaan satuja käytetään kollaasissa, jossa satukatkelmat yhdistyvät huumeidenkäyttökieleen; Willy Wonka ja Piilomaan pikku aasi saavat melkoisen pöllytyksen. Typografialla, kuvituksella ja asettelulla on teoksessa tärkeä merkitys.

Tämä kirja ei ole kaikille. Minulle se on yksi vuoden tärkeimmistä kotimaisista proosateoksista.

”– – olin nähnyt kovasti paljon vaivaa siinä miten rakennan kotiimme yhteistä jippii-tunnelmaa.” (s. 52)

”millähän tuulella äiti nyt puhaltaa?” (s. 190)

”On parempi maata ihan hiljaa ja yrittää unohtaa, mutta mitä hiljempaa yrittää maata ja mitä kovemmin yrittää unohtaa, sitä väkevämmin lakanat alkavat haista härskille, nahkealle unen yrittämiselle.” (s. 210)

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja : kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi (Into 2020)

Vähän aikaa sitten aloin kuunnella Mahadura & Özberkan -podcastia alusta alkaen, ja seksiaiheisessa jaksossa keskusteltiin siitä, että Suomeen tarvittaisiin seksipositiivisuuden ohelle myös seksuaalisuuspuhetta, jota ei vielä ole tarpeeksi. Ina Mikkolan tietokirja on sekä seksi- että seksuaalisuuspositiivinen piristävällä ja inklusiivisella tavalla. Runkkaamisesta puhutaan usein seksinä itsensä kanssa, mikä on liiaksi toisteltu ja stigmaakin kasvattava ulottuvuus – enemmän tarvitaan nostoja siitä, että se on seksuaalisuutensa kanssa elämistä, sen tutkimista, kokeiluja. Ja joskus vaan tapa rentoutua; orgasmiin asti vietynä se nollaa pään hetkeksi, millä voi olla sama vaikutus kuin sopivan rankalla treenillä. Erityisesti nuorille aikuisille luettavaksi sopiva Runkkarin käsikirja koostuu rennolla mutta perehtyneellä otteella kirjoitetuista tieto-osuuksista ja WhatsAppissa käydyistä ”runkkurinkien” keskusteluista, joissa on mukana mm. tunnettuja somevaikuttajia. Kirja on omaääninen (mitä äänikirjassa korostaa tekijän oma luenta), viihdyttävä ja täynnä uusinta tarkistettua tietoa seksistä, parisuhteista, pornosta (josta Mikkola on tehnyt tv-sarjankin, sitä en ole itse nähnyt). Lisäksi on koottu anonyymeja kokemuksia esim. kehosuhteesta, ja tekee kipeää kuulla, miten moni rajoittaa seksuaalisuutensa ilmenemistä ja kokeiluja tiukallakin tavalla, koska ulkoiset paineet tuntuvat niin kovina. Kirja on feministinen moninaisuuden huomioivalla tavalla. Erityisesti porno-osuudet ovat harvinaisen freesejä, ja esitän nyt kuuman otteen: yksioikoinen pornon ällöttely ja tuomitseminen ei ole intersektionaalista feminismiä. Mikkola esittää aihepiiristä erittäin hyviä pointteja, joihin soisin monien tutustuvan.

Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla (Teos & Förlaget 2020, suom. Raija Rintamäki)

Hannele Mikaela Taivassalon uusi romaani on tyyliltään kansikuvansa mukainen, kuin luuranko, ytimeen riisuttu. Se on kirja suhteesta, jota ei pitänyt olla, ja yrityksistä kirjoittaa siitä. Kannattaako tätä lukea romaanina vai proosarunoteoksena? Jos sitä lähestyy myös jälkimmäisenä, saa irti enemmän, väittäisin. Kerronta kantautuu hetkestä, jolloin on jo menetetty. Teos tuntuu masentuneelta, ilonsa, halunsa ja toiveensa menettäneeltä: tekstistä häviävät tarkat, pienet yksityiskohdat suuriin, abstrakteihin sanoihin: joku, jotain, kaiken, mitään, paha, merkitys, tulevaisuus. ”– – ei ole mitään muuta kuin samoja asioita, ja kaikki pulpahtaa esiin aina uudestaan.” (s. 31) Rakkaus ja kuolema, suurimmat teemat ovat läsnä. Teos on niin painava, että on luettava hitaasti, vain muutamia sivuja kerrallaan. Fragmentaariseen kerrontaan sekoittuu kirjoittamisen filosofiaa kuin esseemäisinä sirpaleina. Monia sivuja kannattaa lukea uudestaan. Jos pohtii tyylin merkitystä aiheen käsittelyssä, voi lukea tämän ohella esim. Aase Bergin Akka-romaanin, ja huomaa, miten eri poetiikoilla voi samaa aihetta lähestyä: Akka on raivoissaan, Lopussa minun pitäisi kuolla on lannistunut ja romahtanut. Ja juuri sellaisten tuntemusten kuvaajana teos on vahva, samoin mahdottoman rakkauden musertavan painon ilmentäjänä. Miten sanat etsivät tietään riveille, maailmaan? 

”Kirjoittaminen on itsensä kohtaamista matkan päästä. Lukija tulee vasta myöhemmin, silloin minä olen jo poissa. Silloin olen jo antanut ja luopunut, kohdannut kohtaamatta.” (s. 17)

”Hän voi jättää erään ihmisen taakseen ja särkyä. Hän voi jäädä ja särkyä. Hän tahtoisi välttää särkymisen, hengittää kirpeää ilmaa, tuoksua, ja pysyä ehjänä. Hymyillä, katsoa ympärilleen eikä kantaa raskasta tyhjyyttä, täyttyä kaikesta ympäröivästä.” (s. 51)

Eino Saari: Miehen kosketus (Gummerus 2020)

Huh, mikä kosketuksen ja koskemattomuuden maasto. Tuntuu mahdottomalta summata muutamiin lauseisiin tällaista avoimuuden määrää. Saari perustaa kirjansa erilaisten miesten haastatteluihin, asiantuntijoiden kommentteihin ja omiin kokemuksiinsa. Kerronnassa on lempeyttä ja lämpöä, johon haluaa kietoutua. Kirjan tekoprosessi itsessään on varmasti toiminut tervehdyttävänä, ehkä terapeuttisenakin kokemuksena siihen osallistuneille, jotka ovat kertoneet kokemastaan ja sanallistaneet ihonsa muistia. Pidän Saaren kirjoitustavasta myös häntä itseään koskevissa osuuksissa, mutta mietin, olisiko kirja toiminut tiiviimpänäkin, jos se olisi koostettu pelkistä haastatteluista Svetlana Aleksijevits -tyyliin ilman ympäröivää pohdintaa? Haastatteluissa tulee näkyviin kipua, hivelyä, hierontaa, sylejä, tunteetonta jyystöä, itkettävää hyväilyä, tarvitsevuutta, väkivaltaa, kaipausta, rakkauden eri olomuotoja. Erittäin tärkeä teos. Kuunnelkaa, kohdatkaa, kosketelkaa hyvällä, kaikkien sukupuolten edustajat. Tämän teoksen kirjoittajana Saari toimii miesten asian puolesta tavalla, jolla soisin miesasiamiehen tulevan määritellyksi uudelleen.

”Tietoisuutemme liukuvat tutkiskellen toisiaan kohti. Harva on huolissaan siitä, tuleeko ymmärretyksi. Riittää, jos tulisi kohdatuksi.” (s. 102)

”Miten voi kertoa asioita käsillä tai iholla? Miten puhua tunteen välityksellä. Voisivatko kaksi ihmistä kommunikoida pelkästään ihon kautta, ilman sanoja.” (s. 280)

”Vaikka silloin jotkut jutut saattoi olla mitättömän tuntuisia, pyyhkäiset vaikka… sulanutta lunta pois poskelta, niin eron jälkeen tämmöisen muistaakin sitten millisekunnin osissa, miten se kosketus menee.” (s. 342)

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020)

Kaikki elämästä(ni) osoittaa, miten tunnistettavan omaäänistä Antti Holman teksti nykyään on – tällaiseen pystyy vain harva. Se työnteon määrä, jonka taustalla on oltava, jää minusta usein piiloon kun arvioidaan humoristisempaa tekstiä. Holma alkaa olla suorastaan oma genrensä, ja juuri sen puitteissa hänen uusi kirjansa on mainio; tällaista on Antti Holman autofiktio, ja miksi se olisi muunlaista? Ihmetyttävät hieman kommentit, joiden mukaan kirja on tuntunut pitkältä Auta Antti -jaksolta – mitä silloin oikein on odotettu? Romaani kylläkin irtoaa todellisuudesta podcastia enemmän: kärjistyksen ja kuvittelujaksojen myötä kirja menee fiktion puolelle helposti (esim. kohtaamiset Saatanan kanssa), se ei ole vain jotain omaelämäkerrallista jota on päätetty kutsua autofiktioksi. Siitä olen samaa mieltä joidenkin kommentoijien kanssa, että kirjoittamisen kanssa tuskailua on liikaa, niistä olisi voinut karsia. Julman paljastavat, tarkkakatseiset havainnot maailmasta ja ihmisistä ovat kirjan antoisinta ydintä, ja juuri siinä näen tällaisen kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän (aihepiiri on mielessäni nyt pinnalla, sillä pari päivää sitten sain kuulla kirjoittajakoulussa Milja Sarkolan autofiktioaiheisen luennon). Esimerkkinä havainnosta suomalaisten juhlien ”psykoottiset puheet”, joihin kukaan ei näytä kiinnittävän huomiota, kaikki vain katsovat lattiaan (rankat kärjistykset kuuluvat myös kirjan tyyliin). Äänikirjana teos nousee erityiselle tasolle, kiitos Holman oman luennan, mutta kuulemma hänen äänensä välittyy tekstiversiostakin elävänä. Repeilyvaroitus julkisilla paikoilla kuuntelijoille!

Markku Soikkeli: Suomalainen syykirja (Kulttuurivihkot 2020)

Soikkelin esseet tarttuvat suuriin aiheisiin: myytteihin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediaympäristössä. Kirjoittaja on perehtynyt ja laajasti lukenut, mutta kriittisin kysymys esseen synnyssä on: miten tieto, ajattelu ja pohdinta välittyvät lukijalle? Tällä kertaa joidenkin esseiden ydintä on vaikea tavoittaa, ja lauseisiinkin kaipaisin paikoin lisää terävyyttä. Liekö juuri aiheiden laajuus se, mikä luo tällaisen vaikutelman? En ole varma, lukisinko näitä tietokirjallisina vai kaunokirjallisina esseinä, ja analysoiva kirjastonhoitajaminäni on taas häiriintynyt. ”Cityelämäntapa paranee parkkiluolassa”-esseen Vantaa-osuus on minulle kirjan paras kohta, siinä kerronta innostuu, teksti rullaa ja lukijaa hekotuttaa. Jotain vastaavaa olisin kaivannut tyyliin useamminkin. Myös essee postmodernista on hyvin kiinnostava. Yksittäisiä ytimekkäästi ilmaistuja kohtia tarttui kyllä merkintöihini. Ja hienoa, että Kulttuurivihkot on vakiintumassa marginaalisempien lajien, kuten runojen ja esseiden, julkaisijana; jatkakaa!

”Meidän uuspakanoiden on kuitenkin vaikea keksiä uusia paheita, joista voisi nautiskella ilman kristittyjen omimia synnintuntoja. Paheistahan ei ole paljoakaan iloa, jos niitä ei voi jakaa julkisesti ja tuntea samalla suloista häpeämättömyyden tuntoa.” (s. 45)

”Vantaan maaperällä on varmasti järkeviä ihmisiä, mutta ’jossakin oleminen’ ei johda haluun ilmaista olemisensa.” (s. 80)

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa (Poesia 2020)

Olen lukenut tänä vuonna monta hyvää esseeteosta, mutta tämä on vahvin kokemus toistaiseksi. Varjoja, usvaa on kirjan mittainen (140 s.) essee sukupuolesta. Erityisesti teos pyrkii sanallistamaan muunsukupuolisuutta käsitteenä, kokemuksena, olemuksena. Sukupuoli asiana tulee yleisemminkin pöyhityksi. Kirja jakautuu otsikointien kautta tilaksi, joka on näkynyt myös Viljasen aiemmassa tuotannossa teemana, motiivina tai rakenteena. Tässä eri osioita kutsutaan huoneiksi ja käytäviksi, välillä kuljetaan ovista.

Aiheen käsittely tapahtuu suorasanaisen kokemuskuvauksen, yhteiskunnalliseksi laajenevan kommentoinnin ja kielellään omintakeisia maailmoja luovien, runomaisempien kohtien kautta. Viljanen viittaa kiinnostavasti kirjallisuuteen ja muihin taidemuotoihin, Hélène Cixous’n naiskirjoituksen käsitteestä (jonka mahdollisuudet Viljanen näkee samaan tapaan laajoina kuin minäkin, kirjoittajan sukupuolesta riippumattomina) Kate Bushin The Dreaming -levyyn, jota olen aina pitänyt häiritsevän kiehtovana ja jonka halusin heti lukiessa kuunnella uusin korvin. Ajattelu teoksessa on kirkasta ja perusteltua, vaikka kieli viekin ajoittain selittämättömiin paikkoihin. Lukeminen aiheutti minulle vastaanottavaisessa olotilassa harvinaisen vahvoja kokemuksia: sivun 100 paikkeilla olin täynnä kylmää värettä, itketti vähän; suoran kerronnan yhdistyminen runoon suisti johonkin toiseen. Kaikkea en sisäistänyt kerralla, eikä tarvitsekaan, palaan mielelläni tähän vielä uudelleen.

”Kaikki minät ja kaikki sukupuolet ovat aina performatiivisia, mutta minän, sukupuolen ja performanssin väliset suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän järjestyksessä, enemmän tai vähemmän kohdallaan, vähemmän tai enemmän epävakaita.” (s. 58)

”Näiden häiriöiden on tultava esiin, tai ehkä hetken on väännyttävä sijoiltaan, kuin nivelen: askel, horjahdus, korjausliike, maanpinnan samanaikainen liikahdus – –” (s. 129)