tiistai 2. toukokuuta 2023

Luettuja 3–4/2023

Postauksessa ovat mukana luonnehdinnat kahdesta uudesta käännöskirjasta ja yhdestä vanhemmasta kotimaisesta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.


Rachel Cusk: Mykkäkoulu (S&S 2023, suom. Kaisa Kattelus)

Mykkäkoulu on esseevalikoima, joka koostuu Rachel Cuskin eri lehtiin kirjoittamista teksteistä. Lisäksi ainakin “Jälkivaikutus” on ilmestynyt hänen muistelmiksi luokitellun teoksensa Aftermath – On Marriage and Separation alussa. Kyseinen kirja sai ilmestymisensä jälkeen aikaan suoraan sanottuna paskamyrskyn, jonka jälkeen Cusk vetäytyi taustalle ja alkoi työstää Ääriviivat-trilogiaansa. Kun on aloittanut hänen lukemisensa trilogiasta, jossa minäkertoja asettui taustalle havainnoimaan, Mykkäkoulun esseet tulevat helposti vertailluksi siihen. Näissä teksteissä minä on paikoin hyvin vahvasti läsnä, ja kuten Herman Raivio Kiiltomadossa totesi, tuo minä on vähemmän “ihmisvihaaja” kuin trilogiassa. Ajattelu on kuitenkin samalla tavalla vahvaa, notkeaa, pitkäjänteistä. Esseeminä tuo esiin omia ei-niin-hyviä puoliaan, kuten mainitsemassani “Jälkivaikutuksessa”, jossa hän kertoo avioeron jälkeen sanoneensa “lapset kuuluvat minulle” siitä huolimatta, että “pitää itseään feministinä”, ja mietiskelleensä muutakin epäkorrektia. Minusta on ihan tervehdyttävää, että käsittelee välillä sellaisiakin tunteita, joiden ilmaiseminen tuntuu kielletyltä, ja Cuskin aikanaan kohtaama ryöpytys tuntuu ylimitoiteltulta. Mutta olihan sillä lopulta nykykirjallisuuteen merkittäviä vaikutuksia.

Nimiessee on kirjan vahvinta kärkeä. Englannin kielen ilmaisua, jossa mykkäkoulun aloittaja passittaa toisen Coventryyn, purkava teksti jättää hienolla tavalla paljon lukijan ajateltavaksi. Cusk vertaa sodassa tuhoutunutta paikkakuntaa puhumattomuuden vaikutuksiin ja kertoo avoimesti vanhempiensa häntä kohtaan aloittamista mykkäkouluista, joiden keinot rinnastuvat sodan keinoihin. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta toimii. Myös kotia käsittelevän esseen väliin kertyi pari merkintälappua, olenhan aiheesta itsekin kirjoittanut. “Rauhattomuus ja ahdistus, joka minua vaivaa kotona, liittyy osittain aikaan, tajuan: elän ikuisessa odotuksessa ikään kuin koti olisi väliaikainen tilanne, joka jossain vaiheessa päättyy”, tunnustaa Cusk.

Loppupuolella on taide-esseitä, joista osasta en muista enää mitään, mutta pari vahvaa painui mieleen. “Shakespearen sisaret” käsittelee naiskirjoitusta ja sen problematiikkaa erityisesti Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin ajatuksiin peilaten. Entä jos nainen omassa huoneessaan antautuukin “miesten luomien arvojen” toistamiselle? Cuskin näkökulmasta 2000-luvulla on vallinnut “paljas suvaitsemattomuus” toiston käsittelemistä kohtaan, ja hän toivoo kirjallisuuteen lisää kotityön, äitiyden ja perhe-elämän kuvauksia. Francois Saganin ensimmäisiä romaaneja käsittelevä teksti sai minut kiinnostumaan kirjailijasta kovasti.

Koska kokonaisuutta ei ole alun perin kirjoitettu kokoelmateokseksi, sen aiheet hyppelehtivät, ja jotkin tekstit eivät oikein tunnu osuvilta tai kovin kiinnostavilta. Vahvimmat esseet saavat aikaan merkittäviä ajattelun liikahduksia Ääriviivat-trilogian tapaan.



Ia Genberg: Yksityiskohdat (Johnny Kniga 2023, suom. Jaana Nikula)

Luettuani tämän hehkutetun teoksen ensimmäiset kolme osiota/henkilökuvaa olin valmistautunut kirjoittamaan tästä varsin pettyneen ja nihkeän arvion. Mutta neljännen osion ensimmäiset sivut olivatkin sitten jotain muuta. Törmäsin lauseisiin, jotka saivat minut laskemaan kirjan hetkeksi alas ja pitämään taukoja, koska oli pakko. Niitä tuli yhä lisää, ja teoksen lopetus on hieno. Kirjan neljäs henkilökuva on kertojan äidin, Birgitten, joka joutui väkivallan kohteeksi nuorena ja kärsi läpi elämänsä vahvasta ahdistuksesta. Se mikä minuun osuu kivuliaimmin, on pohdinta siitä, että Birgitte oli jo ennen pahoja tapahtumia herkkä haavoittumaan, se oli hänen perusluonteessaan, ja väkivalta pahensi häneen pesiytynyttä ahdistusta. Minun on paikoin vaikea kestää sitä tapaa, jolla kertoja luonnehtii äitinsä ominaisuuksia. Joka tapauksessa, tämä osio sai minut miettimään, että mitä ihmeen jaarittelua ne aiemmat ovat olleet, ja samalla kyseenalaistin omaa äkkivääryyttäni, mutta tuntuupa tärkeältä kirjoittaa nämäkin ajatukset nyt ylös, koska ongelmallisen tuntuiset lukijamietteet ovat kiinnostavia.

Ymmärrän aiempien osioiden pointin siitä, että arkiset yksityiskohdat rakentavat paljolti elämämme, ja lopulta juuri tällaiset jutut jäävät ihmisistä mieleen. Kun katson itsestäni ulos ja annan analyyttiselle mielelleni tilan, näen että monille lukijoille joku kolmesta ensimmäisestä henkilökuvasta voi olla se tärkein, samastuttavin, saada aikaan vahvoja haikeuden ja nostalgian tunteita, kipujakin, jos on kokemuksia esim. ikävistä ystäväeroista. Itse mietin niitä lukiessani kuitenkin, että Rachel Cusk on tehnyt paljon terävämmällä tavalla tämän muiden henkilöiden havainnointiin perustuvan kerrontaratkaisun, mutta toisaalta sellainen lempeämpi ote kuten tässä, on myös omanlaisensa ja siinä on paljon tärkeää. Minä kuitenkin kaipasin ravistelua ja kipuun kaivautumista tullakseni liikutetuksi tällä kertaa.

”Sillä tavalla kai yksittäiset tapahtumat vaikuttavat, kapseloituvat myrkkyineen, jota ne sitten pikkuhiljaa valuttavat mieleen.”

”Birgitten oli pakko sopeutua, sulautua muiden mukaan ja kadota joukkoon, muuten hän olisi menettänyt järkensä.”

”Jos kaipaa syvemmälle, ei voi takertua aikaan ja paikkaan, muuten ei koskaan pääse uppoamaan itseensä tai johonkuhun toiseen tai elämän moniin railoihin.”



Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994)

Heti kirjailijanuransa alkumetreillä Tuula-Liina Varis julkaisi muistelmateoksen. Sellainen ei ole tavanomaista, mutta tuolloin Varis oli viisikymppinen ja elänyt elämän, jossa riitti muisteltavaa. Kirjallisen teoksen pohjaksi sekään ei riitä, vaan pitää olla myös kirjallista tarkkuutta ja tyylin tajua, jotka Variksella olivat kouliintuneet toimittajan työssä ja kirjallisuuden lukemisella. Tämän muistelmaromaaniksi usein määritellyn kirjan tyyli on terävä, hauska ja avoin. Se ei pidättele vaan pyrkii totuuden sanoittamiseen. ”Minun näkökulmaani Pentti Saarikoskeen ei ole kenelläkään muulla”, kertoo Varis takakannessa kirjoittamisensa puolustukseksi.

Kilpikonna ja olkimarsalkka kertoo parisuhteesta, joka oli täynnä päihtymystä, rakkautta, huolehtimista, hoivaa, pettymyksiä, kohtuuttomuutta, taidetyötä, köyhyyttä, kiukkua, huutoa. Se ei ole tavallisen parisuhteen tarina (koska kuinka moni suhde alkaa toisen kylvettämisestä pakon sanelemana), mutta toisaalta se kertoo hyvin monista sellaisista suhteista, joita kutsutaan ”myrskyisiksi” tai ”symbioottisiksi”. Samalla kirja kertoo kasvusta aikuiseksi ja oman äänen löytymisestä (ihan konkreettisestikin, huom. kaikki se huutaminen avioliiton loppumetreillä). Tästä voisi kirjoittaa hyvin paljon lisää, mutta kirjoitan nyt vain tämän.

Variksen muistelma on hykerryttävää ja paikoin puistattavaa luettavaa, ajankuvaa tietynlaisesta runoilijamyytistä, mutta myös ajatonta kaunokirjallista kerrontaa.

”Minä en kerta kaikkiaan voi nukkua siinä löyhkässä. Minun on pakko panna hänet kylpyyn. Niin minä kylvetän hänet ensimmäisen kerran ja pesen hänen tukkansa, sukkansa ja alusvaatteensa. Siitä lähtien hänen kylvetyksensä ja tukanpesunsa on minun tehtäväni avioliiton loppuun asti.”

”Se joka hoitaa asiat, käyttää tietysti valtaa. Mitä enemmän valtaa kertyy epävarmalle ja pelokkaalle ihmiselle, sitä enemmän vallankäyttö saa despoottisia piirteitä.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti