Postauksessa luonnehdinnat neljästä heinä-elokuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.
Peilisalissa on jo kuudes Liv Strömquistiltä suomennettu sarjakuvateos – ja kaikkien aiempien tavoin sekin piti tietysti saada luettavaksi. Aiheena on tällä kertaa kauneus: mitä nykyihmiselle merkitsee ulkonäkö, ja mitä se tarkoittaa erityisesti feministisessä kehyksessä? Strömquist aloittaa sarjakuvaesseekirjansa hauskasti kuin sadun, jossa nuorin viidestä kauniista sisaresta, Kylie Jenner, päätyy esimerkiksi siitä miten kaunista ihmistä katsoessaan monet tuntevat negatiivisia tunteita, vaikka voisivat keskittyä ihailuun. Miksi-kysymystä lähdetään purkamaan, ja vastauksia haetaan ympäröivän yhteiskunnan elementeistä ja muilta ajattelijoilta, kuten ranskalaisfilosofi Rene Girardilta, jonka mukaan fyysisiä tarpeita lukuun ottamatta ihmiset haluavat sitä, mitä toisetkin haluavat. Ryhmän kesken halu vahvistuu ja saa uskomaan halun objektin arvoon, mikä saa aikaan huonommuuden tunteen muissa. Girardin mukaan ihminen ei yleensä tiedä, mitä haluaa, ja on helpompaa kun pystyy ottamaan jostain halun esikuvan, ”välittäjän”, jonka halun voi kopioida – se on helppoa ja siksi ihanaa. Ymmärrettävä kuvio.
Strömquistin tutuksi tullut tyyli on entisellään, ja teosta lukee kiinnostuneena miltei ahmien. Mukana on myös eri-ikäisten naisten puheenvuoroja, ikään kuin haastatteluja, jotka tuovat mukaan virkistävästi eri näkökulmia, mutta ovat jonkin verran liian pitkiä; näiden pointteja olisi voinut tiivistää ja vähentää toistoa. Lisäksi mukana on Raamatun tarinoita, satuja (Lumikki onkin karu esimerkki kauneuden vaikutuksista) ja menneisyyden merkkihenkilöitä keisarinna Sissistä Marilyn Monroeen. Erityisen mielenkiintoisilta tuntuvat mietteet siitä, miten valokuvan ilmaantuminen on vaikuttanut kauneuden merkitykseen modernissa maailmassa, ja kuinka esim. julkisuuden henkilöillä yksityinen ja julkinen minä eriytyvät tuskallisella tavalla, jolloin positiivinen huomio voi saada ihmisen tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi ja epävarmemmaksi – mikä on lopulta todellinen ’minä’ ja millainen se on?
Lopulta olennaisimmilta tuntuvat hallinnasta irtipäästäminen, virheiden hyväksyminen ja kauneuden ymmärtäminen lahjana, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tavoittelemisen arvioisia olemisen tiloja, uskon.
Kuumaa maitoa on outo, kiinnostava, ahdistava ja kivulias teos. Se on hankala ja hauska, vuorotellen ja vähän päällekkäin. Äiti ja tytär ovat matkustaneet Espanjaan etsimään vaihtoehtoisia hoitomuotoja äidin mystisiin jalkavaivoihin. On epäselvää, pystyykö hän kävelemään vai ei. Tytär Sofia passaa äitiään Rosea, joka valittaa kaiken hänen tekemänsä olevan tavalla tai toisella väärin. Äiti on ollut suurimman osan Sofian elämästä yksinhuoltaja, sillä tämän kreikkalainen isä on palannut kotimaahansa, jossa nykyisin asuu 40 vuotta itseään nuoremman naisen ja heidän pienen vauvansa kanssa. Henkilöiden käytöksen kummallisuus tulee näkyviin peittelemättä, tarkalla katseella. Sofia on valmistunut antropologiksi, mutta työskentelee kotimaassa tarjoilijana. Tapahtumat ja havainnot kerrotaan kirjassa hänen kauttaan, ja kerronta vaihtelee preesensin ja imperfektin välillä tavalla, joka tuntuu ensin kummalliselta mutta saa sitten tekstissä selityksen: “Aika on särkynyt: se halkeilee kuten huuleni. Kun merkitsen muistiin kenttätutkimusideoita, en tiedä, kirjoitanko imperfektissä, preesensissä vai molemmissa yhtä aikaa.”
Romaani on täynnä symboliikkaa, joista tärkeimpinä meduusat. Sofia polttaa itsensä uimarannan meduusoihin ensin vahingossa, tosin kyltissä on varoitettu niistä; myöhemmin hän tulee meduusojen polttamaksi tahallaan. Kun joitain vuosia sitten kiinnostuin naiskirjoituksen teorioista ja käytännöistä, näin Hélène Cixous’ta siellä ja täällä, havainnointini kävi ehkä vähän ylikierroksilla, mutta nyt Levy tarjoilee Cixous’n kehykseksi itse, kun kirja alkaa sitaatilla Medusan naurusta: “On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku.” Romaanissa esiintyy yrityksiä kiertokulun murtamiseksi, kun Sofia alkaa toimia omillaan kauempana Rosen vaikutuspiiristä ja kokee eroottisia seikkailuja kohtaamiensa ihmisten, niin Ingridin kuin Juaninkin kanssa. Tärkeä tutkimusmatka on myös käynti Kreikassa isän uuden perheen luona, jossa Sofia huomaa isän uuden puolison olevan todella yksin. “Isä tahtoo aina, että kaikki hänen uuden perheensä jäsenet laittavat silmät kiinni”, Sofia toteaa. Hänelle itselleen näkökulmasta tulee tutkimuskohde.
Deborah Levyn kirjoittama fiktio on yhtä kerrostunutta kuin hänen nonfiktionsakin – minusta tuntuu että hän kirjoittaa tässä romaanissa asioita tekstin pintaan enemmän kuin Living Autobiography -trilogiassa. Kuumaa maitoa on kirjana paljon paksumpi kuin aiemmin suomennettu Uiden kotiin -romaani. Sulateltavaa jää, paljon värähdyksiä jotka kantautuvat jostakin kummallisesta, unenomaisesta maailmasta, kenties tiedotamattomasta. Ihailen edelleen Levyn nerokkuutta ja toivon häneltä lisää suomennoksia. Sari Karhulahden käännös tavoittaa Kuumassa maidossa hienosti Levyn proosan poeettisen, hieman mystisen voiman.
“Meduusat olivat herättäneet minussa halun. Hurjan halun. Muutuin vieraaksi ihmiseksi. Kauhistutin itseäni.”
“Äiti oli luetteloinut toista miljardia sanaa mutta ei silti osannut kuvailla sanoin, kuinka hänelle epäedullisen maailman tuulet ja myrskyt olivat vieneet mukanaan kaiken, mitä hän oli toivonut itselleen.”
Tämä kirja on kyllä yksi iso mindfuck, kuten saattaisi sanoa yksi sen henkilöhahmoista, Tristan. Joudun lukiessani kohdakkain aika kipeiden asioiden kanssa. Olenhan puolustanut kiltteyden ja herkkyyden arvoa omissa kirjoituksissani. Ja nyt Ísbergin romaani tuo näkyville, että mitä jos terapiassa käyminen, omien pimeiden puoliensa käsitteleminen ja niistä eroon pyrkiminen tehtäisiin pakolliseksi – miten toimisi kiltteyden diktatuuri. Itsehän tosin en koskaan sanonut, että pimeät puolet pystyisi siivoamaan pois täysin tai että traumat saisi käsiteltyä täysin. Merkintä saa minut selittelemään, huomaan. Ja tulee entistä epämukavampi olo, koska kun päätyy selittämään, tiedossa on yleensä totaalinen fucking downward spiral – näinkin Tristan saattaisi todeta. Tämä on moraalisesti hähmäinen kirja ja pahimmillaan henkistä verilöylyä. Toisaalta mietin, onko ”entä jos tämä olisi diktatuuri” hirveän vahva argumentti, vai onko sen käyttäminen kirjailijalta halpahintainen temppu, tai ainakin kulunut: todella monet dystopiat lähtevät liikkeelle diktatuurivisiosta. 1984: valvontadiktatuuri. Orjattaresi: naisten alistamisen diktatuuri. Isberg on käyttänyt klassista dystopiamuottia ja tällä kertaa soveltanut sitä kiltteyteen ja terapiakulttuuriin.
Romaani tarkastelee useita henkilöhahmoja. Óli ajaa myötätuntokoetta ja siitä seuraavaa merkintää pakollisiksi kansalaisille, hän on idealistinen psykologi, jolla on lapsuudenperheessään trauma voimakastahtoisen isän jyräämäksi tulemisesta. Talvi puolestaan on opettaja, joka on traumatisoitunut entisen kumppaninsa harjoittamasta vainosta. Tristan on vihainen nuori mies, jonka veljen kohtaloon merkinnän tuleminen on vaikuttanut vakavalla tavalla. Itse olisin keskittynyt romaanissa näkökulmana pelkästään näihin kolmeen, heidän välilleen olisi saanut tarpeeksi hyvän dynamiikan, mutta lisäksi mukana ovat vielä monenlaisista ihmissuhdeongelmista kärsivä Eyja, Tristanin alistettu ja alistunut äiti Alexandria, Ólin erimielinen vaimo Sólveig ja kirjeenvaihtoa, jota käyvät konfliktejaan puivat ystävykset Laila ja Tea.
Kirjan pointit olisivat olleet tiivistettävissä; mietin jopa oliko romaani tälle oikein muoto, vai olisiko voinut kirjoittaa laajan esseen. Toisaalta fiktio dystooppisine maailmoineen saa eläytymään toisten nahkoihin tehokkaasti. Eikös sellaista tavoitella monissa terapioissakin, heh. Muutun piikikkään ironiseksi, ei sekään taida olla ihan kilttiä. En ole varma mitä tämä kirja lopulta halusi sanoa, mutta taide voi jättää asiat tällä tavoin auki. Usein se onkin tehokkainta jatkoajattelun kannalta.
”Hän ymmärsi tämän tunteen, jossa kiukku ei ollut mahtua rintaan. Toisinaan hän puri hammasta ja tiukensi huuliaan estääkseen sisällään olevaa tunnetta livahtamasta ulos, sillä hän tiesi sen hallitsemattomaksi. Eikä sitä saisi enää takaisin.”
Kuuntelin tämän supersuositun muistelmateoksen Anna Airolan lukemana äänikirjana. Se toimii hyvin: kerronnan huumori välittyy huolimatta rankoista aiheista. Aluksi teos tuntuu vain hitusen ahdistavalta ja tummasävyiseltä lapsuuskuvaukselta, mutta traumatisoivat asiat kuoriutuvat näkyviin kerros kerrokselta. Lopulta aikuistunut näyttelijäkään ei voi paeta sitä, että hänen äitisuhteensa ei ollut ihanteellinen ja hyvä, vaikka vastustus terapeutin luona on ensin vahvaa.
Kirjan otsikko on raflaava, mutta kun selviää, että kyse on äidistä jonka mieleenpainuvin opetus tyttärelleen oli kalorirajoitus tämän ollessa 11-vuotias, syyt ja seuraukset kirkastuvat. Teos on kerronnaltaan selkeä, mikä on vaatinut tekijältään huomattavaa rehellisyyttä, ja etenee romaanimaisesti, mikä näkyy mm. tarkasti replikoiduissa dialogeissa. En siis ihmettele sen suosiota kirjasomeissa. Kyse on lopulta siitä, miten mieleltään sairas / persoonallisuushäiriöinen ja katkeroitunut vanhempi elää lapsensa kautta pohjimmiltaan mustasukkaisena, ilman mitään rajoja heidän välillään. Lopun monologi haudalla kertoo monitasoisesta menneisyyden tunnustamisesta sellaisena kuin se oli; toipuminen on silti vielä meneillään.
Huomautettakoon, että kirjassa on paljon kuvauksia syömishäiriökäyttäytymisestä ja jonkin verran seks. hyväksikäytöstä.
Teos kertoo myös, miten brutaaleissa ja hyväksikäytön mahdollistavissa rakenteissa ihannoidut lapsinäyttelijät toimivat – ainakin McCurdyn tähdittämien sarjojen tuotantoyhtiössä Nickelodeonilla. Miten kiitollinen pitää olla kuuluisuudesta, jonka sai aikaan alun perin jonkun muun toive?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti