Luettuja 9–10/2023

Postauksessa luonnehdinnat viidestä syys-lokakuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.

Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla (Atena 2023, suom. Christine Thorel)

Hieno tietoteos, joka kertoo kirjoittajansa elämästä ja esittelee monia tunnettuja naisia, joilla on autismidiagnoosi tai heidät on tulkittu myöhemmin kirjolle kuuluneiksi. Mukana ovat mm. Simone Weil, Emily Dickinson, Doris Lessing ja Greta Thunberg. Luin tätä samanaikaisesti Marika Riikosen teoksen Yksin, kiitos kanssa, ja kirjat alkoivat vuotaa toisiinsa. Kun puhuin poikaystävän kanssa lukemastani, välillä minulta meni sekaisin, kummassa kirjassa jokin asia oli sanottu. Teosten lukeminen samaan aikaan oli toisaalta sattumaa, mutta toisaalta, kun jokin aihepiiri vetää puoleensa, onko kyse lopulta sattumasta? Sosiaaliset normit ovat jatkuva kiinnostuksenkohteeni, ja juuri näistä sekä Törnvall että Riikonen kirjoittavat. 

”Pidänkö sosiaalisista tilaisuuksista ja uusien ihmisten tapaamisesta? Tajuan, että minun pitäisi painottaa kieltävää vastausta, mutta minusta sosiaaliset tilanteet ovat mukavia. Kyllähän ne verottavat voimia huomattavasti, väärinkäsityksiä syntyy usein ja joudun jälkeenpäin lepäämään pitkään, mutta en ole koskaan erakoitunut täysin. Minulla on aina ollut ystäviä.”

Kirja tuo esiin oletuksia ja stereotypioita, joita autisteihin liitetään. Monet tällaisista piirteistä esiintyvät lähinnä kirjoon kuuluvilla miehillä. Törnvall toteaa, että hänen lapsuudessaan tyttö ei kerta kaikkiaan olisi voinut saada diagnoosia lievästä autismista. Nykyisin hänen tarpeensa saatetaan sivuuttaa sanomalla, että ”kaikilla on jokin diagnoosi”.

”Jos joku kaveri kutsui minut kylään ja huomasin heidän lehtitelineessään paljon aikakauslehtiä, istahdin lattialle lukemaan ja unohdin jutella kaverini kanssa.”

Tunnistan monia niistä piirteistä tai sattumuksista, joita Törnvall kirjassa kuvaa. Toisia taas en. Esimerkiksi tämän kanssa olen tuskaillut toistuvasti: ”Miksi neurotyypilliset ihmiset eivät voi vain istua juttelemassa? Miksi heille ei riitä yhdessäoloon se, että vain on toisen seurassa?” Toisaalta taas esim. ajattelen paljon sitä, mitä muut minusta ajattelevat, ja sitä Törnvall pitää erittäin neurotyypillisenä piirteenä. Tutkimukseni sen parissa, mikä minun ja maailman suhteessa hiertää, jatkuu edelleen.

Yhteenvetona muotoilisin kirjan eetosta: Voisimmeko suhtautua ymmärtäväisemmin toistemme yksilöllisiin piirteisiin? Myös silloin, kun ne liittyvät sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja saavat olon vähän epämukavaksi? Sellainen tekisi hyvää. Samoin rehellisyys, jota Törnvall peräänkuuluttaa voimakkaasti. Onko kaikki piilotettava salakähmäisiin sosiaalisiin peleihin? Silloin nimittäin jätetään paljon ihmisiä ulkopuolelle. Kaiken sen tiedon valossa, mitä nykyisin on saatavilla, nyt on neurotyypillisten aika tulla vastaan, ymmärtää ja huomioida.

”Opiskelin tietämättäni sosiaalisia pelisääntöjä kirjoista, TV-sarjoista, näytelmistä ja elokuvista, joita ahmin. – – Minulle kulttuuri ei tarjonnut pakoa todellisuudesta. Sen avulla pääsin lähemmäksi todellisuutta, ymmärsin sitä paremmin ja sain harjoitusta.”

Will Sommer: QAnon – salaliittokultin ytimessä (Bazar 2023, suom. Pasi Rakas Jääskeläinen)

Muistan, kun luin lapsena Iltalehdestä ”hullu maailma”-palstaa, johon oli nostettu yksittäisiä kreisejä tapahtumia ympäri maailmaa. Ilmeisesti jossain vaiheessa, somen yleistyttyä, kävi niin että tuon palstan kaltaiset tarinat karkasivat käsistä, ja nykyisin vastaavia juttuja tulee merkittävien amerikkalaispoliitikkojen suusta. 4chan-kuvalaudan kryptisistä viesteistä lähteneen QAnon-salaliittoteorian ydinväitteisiin uskoo nykyään jopa viidennes kaikista yhdysvaltalaisista. Viidennes. Koko kansasta. Uskoo siihen, että eliitin – erityisesti demokraattisen puolueen – saatananpalvojarinki kaappaa lapsia tunneleiden kautta hyväksikäytettäviksi. QAnon on myös kasvattanut ympärilleen melkoisen käärmeöljykauppiaiden joukon, koska siihen uskovat ovat valmiita menemään pitkälle – WWG1WGA, eli ”where we go one, we go all”, kuten heillä on tapana sanoa.

QAnon on yhdistänyt salaliittoteoriaksi hämmentävän moninaisen joukon porukkaa, natseista joogaohjaajiin. Liike vetoaa tunteisiin ”pelastakaa lapset”-agendalla. Lääkekin kirjailijalla olisi hahmoteltuna: ”Lopulta paras ratkaisu salaliittoteorioihin tulee mielestäni sitä kautta, että rakennetaan sellainen hallinto, joka täyttää kansalaistensa perustarpeet, jotta ihmiset eivät alun alkaenkaan ala hakea salaliittoteorioista lohtua.”

Toimittajataustainen Sommer kirjoittaa perusteellisesti ja mukaansatempaavan narratiivisella tavalla salaliiton kehityksestä, erikoisimpien hahmojen radikalisoitumisesta, poliittisesta vaikutusvallasta ja yhteiskunnallisesta kehyksestä.

Joissain kohdissa Sommerille olisi ollut tehokkaampaa valita näyttämisen eikä kertomisen tie. Kultin jäsenten tekojen kuvaus eleettömästi mutta yksityiskohtaisesti kautta linjan olisi riittänyt; vahvojen adjektiivien kuten ”sekopäisen” käyttö ei olisi ollut tarpeen. Nyt se ylikorostaa toimittajan suhtautumista. Ymmärrän kyllä hyvin Sommerin turhautumisen lahkon meininkiin ja siitä kumpuavan tarpeen tykitellä pidäkkeettä.

Suurin ongelma lukemassani niteessä on kuitenkin käännöksen laatu. Kirja olisi pitänyt kirjoittaa vielä kertaalleen uudestaan suomeksi, sillä nyt se sisältää paljon englannin lauserakenteita, vain puolittain kääntyneitä ilmauksia ja täytesanoja – aivan liian moni lause alkaa ”niin”-sanalla. Lukemiseni töksähteli todella monta kertaa. Liekö kiire ollut syynä tällaiseen lopputulokseen.

”Oli se sitten tietoista tai ei, Didulo tajusi, että QAnon loi yhteisön sellaisille ihmisille, jotka halusivat epätoivoisesti seurata ohjeita, oli niiden antajana sitten vaikka itsensä kuningattareksi kruunannut taho.”

Paul B. Preciado: Voiko hirviö puhua? (Tutkijaliitto 2023, suom. Anna Nurminen)

Kirjaan on painettu puhe, jota kirjoittaja ei ehtinyt pitää loppuun psykoanalyytikkojen konferenssissa 2019. Paul B. Preciadon tekstistä muodostuu esseemanifesti, jonka energialataus on suuri. Tyyli on paikoin vahvan poeettinen. Varsinkin alkupuoliskollaan kirjan lukeminen sai minut kirjoittamaan paljon omaa tekstiä. Ja tietenkin miettimään sukupuolta, sen normeja, niiden vaikutusta yhteiskunnassa, sitä miten normien alaisena itse yhä toimin, ja miksi.

Preciado esittää, että sukupuolieron, heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden kaltaiset käsitteet ovat muuttumassa, ja psykoanalyysin, joka on tukeutunut näihin käsitteisiin, tulisi olla muutoksessa mukana. Hän tekee näkyväksi myös väkivallan, jota yhteiskunnassa on tehty, kun seksuaalisuuden ja sukupuolinormien ulkopuolelle astuneet on patologisoitu. Psykoanalyysilla on ollut tässä oma roolinsa, ja monet alan ammattilaiset ovat toteuttaneet potilailleen eheytysterapiaa. Vääryyksien esiin nostaminen on tärkeä osa kirjaa, mutta Preciado ei ainoastaan tylytä, vaan kutsuu mukaan ne, jotka ovat valmiita lähtemään häkistä ja ajattelemaan luovalla tavalla. ”Episteemistä siirtymää kannattavat psykoanalyytikot, liittykää meihin!”

Preciadon teeseistä suuri osa on varsin tuttuja nykyistä intersektionaalisen feminismin piirissä käytyä keskustelua seuranneelle. Siksi mietityttää, miksi tästä tuli niin iso metakka ranskalaisten psykoanalyytikkojen seminaarissa – mutta osasyynä taitaa olla ihan vaan Ranska. Ymmärtääkseni siellä vallitsevat edelleen vahvat sukupuoliroolit miesten maskuliinisuuden ja naisten feminiinisyyden suhteen.

”Elämäni sukupuolieroon perustuvan järjestyksen ulkopuolella on parempaa kuin mikään, mitä olisitte voineet luvata minulle palkkioksi normiin mukautumisesta.”

”Kukaan ei voi antaa sinulle sitä, mitä hänellä ei ole tai mistä hän ei mitään tiedä.”

Lina Wolff: Riivaus (Otava 2023, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

Parisuhteen lopussa tulee usein ihmeteltyä, mikä meihin oikein meni, kun päädyimme olemaan niin hirveitä toisillemme, vaikka piti olla kyse rakkaudesta. Lina Wolff vie romaanissaan uskon riivaajiin pitkälle. Pohjoismaalainen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tottunut nainen tapaa Firenzessä miehen, jota hän alkaa kutsua mielessään Siistiksi. Mies uskoo konservatiivisiin sukupuolirooleihin, ja vaikka nainen uskoo ensin olevansa suhteessa vähän niskan päällä, pian mies ottaa ja vie. Tällä on mielestään oikeus tehdä mitä haluaa, pyöriä muiden naisten kanssa, oman kumppanin on oltava kuuliainen. Pettämisen ohelle tulee väkivaltaa. Miehen käytös on mahtailevan narsistista.

Naisen pitäisi paeta, ja siihen tarjoutuu mahdollisuus toisen miehen kautta. Hän miettii ja puntaroi vaihtoehtoa, elää parisuhteessaan piinaavissa olosuhteissa, lähtee hakemaan apua psykologikäynnille, eikä pysty ottamaan vastaan mitään, mitä ammattilainen hänelle suhteen tilasta sanoo. Asiat tosin tulevat vastaanotolla naiselle hyvin töksähtäen; ei kuulu ainakaan tavanomaisen terapian etiikkaan kehottaa heti eroamaan, mutta eipä tässä kirjassa ihan realismiin pyritäkään. Tapahtumat nimittäin muuttuvat todella kreiseiksi siinä kohtaa, kun nainen lopulta pakenee toisen miehen luo Atlantin yli – asiat eivät mene sielläkään yhtään putkeen.

Romaani on varsinkin jälkipuoliskon mielipuolisessa tapahtumaketjussaan vetävä, tehokkaasti etenevä ja sisältää monia siteerattavia, mietityttäviä kohtia sanoittaessaan hullua, myrkyllistä suhdetta. Erityisen ahdistavaa on naisen yksinäisyys, se miten hänellä ei ole ystäviä lähellään. En oikein tiedä, mitä romaani moraalisella tasolla sanoo ihmissuhteista. Ei tässä tapahdu kovin katarttisia oppimisen kokemuksia - sinänsä teos vastustaa tavanomaisia tarinarakenteita onnistuneesti. Repivä kirja.

”Hän ei juuri silloin hoksaa, että kohteliaisuuteen sisältyy vaatimus. Vaatimus, että hänen on pysyttävä miehen silmissä täydellisenä eikä hän saa – vaikka tulisi tilaisuus – tärvellä tuota täydellisyyskuvitelmaa.”

”Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on nimenomaan lihaa, hengen ei auta muu kuin seurata.”

Annie Ernaux: Tapaus (Gummerus 2023, suom. Lotta Toivanen)

Vajaan sadan sivun mittaisessa omaelämäkerrallisessa kertomuksessa ranskalainen nobelisti kuvaa tapahtumat, jotka liittyivät hänen teettämäänsä aborttiin 60-luvulla. Abortti oli silloin Ranskassa laiton. Yksilön kokemus kiinnittyy suoraan yhteiskuntaan: lakiin ja laittomuuteen, elämään ja kuolemaan.

Päällimmäiseksi Tapauksesta mieleeni jää ihmisten käyttäytyminen, se miten abortin tekoon joutuvaa nuorta naista kohdellaan. Luokka nousee jälleen teemaksi. Verenvuodon ja sairaalaan joutumisen jälkeen hänen kohtunsa kaapinut lääkäri puhuu naiselle tylysti, mutta häpeää käytöstään myöhemmin, koska kuulee potilaansa olleen yliopisto-opiskelija eikä vaikkapa kaupanmyyjä. Poliittisesti oikealla laidalla sijaitsevat ja konservatiivit ovat ymmärtäväisiä ja valmiita tarjoamaan tukeaan abortin jälkeen, vaikka samalla systeemisesti kannattavat naisten oikeuksien rajoittamisen jatkamista. Ristiriita jää ilmaan leijumaan.

Tapahtumien kuvaus on todella fyysinen, ja Ernaux toteaakin lähellä loppua, että koki tapauksen alusta loppuun kehonsa kautta. Tyylinsä mukaisesti Ernaux jättää tässäkin vahvat tunneilmaisut pois tekstistä ja selittää asiaa: ”En halua tekstissäni tehdä sitä mitä en ole elämässänikään tehnyt, tai hyvin vähän: itkeä ja huutaa.” Olen itse erityyppinen kirjoittaja, mutta Ernaux’n valitsema linja toimii juuri hänellä; monen muun kirjoittajan tekstistä editoitaisiin alta aikayksikön pois pitkät sulkujen sisään laitetut metatekstit kirjoittamisprosessin herättämistä ajatuksista.

”Kun vaakakupissa oli lääkärinura, sukkapuikko vaginassa ei paljon painanut.”

”Totean: halusin niin palavasti kertoa tilanteestani, etten piitannut uskottujeni mielipiteistä saati arvostelusta. Olin niin syvässä ahdingossa, etten piitannut uskoutumisen seurauksista, koetin vain vetää kuulijani mukaan kauhukokemukseeni.”