Sinikka Vuola - Replika

 Sinikka Vuola – Replika (Tammi 2016)

"Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin."

Tätä, mitä juuri olen kokenut, on hankala lähteä purkamaan selkeiksi ajatuksiksi, sanoiksi. Aloittaminen on tavallistakin vaikeampaa. Siihen olisi toki monta tapaa, kuten teoksen alussa (ja myöhemminkin siinä) sanotaan: "Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, loppuja ainoastaan yksi." Yritän siis edes päätyä johonkin kelvolliseen loppuun, lopputulokseen, jollaisen tämä vaikuttava teos ansaitsee, sillä tästä todella pitää puhua.

Mistä Replika sitten kertoo? Tästä kertominen tuntuu todella hankalalta, sillä kuten Omppu bloggauksessaan sanoi, tulkinta on väkivaltaa ja erityisen väkivaltaiselta se tuntuu tällaisten tekstien kohdalla. Joitakin asioita kuitenkin voi mainita, ne nousevat kirjasta tarpeeksi kirkkaina: muistot, miten ne voivat olla kaikessa tärkeydessään turhia ja ahdistaviakin. Ihmisten ja asioiden eriarvoistaminen, ks. postaukseni aloittava lainaus, jossa maailma on yhtenäinen, maa puolestaan jakautunut. Vanhemmat, heidän poissaolonsa tai menettämisensä, siitä syntyvä suru. Alistettuna ja väkivallan kohteena oleminen. Kasvu ja kehitys, siihen liittyvä muutos ja uusiutuminen. Esineiden maailma ja elollinen maailma, niiden suhteet toisiinsa.

Sinikka Vuolan aiemmin julkaistut teokset ovat olleet runoutta ja tämä proosateos on saumatonta jatkoa runouden maailmasta. Sanon tässä kohtaa proosateos, koska Vuola itsekin kuvasi Helsingin Kirjamessujen haastattelussa kirjan olevan "ehdotus romaaniksi." Minä lukijana vastaan tähän, että onpa loistava ehdotus, hyväksyn tämän. Olkoon siis kuitenkin romaani. Lukemisen aluksi teki mieli puhua runoproosasta, mutta enpä tiedä, lopulta se kuulostaa liian yksinkertaistavalta. Niin kertovaa teksti kuitenkin on, niin kuvailevaa, niin yksityiskohtia esittelevää ja kaikella on merkityksensä kokonaisuudessa. Jokaisella sanalla tuntuu olevan oma, tärkeä tarkoituksensa, joten valpas pitää olla: muutaman kerran huomasin ajatusteni harhailleen ja olin lukenut sivun-pari kirjasta sisäistämättä, oli pakko palata takaisin. Ja mikäs oli palaillessa, Vuolan lauseiden seurassa nauttii olostaan. Kieli itsessään luo vahvasti kirjan maailmaa laaksoineen ja pääkaupunkeineen, tapahtumien absurdeja käänteitä ja surrealistista kokonaiskuvaa. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa on kotoisa laakso, sen ihmiset, äidin lämpö ja rakkaus ja turva, mutta taustalla pelottava Kaivos, joka puhuu muistojen pahuudesta.

"Miten täynnä kuvia ihminen on, miten jokainen kuva, jokainen muisto syö häntä, kalvaa ja kovertaa, Kaivos sanoo suulla joka on täynnä kuparia. Eikä muistoilta voi suojautua, vaan tuskallinen kuva täytyy peittää aina uudella kuvalla. Niin, onko kallisarvoisempaa kykyä kuin kyky unohtaa."

Vuola on hyödyntänyt teoksessaan paljon toistoa (musiikista ja runoudesta tuttua keinoa) ja senkin hän tekee tavalla, joka ei tunnu aiemmin koetulta, sillä mitään ei selitellä, ei alleviivata. On uusia alkuja, ehdotuksia uusiksi tarinoiksi ja sillä selvä. Myyttiset hahmot, Pinokkio ja Marilyn, toistuvat motiivin tavoin. Toinen on satuhahmo, jonka tragedia oli, ettei siitä henkiin heräämälläkään tullut sellaista oikeaa ihmistä kuin muut, toinen taas oikea ihminen, josta tuli kuolematon tarina, myytti. Tarinoista on eri versioita riippuen siitä, kuka kertoo, ja hahmoista on eri näkemyksiä riippuen siitä, kuka katsoo. Nämä tuottavat kiinnostavaa peilausta läpi kirjan.

"Hän oli 'niin nainen' että oli 'mahdotonta sanoa mistä hän alkoi ja mihin päättyi". Eikä hän kuitenkaan synnyttänyt yhtään uutta ihmistä, ei yhden yhtä. Niin, ehkä hän oli kaikki eikä silti kukaan. Hyvä jumala, jos sinä olet jumala: siunaa sitä nukkeparkaa."

Toiston lisäksi variaatiota kerrontaan tuodaan ovelasti myös typografisilla ratkaisuilla, kuten fontin muutoksilla ja tekstin kylkeen sisennetyillä katkelmilla, jotka toimivat toisina ääninä, kommentteina kerronnan yleiseen näkökulmaan. Niin kielellisen kuin visuaalisen kerronnan uudistamisensa myötä Replika on minulle tämän vuoden Oneiron, vaikka niissä ei sinänsä juuri yhtäläisyyksiä olekaan (sekä Sinikka Vuola että Laura Lindstedt kuuluvat muuten Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan ja Lindstedtiäkin kiitetään tämän kirjan alkusivuilla). Replikasta nauttiakseen ei mielestäni tarvitse kuitenkaan olla nimenomaan kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Jos pitää kielen kauneudesta ja maailman peilaamisesta runokuvin ilman pakottavaa tulkinnan vaatimusta, kokee varmasti kirjan kanssa hienoja hetkiä. Upea ja tärkeä teos, johon uskon vielä joskus palaavani uutta lukukokemusta varten.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him, Sabinan knalli, Kaisa Reetta T., Antiaikalainen (mukana kirjailijan haastattelua)

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen – Vuosisadan rakkaustarina (1. painos suomeksi Tammi 1981), alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978). Suomeksi kääntänyt Eila Pennanen.

"Ei tietenkään heitellä
esineitä
Yritetään olla oikein herttaisia
kun vihataan

Viha nielaistaan
se syödään
sitä ei näytetä
sitä ei tunnusteta koskaan

Minun ei ole ollut helppoa
vihata
mutta kohtalokasta
oli olla vihaamatta"

Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein. Pakko kuitenkin tehdä karsintaa ja aloitin tekstini sillä runolla, joka teoksessa erityisen vahvasti pisteli, ja siitäkin otin vain lopun, vaikka olisin halunnut lainata sen kokonaan.

Norjalaiskirjailija Tore Renberg kehui Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa Helsinki Litissä tänä vuonna suunnilleen niin, että se on hieno kirja naisesta, jolla on ongelma. Oli vaikuttavaa, että norjalainen, keski-ikäinen mieskirjailijakin oli saanut paljon irti tästä suomenruotsalaisen kirjailijan 70-luvun lopulla kirjoittamasta teoksesta. Oivalsin, että tämä tunnetaan maailmalla paljon laajemmin kuin tiesinkään. Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee alkoholistin vaimona, perheenjäsenenä olemista. Tässä ei kaunistella mitään: tekstistä haisee mahanesteiden ja konjakin sekainen oksennus, happamamat valkoviiniröyhtäykset, härski mäskinhaju ja ripuli. Alkoholistin arvaamaton käytös, perheen varautuminen juomiskausiin ja niiden väliseen ailahtelevuuteen, hyperkorrektiuden vaatimukseen. Nainen miettii monta tapahtumaa, joiden jälkeen sitten olisi pakko lähteä, mutta hän ei tee sitä, ei vaikka kaikki ne tapahtuvat. Lopulta perhe löytää absurdin rytmin: heillä on kaikki parhaiten silloin, kun on ryyppyputken toinen päivä.

"Kun me olemme näin pitkällä
suunnilleen toisessa päivässä
kun hän vielä voi nukkua
ja kun pahat henget eivät vielä
aja häntä pitkin seiniä
meillä on kaikilla
asiat oikein hyvin"

Toinen osa käsittelee parisuhdetta yleisesti, kaikki sen sotia, kuulemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Mies rakastaa äärettömästi, vuodattaa sen naisen päälle ja nostaa hänet pylvään nokkaan, mutta nainen kokee, ettei saa henkeä. Hänellä ei ole vapautta. Hän haluaisi, että häntä kuultaisiin, uskottaisiin, edes joskus. Hän on kyllästynyt tuntemaan huonommuutta sen takia, että mies kokee, ettei naiselle riitä tämän rakkaus.

"pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!"

Kolmas osa on vahvan feministiseksi tulkittava osuus, jossa käydään läpi suvun naisten historiaa, äidin oikeutta työskentelyyn ja taistelua, maailman muuttamista. Se antaa teokselle voimallisen lopun, eikä jätä kieriskelemään toivottomuudessa. Nykymaailmassa vallalla olevan näkemyksen mukaan negatiivisia tunteita ei saa näyttää, eikä ainakaan vihaa, sillä silloin on täysin hävinnyt ja osoittautuu ankeaksi, ikäväksi, yhteistyökyvyttömäksi ihmiseksi. Teoksen lopun runoissa palataan jo aikaisemmin käsiteltyyn vihaan ja oikeutetaan äärimmäisetkin negatiiviset tuntemukset, sillä ei ihminen niistä pääse piilottamalla.

"Nyt
on meidän
sallittava
itsellemme

pettymys
kiukku
suuttumus
viha

kun kaikki on vihattu
valmiiksi
me nousemme

ja lähdemme"

1970-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa nähtiin useamman suomenruotsalaisen tekijän näkyvä nousu tunnustuksellisella kaunokirjallisuudellaan. Itsensä laittoivat kirjallisesti likoon niin Christer Kihlman kuin Märta ja Henrik Tikkanenkin. Vuosisadan rakkaustarina on Märta Tikkasen vastine Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen "osoitetrilogian" kolmannelle osalle Mariankatu 26. Vuonna 2015 Märta Tikkanen oli puhumassa Helsinki Litissä ja totesi, että suomenruotsalaisilla on vähemmistöön kuulumisen vuoksi ollut omanlaisensa tarve tutkia juuriaan ja identiteettiään. Hän linjasi myös, että "häpeästä juuri pitää kirjoittaa", mikä on jäänyt vahvasti mieleen.

Yllätyin siitä, miten paljon pystyin elämään mukana kirjassa, miten moni teksteistä kolahti ja sai ajattelemaan itsestään puolia, joita ei ennen niin ollut tullut miettineeksi. Huomasin myös hämmästyksekseni kirjoittaneeni itse rytmiltään ja yleiseltä kielenkäytöltään varsin samantyylisiä runoja, mitä Tikkanen on tähän teokseen kirjoittanut. Luin tämän nyt kuitenkin ensimmäisen kerran. Vuosisadan rakkaustarina on vahvasti kertovaa runoutta, joten se sopii myös niille, joita runouden "ymmärtämättömyys" häiritsee. Itse luen monenlaista runoutta, mutta tämä oli nyt ensimmäinen runokirja, josta koin minulla olevan niin vahva näkemys, että uskalsin siitä kirjoittaa. Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen.

Näitä taas

Joinakin päivinä
olen vain huono
Tämä on taas näitä
joten anteeksi
että olen nyt niin
vaikeasti rakastettava
ja dramaattinenkin vielä
Mutta haluan uskoa kun sanot
Haluan todella
____________________

Niin kauan taistelin
niiden seinien sisällä
Räpiköin
ja ne antoivat periksi
välillä hiukan
Niiden materiaali jousti
Raivasin tilaa ympärilleni
ja mahduin hengittämään
keuhkojeni täydeltä
Mutta sitten ne ponnahtivat takaisin
minua päin: böyng
Virhe
Ei pidä luulla itsestään liikoja
Ja niin ne velloivat
minut puristuksiin
uuvuksiin
Virhe
Yritän kiskoa henkeä
enkä saa sitä tarpeeksi
____________________

Pyrin häneen
työntämällä kieleni
hänen ääriviivojensa sisään
Sotken hänet suttuisella punaisella
En osannut taaskaan olla
hienostunut

____________________

Jälkisana: tässä oli pari ahdistuspurkausta ja viimeinen runo on pulpunnut katseltuani taideteosta postikorttina. Mainetta ja kunniaa sille, joka keksii mitä katselin.

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan (WSOY 2016)
Kirja saatu kustantajalta.

"Hän istuisi puiden alla kunnes yö peitti pihan, ajattelisi lopunajatuksia, ja pimeässä iho hohtaisi myrkynvihreänä. Raivo osasi kannatella itseään. Tämä ei ollut hän eikä tuo Eero. Eikä mikään silti ollut vierasta. Heidän huoneissaan oli yhdessä maalatut seinät, ja tällaista he toisilleen tekivät, olipa syy raha, politiikka, työ, ruoka, kasvattaminen tai seksi. Abstrakteja sotia, verenmaku suussa."

Riku Korhosen neljäs romaani, kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi juuri valittu Emme enää usko pahaan alkaa ovelasti. Olin lukemieni kuvausten perusteella päätellyt, että kyseessä ei ole perinteistä miesproosaa keskiluokkaisen keski-ikäisen suomalaismiehen kokemista ensimmäisen maailman ongelmista, mutta alkusivuilla kylmä hiki hiipi ja ajattelin että apua, onko sittenkin. Sivulla 29 ajettiin mönkijällä alasti saunan jälkeen. Mietin, etten ehkä kestä. Tämän jälkeen kirja lähti kuitenkin avautumaan eri suuntiin elävästi ja erittäin kiinnostavasti. Keskiluokkaista ja keski-ikäistä suomalaismiestä kohtaan alkoi tuntea jopa sympatiaa. Häntä ymmärtää aivan eri kulmasta kirjan luettuaan. Olin kirjan loputtua hyvällä tavalla hämmentynyt kokemuksesta.

Korhonen on rakentanut kirjansa tarinan erittäin koukuttavaksi: seuraavaa käännettä sekä asioiden valottamista lähempää odotti koko ajan jännityksellä. Tarkkailun kohteena teoksessa ovat pääasiassa aviopari Eero ja Aino, heidän ystävänsä Lari ja yhdessä vaiheessa kirjaa myös päihderiippuvaisen menneisyytensä hylännyt Miika. Eeron ja Ainon avioliitto on koetuksella heidän eläessään ruuhkavuosia koulun aloittavien kaksostyttöjen vanhempina. Pakkoajatuksista vuosia kärsinyt Lari puolestaan on joutunut naisystävänsä Eevan jättämäksi, eikä onni ole oikein ikinä ollut hänen puolellaan ihmissuhdeasioissa. Eero on päätynyt keskustelemaan Ainon kanssa sieppauksista liittyen muutamien vuosien takaiseen, oikeastikin tapahtuneeseen kidnappaukseen. Aino oli maininnut, että voisi olla helpottavaakin tulla tempaistuksi kaikesta pois hetken ajaksi, päästä lataamaan akkuja. Eero tulkitsee tämän hyvin kirjaimellisesti, päätyy seikkailemaan sieppausfantasioiden ja vanhojen myyttien maailmaan, vakuuttuu entisestään asian tarpeellisuudesta ja pyytää Laria apuun toteuttamaan vaimonsa sieppauksen mökille viikonlopuksi... Lari on vastahakoinen, mutta suostuu. Ajoittain kerronnassa hypätään menneisyyteen, kuten Larin tuskailuun läpi nuoruutensa sekä Eeron ja Ainon tapaamiseen ja palavaan rakastumiseen.

"Pimeimmän vuodenajan päivät täytti tuore itsevarma hehku, nuoren voikukan värinen, ja karkotti huoneista epäröinnin varjot. Talvi kylmeni. Lumentulo jatkui. Aino istui ruuhkabussissa neitsytpatsaan tyyneydellä. Hän vei töihin rakkautensa kärsivällisyyden."

Korhonen kuvaa tarkasti juuri sitä mainittua keski-ikäistymistä iloineen ja kriiseineen. Kirjan 11. luvussa tarinan kuljetus keskeytetään ja kertoja, joka omien sanojensa mukaan on kirjan päähenkilöiden ystävä, kuvaa heidän ystäväpiirinsä varttumisen piirteet nuoruudesta noin nelikymppisiksi. Ihmisten tarinat eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki vakiinnu ja asetu sillä tavoin kuin kaikkien oletetaan tietyssä kohdassa elämää tekevän. Kirjassa kerrotaan myös Ainon työpaikan, päihde- ja mielenterveysongelmaisten asuntolan, asukkaista. Ainon vetämä tunneryhmän kokoontuminen muutamalle asukkaalle on kohtauksena niin koskettava kuin tragikoominenkin. Karkuteillä oleva Pekko muodostuu tarinan kannalta avainhenkilöksi epäonnisten sattumien kautta. Huumepiireihin sotkeutuneet tuntuvat elävän aivan omassa maailmassaan kielenkäyttöään myöten. Mutta se on se yksi ja sama maailma kuin niillä, jotka ovat onnistuneet elämässään menestymään, mikä on aina hyvä muistaa.

Eeron tutkimusmatka "miehuuden yöpuolelle" sieppausfantasioiden ja -kokemusten sekä niihin liittyvien myyttien äärelle yhdistyy myös laajempiin teemoihin. Hyvin ajankohtaisiinkin, jos mietitään vaikka presidentinvaalien tulosta Yhdysvalloissa ja sen syitä käsittelevää analyysia. Syystä tai toisesta johtuva osattomuuden tunne purkautuu. Maailman muutokset ovat hyviä toisille, mutta joillekin mennyt tai menossa oleva maailma on aina ollut parempi vaihtoehto.

"Jos nämä modernin maailman syrjäyttämät, verkossa raivoavat miehet saisivat tietokoneensa pois päältä ja lähtisivät valitsemiensa tunnusten alla kaduille, Eurooppa näkisi tyrmistyttävän poliittisen väkivallan paluun. Miesten turhautuminen ja viha oli aina ollut mahtavin historiaa liikuttava voima, ja se joka kanavoi tuota voimaa, ohjasi historiaa. Siitä näkökulmasta maahanmuuttokeskustelu pelkistyi miesten taisteluksi hegemoniasta, reviiristä ja naisista."

Emme enää usko pahaan on jännittävän tarinan johdolla etenevä, yllättävän monikerroksiseksi paljastuva romaani, joka jättää paljon rivien väleihinkin. Oli myös mukavaa lukea pitkästä aikaa näin vahvasti nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun sijoittuva kirja. Teoksen parissa viihtyi todella hyvin, ja lähes 400 sivun matkan jälkeen irti päästäminen vähän surettikin. Henkilöt, heidän kipunsa ja rakkautensa tulivat lähelle, ja kirja antaa varmasti pohdittavaa pitkäksi aikaa. Siitä voisi kirjoittaa helposti joskus toisenkin bloggauksen keskittyen eri asioihin, mutta tämä loppuu nyt tähän. Kiitos tarinasta, viihtyisistä hetkistä ja kaikista näistä ajatuksista.

Klassikkopokkarit, missä lienette?

Kävin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa pari päivää sitten (käynnin syynä lähinnä ajan kuluttaminen lounaan jälkeen ennen palaveria) ja selailin läpi pokkarihyllyjä. Joskus ostan mielelläni omaan hyllyyni myös pokkareita - ne ovat edullisia ja niitä helppo kuljettaa mukana esim. matkoilla, kun e-kirjoista en ole vieläkään oikein innostunut. Ostan kotikirjahyllyyni mieluusti sellaisia vanhempia teoksia, jotka ovat kiinnostaneet minua jo pitkään mutta eivät ole puheenaiheena niin ajankohtaisia, että ne tekisi mieli lukea heti. Toisaalta joskus tulee ostettua uutuuksia kovakantisina siksi, ettei jaksa odottaa niitä kirjaston varausjonoista, muuten käytän kyllä työpaikkani, kirjaston, kokoelmia vahvasti hyödyksi lukuharrastuksessani. Kirjahyllyssä kovakantiset yleisesti ottaen ovat kauniimpia (lahjaksi ostan ihmisille pääasiassa niitä) ja ne kestävät käyttöä paremmin, mutta pokkareilla on ehdottomasti paikkansa ja oma kätevyytensä. Leffakantisia kuitenkin vältän jos voin, ne ovat usein jotenkin tyylittömiä, ja haluaisin nähdä pokkareissakin perinteistä kirjankansitaidetta.

Joka tapauksessa, tutkin Akateemisen pokkaritarjontaa. Pohdin varsinkin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen hankintaa, mutta kympin hinta hyvin ohuesta teoksesta tuntui siinä kohtaa jotenkin paljolta, vaikka kirja on ehdottomasti lukulistallani "sitten joskus", eli se olisi hyvin sopinut omaan hyllyyni hankittavaksi. Jäi sitten kuitenkin kaupan hyllyyn (vaikka ostin Turun Kirjamessuilta esim. runokokoelman 15 eurolla ja siinä oli varmasti vielä vähemmän tekstiä, mutta en edes väitä olevani aina, tai useinkaan, looginen ihminen). Katselin ympärilleni, mitä muita kaunokirjallisuuden klassikoita pokkareina olisi tarjolla. Väinö Linnan Sotaromaanin bongasin, ja sitten oli joku Keltaisen kirjaston pokkari, jonka saatoin klassikoksi laskea, mutta muuten uudet pokkarit olivat niitä tyypillisiä parin viime vuoden aikana ilmestyneitä teoksia, joista oli sittemmin tehty pokkariversiot.

Aloin pohtia myös klassikoihin suhtautumista suomalaisella kirja- ja kirjastoalalla yleisemminkin. Muutama vuosi sitten istuessani kirjaston neuvonnassa siihen saapui nuori nainen, todennäköisesti vaihto-opiskelija, ja hän tiedusteli englanniksi, että mistä meiltä löytyy English classics -hylly. Kerroin hänelle, että klassikoille ei ole kirjastossa omaa paikkaansa, vaan ne ovat ihan vaan muiden kirjojen seassa hyllyissä, ja hän hämmentyi tiedosta kovasti. Totta kai englanninkielisessä maailmassa kirjallisen perinteen pituus ja kanonisoitujen klassikoiden määrä ovat aivan eri luokkaa kuin omalla pienellä kielialueellamme, jolla on varsin tuore kirjallisuushistoria. Silti se mietitytti. Voisiko tärkeimmistä, aina kysytyistä klassikoista tehdä oman hyllynsä, jossa olisivat ainakin kaksoiskappaleet klassikoista, ja toiset löytyisivät sitten "normihyllyistä"? Myös kirjakaupoissa on käsittääkseni englanninkielisessä maailmassa usein erilliset klassikko-osastonsa, mutta meillä niitä harvoin näkee.

Monesti äänestysten perusteella tai asiantuntijoiden kuratoimana laaditut listat tärkeimmistä kirjoista tietyltä alueelta ja ajanjaksolta saavat ihmiset kiinnostumaan. Joitakin vuosia sitten Facebookissa kiersi jonkin suuren brittilehden klassikkolista siihen tyyliin, että montako näistä olet lukenut, ja se sai monet ystäväni, noin parikymppiset nuoret aikuiset innostumaan, että pitäisi lukea enemmän kirjoja ja tässä olisikin hyvää listaa. Monesti lukemisharrastustaan aloittavat tai elvyttävät haluavat aloittaa jostakin, jota on käsitelty ja kehuttu eri yhteksissä paljon ja mihin he ovat nimenä törmänneet monesti. Tässä kohtaa näkisin klassikkopokkareiden tarjoavan paljon mahdollisuuksia.

Ymmärrän, että kirjan julkaiseminen kovakantisena painoksena tuo paljon kuluja ja siitä sitten julkaisemisen jälkeen täytyy alkuun pyytää sitä kolmenkympin hintaa, jotta jotain jäisi kustantajalle käteen. Pehmeäkantisten ja varsinkin pokkarikokoisten tuotantokustannukset lienevät reilusti alhaisemmat ihan sillä loogikalla, että niistä pyydetään usein vain noin kolmannesta kovakantisten hinnasta uusinakin (syvemmin en ole tähän perehtynyt, joku saa tulla valaisemaan näitä lukuja jos tietää tarkemmin). Mietin erityisesti nuoria lukijoita, ja monia vanhempia ja kirjaharrastuksessaan pitemmällä olevia - moni lukisi niitä vanhempia klassikoita ja kulttimaineessa olevia teoksia mielellään juuri lomalla, kun on aikaa rentoutuneesti kirjaan paneutua. Pokkari on kätevä ottaa mukaan lento-, juna- tai bussimatkoille, ja niitä myydään usein lentokentillä, kaupoissa ja kioskeissa. Monesti pokkarit ovat sitä kirjallisuutta, joka viihtyy "Mitä Suomi lukee?"-listojen kärjessä ensin kovakantisina uutuuksina ja sitten pokkareina, mihin vaikuttavat varmasti markkinointi ja tarjolla olokin. Voisiko siis pokkaripainoksina julkaista enemmän klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta? Vai onko kustantamoissa jo kokeiltu tätä ja todettu, etteivät ne myy? Ainakin Agatha Christietä ja Jane Austenia olen nähnyt Bon-pokkareina viime vuosina. Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee 12 lukevan yleisön äänestämää klassikkoteostaan uudelleen uusilla kansilla. Ilmeisesti klassikkojulkaisuja kovakantisinakaan ei kustantamoissa pelätä. Miksei siis julkaistaisi pehmeäkantisina versioina suurta määrää vanhempaa ja maineikasta kotimaista kirjallisuutta, ja toki mielellään käännöksiäkin, nyt kun kirjaa pyritään tuomaan ensi vuonna esiin monenlaisten kampanjoiden kautta?

Ja kyllä, aion vielä hankkia sen Sudenmorsian-pokkarin hyllyyni. Silti pysyn kannassani, että se olisi ohuudessaan voinut olla pari euroa halvempi. 7,90 niin olisi tullut kaupat. Ei, en analysoi logiikkaani tässä edelleenkään. Kiitos.

Jyri Vartiainen - Aurinko

Jyri Vartiainen – Aurinko (Poesia 2016)

"Tytti huomasi että Kämäräinen oli asetellut kuistille kolme kuivattua angervohopeatäplää. Ne olivat hänelle juhannuksen perhosia. "Ihan kiehuvat auringossa", Kämäräinen sanoi, kertoi kuinka niitä liiteli takuulla nytkin jonkin rannalle kyhätyn kokon ympärillä. Tytti ei ymmärtänyt miksi Kämäräinen ei tyytynyt pelkästään neulaamaan hyönteisiään. Mies oli niin kömpelö käsistään että siipisuomut irtosivat levitysvaiheessa. Perhosista tuli kuluneen ja nuhjuisen näköisiä."

Jyri Vartiaisen Aurinko hyppäsi silmiini ensin siitä erikoisena, että se on Poesian julkaisema romaani. Yleensähän kyseinen osuuskunta julkaisee lähinnä runoteoksia, jotka saavat usein myös palkintoja ja tunnustusta. Arvelin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan tutustumisen arvoinen, sillä Poesian kustantamaksi päästäkseen kirjan kieli todennäköisesti olisi hyvin vahvaa ja omaperäistä. Lainasin kirjan, mutta se hautautui kuitenkin lukupinoon syksyn vahvojen uutuuksien jyrätessä. Uusin kirjastolainaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kiinnostuin Auringosta uudelleen Helsingin Kirjamessuilla kuunnellessani esikoiskirjapaneelia, johon Vartiainen osallistui.

Kirjan henkilöt, pariskunta Tytti ja Kämäräinen, asuvat jälkimmäisen isältä perityillä rahoilla hankitulla maatilalla. Kämäräisellä on ollut ennen antikvariaatti, joka on mennyt konkurssiin, ja nyt hän vain keräilee perhosia. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, sekään ei suju kovin mallikkaasti. Lisäksi Kämäräinen kirjoittelee vihkoihin jonkinlaisia runoja ja muistiinpanoja. Tytti on kuvataiteilija, joka on aiheenaan erityisesti keskittynyt aurinkoon. Hän maalaa aurinkoja pihalla oleviin kiviin. Vaikka Tytti on saanut palautetta, että hänen työnsä muistuttavat alakoululaisen tuherruksia, hän on varsin varma taiteilijaidentiteetistään ja olemisestaan muutenkin. Toisin on Kämäräisellä, joka on jatkuvasti epävarma, ahdistunut ja kärsii unettomuudesta.

Teoksen maailma on erikoinen ja siinä on oma viehättävyytensä. Pariskunnan osapuolet puuhastelevat omiaan, hoitavat tilan töitä jotenkuten, juovat välillä liikaa viiniä ja vaeltelevat metsässä. Tytti keskittyy analysoimaan aurinkojensa olemusta ja Kämäräinen muistelee vanhoja, kuten antikvariaattinsa pitämistä, vanhempiaan ja suurta ahdistusta aiheuttanutta asiointia esimerkiksi pankissa. Luonnon eri ilmiöt ja yksityiskohdat ovat jatkuvasti mukana kerronnassa, usein elollistetuiksi kuvattuina. Pariskunnan luontosuhde on muutenkin... läheinen. He siis harrastavat seksiä usein niin, että mukana on kiveä, kantoa, puuta, marjoja... Näistä varsin hämmentävistä kohtauksista tulee mieleen lähinnä se ruotsalaismedian viime kesänä uutisoima juttu miehestä, joka harrastaa seksiä luonnon kanssa. Muistaakseni tämä kirja tosin ilmestyi jo ennen sitä.

Kirjan kieli on, kuten odotin, hyvin omanlaistaan. Lauseet on ladattu täyteen vertauksia ja merkityksiä niin, että se jo hengästyttää, ja kirjan lukeminen on huomattavasti hitaampi prosessi kuin kuvittelisi. Kieli on erittäin runollista ja monessa kohtaa tyyliä voisi mielestäni kuvata runoproosaksi. Aurinko on kokonaisuutena oikea sanataideromaani. Merkityksin latautuneet lauseet muistuttivat ajoittain mm. Raija Siekkisen novelleista. Kerronnassa on myös jotain sympaattisen kömpelöä, mutta tyyli jatkuu sellaisena kautta linjan tuntuen harkitulta ja luoden teokseen omaleimaisen tunnelman.

     "Jäljessä unisena kulkeva Kämäräinen ihmetteli, kuinka Tytti oli saanut maalitahran mekonrievunsa selukseen. Naisen niska näytti oranssilta. Sääriin oli ilmestynyt lisää ruhjeita. 

     Tässä se viimeksikin tuli, Kämäräinen tajusi. 

     Pellonlaita, lähestyvä metsä ja Tytin selkä. Vierauden tunne niin kuin pankissa. Punainen teroitin ja lyijyn jätteet sen sisällä. Kiharalla, toisiinsa kietoutuneina. Lyijy pahempi kuin veitsi." 

Aurinko on hieno, erikoinen, pieni teos, jossa on paljon syvyyttä. Sen voisi kuvitella lukevansa uudelleenkin, sillä paljon huomaamatta jäänyttä tuntui tulevan esiin palattuani selailemaan eri kohtia yhden lukukerran jälkeen. Vartiainen on kertonut haastattelussa kirjoittavansa jo kahta uuttakin pienoisromaania, odotan mielenkiinnolla.

Muissa blogeissa: Tuijata

Pirkko Saisio - Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio – Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016)

"Kristasta on ihanaa, että hänellä on mies, joka haluaa kuunnella korkeatasoista musiikkia arki-illallisellakin.

Krista ei tiedä misofoniastani mitään, en ole kertonut.
    Misofoonikko tulee raivohulluksi myös rakastetun aiheuttamista syömisen äänistä.
    Mutta taustamusiikki leikkaa hirvittävät syömisen äänet, tai ainakin pienentää ne.

Misofoonikolle taustamusiikki on pakopaikka.
    Minulle on."

Pirkko Saisio on erittäin arvostettu ja monipuolinen kirjallisuuden tekijä. Hän sai tänä vuonna Aleksis Kiven rahaston palkinnon. Minäkin pidän Saisiota yhtenä merkittävimmistä kotimaisista nykykirjailijoista. Olin lukenut häneltä toistaiseksi vain omaelämäkerrallisen romaanin Punainen erokirja, joka teki aikanaan hyvin suuren vaikutuksen. Tänä syksynä ilmestynyttä Mies, ja hänen asiansa -kirjaa kutsuttiin monissakin yhteyksissä hänen parhaakseen tähän mennessä, ja Saisiota veikkailtiin Finlandia-ehdokkaaksi (hän on saanut palkinnon jo kertaalleen juuri Punaisesta erokirjasta). Helsingin Kirjamessuilta ostamani Mies, ja hänen asiansa oli minulla kesken, kun ehdokkaat julkistettiin. En ehkä omaa kärkikuusikkoani olisi sen myötä muokannut, mutta vuoden kymmenen vaikuttavimman joukkoon romaani kyllä nousee.

Mies, ja hänen asiansa on kirjalle loistava nimi, sillä se tiivistää teoksen maailman täysin. Kerronta koostuu päähenkilön, kuusikymppisen juristin minäkerronnasta, joka on toteutettu sisäisenä monologina. Mukana on myös tämän nimettömän päähenkilön käymiä keskusteluja. Kirjan tapahtumat kestävät yhden kalenteriviikon ajan ja ne etenevät kellonajan tarkkuudella. Lukija pidetään koko ajan tietoisena, mitä ajankohtaa tarinassa eletään. Tapahtumat alkavat, kun mies lukee lehdestä vanhan ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen. Se suistaa hänen elämänsä raiteiltaan, ja mies tarkastelee kriittisin silmin niin avioliittoaan parikymmentä vuotta nuoremman vaimonsa kanssa, työtovereitaan, menneisyytensä tapahtumia ja omaa elämäänsä kokonaisuutena – onko hän todella elänyt enää pitkään aikaan?

Mies suistuu lyhyiden, yleensä muutaman rivin mittaisiksi palasteltujen ajatusten ja puheenvuorojen kuljettamana yhä absurdimmaksi käyvään todellisuuteen. Hän tuntuu menettävän kontrollin kaikkeen, eikä miehen yhtäkkinen sekavuus jää huomaamatta hänen läheisiltään. Teoksen tunnelmassa on vahvasti jotakin Kafkan Oikeusjutun tapaista, mutta se ei näyttäydy yhtä satiirisena, vaikka pieniä piikkejä keskiluokkaisen elämäntavan kliseitä kohtaan heitellään, kuten blogitekstin alun sitaatista voi huomata. Juristin työssään kohtaamia tapauksia kuvataan myös hyvin purevasti. Nykyaikana yleisesti käytettyjä ilmauksia arvostellaan riemastuttavaan tapaan, ja Saisio käyttää mustaa huumoriaan muutoinkin mainiosti.

"Mutta minä kysyn kiltisti montako kertaa näin on tapahtunut.
     Rouva Heinonen arvelee niin tapahtuneen useita kertoja.
     Saman vai eri partnerin kanssa? (Sanana partneri, viitaten rakastelukumppaniin, on jo itsessään pornografiaa!)
     Rouva Heinonen arvelee, että saman."

Romaanissa on myös dekkarimainen juoni. Se miehen asia on hyvin vakavaa laatua, mutta hänen tunnustaessaan sen lopulta vaimolleen, sitä ei oteta vakavasti, vaan miehen mielenterveyden epäillään järkkyneen pahasti. Tämä tuo kirjaan epävarmuuden elementin – miten asiat oikeasti ovat? Kertojan luotettavuus muuttuu erittäin kyseenalaiseksi, ja lukija joutuu miettimään ketä uskoa. Mies joutuu sivustakatsojan rooliin, kun hänen elämänsä päätyy muiden käsiin ja ympärillä aletaan esittää outoa näytelmää.

"Jos esitys on huono, tulee katsoja vihaiseksi.
     Miksi?
     Siksi, ettei katsojalle tule koskaan mieleen, että tekijät eivät osanneet tehdä parempaa.
     Katsoja on varma, että häntä pidetään niin mitättömänä ihmisenä, ettei hänelle kannata näytellä paremmin."

Saisio on käsikirjoittanut myös kiitettyjä näytelmiä ja tuo tausta näkyy hänen taidossaan rakentaa romaania. Kohtaukset on laadittu huolella ja jännite pysyy. 400-sivuinen kirja on tekstien asettelun väljyydestä johtuen nopealukuinen, mutta loppupuolella tarkkaavaisuuden tarve kasvoi ja jouduin palailemaan välillä takaisin. Vaikka romaaneissa on tapana "selittää auki" enemmän, Saision teksti ja hänen käyttämänsä tyylilaji antavat mahdollisuuden sisällyttää myös subtekstiä, jolloin lukija saa ajatella itse. Mies, ja hänen asiansa on todella kiehtova teos, jota voi suositella kaikille mysteerien ystäville.

Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat, P. S. Rakastan kirjoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Levoton lukija, Lumiomena, Nannan kirjakimara