Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän (+ pieni kirjoitus Kristalle)

Anja Erämaja – Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016)

"Minuutin ja muuten vaan huulet huulilla, suut yhteen liitetty kuin Magdeburgin puolipallot, tyhjiömme kun ilmanpaine ympärillä kasvaa, kun suhdanteista ei tiedä, babylonialaisten tähtikartat auta. Suudelma ja muunnelma, kostea kudelma, joka tekee kaupunginosasta hellän, erämaasta asuttavan."

Anja Erämajan Tanssiva karhu -palkittu runoteos Ehkä liioittelen vähän oli ollut lukulistalla jossakin kohtaa kärkkymässä heti palkintoehdokkuudesta alkaen, mutta miten se ei saavuttanutkaan pinon huippua ennen kuin Omppu kirjoitti siitä valloittavan bloggauksensa, joka muuttuu itsessään jo runoksi. Kirjassa oli Helmetissä edelleen jopa hieman varausjonoa, kun sen itselleni varasin.

Teoksella on oma ansionsa jo monipuolisuudessaan. Sen runotyypit ovat jatkuvassa muutoksessa läpi kirjan, on säerunoa ja proosarunoa, riimittelevää ja riimitöntä, typografialla leikittelevää, sanoilla ja sanomisen tavoilla leikittelevää sekä väliin suorempaa, sitten puhekielistä, lasten sanomisia lainaavaa, tapahtumissa pidettyjä puheita. Jo ensisivuista alkaen huomaan pitäväni kovasti: jokin menee ihon alle, ja niiden kepeän leikillisiltäkin tuntuvien runojen alta paljastuu koskettava ydin. Rakkaudesta itsestään puhutaan monessa, yksityiskohdat ovat arkisia, mutta suuri tunne velloo alla. Tietysti pidin myös sääaiheisista runoista, esimerkiksi toteamuksesta, että meteorologi ei ole helppo sana.

"Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi. voisko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja."

Yksityinen laajenee väliin elämän ja sen olemuksen pohdinnaksi. Varsinkin perhe-elämällä on tärkeä osansa, siitä saadaan monta hauskaa ja vahvasti eletyltä tuntuvaa kohtausta. Muodolla ja asettelulla kokeillaan vapautuneesti, tekstit ovat jollakin sivulla ylösalaisin ja jollakin sivuttain, joskus rivitkin on lyöty kiinni toisiinsa, jopa päällekkäin, ne sotkeutuvat toisiinsa. Vallitsevana tyylinä kirjassa on kuitenkin marginaalista toiseen tasaisena kulkeva proosarunous, joka ei kuitenkaan kerro kaikkea eikä paljasta varsinkaan heti, rivien väleissäkin tuntuu olevan paljon. Anja Erämaja on tunnettu myös muusikkona ja laulajana, ja monia runotekstejä pystyykin lausumaan päänsä sisällä elävästi jo lukiessaan. Rytmistä voi lukea hengityksen ja tauot. Erämajalla on ollut kokoelmaa tehdessään paljon erilaisia inspiraationlähteitä, jotka on mielenkiintoisesti listattu teoksen lopussa. Näin voi palata erilaisiin kohtiin ja katsoa, missä on ollut niiden alkusysäys ja pohja. Teos on muutenkin sellainen, että siihen kannattaa palata uudelleen, tunnustella sanoja monelta kantilta.

Ompun lisäksi kirjasta ovat bloganneet: Tuija, Kaikkea kirjasta, Arja, Kirjaveräjä, Raija

----------------------

Tämä on ensimmäinen postaukseni sen jälkeen, kun kuulin blogikollegamme Kristan yllättävästä, aivan liian varhaisesta poismenosta, ja postaus on omistettu hänelle. Krista oli blogini ensimmäinen kommentoija, ja hän toivotti tuolloin tervetulleeksi kirjablogistaniaan kertomalla miten hänestä oli mahtavaa, että olen perustanut kirjablogin. Sellainen Krista oli kaiken muun hyvän lisäksi, kannustava. Tiesimme toisemme jo ennen blogimaailmaan saapumistani netin kirjallisuusympyröiden kautta, seurailimme aktiivisesti toistemme tekemisiä. Olin aina vaan yhtä vaikuttunut Kristan innosta lukemisen suhteen, siitä ilosta jota hän kirjarakkaudellaan halusi jakaa. Ehdin tavata Kristan vain pari kertaa kirjatapahtumissa, ja ensireaktioni uutisen kuultuani olikin harmitus, etten viimeksi nähdessämme ehtinyt kuin pikaisesti tervehtiä, silloin oli kiireinen päivä. Olisi ollut varmasti paljon kiinnostavaa keskusteltavaa, jos olisimme joskus ehtineet jutella paremmalla ajalla. Elämän arvaamattomuus on aina tärkeää muistaa, ja on todella surullista, miten asia muistuttelee itsestään usein vasta tällaisten tapahtumien yhteydessä. Me muut jatkamme nyt omalta osaltamme tätä Kristalle niin paljon iloa tuoneen kirjapöhinän tuottamista. Tuntuu kertakaikkisen hankalalta hyväksyä, ettei hänen innokkaita postauksiaan ja viestejään enää tule uusia. Hyvää matkaa, Krista.