Linda Boström Knausgård - Tervetuloa Amerikkaan

Linda Boström Knausgård – Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017), alkuteos Välkommen till Amerika (2016). Suomeksi kääntänyt Petri Stenman.

"Toisinaan minä halusin kirjoittaa kirjoitusvihkooni juuri ne sanat. Mutta hillitsin itseni. On tärkeää pysyä tiukkana. Ettei seuraa mielijohteita, joita menee ristiin rastiin pään halki kuin pienissä valon silaamissa tunneleissa. Näin ajatukset. Niitä oli kaikkialla. Ne painuivat alas ruumiiseen, kiersivät kiertämistään sydämen ympärillä, leikkivät sydänlihaksen kanssa, puristivat sitä. Ajatuksille en mahtanut mitään."

Linda Boström Knausgårdin tiiviissä pienoisromaanissa on perhe, jonka elämään on tullut pimeys. Pimeyttä ilmentää erityisesti kirjan minäkertoja, 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska epäilee rukoilleensa isänsä kuoliaaksi jumalan myötävaikutuksella. Veli telkeää itsensä huoneeseensa naulaamalla, vähempi ei selvästi riitä alleviivaamaan eristymisen tarvetta. Äiti hokee perheen olevan valoisa, se pyörii hokemana, johon tämän on pakko uskoa. Äiti on näyttelijä, ja myös romaanin otsikko Tervetuloa Amerikkaan on hänen repliikkinsä, joka alkaa toistua sekin teoksessa eri tavoin, se hyppää esimerkiksi isän suuhun Ellenin kuvitellessa tämän ilmestyvän hänelle niin unissa kuin valvemaailmassakin.

Boström Knausgårdin kieli on runollista, se soljuu väljinä lauseina läpi kirjan. Tyyli on todella tiivis, teoksen suomenkielisessä painoksessa on 96 sivua. Sanottava on painavaa ja aiheita mahtuu paljon: perheenjäsenten väliset suhteet, varsinkin valtasuhteet, masennus, itsemurha-ajatukset ja tarkemmin määrittelemätön mielisairaus, traumoista ylitse pääseminen, denialismi, tytön kasvu ja saapuminen murrosiän kynnykselle. Ellen, hänen äitinsä ja veljensä hakevat paikkojaan elämässään perheen isän kuoltua tämän asuttua jo pitkään muualla sairautensa vuoksi.

"Ajoinko äitini hulluuteen? Hän oli useimmiten rauhallinen, mutta kun hän joskus murtui tuntui kuin vika olisi ollut minun. Ei pelkästään se, mitä hän sanoi, vaan pikemminkin se että hänestä tuli äkisti pieni. Minä tein hänestä pienen. Hirveää. Ehkä minun pitäisi sittenkin alkaa puhua taas ettei hän vain katoaisi. Jos minun olisi valittava hänen ja minun välillä, enkö valitsisikin hänet?"

On julkisesti tunnettu asia, että Linda Boström Knausgård kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Lukukokemukseen tieto vaikuttaa uskottavuuden tunnulla. Voi kuvitella, miten tekijä tuntee läheisesti ne synkimmät alueet, joita romaanissa kuvataan: kun pimeys valuu hanoista ja oven raoista, ja äkkiä tulee ajatus siitä, että pitää vain kuolla. Aluksi kirjan kertojaääni hämäsi, sillä lapsikertojan käyttäminen on aina riski, jos kuvaus menee liian aikuismaiseksi ja kirjailijan oma ääni tulee selkeänä esiin. Tässä käy juuri niin, mutta asian hyväksyy, ja teoksen kerrontaa alkaa ajatella siten, että kirjaa kertoo jokin kertojaääni, joka on asettunut Ellen-tytön sisään ja kertoo hänen kokemaansa mutta omin sanoin, paljon läpi eläneen aikuisen suulla. Minulla tämän kertojaratkaisun sisäistäminen auttoi kirjan mukana elämisessä. Joka tapauksessa Boström Knausgårdin teksti hurmaa, se on kaunista ja suoraa, mutta hyödyntää silti runomaisia kuvia, kun sellainen osoittautuu sopivaksi.

Loppupuolella keskeiseksi tulee kasvu ja samalla tapahtuu pieni murtautuminen puhumattomuuden läpi kirjoittamalla. Nuoren tytön pelonsekainen suhtautuminen kasvamiseensa tuo mieleen tunnelman, joka vallitsi Sinikka Vuolan loistavan Replikan lopussa. Ellen kokee tässä jonkinlaisen äkillisen murroksen, romahduksen, joka pudottaa hänet hetkeksi kadoksiin itseltään. Sen jälkeen alkaa muutos. Sitä, mihin muutos johtaa, ei tarkemmin kuvata.

"Mitä minä tekisin? Mikä oli auki ja mikä kiinni? Oliko yksi vaihtanut huomaamatta paikkaa toisen kanssa ja olinko minä nyt avoin kaikelle? Nähtiinkö minuun suoraan sisään? Jalat tärisivät ja tunsin kuinka putosin. Aina sinne saakka missä laidat paloivat punaisina. Viimeisenä mieleeni tulivat sanat: sinä olet hukassa."

Äiti näkee Ellenin murtautumisen läpi täydellisestä kommunikoimattomuudestaan suunnattoman merkittävänä, mutta Ellen itse ei ole varma, aikooko hän jatkaa avautumistaan. Asiat kuitenkin ovat jonkinlaisessa muutoksen tilassa. Pelottava ja pelolla hallitseva velikin avaa huoneensa oven hetkeksi Ellenille, antaa tämän olla siellä hetken, sitten on taas aika lähteä. Asiat voivat muuttua. Onnellisuus ei kuitenkaan tule hetkessä, siihen ei ole automaattisia ratkaisuja, eikä varsinkaan asioiden kieltäminen auta tilannetta eteenpäin, sen hokeminen että olemme valoisa perhe. Kirja käväisee usein myös Ellenin muistoissa, peilaa asioiden tilaa niihin, pyrkii tuomaan jotain järkeä ja selkeyttä. Myös muistaminen voi antaa vihjeitä siitä, mihin ollaan menossa, tarjota laajempaa ymmärrystä, jolloin oivallus syistä voi tapahtua sivulauseessa. Yksi kirjan monista hienouksista onkin juuri se, että näin tiiviissä romaanissa selittelylle ei ole sijaa. Kaikki näytetään tietynlaisena, ja asiat on otettava vastaan juuri niin.

Muualla blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukuisa

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta