Matkalla luetut 1 – kirjoja Marokosta: Lähtö ja Marrakešin ääniä

Tässä postauksessa kerron kahdesta Marokkoa käsittelevästä kirjasta, jotka luin äskeisellä lomamatkallani.


Tahar Ben Jelloun – Lähtö (Gummerus 2007), alkuteos Partir (2006). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"- - aivan, minusta ei ole rakkauteen, te ansaitsette parempaa, te ansaitsette ylellisyyttä, kauneutta, runoutta... Minä yritin jo kerran päästä yli niiden neljäntoista kilometrin, jotka erottavat meidät Euroopasta, mutta minut petettiin enkä ole yhtään sen onnekkaampi kuin serkkuni Nureddin, joka hukkui muutaman metrin päässä Almeríasta, tajuatteko te?"

Marokkolainen, nykyisin Ranskassa asuva Tahar Ben Jelloun on synnyinmaansa tunnetuimpia kirjailijoita. Hän on kirjoittanut tuotantonsa ranskaksi, jota Marokossa puhutaan arabian lisäksi toisena kielenä laajalti. Merkittäviä kirjallisuuspalkintoja (mm. Gouncourt ja IMPAC) saanut ja Nobel-veikkaustenkin joukossa pyörivä Ben Jelloun oli ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Arvoin matkalukemiseksi otettavaa kirjaa, ja päädyin lopulta myöhempää tuotantoa olevaan Lähtöön sen ajankohtaisuuden vuoksi.

Lähtö kertoo Marokosta ja erityisesti sen nuoresta, elämässään pettyneemmälle puolelle jääneestä väestöstä sekä Euroopasta, siirtolaisuudesta, uskonnosta, hyväksikäytöstä, seksuaalisuudesta, häpeästä ja kunniasta. Ben Jelloun kirjoittaa teoksessa kirkasta ja selkeää, kauniisti ja vaikuttavasti kuvailevaa kieltä. Kerronta on pääasiassa kaikkitietävän kertojan varassa, mutta joskus luvuissa vaihdetaan vaivihkaa myös monologimaiseen minäkerrontaan.

"Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisuneena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä... Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet. Katsokaa merta: se on kaunis kimaltelevassa mekossaan hienoine tuoksuineen, mutta se meri on valmis nielemään teidät ja sylkemään teidät rannalle palasina..."

Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, mutta pää- ja keskushenkilöksi nousee Azel, nuori mies, joka on opiskellut yliopistotutkinnon mutta joutunut pettymään mahdollisuuksien tyrehtymiseen. Töitä ei ole löytynyt, joten nuorukainen keskittyy lähinnä polttelemaan hasista, notkumaan kahviloissa, juomaan alkoholia ja pokailemaan naisia toisensa jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista elämää, mihin Azel olisi tyytyväinen, vaan hän haluaa lähteä salmen toiselle puolelle Espanjaan. Sinne haluavat monet muutkin, he lähtevät toivotonta elämää pakoon salakuljettajien kyydissä, maksavat suuria summia ja saattavat tulla huijatuiksi tai kohdata kuolemansa meren aalloissa. Azel saa mahdollisuutensa, kun häneen iskee silmänsä tyylikäs ja sivistyneen oloinen, vanhempi espanjalainen homomies Miguel. Vaikka Azel ei halua seksiä miesten kanssa, hän uskoo kestävänsä mitä vaan tarvitaan, kunhan pääsee Miguelin siivellä Espanjaan. Tämän kautta mahdollisuus muuttoon avautuu myös Miguelin siskolle Kenzalle. Sisarukset jättävät Marokon, mutta maahanmuuttajien arki uudessa kotimaassa on vaikeaa, ja vaikeudet kasaantuvat; niiden yli pääseminen tuntuu yhä hankalammalta. 

Tahar Ben Jellounin romaani on kirjoitettu 2004-2005, jo vuosia ennen Arabikevättä ja suuria pakolaisvirtoja, mutta teos esittelee siihen johtanutta tilannetta Pohjois-Afrikassa tarkkanäköisesti. Ben Jelloun onkin kirjailijuuden lisäksi näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija Euroopassa. Kirja avaa näköaloja paremman elämän vuoksi lähtemiseen, mutta myös siihen että lähtijöiden odotukset eivät välttämättä vastaa todellisuutta lähimainkaan. Pettymykset ja kotimaan kaipuu ovat hyvin todennäköisiä. Parhaan romaanikirjallisuuden tavoin Ben Jelloun saa tunteet ja tilanteet tuntumaan lukijasta käsinkosketeltavilta, ja uskon että olisin saanut saman elämyksen, vaikka en olisikaan lukemisen aikaan matkustanut itse Marokkoon. Aion ehdottomasti lukea Ben Jellounin teoksia jatkossakin. Hänen alkutuotantonsa on kuulemma tyyliltään erilaista, symbolisempaa ja kielellisesti koukeroisempaa, mikä kiinnostaa kovasti. Jo Lähdön perusteella voisin sanoa, että Nobelin kirjallisuuspalkinto ei Tahar Ben Jellounin kohdalla todellakaan menisi väärään osoitteeseen.


Elias Canetti – Marrakešin ääniä (Tammi 1981), alkuteos Die Stimmen von Marrakesch (1967). Suomeksi kääntänyt Esa Adrian.

"Se on julkista toiminta, ja tapahtuma näyttäytyy, kuin valmis esine. Yhteiskunnassa, jossa on niin paljon salattua ja joka mustasukkaisesti kätkee vierailta talojensa sisuksen, vaimojensa ulkonäön ja jopa Herran huoneensakin, tämä tehostettu julkisuus valmistetun ja kaupatun suhteen on kaksin verroin viehättävää."

Bulgarialaissyntyinen, ympäri Eurooppaa sittemmin asunut, saksaksi teoksensa kirjoittanut Elias Canetti (1905-1994) oli puolestaan Nobelin palkintonsa saanut 1981. Samana vuonna on suomeksi ilmestynyt Canettin kaunokirjallinen matkakertomus Marrakešin ääniä, ja on hämmästyttävää, että kirjasta on vielä palkitsemisvuonna ehditty saada suomeksi painos Nobelilla palkitsemisesta kertovin kansin. Käännösprosessin on joka tapauksessa täytynyt olla jo tehtynä, kun Canetti on palkintonsa saanut, muulla ei julkaisemisen nopeus selity. Joka tapauksessa, kirja valikoitui luettavakseni tietysti siksi, että Marokon matkamme toinen osa Casablancan jälkeen suuntautui Marrakechiin, tuohon vaaleanpunertavien rakennusten kaupunkiin, jossa sisämaasijaintinsa ansiosta kesä jatkuu läpi talvenkin. Berberien lähes tuhat vuotta sitten rakentama kaupunki on edelleen vahvan perinteinen ja huokuu maagista arabitunnelmaa, vaikka länsimainen turismi onkin kasvanut viime aikoina.

Kirja ei kuitenkaan ole mitään viiden tähden hotellifiilistelyä, vaan se kertoo lähinnä Marrakechin asukkaiden elämästä, jota Canetti pyrkii seuraamaan mahdollisimman tarkkaan ja läheltä. Hän on tekemisissä paikallisten kanssa, käy yhdessä markkinoilla, kauppakujilla, aukiolla ja pääsee jopa sisälle joidenkin koteihin. Monet Canettin 50 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan kuvaamista asioista ovat Marrakechissa edelleen läsnä, joten kaupunki on todella pitänyt kiinni monista perinteistään. Tavaroita kuljetetaan aaseilla, kauppakujilla erityisesti vanhoissa soukeissa käydään hyvin omalaatuista tinkivää kaupantekoa, jossa hinnat eivät usein ole esillä eikä niitä tiedä välttämättä kauppiaskaan, vaan ne saattavat riippua päivästä, ostajasta ja millä tuulella satutaan nyt vaan olemaan. Aukio Djemaa el-Fna on edelleen kaupungin tapahtumien keskipiste, vilkas kaupankäyntipaikka, jonka tunnelma ja meno vaihtuvat näkyvästi eri vuorokaudenaikoina. Jokin on sentään muuttunut: brutaaleja satojen kamelien markkinoita (eli lähinnä myyntiä lihaksi) ei harjoiteta, kuten Canettin aikana. Myöskään sokeiden, Allahia huutavien kerjäläisten ryhmiä en aukiolla havainnut, ainoastaan yhden näin käydessämme siellä ilta-aikaan. Oletetusti sokea kerjäläinen nojasi keppiin ja toisti jumalaa tasaisella äänellä. Puolisoni ei oikein ymmärtänyt, kun selitin vauhkona, että tuossa oli nyt yksi sellainen sokea kerjäläinen, joista Elias Canetti kirjoitti...

Teos välittää Marrakechista otsikkonsa mukaisesti erityisesti äänet, ovat ne sitten sokeiden Allah-huutoja, ihmisten brutaalisti hyväkseen käyttämien aasien ja kamelien mylvintää, torin tarinankertojien puhetta tai mineraattien rukouskutsuja. Canetti kuvailee elävästi myös värejä ja tuoksuja, joita soukeissa kulkeva aistii: mausteita, hajusteita... Tässä Canetti kyllä oli varsin kaunopuheinen, sillä jätehuoltoa Marokossa ei varmasti ole 50 vuotta sitten hoidettu ainakaan yhtään järjestelmällisemmin kuin nykyään, joten myös ikävämmät hajut iskevät aika ajoin kujia pitkin kulkevan nenään. Canetti keskittyy paljon juuri kerjäläisiin ja muihin kaupungin varjopuolelle jääviin, eikä rikkaisiin menestyjiin. Ei tosin aina ole yksinkertaista, minkälaista tuossa erikoisessa kaupungissa on onni tai tyytyväisyys elämään. Marrakešin ääniä toimii tiiviydessään (118 sivua) helppona kurkistuksena nobelistin tuotantoon, josta minulla on lukulistalla ainakin vielä romaani Sokeat.