Marjo Niemi - Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi – Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017)

"Mä oon perinnöllisesti sankasti kömpelö niinku äitikin, niin et vaikka tilassa ei olis ku yks huonekalu, esim. ruumiskärry, ni on hyvinki todennäköistä, et siihen itteni jossain vaiheessa lyön ja nyt oli sit se vaihe. Nolottaa tää käsiasia, voisko jo irrottaa. Ihan niinku mä odottaisin, et äiti puristais kannustavasti kättä, silittäis tai hyssyttelis, puhaltais pipiin, mä oon kyllä ihmispaska. Ihan ku pieni tyttö, mä, ihan pieni tyttö."

Nykyisin haluan kirjoiltani myös haastetta, pidän siitä että lukemani haastaa minua, ei päästä helpolla. Raskaita aiheita en yleensä välttele, vaan astun niihin ja katson, mitä ihmisen kipeimmistä puolista voi ajatella, oivaltaa, ymmärtää. Marjo Niemen monologiromaani Kaikkien menetysten äiti haastoi ja oli raskas jo siihen malliin, että tunsin lukiessa puristuksen ja samalla mieli vaelteli levottomana. Päähenkilön sisäinen monologi tuntui siirtyvän omaan päähäni. Se ei ikinä ole romaanitaiteelta vähän, että saa tällaisen vaikutuksen aikaan.

Kirjassa minäkertoja-fokalisoija Mona menee aluksi kesken työpäivänsä varaston hyllyyn, piiloutuu sinne. Käy selväksi, että hän on jollakin tapaa ahdistunut. On tarkoitus vain levähtää, mutta vaivihkaisen leikkauksen kautta kertoja onkin siirtynyt pimeälle näyttämälle, jolla on valaistuna peitetty ruumis. Kertoja hämmästelee tilannetta jonkin aikaa, mutta päättää kurkistaa ruumista. Se on hänen äitinsä. Kun kerran on tilaisuus, eikä muutakaan tunnu olevan tehtävissä, voi alkaa puhua äidille ja äidistä. Kerrata lapsuutta, nykyisyyttä. Välillä tapahtumat leikkautuvat kertojan kotiin, paikalla ovat myös hänen miehensä ja nelivuotias lapsensa. Kertoja on jättänyt välistä työpäiviä, on vain nukkunut, mies vaikuttaa turhautuneelta, lapsi elää lapsen arkeaan. Ja toistuvasti kertoja siirtyy takaisin näyttämölle kuolleen äitinsä kanssa.

"Mä haluun irti ajatuksista. Mä oon ruumiillinen. Mä aistin ruumiillani. Mä tarvitsen ruumiillani. Ni mä en kuule ruumista tässä pään melskeessä. Perkele täällä minussa ei oo ollu ruumista pitkään aikaan. Nytkin oon tohjona mut tuskin huomaan. Ku kaadun mä nousen heti ja jatkan. Raaja murtuu, mä jatkan. Ei mitään hätää, meni jo. Mitä vaan, ni mä jatkan. No pärjään pärjään. Ruumis on ilmeisesti joku ihan eri ku mä. Nyt olin jonkun aikaa elukkana, sit kelat tuli takas. Ku sattuu mä en mee paniikkiin. Mä toimin. Mut enhän mä toimi. Mä en toimi. Mä oon rikki."

Kun aloitin teoksen ja huomasin sen kauttaaltaan puhekieliseksi, olin jostakin syystä epäileväinen – en tiennyt, saisinko siitä kaikkea irti. Toimisiko se lukuelämyksenä samaan tapaan kuin kirjakielinen ilmaisu? Kun olin seurannut kertojan sisäistä monologia ensimmäiset kymmenet sivut, havaitsin puhekielisyyden tehokkuuden juuri tässä tapauksessa. Ilmaisutavan aitouden ja vereslihan. Kielellinen ratkaisu on toteutettu tyylikkäästi, säröjä siinä ei juuri tule vastaan. Todennäköisesti puhekieli on juuri se, mikä sai kirjan alkamaan puhua omassa päässä kun sulki sen ja yritti nukkua (niin, tämä ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen "ennen nukkumaanmenoa"-kirja). Lopulta ratkaisu siis on ollut varmasti oikea – hankala on enää lukemisen jälkeen kuvitella romaania kirjakielisenä. Päänsisäinen monologi on kerrontatyylinä suurimman osan aikaa, mutta välillä siitä poiketaan, kun Mona alkaa puhua ääneen äidilleen ja äänittää puhettaan. Ja silloin, kun alkaa kuulua toinen, haukkuva ja syyllistävä ääni, isän, jonka kertoja on "tappanut jo niin monta kertaa", mutta taas hänen äänensä kuuluu.

Ruumiillisuus näyttäytyy kirjassa lävistävänä teemana muutenkin kuin keskellä näyttämöä makaavan kuolleen äidin ruumiina. Kosketus ja sen puute, miten varhaislapsuussa kosketusta vaille jääminen vanhemman taholta voi vaikuttaa. Voiko siitä parantua myöhemmin, olla oireilematta aikuisenakin? Kertoja muistaa äidin etäisyyden, kokee että hänen on siksi ollut pakko etsiä kosketusta vimmaisesti muualta, aineellisesta maailmasta kuten veden paineesta, myöhemmin miehistä, keneltä vaan suostui, koska ei kokenut kelpaavansa, piti itseään vastenmielisenä ja kosketusta oli otettava vastaan keneltä vaan sitä halusi. Kohtaamattomuutta puheen tasollakin käsitellään, mutta ruumiillisuus tunkee silti aina päällimmäiseksi. Välillä kertoja on hädissään, toistuvissa ja raastavissa kohdissa hän pyytää ja anelee äitiään apuun. Traumat ja painolasti ovat siirtyneet sukupolvien takaa, menneet sodatkin vaikuttavat kuten suomalaisilla yleisesti, ja kertoja pelkää siirtävänsä oman "möykkynsä" lapselleen. Onko siltä mitenkään mahdollista välttyä?

"Mistä mä sitä tiedän, ehkä se oli just sellanen elämä ku sä halusitki. Sitä paitsi ehän mä ees tiedä miten sä elit, et sä kertonu koskaan. Sulla oli iso yksityinen alue, mihin tahansa sä menit sä otit sen mukaan. Sä seisoit keskellä omaa elämääs, et syrjässä siitä, mä seisoin sen alueen reunalla, huusin, kiukuttelin, mä en koskaan päässy seisomaan sun elämäs keskelle sun kanssa. Se varmaan ulkopuolisista näytti siltä: äiti joka antaa kaiken lapsilleen, joka ei itelleen anna mitään."

Niemen romaani on raskas, vuoden raskaimpia joita olen lukenut, mutta samalla se on myös yksi eniten ajattelemaan sysääviä. Ylisukupolvisista traumoista, viileiksi ja etäisiksi jääneistä vanhempi-lapsisuhteista on kotimaisessa kirjallisuudessa toki puhuttu, mutta harvemmin on tällä tavoin näytetty, minkälaisia ajatuskulkuja, "keloja", kuten kertoja sanoo, ne saavat aikaan. Siihen Niemen valitsema kerronnan tapa sopii ja siinä se myös hienosti onnistuu. Tyylin tasolla romaani on vahvalla osaamisella toteutettu. Se pitää vyöryvän linjansa, muokkautuu sopivasti edetessään ja tarjoaa myös vaikuttavan lopetuksen. Lukemisen jälkeen olo on paljosta täysi.

Kritiikkejä ja juttuja toisaalla: Aamulehti, Kiiltomato, Etelä-Suomen Sanomat, Image (haastattelu)