Saara Turunen - Sivuhenkilö

Saara Turunen – Sivuhenkilö (Tammi 2018)

"Uskon, että vanhat talot kantavat menneiden sukupolvien painoa sisuksissaan, vähän samalla tavalla kuin taideteokset kantavat sellaisia tunnelmia, joita taiteilija on niitä tehdessään tuntenut. Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista."

Saara Turusen romaani Sivuhenkilö oli yksi tämän kevään eniten odottamiani kirjoja. Pidin hänen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanistaan valtavasti, luin sen ilmestymisvuonna jo ennen HS:n palkintovoittoa (kirjallisuushipsteripisteet kotiin, heh) nauttien kirjoitustavasta, joka oli jotakin hersyvän tragikoomista, rehellisen suoraa ja taitavasti kirjoitettua, eikä sellaista yhdistelmää tule vastaan usein. Sivuhenkilöä lukiessani toivoin, että olisin kolme vuotta sitten kehunut Turusen esikoisteosta somessa jotenkin vuolaammin, niin että tieto siitä olisi kantautunut myös kirjailijalle, tai että olisin pitänyt jo silloin blogia. Lukukokemuksestani ei juuri ole jäänyt verkkojalanjälkiä, ellen ole yksittäisiä twiittejä asiasta lähettänyt. Sivuhenkilö on siis teos esikoiskirjailijan vuodesta, taiteilijuudesta ja erityisesti naisen asemasta taidemaailmassa. Pätkiä teoksesta on jo voinut lukea esim. Helsingin Sanomista, kun Turunen muisteli vuottaan esikoiskirjapalkinnon saajana. 236-sivuiseen romaaniin mahtuu tietysti myös paljon muuta.

"Seison naulakon vieressä ja olen jollakin tapaa tyrmistynyt. En haluaisi lähteä kotiin, haluaisin, että olisi vielä jotain muutakin. Miksei nyt tapahdu mitään? Miksi on niin äänetöntä? Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt viettämään. Tai jos ei häitä niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. Mutta sellainen on jo mennyttä. Aika on ajanut ohitseni."

Ilahduin heti alkulehdillä siitä, että Turusen kirjoitustyyli on pysynyt tunnistettavana; kirjailijan ääni on samankaltainen kuin Rakkaudenhirviössä, joten Sivuhenkilön voi ajatella jonkinlaisena itsenäisenä jatko-osana, mutta se seisoo täysin omilla jaloillaan ja on varsinkin temaattisesti ottanut uudenlaisia lähestymistapoja. Turusen teksti nauratti tässäkin teoksessa usein, pitkään aikaan en ole hekotellut kirjaa lukiessani yhtä paljon. Hauskuus ei kuitenkaan tarkoita pintatasolla pysyttelevää kepeyttä, vaan välillä sukelletaan niin sanotusti syvään päähän, jopa niin syvälle että valo katoaa. Kielessä on jatkuvasti salavihkaista ironiaa ja tekstissä tehdään rohkeita kärjistyksiä, joita lukiessa ei kuitenkaan ajattele, että "kylläpä nyt meni liian pitkälle, ei se noin sentään ole". Tässä kaikessa, tyylin hallinnassa ja kuvauksen tarkkanäköisissä havainnoissa, on jotakin todella taidokasta. Tavallaan tuntuu hankalalta selittää, mikä Turusen tekstissä niin kovasti minuun vetoaa, mutta tavallaan se on selkeää, olenhan nytkin saanut siitä kirjoitettua jo kappaleen.

"Seuraavana päivänä kustantamoni markkinointihenkilö soittaa. Hän kertoo haluavansa kirjalleni lisänäkyvyyttä, ja hän kysyy, mahtaisiko kuuluisa ystäväni suostua yhteishaastatteluun. Haluaisin sanoa markkinointihenkilölle, että mitä jos unohdetaan koko idea, sillä kaikessa tässä tuntuu olevan jotakin alhaista, jotakin inhottavaa, jotakin, josta olisi parempi pysyä erossa. Mutta en osaa pysäyttää junaa, jota markkinointihenkilö sysii liikkeelle. Parin päivän päästä kuuluisa ystäväni soittaa minulle. Hänelle oli soitettu naistenlehdestä ja kysytty, olemmeko me todella ystäviä vai onko kyseessä vain joku reppana, joka yrittää epätoivoisesti päästä otsikoihin. Nauramme hetken, sen jälkeen menemme haastatteluun."

Kun pitäisi alkaa kertoa kirjan aiheista, se tuntuu vielä hankalammalta, lähinnä sen takia ettei tiedä mistä aloittaisi. Kiinnostavaa asiaa on niin paljon. Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun kertoja muuttaa uuteen asuntoon, jonka hänen isänsä rahallinen apu mahdollistaa, sillä asunto sijaitsee varakkaaksi tiedetyllä alueella Helsingissä. Kertoja on saanut juuri kirjoitettua kirjan, mutta sen vastaanotto tuntuu jäävän vaimeaksi, ja äidin ystävätär on paheksunut kirjaa avoimesti. Kertojan ja hänen vanhempiensa suhde on muutenkin jännitteinen – sukupolvien välinen kuilu tuntuu suorastaan massiiviselta rotkolta. Vanhemmat, jotka ovat tottuneet tekemään asiat tietyllä tavalla, kuten kuuluu, eivät ymmärrä kertojan uravalintaa, eivätkä oikein muitakaan asioita, joita hänen elämäänsä liittyy. Kertoja vertaa itseään myös siskoihinsa, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Hän viettää mielellään aikaa näiden perheiden kanssa, mutta samalla ei koe itse tarvetta hankkia sellaista elämää. Lapsettomana sinkkuna elämistä ihmetellään yhä monelta taholta, jos on kyse naisesta. Kertoja saa myös näkyvyyttä kirjalleen, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" arvio ei ole ollenkaan sitä mitä tämä odotti. Kritiikissä, joka tuntuu suoranaiselta lyttäykseltä, kirjaa ei ole luettu lainkaan niistä teemoista käsin, joita tekijä itse ajatteli käsitelleensä.

Sivuhenkilö on pitkälti autofiktiivinen teos, ja todellisen elämän vastineet mainituille jutuille mediassa ovat edelleen kenen tahansa luettavissa klikkauksen päässä. Niin on myös kritiikki Rakkaudenhirviöstä, jos asioista nyt puhutaan niiden oikeilla nimillä, ja miksei puhuttaisi. Kritiikkien kriittistä kommentointia on maassamme edelleen varsin vähän, areenoina sille taitavat toimia lähinnä Parnasson lukijakirjepalsta ja kirjailijoiden Facebook-sivut. Itsehän olen mainitussa tapauksessa sitä mieltä, että kyseessä oli kehno kritiikki, ja parempia analyyseja löytää yhdeltä istumalta kirjoitetuista Goodreads-arvioistakin. Itse myös häpeäisin suunnattomasti, jos olisin kirjoittanut sanomalehdessä julkaistuun kirjallisuuskritiikkiin seksistisen sävyisiä ilmaisuja kuten "likka" tai "vaimoke", mutta mitäpä kansakunnan kaapin päällä oleva "setämies" patriarkaaliselle naisten kokemusten vähättelyn kulttuurille voi... Huolimattomasti luettu kirja, mikä näkyi myös kritiikissä. No, nyt on lyttäyskritiikki lytätty, se siitä.

Sivuhenkilöstä voi lukea, kuinka jonkinlainen karman laki tai vastaava palauttaa kunnian lopulta kertojalle, kun kriitikko soittaa hänelle, että hän on saanut vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan palkinnon. Yhtäkkiä tulee juhlia, esiintymiskutsuja, mutta kaiken hyvän ohella kertoja alkaa tuntea itsensä omassa elämässään sivuhenkilöksi – on opittava sanomaan myös ei. Kriitikkokin saa kertojalta hieman anteeksi, koska tämä paljastuu kohtaamisen myötä tavalliseksi ihmiseksi, ja kirjakin on lopulta ollut tälle vain yksi monien joukossa. (Lukijana olen kyllä vieläkin hiukan ärtynyt kirjailijan puolesta, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" kirjallisuuskritiikkipalstalla tuntuu olevan melkeinpä vakiintunut käytäntö, että noin kerran vuodessa siellä ilmestyy yksi käsittämätön hutaisu, ja yleensä se on lyttäys, joiden soisi olevan erityisen hyvin perusteltuja, mutta ei.) Turunen kuvaa pisteliäästi kirja-alaa laajemminkin: on kiusallisia pönötysjuhlia ja jämähtäneitä rakenteita, toimittajien miehisiä klassikkolistauksia. Välillä toivon, että "kustantamon markkinointihenkilön" ideoita on vahvasti kärjistetty samalla kun niitä on siirretty fiktioteokseen (ks. edellisen sitaattini esimerkki, joka kyllä lienee varsin rehellinen, koska myös kuvaukseen sopiva haastattelu on löydettävissä netistä)... Myös kirjabloggaajat saavat pienen näpäytyksensä, kun teoksessa todetaan, että bloggausten tyyli muuttui esikoiskirjan saaman palkinnon jälkeen, mikä on kyllä ilmiönä pohdituttava.

"Juttelen vielä hetken erään vanhemman kirjailijan kanssa, jolla on takanaan laaja tuotanto. Kirjoja julkaistaan nykyisin liikaa, leipä pitää jakaa yhä useamman kanssa, sanoo vanhempi kirjailija ja katsoo minua sellaisella tavalla, josta päättelen, että minä olen juuri se, joka on tullut nakertamaan sitä viimeistä leivänkannikkaa. Vanhempi kirjailija näyttää laukkaradan uuvuttamalta. Mietin mistä kirjailija tietää, että juuri hänen teoksensa ovat niitä ylimääräisiä. Ja minkä verran kirjoja olisi tarpeeksi? Kuka sen päättää? Taiteen ylijumalako?"

Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia  "sukupolviromaaneja", se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista. Tästä romaanista olisi voinut kirjoittaa vielä enemmän, mutta jätän loput muiden käsiteltäväksi – vaikuttaisi siltä, että Sivuhenkilö on otettu vastaan mm. blogeissa ja kritiikeissä laajasti.

Blogeissa: Tuijata, Nannan kirjakimara, Kirjakko ruispellossa, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjaluotsi, bookishteaparty

Muualla mediassa: HS, Aamulehti, Ylen Aamun kirja, Karjalainen (vain tilaajille), Savon Sanomat (vain tilaajille)