Joulukuun lyhyet: 5 minibloggausta

Koosteessa ovat mukana joulukuun 2018 luetut kirjat ja postaukset Instagramista.


Deborah Levy: Uiden kotiin (Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Tällaisten kirjojen löytämisestä syntyvä nautinto on yksi tärkeimmistä syistä, miksi rakastan kirjallisuutta. Deborah Levy kuuluu kirjailijoihin, jotka lataavat lauseensa täyteen. Ne ovat täynnä jännitettä ja kurottelevat kohti tuntematonta, jotain kauhistuttavaakin. Pienoisromaanissa Uiden kotiin on erikoinen tunnelma. Ihmisten väliset vääristyneet suhteet paljastuvat, kun huvilan uima-altaasta löytyy punatukkainen tyttö. Aluksi väläytetään tilannetta, joka sattuu ajallisesti kirjan maailmassa vasta sen loppupuolella. Alkuvirke on taas erittäin muistettava: "Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, ei hän enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua." Vaikka Kitty Finch aiheuttaa hämminkiä oudolla käytöksellään mm. esiintymällä alasti huvilan asukkaiden edessä milloin missäkin tilanteessa, hän on oikeastaan vain katalyytti, joka tuo näkyviin ihmisten ongelmat, salaisuudet, mielen syövereissä haudotut kivut. Eräänlainen Laura Palmer -hahmo, paitsi että Kitty on vahvasti elossa. Tavallaan muut riisuutuvat hänen edessään kuvaannollisesti alasti, heidän suojuksensa eivät pysy enää päällä. Keskiöön nousee perhe, runoilija Joe, hänen vaimonsa Isabel ja heidän tyttärensä Nina. Muut ovat eriskummallisia sivuhenkilöitä, he kaikki ovat kaukana "normista", mikä käy ilmi heti; Levy ei peittele kirjoittamansa maailman outouksia, vaan antaa niiden virrata, myös kielessä. Ehkä olemme todella juuri näin kummallisia, tulee lukiessa ajatelleeksi. Nizzan rantabulevardit hohkaavat kuumaa helteen alla, mutta rajuilma, purkaus, on tulossa. Loputtoman kiehtova teos menee "luettava uudestaan vielä joskus"-listalle. Ehkä tarvitsisimme itse kukin välillä Kitty Finchejä ravistelemaan näkyville kaikki salatut ongelmat.

"Isabel Jacobs ei oikein tiennyt, miksi hän oli valehdellut vievänsä kenkiään korjattavaksi. Yksi monista asioista, joista hän ei oikein tiennyt. Kitty Finchin saavuttua hän oli selvinnyt päivistään vain jäljittelemällä jotakuta, joka hän oli joskus ollut, mutta se joku, joka hän oli joskus ollut, ei tuntunut enää jäljittelemisen arvoiselta."


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suom. Kristiina Drews)

Nyt oli vähän yllättäväkin kokemus. Oletin alkuun, että tämä jäisi välipalakirjaksi. Alkusivut eivät suuresti sytytelleet, ajattelin että tämä on lukuromaani sullottuna pienoisromaanin mittaan, mutta juuri tiivis 160 sivun pituus laittoi jatkamaan eteenpäin. Ja jotakin kiinnostavaa oli lauseissa, rivien välissä. Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton alkaa paljastaa "karvaansa" kuitenkin vähitellen. Kertoja tekee itsensä näkyväksi jo alussa, hän kertoo kuvaamiensa tapahtumien sijoittuvan vuosia taaksepäin, jolloin hän oli pitkään sairaalassa ja hänen äitinsä ilmestyi katsomaan häntä. Selviää, että he eivät ole nähneet pitkään aikaan. Aina välillä kertoja nousee esiin, tekee omanlaisiaan naarmuja kertomuksen pintaan (barthesilaisittain ilmaistuna) ja viittaa tarinaan, jota juuri kertoo. Kirjoittaminen nousee aiheeksi, kirjailijuuskin, ja Strout onnistuu tekemään aiheesta kiteytyksiä, jotka eivät ole kovin kuluneita. Myös köyhyydestä, luokkaeroista, pois kotiseudulta lähtemisestä, sairastumisesta ja kuolemasta kirjoitetaan herkästi mutta varmuudella. Itse en kokenut tätä itkuun asti liikuttavana kuten jotkut, ehkä se liittyy ikään ja kokemusmaailmaan, mutta vahvan pienoisromaanin Strout on kirjoittanut.

"Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa."


Édouard Louis: History of Violence (Harvill Secker 2018, ranskasta englanniksi käänt. Lorin Stein)

Édouard Louis on kirjailija, josta en voi puhua tarpeeksi. Tuntuu, että edes jonkun tässä maassa on puhuttava, muuten hän jää täällä täyteen pimentoon. Louisin ensimmäinen romaani The End of Eddy oli lause lauseelta iskua toisensa perään ja yksi vaikuttavimmista viime vuosina lukemistani kirjoista. Se on julkaistu noin 25 kielellä mutta ei suomeksi, mikä ei lakkaa hämmästyttämästä minua, se on häpeällistä. Nyt luin Louisin toisen englanniksi käännetyn teoksen, History of Violence. Se on esikoisteoksen tavoin autofiktiivinen romaani. Kirja kertoo raiskauksen ja murhayrityksen kohteeksi joutumisesta. Jouluiltana 2012 Louis oli matkalla kotiin ystävänsä luota, kun hänen seuraansa lyöttäytyi nuori mies. Keskustelun ja maanittelujen jälkeen Louis kutsui miehen kotiinsa. He juttelivat, harrastivat seksiä - tavanomainen one-night stand, kunnes Louis yllätti miehen varastamasta tavaroitaan. Tämä raivostui, kuristi Louisia kaulahuivilla, uhkasi aseella ja raiskasi hänet. Tapahtumat kuvataan kirjassa erikoisella kertojaratkaisulla: Louis on lähes vuosi tapahtuneen jälkeen käymässä sisarensa luona, kertonut tälle, ja sisar toistaa miehelleen kuulemansa omin sanoin. Louis kertoo välillä kokemuksiaan suoraan itse, välillä hän haastaa sisaren kertojaosuuksien lomassa tämän sanomaa, toteaa ettei se ole niin. Haastattelussa Louis on kertonut halunneensa ratkaisulla havainnollistaa, miten hänen kokemuksensa otettiin häneltä ja muunnettiin joksikin muuksi, kun hän meni poliisille tekemään rikosilmoituksen. Louis kritisoi poliisia rasismista (tekijä oli algerialaistaustainen) ja homofobiasta, jota kohtasi heille puhuessaan. Kirja vaikuttaa vahvasti, kuten The End of Eddy. Välillä ajatusten sivupolut tosin rönsyävät pitkissä virkkeissä niin kauas, että fokus tuntuu katoavan. Jotakin tuntui hävinneen myös käännöksessä; New York Timesin jutusta paljastui, että Clara-sisaren slangimainen puhetyyli ei oikein tule näkyviin englanninnoksessa. Silti tämäkin teos osoittaa, että Louis osaa käsitellä sosiaalista väkivaltaa kirjallisesti kunnianhimoisella tavalla, jota ei muualla näe.

"I took deep breaths, the truth is I was sniffing like an animal, I had become an animal, sniffing after the scent that seemed never to disappear, no matter what I did, his smell wouldn't go away, so I decided it must be on me, not on the sheets or the furniture. I was the problem. I got in the shower - -"


Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

[Tehtävänanto minulta minulle: Kirjoita bloggaus Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys tyyliä jatkaen]
Kun aloitin tämän romaanin, olin jonkin aikaa hieman hämmentynyt, mutta sitten minuun tuli ilahtunut tunne. Teoksen virkkeet saivat minut hymyilemään, ja ajoittain jopa naurahtelin ääneen, koska teksti tuntui niin vilpittömältä. Siinä kuvattiin suoraan, että tällaista tapahtui ja tältä se kertojasta tuntui. Maailma vaikutti paikalleen naulatulta ja arjen yksityiskohdat ihmeellisiltä jo itsessään. Siitä tuli lämmin olo. Välillä koin tarvetta hykerrellä itsekseni, riemastuin suorastaan, koska asioita ei yleensä kehdata kirjoittaa ylös näin suoraan. Romaani luo sillä tavoin oman poetiikkansa, kuten voisi sanoa esimerkiksi kirjoittamiskoulun opettaja, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta ja ehkä julkaissut romaaneja ja runokokoelmia voiden kutsua itseään kirjailijaksi ja runoilijaksi. Kirjoittamisen opiskelua käsittelevä kolmas osio herätti minussa samastumisen tunteita, mutta samalla se teki eräänlaisia säröjä siihen vilpittömyyden tunteeseen, joka oli läsnä kahdessa ensimmäisessä osassa. Se metafiktiivinen leikittely oli minusta mielenkiintoista, mutta samalla en oikein tiedä mitä ajatella siitä loppujen lopuksi. Alun keikkaosio ja keskimmäisenä oleva osio työllistämistoimien outoudesta tuntuivat yhtenäisemmiltä, mutta pidin kovasti monista kolmannenkin osan jutuista. Ehkä pieni häiritsemään jääminen on kuitenkin hyvästä, kun puhutaan sellaisesta kaunokirjallisuudesta, joka kestää aikaa. Tästä kirjastahan puhuttiin paljon vuosi sitten, syistä jotka ovat niin sanotusti ulkokirjallisia. Tekijä oli Helsingin Sanomien haastattelussa ja siitä seurasi yhtä ja toista. Olen iloinen, että luin kirjan nyt ja että se on myös omassa hyllyssäni. Väliin kertyi paljon merkintöjä.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatella sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."


Henna Raatikainen: Tehtävät (ntamo 2018)

Ilahduin kovasti ntamon toiminnan käynnistymisestä uudelleen. Edistyksellisen pienkustantamon kautta on tänä vuonna julkaistu taas useita uusia nimekkeitä. Henna Raatikaisen esikoisteos, novellikokoelma Tehtävät, vaikutti heti kiinnostavalta. Takakansitekstissä puhutaan miehestä, jolle kasvaa häntä, mutta suuri osa teksteistä sijoittuu ainakin näennäisesti reaalimaailmaan. Todellisuuden vinksahduksia toki tapahtuu novelliperinteen mukaisesti erilaisiin suuntiin. Kertomukset kuvaavat erityisesti työtä ja monenlaisia projekteja ja hankkeita, joista ennemmin tai myöhemmin paljastuu kummallisia piirteitä. Sellaista se tuntuu usein olevan täällä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Nykypäivän työn käsitteen vääntyilevyys ja oudot ilmenemismuodot näkyvät kokoelmassa. Raatikainen hallitsee kielensä hyvin. Olisin silti toivonut hänen lauseisiinsa usein enemmän energiaa, nyt "sitaattimateriaalia" kertyi aika vähän. Jännite pysyy pääosin vahvana, välillä tosin sattuu herpaantumisen hetkiä. Vahvimpina pidin kokoelman loppupään novelleja, niissä kieli tiivistyi ja sai ajatukset lentoon uusin tavoin. Tehtävät on parhaimmistonsa osalta hyvin kiehtovaa luettavaa ja kelpo esikoisteos, ja on mukavaa, että edes pienet kustantamot julkaisevat novellidebyyttejä uusilta tekijöiltä.

"Tulkaa, tulkaa, minä sanon ja pohdin, kuinka nämä tampiot haluavat näyttää totuuden tästä ajasta ja tästä paikasta, aivan kuten palkintokin haluaa. Mutta epämääräinen ei heille kelpaa, ja siksi he ovat jatkuvasti pettyneitä - he haluavat totuuden, he haluavat sen valmiina, he tuijottavat raparpereja. Kyläparka! Paras kylä! Sitten tulen ajatelleeksi, että jos pysähdyn tähän enkä etene, jäänkö minäkin elämään. Liike vaatii aikaa. Jos en liiku, pysähtyykö aikakin?"