Klassikkohaaste: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Otava 1993, suom. Eino Palola; suomennos ilmestynyt alun perin 1928). Alkuteos Madame Bovary (1856).

"Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia." (s. 39)

Sellainen on Emma Bovary. Gustave Flaubertin ensimmäinen romaani ilmestyi useiden vuosien kirjoitustyön jälkeen lehdessä jatkokertomuksena, kuten 1800-luvun romaanit yleensä. Syntyi kohua, oikeusjuttu siveettömyydestä. Kun kirja ilmestyi kokonaisena niteenä, siitä tuli jo aikanaan myyntimenestys. Klassikko se on realismin edustajana, jossa näkyvät kuitenkin modernin kaunokirjallisuuden piirteet. Tommi Melender kirjoittaa teoksessa Maailmojen loput esseessään Rouva Bovarysta: "Hätäiselläkin lukemisella selviää Flaubertin ilmaisun täsmällisyys ja havaintojen tarkkuus. Perusteellisempi tarkastelu paljastaa hänen pistämättömän muototajunsa ja rakenteiden hallintansa." Nämä asiat välittyivät lukemisesta minullekin. Romaanin kerronnan yksityiskohtaisuus on silmiinpistävää, ja lauseet etenevät vakaalla rytmillä. Flaubert hioi niitä loputtomiin kuin runoa; joskus koko työpäivä saattoi kulua lauseen tai parin täydellisen muodon hakemisessa.

Minulle kävi tällä kertaa klassikkoni kanssa kuitenkin niin, että kompastuin suomennokseen. Jo parikymmentä ensimmäistä sivua luettuani totesin, että Palolan suomennos yli 90 vuoden takaa on melko vanhahtava. Se oli sitä jo häiritsevällä tavalla. Vastaan tuli omituisia kielikuvia, ja Twitter-keskustelussa selvisi, että Anna-Maija Viitasen paljon tuoreemmassa, palkinnonkin saaneessa suomennoksessa kieli on huomattavasti modernimpaa. Päätin silti jatkaa tämän kierrätyshyllystä minulle aikanaan päätyneen Palolan käännöksen kanssa, koska Viitasen käännös oli tiiviisti lainassa Helmet-kirjastoista, ja pelkäsin, etten ehtisi saada sitä ajoissa käsiini klassikkohaastetta varten. Palolan käännöksen todettiin jossakin tekstissä "ajavan asiansa", ja sen se teki, mutta luin varautuneesti sen jälkeen kun selvisi, miten tyyliin sopimattomasti ilmaisuja oli ajoittain suomennettu. Twitterissä puheena olleessa kohdassa Emman ylpeyden kuvataan ojentautuvan kuin "saunan löylyssä kellotteleva ruumis", joka Viitasen käännöksessä on muodossa "ihminen joka rentoutuu höyrykylvyssä". Pieni sävyero!

"– – Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys." (s. 103)

Vaikka kirja nostaa jo otsikossaan Emman esille, kirja alkaa ja loppuu Charlesin tarinana. Alussa kuvataan Charles nuorena koulupoikana, lopussa hänen tuhoutumisensa. Hän näyttäytyy heikkona, tylsänä miehenä, lopulta ns. aisankannattajana, kun hänen vaimollaan on rakastajia toisensa perään (myös nykypäivän "vaihtoehtoisella oikeistolla" ja "miesasiamiehillä" on oma sanansa tällaisille miehille, mutta en näe syytä levittää heidän myrkkyä kylväviä termejään). Charles saa lukijan kokemaan sääliä, ehkä tuskastumista – riippuu miten suhtautuu sukupuolirooleihin ja mitä niiltä odottaa. Charlesin miesroolista saisi aikaan laajemmankin esseen, mutta ainakin voi todeta hänen katsovan Emmaa liikaa ylöspäin ja palvovan maata tämän jalkojen alla kiusalliseen tapaan. Mutta ajat ja kulttuurinen konteksti olivat hyvin toiset, ja Emma ylipäätään meni naimisiin Charlesin kanssa naimakaupan tuloksena; oli neuvottelu isän kanssa ja niin edelleen. Onko sitten ihme, kun huomaa ettei suhtaudukaan intohimolla kumppaniin, joka on väritön, jämähtänyt, tylsäkasvoinen, ja jolla on rauhallinen selkä.

Suhtautumisessa Charlesiin vaikuttavat sukupuoliroolit, ja suhtautumisessa Emmaan niillä on myös paljon merkitystä, kuten silläkin, mitä ajattelee rakkaudesta ja sen tavoittelusta. Onko Emma kevytkenkäinen haihattelija, vai pelkkä rakkaudenkaipuinen ihmisparka normien puristuksessa, kuten me kaikki? Halusiko Flaubert häntä kohtaan tunnettavan sääliä vai kiukkua? Ansaitsiko Emma Bovary tragediansa, vai oliko tarkoitus vaivihkaisesti osoittaa, miten vanhoilliset sukupuoli- ja avioliittoroolit tukahduttavat ja ajavat mielettömyyteen? Kukin päättää itse, ja muun muassa siksi tämä varmasti on klassikko. Lukija saa ratkaista asiat mielessään, yksiselitteiseksi moraliteetiksi romaani ei taivu. Kanonisoiva kirjallisuudentutkimus on määritellyt Rouva Bovaryn kertomuksena edustavan romantiikan ja realismin rajankäyntiä, kamppailuakin, joka toteutuu karuimmin Emman hahmossa.

"Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti." (s. 294)

Kiinnostavaa teoksessa on tietysti kirjallisuuden itsensä pohdiskelu, ja mikä on sen rooli Emman kaipuussa kohti suurempaa, saavuttamatonta. Monen romaanihenkilön suulla todetaan romaanien lukemisen ongelmallisuus naiselle, mikä saa väistämättä mielen perukoilla kuulumaan tekijän pienen metafiktiivisen naurun. Kuten jo mainittiin, proosatyyli on yksityiskohtaista, ajoittain viileän toteavaa, mutta suurien tunteiden äärellä se puhkeaa suurin sanoihin ja täyttyy kielikuvista valtoimenaan. Kertojan välihuudahdukset ovat mukana luomassa lukijalle mielentilaa, jossa tunteita koetaan. Kertomuksen sivupolkuina kuljetaan erilaisiin teemoihin, kuten maanviljelykseen, kerjäläisten asemaan ja uskontoon. Ammennettavaa on. Sivuhenkilöistä merkillisen suuren roolin saa pöyhkeilevä, kunnianhimoinen ja mielipiteissään jyrkkä apteekkari.

Lopun jälkeen jää tunne epäreiluudesta. Onnen lahjojen epätasaisuus, senkö tämä lopulta näyttää, tulee ensimmäisten ajatusten joukossa. Röyhkeyden, kunnianhimon ja voiman korotus jalustalle? Ei, apteekkarin hahmo aiheuttaa lähinnä kiukkua laskelmoivalla kylmyydellään. Päähän kaikumaan jäävä lopetus kirjalla kyllä on. Uskon, että voisin lukea tämän joskus uudestaan. Silloin luen toki ehdottomasti uudemman käännöksen.

Muualla verkossa: mm. Kiiltomato, Hyönteisdokumentti, Sivutiellä, Taas yksi kirjablogi

Tällä postauksella osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 31.1.2019, ja haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja, katso sieltä muut bloggaajien postaukset haasteeseen!