Helmikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä helmikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena 2018)

Kävin taannoin vanhassa kotikaupungissani Turussa. Keskustan mukavien ravintoloiden, kahviloiden ja ostosmahdollisuuksien ohella kaupungissa on jo vuosikymmenet ollut läsnä lähiöiden maailma, jonka maine on usein pahempi kuin todellisuus. Siihen, millaista siellä kasvaminen on ollut, päässee hyvin lähelle kiinni Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City. Odotin lukevani varsin perinteisen romaanin, joka jatkaisi realistista työläiskertomuksen perinnettä. Vähänpä tiesin.

Heti prologi (jolla aloittaminen on jo itsessään vaaranpaikka) vakuuttaa kielellään, jopa säväyttää. Sitten aletaan alusta, syntymästä. Tämä on kehityskertomus, jonka kirjailija on saanut tuotua ilmaisunkin tasolle sekä käyttämällään sanastolla että laajemmin tyylin tasolla. Puhekielisyys yhdistyy runomaisiin kuviin tavalla, joka ei ole helppo toteuttaa. Vallinkoski on kirjoittanut virkkeitä, joiden käänteet aiheuttavat värinää. Sellaista, josta pidän paljon. Arvonsa on silläkin, ettei tyttöjen ja nuorten naisten lähiötarinoita, kertomuksia "tavallisesta" suomalaisesta köyhyydestä ole tullut luettua liikaa. Kirjassa seikkailevat hahmot, jollaiset ovat kuulemma olleet tunnistettavia monille lähiötaustaisille. Sain teoksesta paljon irti, ja tunsin jonkinlaisen jaetun kokemuksen, vaikka itse olen kasvanut pikkukaupungin omakotitalotaajaman laitamilla. Paljon on eriävääkin: en tunnista kasvuympäristössä ja ihmissuhteissa ilmenevää viileää kovuutta, ja kirjassa äidin mielenterveysongelmat määrittävät perheen elämää vahvasti.

Vallinkoski on kirjoittanut hienon esikoisen, ja toivottavasti hän jatkaa tämän jälkeen kirjallista tuotantoaan. Ainoa pieni nillityksen tarve minulla on taas pituudesta, sillä olisin tiivistänyt jonkin verran tästä n. 360 sivusta. Pitkiä tyhjäkäynnin jaksoja ei onneksi tule. Perno Mega City on mieleenpainuva ja monissa kohdin hauskakin kokemus, vaikka kirja näyttää todellisuudesta raadollisia puolia.

 "Pernon uudella telakalla oli kaikki hienoudet ja Turun isoin kraana. Sirpa siirrettiin siivoustehtäviin. Se lakaisi isoja halleja. Työ oli niin tylsää, että Sirpalta meinasi pudota sormet käsistä. Työnjohtaja kulki hallissa ja kutsui Sirpan työtä tuottamattomaksi, mutta Sirpa tiesi tarkkaan kenen työ oli mitäkin. Onneksi oli työkaverit. Hävyttömät äijät, jotka heittivät huulta." (s. 50)


Sirkka Turkka: Sielun veli (Tammi 1993)

Tämä tarttui mukaan töistä, tuli puolivahingossa luettua lähes kokonaan, joten halusin lukea ajatuksen kanssa. Sillä ajatuksiahan herää. Sirkka Turkan runokokoelma Sielun veli palkittiin ensimmäisellä Tanssivalla karhulla. Kirjan maisemissa on syksyä ja talven lumia, ollaan Suomessa, Yhdysvalloissa, Palestiinassa. Amerikka tunkee runoihinkin loppupuolella englannin kielenä. Juuri kun Nelli Ruotsalaisen kokoelman yhtyeydessä väitin, että englantia ei ole pääosin suomenkielisissä runoteoksissa painettuna juuri nähty. Tämän takia en uskalla väittää. On aina varmempi sanoa ehkä, melko, varsin, jokseenkin, varmaankin, luullakseni, todennäköisesti.

Turkan runot herättävät monia tunteita, jokaisella lukijalla on niistä oma kuvansa vahvasti mieleen piirrettynä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään pätevää. Yleisilmeenä on melankolia, joka on lempeää, joskus pistelee. Olen kirjoittanut Turkasta blogissa aiemminkin, silloin totesin: "Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja." Se kyllä pätee. Näissä runoissa monet säkeet värisevät, ja se nostaa runoilijan suureksi, kun saa paperille tuon värähtelyn.

"Menin naimisiin unelmieni kanssa, mutta eivät ne / jaksaneet minua kannatella, kun silta / allani pyörtyi ja putosimme jokeen molemmat, / keskelle ankkoja ja sorsia, syksyjokeen, / ja tässä sitä nyt ollaan, minä ja unelmani."


Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri (Teos 2012, suom. Asko Sahlberg)

"Ihminen huoneen lattialla, kaikki tiedot, kaikki kaikki valtamerta - suikaleina, irti revittyinä lehtileikkeinä seinillä. Tuo kokemus. Ehkä niin o n nyt, itse asiassa. Todella. Kun kaikki kuoritaan. Todellisuudessa." (s. 145)

Kirjoitus tästä teoksesta tekee mieli aloittaa sitaatilla, koska sen kautta pääsee sisään kirjan kokonaisuuteen harvinaisen hyvin. Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelma Meri sisältää tekstejä merestä, ja esseemuodolle ominaisesti myös asioista sen ympärillä, yllä ja alla. Lajina on lyyrinen essee, mikä ei tarkoita määritelmänä vain käytetyn kielen "runollisuutta" (vaikka kirjassa onkin hyvin runon tapaan soivia lauseita) vaan rakennetta, jossa on yhdistelty hyvin erilaisia tekstiaineksia, haastattelupätkistä ja reportaaseista kaunokirjallisiin mielikuviin. Teoksessa luetaan merikirjallisuutta, sekä seikkailuhenkisiä kertomuksia että esim. Shakespearen Myrskyä ja Tranströmerin Itämeri-aiheisia runoja. Ollaan sukellusveneessä pelottavan syvällä, Itämeren kuolleessa pohjassa, ja lapsuuden soutumatkalla vanhan tädin kanssa. Lopussa pohditaan myös veden tajun, siinä uimisen yhteyttä kirjoittamiseen, ja se löytyy, rytmi, antaumuksellisuus, yksinäisyys. Kaikki tämä liittyy.

Pidän paljon tavasta, jolla lauserakenteet ikään kuin katkeilevat ja sanat tuntuvat putoilevan välistä, vai onko se meren aaltoilua, joka iskee veneen kylkiin, pärskeitä? Tällä tyylillä tehtyjä kirjoja toivoisi lisää, ja lopussa tulee harvinainen tunne, että olisi voinut lukea enemmänkin tästä, kirjan läpikäymistä aiheista. Mutta lienee hyvä, että jää myös tyhjää tilaa ajatusten sukelluksille.

"Merkitystä on vain antautumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois." (s. 124)


Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia 2014)

Tieteiskirjallisuutta, erikoinen rakenne, fragmentaarista proosaa, joka tuntuu runolta. Antti Salmisen teos Lomonosovin moottori on saanut sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Tähtivaeltajan, mikä muistaakseni on harvinaista. Kirjastoissa olen nähnyt tätä sekä runohyllyissä että romaanina. Jälkimmäisenä tätä pitäisin itse, sillä rakenteellisena ideana on, että kyseessä olisi toimittajan kokoama "todistusaineisto erään elämänmuodon kohtalosta Novaja Zemljan eteläsaarella". Taustalla vallitsevat Olosuhteet.

Teoksen fragmenteista muodostuu outo kokonaisuus, jonka punainen lanka on mystisen Moottorin rakentaminen ja kuvaus saarella elävien "homonculien" elämäntavoista. Kyseessä ovat olennot, jotka muistuttavat jonkin verran ihmistä, mutta ovat paljon pienempiä ja kasvavat maasta. Scifin puolelle heilahdetaan siis ainakin tässä kohtaa. Myös kertojina katkelmissa toimivat ihmiset saarella puuhailevat erikoisia, asioita jotka eivät oikein tunnu kestävän päivänvaloa.

Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata. Taustalla häilyy ajatuksia luontosuhteesta, ydinaseiden käytöstä (monesti viitataan alueella räjäytettyyn kaikkien aikojen suurimpaan ydinpommiin) ja siitä, mihin maailma on yleisesti menossa. Kirjassa riittää pureksittavaa, ja tulee olo, että toinenkin lukukerta olisi paikallaan. Tämä on todella hieno teos, joka oli parhaimmillaan kun sitä luki vähän kerrallaan.

Laitan tämän teoksen Reader, why did I marry him? -blogin #kokkir-haasteeseen, koska edellä kuvaamassani kirjan rakenteessa ja lajityyppien yhdistelyssä on selvästi nähtävissä kokeilevaa otetta.

Kirja oli myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-pinossani.

"Jäljentäessä sattuu virheitä, ja monet niistä huomataan ja korjataan. On myös virheitä, jotka tuottavat uusia merkityksiä tai muuttavat vanhat lauseet toisiksi. Ne saattavat jäädä eloon ja vaeltaa teoksesta toiseen." (s. 42)


Elin Willows: Sisämaa (Teos & Förlaget 2018, suom. Raija Rintamäki)

Millaisen kirjallisen maailman voi synnyttää kuvaus muutosta maaseutukylään, jossa päähenkilö elää arkeaan eikä näytä tekevän mitään erityistä? Yllättävän kiehtovan. En kirjan ilmestyttyä lukemieni kuvausten perusteella ensin päätynyt ottamaan tätä lukupinooni, mutta sitten näin tätä vinkattavan siten, että mukana oli sitaatteja, jotka osuivat. Niissä oli jotakin laajempaa, mitä halusin tutkia, ja varasin kirjan. Elin Willowsin Sisämaan tyyli on verkkainen, rauhallinen mutta sisäisen maailmansa jännitteissä voimakas – minäkertojan sielunmaisema ja arki tuntuvat siirtyneen osaksi kirjan poetiikkaa todella vahvasti.

Teemoja ovat tuntemattomaan siirtyminen ja jääminen, ero parisuhteesta, kaipuu jota on vaikea myöntää. Rivien välissä on paljon, mikä on aina hyvä, mutta itse tekstissäkin on tehoa. Lauseet ovat konstailemattoman selkeitä, niissä on latautunut tunne, ja ne elävät erityisesti suhteessa toisiinsa. Aikatasot vaihtelevat episodien välillä ja sisälläkin hämäävästi, ajassa liikutaan edestakaisin. Pohjois-Ruotsin luonto kuvataan vähäeleisen kauniina. Kokonaisuus on eheä, eikä tarjoa varmoja selityksiä siitä, mitkä ovat oikeita ratkaisuja kenellekin, kun valitsee asuinpaikkaansa ja elämänsä suuntaa. Teoksen lukemisessa oli jotakin miellyttävän rauhoittavaa.

"Tarvitsen harvoin mitään. Ostan ruokaa kaupasta ja karkkia Ollelta lauantaisin, ja sen lisäksi en yleensä tarvitse mitään. Pärjään sillä mitä minulla on, vaikka unohtaisin ostaa ruokaa. Aina löytyy jotain syötävää, minä en nirsoile." (s. 126)


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Tämä runokokoelma sai nimestään huolimatta aikaan sellaisen olon, että olen vähemmän yksin, niin paljon löysin asioita ja tuntemuksia jotka tunnistan. Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -kokoelman runoissa maailmaa katsotaan filosofisella silmällä, ja tekstit näkevät syvälle ihmisyyteen. Luonnonkin olemusta tutkitaan teoksessa, mm. matematiikan keinoin. Runot asettavat lukijan kohdakkain itsensä kanssa, miettimään, olenko minäkin sellainen, että kävelen kehän sen sijaan että kävelisin säteen (olen). Yllättäviä tunteita nousee odottamattomista paikoista, kun alkaa esimerkiksi miettiä, että yhdensuuntaiset suorat eivät koskaan leikkaa toisiaan.

Suurin osa kokoelmasta on proosarunoa, ja väleissä on joitakin hyvin lyhyitä, tiiviitä kiteytyksiä. Pidän tavasta, jolla sanallistetaan aluksi erikoisilta tuntuvia ajatuksia, joista sitten löytyykin viisaus. Vahva runoesikoinen antaa odottaa tekijänsä tulevalta uralta vielä paljon.

"Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa." (s. 9)


André Aciman: Call Me By Your Name (2007)

Kesä, Italia. Flirtti, eroottinen värinä. Ensirakkaus, kaipuu. Avainsanoja André Acimanin romaanille Call Me By Your Name, jonka tarina nousi ns. kaikkien huulille viime vuonna elokuvan myötä. Minäkin näin elokuvan ennen kirjan lukemista, mikä sai aikaan tyypillisen kuvion: lukiessa Elio näytti mielessä Timothée Chalametilta, Oliver tietysti Armie Hammerilta. Kieleltään ja kerronnaltaan tämä oli perinteisempää, mitä olen viime aikoina lukenut, siksi hahmoihin kiinnittää enemmän huomiota. Aciman kuvailee tunteita ja ilmiöitä laajalla sanastolla, mikä saa minäkertojana toimivan Elion vaikuttamaan hyvin sofistikoituneelta 17-vuotiaaksi – paitsi että kerronta tapahtuu oikeastaan tulevaisuudesta, parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen, eli voi kysyä onko se juuri nuori Elio, joka puhuu. Toki hän on varsin kypsä ikäisekseen, lukee klassikkorunoja ja on taitava pianonsoittaja. Isä on professori, eli kulttuurikodissa on kasvettu. Pasmat sekoittaa kesävieras, perheen talon residenssiasukas Oliver, joka on 24-vuotias, fiksu, komea ja karismaattinen. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta on kuumasta kylmään heilahtelevaa tunnustelua flirttailuineen ja väärine tulkintoineen, ja lopulta (lopulta!) päädytään samaan sänkyyn. Toisteinen jahkailu korostuu entisestään, kun ollaan Elion pään sisällä.

Joitakin sivujuonteen tuntuisia kohtauksia on erityisesti lähellä loppua, joka tuntuu kirjassa hieman venytetyltä. Ymmärrän hyvin leffantekijöiden ratkaisut siinä, miksi tietyt kohtaukset oli jätetty pois. Seksiä kirjassa on suoremmin, siinä missä elokuvassa kuvattiin tähtitaivasta. Minut kertomus sai peilaamaan omia ensimmäisiä suhdeyritelmiä samassa iässä kuin Elio. Olen tyytyväinen, ettei ole tarvinnut jäädä kiinni keneenkään samaan tapaan kuin Elio jää Oliveriin. Ongelmaton tämä ei miesten välisen suhteen kuvauksena ole. Tunteet kertomus saa kyllä pintaan, ja ihan lopussa piti vähän itkeä, sitten kuunnella Sufjan Stevensin sisäisesti särkevä, hauraan kaunis Visions of Gideon elokuvan soundtrackilta. Tiedätte, jos olette nähneet.

"And when he wasn't with me, I didn't much care what he did so long as he remained the exact same person with others as he was with me. Don't let him be someone else when he's away. Don't let him be someone I've never seen before. Don't let him have a life other than the life I know he has with us, with me." (s. 40)