Blogiessee: Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille

Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille

Tuomas Aitonurmi

Patrick Fore / Unsplash

“Vaikka pahalle vihkiytyneet miehet eivät aina olisikaan komeita, on heissä kuitenkin maskuliinista voimaa.”

Jean Genet: Varkaan päiväkirja, s. 7. Suomennos Mika Määttänen.

Pahat pojat. Mihin me teidän kanssanne joudumme? Tuhoisaan hullaantumiseen, kuuluu toistuva kertomus; yleensä kuvioon liittyy ajatus vastakohtien vetovoimasta. Kiltti ihminen ihastuu, ja toista hallitseekin pimeä puoli, eikä tunteilleen voi enää mitään vaikka tietää pahuuden lävistävän lopulta koko suhteen – se on addiktoivaa myrkkyä. 

Jotkut kaipaavat rakkaussuhteiltaan alta pyyhkäistäviä jalkoja, eikä haittaa, vaikka ilmalento voi päättyä kovaan alastuloon. He tarvitsevat sen tunteen, jota kutsuvat sähköksi, kitkaksi, kipinöinniksi, ilotulitukseksi.

Minä olen huomannut tarvitsevani sen tunteen.

En aina ymmärrä itseäni, koska näin en todellakaan tee elämääni helpoksi. Mutta tarvitsen liekkejä, kipinäsuihkuja – muuten en pysty säilyttämään rakkauttani. Minun täytyy tuntea väreitä, enkä ole varma, onko niissä mukana häivähdys vaaraa; osa taitaa syntyä ylöspäin katsomisesta, kunnioituksesta. Uskon tasa-arvoisiin parisuhteisiin, puolustan niitä viimeiseen asti, mutta miten hyvin olen osannut toteuttaa ihannetta omassa elämässäni? 

En ole varma, haluanko vastata tähän alastoman rehellisesti.

Huomaan ajoittain viehättyväni ihmisistä, joita muut katsovat vaistomaisesti yläviistoon. Huvitun vallan perässä juoksevista onnenonkijoista, ja samalla tunnen itsessäni kiusallista perhoslepatusta, kun huomaan miehen, joka on suosittu, arvostettu.

Olen kiusaantunut. En haluaisi tuntea näin; en ole mikään bimbo. Identiteettini on ajatteleva, itsenäinen ihminen. Roxane Gay kirjoittaa vastaavankaltaisesta dilemmasta esseekokoelmassaan Bad Feminist: “Minulla on tiettyjä… kiinnostuksen kohteita, persoonallisuuden piirteitä ja mielipiteitä, jotka eivät aina mene yksiin feminismin valtavirran kanssa, mutta feministi minä silti olen.” (Bad Feminist, s. 13. Suomennos Koko Hubara ja Anu Partanen).

Jean Genet’n kertojahahmo ei häpeä eikä kiusaannu haluistaan romaanissa Varkaan päiväkirja, joka julkaistiin alun perin 1949. Hän sanoo pahalle vihkiytymisen olevan maskuliinista. Kirjan kertoja (jossa on paljon Genet'ä itseään) on avoimesti homo ja julistaa miehisyyden eroottisen värinän ilosanomaa ensisivulta alkaen. Samasta asiasta taitetaan peistä edelleen, erityisesti homomiesten anonyymeissä keskustelukanavissa: hakevatko miltei kaikki lopulta perinteisen maskuliinisia miehiä, vaikka eivät olisi sitä itse? Entä mitä haluavat maskuliiniset itse, toisia masc-miehiä, vai hakevatko he vastakohtien viehätystä “tunnistettavan homomaisesti” käyttäytyvistä? On termejä, kuten “heteronoloinen”, jota käytetään seuranhakupalveluissakin. 

Minusta koko keskustelu on absurdi, nolostuttava, leimaava, eikä sitä tee mieli käsitellä esseetekstissä. Aion käsitellä sitä. 

“Naiseuden” ja “mieheyden” käsitteet nousevat polttopisteisiin myös seksuaalivähemmistöjen kohdalla. Vaikka meillä olisi kaikki mahdollisuudet räjäyttää normit. Miksi teemme tämän itsellemme, tekee mieli huutaa, kun luen keskusteluja Jodelin @homo-kanavalla, ja samalla yritän muistaa ettei anonyymin keskustelusovelluksen meininki varsinaisesti ole edustava otos kaikista homomiehistä; joukossa on paljon trollailua ja kärjistämistä, koska niin voi tehdä. Mutta usein luen asiallisenkin tuntuisia keskusteluketjuja, joissa ihmiset avaavat sitä, mikä saa heidät syttymään: maskuliinisuus ja heteronoloisuus toistuvat ja toistuvat – emme ole pääsemässä tästä kehästä noin vain. 

“Teko on kaunis jos se synnyttää ja kirvoittaa kurkuistamme laulun. Kun joskus mietimme tunnetun halpamaista tekoa hyvin tietoisesti, meidät pakottaa laulamaan sen ilmaisun voima, joka lankeaa kuin luonnostaan tuota tekoa kuvaamaan. Eli petos on kaunista jos se saa meidät laulamaan. Varkaiden pettäminen ei merkitsisi pelkästään paluuta moraaliseen maailmaan, ajattelin, vaan myös homoseksuaalisuuteen. Kun tulen vahvemmaksi, olen oma jumalani. Minä sanelen. Sovellettuna miehiin sana kauneus merkitsee minulle kasvojen ja ruumiin tiettyä sopusointua, johon joskus yhdistyy vielä miehinen sulous. Silloin tuota kauneutta säestävät suurenmoiset, hallitsevat, suvereenit eleet.”  

Varkaan päiväkirja, s. 19. 

Eräs homoystäväni ihastuu toistuvasti heteromiehiin. Kuvio on toistunut vuosikaudet. Olen tulkinnut, että kyse on valloittamisen halusta: heteromies valloituksena on arvokkaampi kuin homomies, koska on suuren työn takana, korkea vuorenhuippu, jopa mahdottomana pidetty. Asia toistuu homojen keskustelupalstoilla, kun esiin tulee fantasioita heteromiesten kanssa panemisesta; syvemmälle kaivautuessa käy ilmi, että kyse on oman viehätysvoiman testaamisesta äärirajoille, valloittamisesta seikkailuna. 

Keskusteluissa moni tuntuu kyllästyneen seuranhakusovelluksiin, joista seksiä saa “tilattua” parhaimmillaan (vai pahimmillaan) kuin pizzaa. Pitemmän päälle deittipalvelujen selaaminen uuvuttaa: aina ne samat naamat, tyypit joiden kanssa ei halua mitään, tai ne joiden kanssa on jo tullut hässittyä, mutta ei tod halua tehdä sitä uudelleen. Monelle tulee mieleen, että ehkä ne “parempilaatuiset” ovatkin kaikkien sovellusten ulkopuolella. Mitä jos saisi jonkun iskettyä salilta? Kahvilasta? Kirjastosta? Jotkut haluavat edelleen “kruisailla” yleisissä wc-tiloissa, kuin 50-luvulla, aikana jolloin homoseksi oli rikollista, he pitävät sitä jännittävimpänä: täytyy olla vaaran ripaus, kiinnijäämisen pelko.

Varkaan päiväkirjassa kertojan suuri himon kohde on Stilitano, rikollinen, heteromieheksi uskottu, saavuttamaton. “Asuin hänen huoneessaan, nukuin hänen sängyssään, mutta tämä iso kaveri oli niin tarkka häveliäisyydestään, että en kertaakaan saanut nähdä häntä kokonaan. – – Koska hän pysyi saavuttamattomana, hänestä tuli kaikkien niiden symboli, jotka olen nimennyt ja joita en voi vastustaa.” (Varkaan päiväkirja, s. 38) Kielletty kiinnostaa aina lopulta eniten? 

Seuraavalla sivulla kertoja kuvaa, miten mielikuvittelee Stilitanolle “maailman suurimman ja ihanimman kullin”, koska ei saa milloinkaan oikeasti nähdä sitä. Tämä saa pohtimaan, miten peniksen piilottelu ihmisruumiin tulenarimpana osana (jos mietitään vaikka valtavirran elokuvissa esitettyä alastomuutta) lopulta kasvattaa sen myyttistä voimaa; siitä puhutaan paljon, vaikka sukuelimet kuvastossa kätketään varjoihin, viikunanlehtiin ja mielikuvituksellisesti tielle osuviin esteisiin. Pornoa löytyy netistä nykyään helposti, mutta siellä näkyvät penikset ovat hyvin valikoitu otos todellisuudesta, jos ei vaivaudu hakeutumaan todellisen amatöörikaman pariin. Tästä saisi oman esseensä, mutta en tiedä kiinnostaisiko se ketään: pippelisankarin aikakin kun on jo ohi, pohdiskeli Nuoressa Voimassa taannoin julkaistu essee. Teksti tuo hyvin näkyville, miten penisten viehätys kummasti vähenee, kun niitä tupsahtelee näkyviin pyytämättä ja yllättäen. 

"Sen sijaan että olisi närkästyttänyt minua, tuollainen alhaisuus syvensi rakkauttani." 

Varkaan päiväkirja, s. 192. 

Aina pahuuden viehätyksessä ei ole kyse alussa mainitsemastani vastakkaisuuksien vetovoimasta. Genet'n teoksen kertoja ei ole itse kovin kiltti, vaan laajemmallakin tasolla viehättynyt varastamisesta ja petoksista, pyörii rikollisten joukoissa, kerjää, huoraa ja ryöstää. Ovatko lähtökohtani tälle tekstille jo alkuun vinossa, vai pystynkö sanomaan aiheesta jotakin olennaista? Varkaan päiväkirjan kertoja kapinoi jo kielen tasolla totuttua vastaan, murtaa järjestystä ja sovinnaisen hyvyyden rajoja. 

“On mahdotonta ylipäätään määritellä, mitä naiskirjoitus käytännössä on, koska sitä ei voi milloinkaan teoretisoida, lukita tai koodata, mikä ei merkitse että sitä ei olisi olemassa. Se ylittää aina fallosentristä järjestelmää hallitsevan diskurssin; se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan muualla kuin filosofis-teoreettiselle herruudelle alistetuilla aloilla. Sitä pystyvät ymmärtämään vain automatiikkoja rikkovat, reunoilla luo(vi)vat subjektit, joita yksikään auktoriteetti ei pysty kukistamaan.” 

Hélène Cixous: Medusan nauru, s. 49. Suomennos Heta Rundgren ja Aura Sevón.

Teini-iässä olin pitkään kateellinen naisille, koska ympäristössäni vain heillä oli oikeus rakastaa miehiä, koskea alastonta miesvartaloa. Toisilta miehiltä se oli kielletty, moraalisen muurin takana; täynnä halveksuntaa, likaa. 

Hélène Cixous on korostanut feminiinisen kirjoituksen mahdollisuuksien olevan myös muiden kuin naisten käytettävissä, ja Genet on Medusan naurussa yksi hänen esimerkkikirjailijoistaan. Mieheksi tunnustautuvakin voi kirjoittaa naiskirjoitusta, vaikka välillä sen ympärillä nousee keskusteluun sukupuolieron merkitys, esim. Luce Irigarayn ajattelun pohjalta. En ole pureutunut tähän vielä tarpeeksi syvälle, mutta lisää aiheesta voi lukea niin & näin -lehden sivuilla julkaistusta artikkelista. Joka tapauksessa: oma maailmankäsitykseni haluaa kaataa turhat raja-aidat toteuttajien ja toteutumisen väliltä. Ansaitsemme luettavaksi hienoa, uudistavaa kirjoitusta, jossa ruumiillisuus näkyy koko moninaisuudessaan. Parhaimmillaan kirjoittaja osaa varastaa taitavasti, sulauttaa ja mukauttaa, selvitä tekstin läpi syytteittä ja tuomioitta. Tämäkin teksti on suureksi osaksi ajatusten ja ideoiden kollaasia; toivon sen osoittautuvan varkauksissaan taitavaksi. 

Max Kleinen / Unsplash

Genet'n tekstissä esineiden ja asioiden maailmat kietoutuvat pitkiksi virkkeiksi, joiden ytimessä on haluava ruumis. Röyhkeän, hävyttömän, dramaattisen ja ylitsetulvivan haluava, anteeksipyytelemätön ruumis, jonka näen olevan ensisijaisesti queer. Silti keskiössä pyörii miehisyys, miehekkyys. Kielenkäytön tapa on puolestaan jotain, minkä voi määritellä feminiiniseksi. Vastaavaa ei ollut juuri tehty ennen, luulisin, joten Genet'stä tuli klassikko. Toivoisin erityisesti nykypäivän homomiesten lukevan häntä yhä – ja varsinkin heijastavan lukemaansa itseensä, haluihinsa. Miksi haluan sitä mitä haluan? Ja jos löydän lähteen halulleni, hyväksynkö sen sellaisenaan? Jos kaikki jää selittämättömäksi, hyväksynkö senkin? 

Olen päätynyt itseni kanssa lopputulokseen, että halun ydin voi jäädä mysteeriksi, voimaksi joka ei ole järkeni ulottumattomissa. Jalkani tärisevät, pyyhkiytyvät alta. Tunnen seuraukset, mutta teen päätöksen: annan mennä. Minun on silti otettava vastuu valinnastani, aikuisena ihmisenä kannan sen itse. 

“You do such damage, how do you manage 

to have me crawling back for more?” 

Florence and the Machine: What Kind of Man

"Mennään vielä rakkauteen", kuten Tommi Korpelan näyttelemä Gusu-hahmo sanoo keikkansa päätteeksi M/S Romantic -televisiosarjassa. Hääpuvussa olevan morsiamen käsivartta nuoleva, lipevästi pokaileva iskelmälaulaja sopiikin juuri tähän kohtaan.

Miksi monet ihastuvat, rakastuvat palavasti toivottomiin tapauksiin? Ovat valmiita seksiin ja parisuhteisiin, vaikka toinen osapuoli vaikuttaisi jonkin verran vastenmieliseltä?

Kirjailija Märta Tikkanen pysyi yhdessä puolisonsa Henrik Tikkasen kanssa, vaikka avioliitto oli usein sotatanner, brutaalin vallankäytön areena. Menestyskirjansa, Vuosisadan rakkaustarina -runoelman lisäksi hän on kirjoittanut suhteesta asiaproosaa, muistelmateoksen Kaksi. Luettuani jälkimmäisen kirjoitin tiiviin pikku arvion teoksesta: Upea kirja, joka tuntuu myös tuskaisen pakahduttavalta ihmissuhdevyörytyksessään. Feministinaisen parisuhde patriarkaalisen miehen kanssa kestää kaikkien järkevyyden rajojen yli. Kahden kirjailijan rakkaus näyttäytyy mielettömänä, tuhoisana, silti pakollisena; ääh.

Ääh todellakin. Vaikka tuo äännähdys tuntuu ylimääräiseltä, haluan alleviivata äähin; miten vaikeaa arkea onkaan ihmisen siedettävä, kun ei voi lakata rakastamasta, kuten Märta kuvaa. Reader, why did I marry him -blogin Omppu Martin kirjoittaa Kaksi-teoksesta: “Henrikin lahjakkuus oli valtavaa, mutta niin oli myös hänen persoonansa, joka vaati kaiken ja enemmän. Edelliseltä lukukerralta mieleeni on erityisesti jäänyt kuva, jossa Märta istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja Henrik ravaa hänen ympärillään pitämässä yhtä loputtomista monologeistaan.”

Lahjakkaiden, suurmiehen tasolle ja valta-asemaan kohotettujen mieshahmojen olemuksessa on yllättävän usein taustalla jotakin rikkinäistä. Nolostuttavaa ja surkuhupaisaakin, kun paljastuu, millaista heidän arkielämänsä on. Liv Strömquist kuvaa ongelmallisia neromyyttiin asetettuja miehiä sarjakuvateoksessaan Einsteinin vaimo, joka esittelee maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Mukana on mm. Picasso, joka ei lopulta suostunut nousemaan sängystä ilman nuorten tyttöjen lepertelyä. Märta Tikkanen kertoo Henrikin ymmärtäneen Picasson oikkuilua täysin: tämähän oli nero, ja sai siksi tehdä mitä halusi. Henrik Tikkasen omassakin hahmossa on surkuhupaisuutta, kun tarkastellaan edellä mainitun pippelisankariesseen pohdintaa hänen teoksensa kohtauksesta. 

“Hahmon infantiilius tyhjenee Henrik Tikkasen anekdootissa, jossa nainen, maksusta, kehuu hänen autofiktiivisen peniksensä kokoa. Mies ottaa tämän mitalin rintaansa vailla minkäänlaista ironiaa. Prostituutiokaan ei ole mikään ongelma. Huoripukin elämä on itsestäänselvyys jokaiselle pystyvälle miehelle.” 

Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas: Che grande pistola! eli puhuvien penisten aika on ohi (Nuori Voima -lehti 2019)

Toinen viime aikoina vastaan tullut monikasvoinen, vaikuttajaksi kohonnut (ja sittemmin vauhdilla pudonnut) mies on Jean-Claude Arnault. Ruotsin akatemian kyljessä, vaikutusvaltaisten ystävien tuella – ja toisaalta heidän asemaansa hyväksikäyttämällä – Arnault pääsi seksuaalisesti ahdistelemaan naisia, ja hänet on myös tuomittu raiskauksista. Limaisen aggressiivisesti lähennellyt hahmo oli julkinen salaisuus, jota katsottiin vuoroin kavahtaen, ihaillen ja säälien. Ruotsin kulttuurielämää uusiksi muovannutta tapausta on dokumentoinut toimittaja Matilda Gustavsson ensin Dagens Nyheterissä julkaistussa, naisten kokemukset esiin tuoneessa artikkelissaan, ja myöhemmin vaikuttavassa tietokirjassaan Yhdeksästoista jäsen. 

Kuten monelle kirjan lukijalle, minullekin suureksi ja uteliaisuutta nostattavaksi kysymysmerkiksi muotoutui Arnault’n puolison, runoilija Katarina Frostensonin henkilö. Huhuttiin, että Frostenson kehitti jo hyvin nuorena pakkomielteen Arnault'hon mutta myös kärsi tämän maatessa avoimesti muiden kanssa. Mitä liikkui Katarina Frostensonin päässä, kun hän seisoi miehensä vierellä ja tämän käsi kouraisi edessä seisovan nuoren naisen takapuolta? Kummallista mystiikkaa lisää, että juuri kukaan ei tiedä runoilijan konkreettisista aivoituksista, sillä Frostenson piiloutuu kirjoitustensa taakse. Keijuksi kutsuttu taiteilijahahmo tuntuu liihottelevan konkreettisen maailman ulkopuolella, jonne eivät kantaudu vastuun kaltaiset asiat – jos joku asettuu poikkiteloin, seuraa raivokohtaus. Sillä on syynsä, miksi romantisoitu taiteilijakäsitys ei ole suosikkiasioitani. Huonosti käyttäytyvät, taiteilijuudella käytöksensä oikeuttavat tekijät eivät sovi maailmaan, jossa he toimivat konkreettisissa valta-asemissa ja päättävät mm. toisten apurahoista. Samoin joutavat lukon taakse menneen maailman kirstuun huonosti käyttäytyvien puolisoiden tekojen peittely ja puolustelu. 

"He etsivät jotain hänestä. Eikä silloin pinta riitä. Jean-Clauden pimeä persoona saa voimansa siitä, että siihen sisältyy ehkä oikeastikin vaarallinen ydin. Se vetää puoleensa, sen melkein kaikki häntä lähestyneet ovat tunteneet. Minäkin. Kunnes hän vahingoitti minua." 

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (Otava 2019, suom. Elina Lustig) 

Johonkin on pirrettävä raja. Väkivallan tulisi aina olla se. Aina. Valitettavasti henkinen väkivalta on fyysistä vaikeampi tunnistaa. Silti senkin kestämisessä ihmisellä tulisi olla raja, jonka yli meneminen on viimeinen pisara; kerta ja poikki.

Kaikkia väkivalta ei pelota. Tietyt julkisuudessa suuren näkyvyyden saaneet, hirvittäviä asioita tehneet vangit saavat paljon ihailijapostia, rakkauskirjeitä. Jotkut menevät naimisiinkin tällaisen kirjeenvaihdon seurauksena. Ilmiö toistuu kulttuurista toiseen, mutta sen juuret eivät ole yksiselitteiset. Psykiatrisen vankisairaalan Turun yksikön vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma kuvaa Ylen artikkelissa: “Yksi elementti on sellainen kauhuromanttinen pahuuden ihannointi. Mukana on myös se, että osa asosiaalisissa kulttuureissa elävistä hakee näin turvaa henkilöistä, joita pidetään vaarallisena. Koetaan, että tällainen väkivaltapotentiaalia omaava liittolainen olisi jonkinlainen turvan lähde[.] – – Osa ihmisistä kokee jollain tavalla tällaisen pahuuden tai väkivaltapotentiaalin äärimmäisen kiehtovaksi[.]” Genet’n kertojan rikollisuussuhteeseen taitaa päteä parhaiten viimeiseksi mainittu: jollakin tavalla äärimmäisen kiehtovaa. Syyt ja selitykset eivät tyhjene romaaninkaan mitassa.

“Sä rakastat mua, mä raavin  

Katon silmiin sua, ku kukkaruukkua kaavin

Kusen sun sänkyyn, kusen sun sänkyyn 

Kusen kaiken, mikä on sun rakkauden syy” 

Pyhimys: Mobutu Sese Seko

Entä Märtalla ja Henrikillä? Oliko rakkaustarinan ydin siinä, että fiksu, tunnollinen nainen rakastui pahaan poikaan? Vai oliko kyse selittämättömästä? Vetovoima, kipinöinti ja liekit kantoivat lopulta yli vuosikymmenten. Vuosisadasta ei voi helposti puhua, mutta heidän elämänsä rakkaustarina se oli. Raadollisuudessaankin suuri kertomus, jollaisten sanotaan nykypäivänä kadonneen, pirstoutuneen yksilöiden väliseen kohinaan.

Kiertoteiden varrelta palaan Varkaan päiväkirjaan. Kirjan lukeminen kesti minulla lopulta pari vuotta, jumituin pitkäksi aikaa noin kaksi kolmasosaa luettuani. Teos on niin runsas, se sisältää kohtia joihin täytyy sukeltaa ja joiden antia haluaa heitellä päälleen kuin Roope Ankka rahasäiliönsä seteleitä ja kolikoita. Löydän itseni monista kirjan lauseista. Silti useimpiin sen esittämiin tunteisiin ja ajatuskuvioihin en samastu. Varsinkaan kertojan hahmosta en löydä itseäni. Mutta se ei ole  tärkeää. Kielessä tuntemani värähtelyt riittävät tekemään kirjasta minulle tärkeän. 

Minä en ole ihastunut niinkään pahapoikamaisuuteen kuin vastakkaisuuteen. Olen usein etsinyt rakastetuistani räiskyvää elämänvoimaa, jota olen kaivannut itselleni; itseeni. Olen hakenut itsevarmuutta ja pelottomuutta. Joskus taas olen tuskallisesti päättyneen suhteen jälkeen etsinyt vastakkaista luonnetta kuin mitä ex-kumppanini on ollut. Ehkä tässäkin on kyse paikan löytämisestä, sen määrittelemisestä, mitä todella kaipaa. En tiedä, haluanko käyttää sanaa “kasvu”. Puhun mieluummin lähestymisestä. Siihen voi mennä koko elämä.

Samalla teema jatkaa innoittamistaan, kuten voi nähdä lainaamistani viime vuosien musiikkikappaleiden sanoituksista, jotka otin mukaan ihan vain rakkaudestani popmusiikkiin eri alalajeineen. Useimmat hulluista, toivottomista ihastumisistani olen käsitellyt musiikin äärellä; mitä melodramaattisempaa sen parempi, kun on ns. tilanne päällä.

Genet'n kertoja päättää Varkaan päiväkirjan kertomalla teoksen tulevasta toisesta osasta, jossa hän aikoo kuvata "sisäisessä vankilassa" vietettäviä juhlia. Sisäinen vankila on, jännittävää kyllä, hänelle tavoite: paikka jossa on bileet. Sinne päästäkseen on kuljettava halki minän alueen, jota hän kutsuu Espanjaksi. Voit kysyä itseltäsi illalla ennen nukkumaanmenoa, missä vaiheessa olet omaa Espanjan-matkaasi, ja oletko varma, että haluat kirjoittaa kirjeen sille lehdessä näkemällesi sarjamurhaajalle ja saada vankilahäät. Parisuhde voi muutenkin olla suunnaton työmaa, saati sitten lukittujen ovien läpi. 

Lukemista ja kuuntelemista:

Cixous, Hélène: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Tutkijaliitto 2013, suom. Heta Rundgren ja Aura Sevón.
Gay, Roxane: Bad Feminist (Like 2017, suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)
Genet, Jean: Varkaan päiväkirja (Like 1992, suom. Mika Määttänen)
Gustavsson, Matilda: Yhdeksästoista jäsen : Ruotsin akatemian romahdus (Otava 2019, suom. Elina Lustig)
Florence and the Machine: “What Kind of Man”, albumilta How Big, How Blue, How Beautiful (Island Records 2015)
Halttunen-Riikonen, Elina ja Ovaska, Anna: "Sukupuolieron ajattelijat – keskeisiä teemoja ja käsitteitä" (niin & näin 3/13) https://netn.fi/artikkeli/sukupuolieron-ajattelijat-keskeisia-teemoja-ja-kasitteita
Marjakangas, Terhi: "Kirjekulttuuri elää vankiloissa, ihailijapostiakin tulee – 'Vaikeasti käsitettävä ilmiö'" Yle.fi 23.2.2017 https://yle.fi/uutiset/3-9473497
Martin, Omppu: "Märta Tikkanen: Kaksi/Två" (Reader, why did I marry him 7.6.2016) http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2016/06/marta-tikkanen-kaksitva.html  

M/S Romantic (Yellow Film & TV 2019, käsik. Tommi Korpela ja Jani Volanen) https://areena.yle.fi/1-4537998
Pyhimys: “Mobutu Sese Seko”, albumilta Tapa poika (Johanna Kustannus 2018)

Salusjärvi, Aleksis ja Ylikangas, Maaria: "Che grande pistola! eli puhuvien penisten aika on ohi" (Nuori Voima 2019) https://nuorivoima.fi/lue/essee/che-grande-pistola-eli-puhuvien-penisten-aika-on-ohi
Tikkanen, Märta: Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004, suom. Liisa Ryömä)
Strömquist, Liv: Einsteinin vaimo (Sammakko 2019, suom. Helena Kulmala)

“Cruising” (Keskustelu Ranneliike.net-sivustolla) https://ranneliike.net/keskustelu/2821/cruising