Toimittajana työskentelevä Stephanie Foo kirjoittaa muistelmateoksessaan monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstään (CPTSD).
Diagnoosi ei Suomessa ole vielä virallisesti käytössä, vaikka sitä kyllä erinäisissä yhteyksissä nyt jo käytetään. Se tulee mukaan uuteen ICD-11-tautiluokituksen psykiatriseen osioon, jonka käännöstyö on käynnissä ja se pitäisi Suomessakin pian ottaa käyttöön.
CPTSD eroaa “perinteisestä” traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) siten, että se kehittyy pitkän ajan kuluessa, ei yksittäisestä traumaattisesta tapahtumasta kuten onnettomuuden tai väkivaltaisen hyökkäyksen seurauksena. CPTSD:n kehittymiseen johtavat esimerkiksi pitkäkestoisesti toistuvat väkivallan ja/tai laiminlyönnin muodot, joita lapsi joutuu kohtaamaan, erityisesti vailla mahdollisuutta päästä pois tilanteesta.
Trauma-aiheisia kirjoja on monenlaisia. What My Bones Knowssa on Iida Rauman Hävityksestä muistuttava kohta, jossa Foo lukee CPTSD-aiheista kirjallisuutta, tiivistää sen näkemyksiä ja kuvaa omia tunteitaan lukemansa äärellä: ”– – people with C-PTSD are drama queen self-saboteurs who are impossible to love. – – How could I read these words about myself and not be pounded by shame? How could I not want to protect everyone from the burden of these noxious traits.” Erityisesti Foo nostaa esiin Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -teoksen ongelmat, kuten kalliit ja usein toimimattomaksi jäävät ratkaisut, joita kirja esittää CPTSD-oireileville. Hän huomauttaa lähteen kera myös, että van der Kolkia itseään on syytetty vahingollisesta käytöksestä työtovereitaan kohtaan.
Foo kirjoittaa siitä, miten trauman aiheuttamista aivovaurioista puhuminen ja vastaavanlainen hyvin pitkäkestoisten vaikutusten käsittely voi olla ihmiselle epätoivoa aiheuttavaa, jos puhe ei etene siitä korjausmahdollisuuksiin ja esimerkiksi aivojen plastisuuden käsittelyyn.
Kirjan tunnistaa toimittajan kirjoittamaksi. Se on sillä tavalla kirkas ja sujuvalukuinen, käyttää usein kepeää rekisteriä, puhekieltäkin, ei väistele fuck-sanaa kun tarpeeksi vituttaa. Foo käyttää myös huumoria tyylikkäällä tavalla, mikä helpottaa lukemisen jatkamista ja taitaa kertoa muutenkin aika paljon siitä, miten trauma-asioita on välillä syytä lähestyä. Myös vertaistukiryhmässä, johon Foo hetken aikaa osallistui, jäsenillä oli paljon omanlaistaan mustaa huumoria. Kirjan tyyli ei kuitenkaan paikoin ollut aivan omaan makuuni: kepeys ei sopinut kaikkiin kohtiin, ja olisin toivonut ruumiillisemmin esitettyjä kuvauksia traumaoireista ja niiden helpottamisesta. What My Bones Know on selvästi enemmän tietokirjallinen kuin kaunokirjallinen muistelma. Toki Foon tekemä taustatutkimus ja asiantuntijoiden konsultointi haastatteluineen on ansiokasta ja luo kirjan sisällölle sellaista tieteellistä pohjaa, jota moni lukija varmasti kaipaa.
Foo on erittäin toimintakykyinen CPTSD-diagnosoiduksi, minkä hän tiedostaa itsekin suorasanaisesti. On ilmiselvää, että monilla ei ole mahdollisuuksia toteuttaa niin intensiivistä paranemiseen pyrkivää prosessia kuin hänellä – Foo esimerkiksi irtisanoutuu työstään huonosti kohtelevan pomon alaisuudesta, minkä jälkeen hänellä on paljon aikaa keskittyä paranemiskeinojen etsimiseen ja toteuttamiseen. Hän huomioi myös kulttuurisia ja rakenteellisia syitä, jotka altistavat tiettyjä ihmisryhmiä traumatisoitumiselle, ja käsittelee aasialaisamerikkalaisen näkökulmasta erityisesti vanhempiensa kotimaista kantautuneita ylisukupolvisia traumoja. Silti hän ei missään kohtaa osoita hyväksyntää sitä kohtaan, mitä vanhemmat hänelle tekivät, kuten ei pidäkään.
Vanhempiensa tekemää väkivaltaa ja heidän tuottamiaan hylkäämisen kokemuksia Foo käsittelee rehellisesti, ja kirjan alkupuolella on paljon konkreettisia kohtauksia lapsuudesta. Loppupuolella hän kirjoittaa aikuiselämästään ja paranemispyrkimyksistään. Erityisesti vaikutuin luvusta, jossa Foo kuvaa erittäin perusteellista työskentelyään terapeutti Dr. Hamin kanssa. Kyse on jonkinlaisesta käyttäytymisterapiasta, jonka tyyli on hyvin intensiivinen: Foon vuorovaikutus niin terapeutin kanssa kuin muissa ihmissuhteissa puretaan paloiksi, ja jokainen dissosiointi, puheenaiheen vaihto ja tunnetilan muutos analysoidaan tarkkaan. Analyysi tapahtuu sekä terapiakäynneillä että nauhoitettujen käyntien Google Docs -litterointeja kommentoimalla! (Ja kyllä, tähänkin liittyy varsin etuoikeutettu käänne, sillä terapeutti päättää hoitaa Foota ilmaiseksi, ja tulkitsin rivien välistä, että syynä on tämän työ toimittajana ja kyky juuri sellaiseen työskentelyyn, jota he alkavat toteuttaa.) Kyseisen terapiamuodon pyrkimyksenä on estää dissosiaation ja tuhoisien ajatusketjujen ilmeneminen, jotta Foo pystyisi elämään hetkissä. Olemaan läsnä, kokonaisena, kaikkine tunteineen, jotka terapeutti yksi kerrallaan toteaa sallituiksi. Ja sillä tavalla Foo kokee vahvemman paranemiskokemuksen kuin koskaan ennen. Hoitomuoto pureutuu traumaoireiden ilmenemisen ytimeen aivan eri tasolla kuin vakauttamisen keinot, kuten ympäristössä näkyvien värien laskeminen ja päiväkirjan pitäminen, joita Foo myös hyödyntää. CPTSD-oireileva tarvitsee sekä vakauttamista että syvälle ulottuvaa syiden hoitoa.
Huomaan taas, miten valtavan tärkeää on, että voi lukea trauman kanssa elävän ihmisen omaa kerrontaa omista kokemuksistaan, siitä miltä ne tuntuvat ja miten erilaiset ajattelumallit, kohtaamiset ja yritykset päästä tasapainoon vaikuttavat elämään. Että traumataustaiset eivät ole vain potilaskertomuksia, jotka jonkun lääkärin pitää analysoida ja kontekstoida ja kielellistää. Että ihmisen omalla äänellä ja ensimmäisen persoonan kerronnalla on merkitystä – myös silloin kun hän kokee kipeitä mieleen vaikuttavia oireita. Se, millä tavalla ihminen traumatisoituu, voi olla hyvin erilaista ja moninaista, mutta vaikeudet ja kivut, jotka ilmenevät myöhemmin, ovat hämmästyttävän samanlaisia.
En ihmettele, että monimuotoisen traumaperäisen stressihäiriön kanssa elävistä monet pitävät juuri tätä teosta niin tärkeänä. What My Bones Know näyttää elämää, välittää tietoa ja tunnetta, kykenee kommunikoimaan tekstityötä tekevän keinoilla ja muistuttaa siitä, että kaikilla ei ole samanlaisia kielellisiä keinoja. Se vähentää yksinäisyyttä, kokemusta siitä että on jokin ulkoavaruuden olio aina ollessaan muiden ihmisten keskellä. Ja juuri se on kokemus, jonka traumataustaiset jakavat erilaisista temperamenteistaan ja vahingoittaneiden kokemusten moninaisuudesta huolimatta. Niin paradoksaalista kuin se onkin. Traumaan liittyy paljon sellaista, mikä ensin näyttää paradoksilta, ennen kuin se avautuu tarkaksi syy-seuraussuhteiden näkymäksi läpi ajan ja ruumiillisen.
Traumataustansa kanssa elävä useimmiten haluaa vain, että lopulta tulee ihminen, joka jää. Joku, joka ei lähde pois kun näyttää itsensä kokonaisena. Hän haluaa olla rakastettu.
Foon pyrkimys parantua syntyi siitä, että hän halusi lopettaa oireilustaan johtuneen muiden ihmisten satuttamisen; lopulta hän ymmärsi etsivänsä erityisesti rakkautta.
Kirjassa on "onnellinen loppu", mutta Fookaan ei usko “täydelliseen paranemiseen”. Sellainen olisikin tosiaan elämälle vieras ajatus. Hän myöntää lipsahtavansa välillä takaisin katastrofiajatuksiin ja dissosiointiin. Tärkeää on nimenomaan kokonaisena oleminen: “I am full of anger, pain, peace, love, of horrible shards and exquisite beauty, and the lifelong challenge will be to balance all of these, while keeping them in the circle.”
Toivon, että suomeksi ilmestyisi myös kirja, joka kuvaisi perusteellisesti monimuotoista traumaperäistä stressihäiriötä, sen syntysyitä ja erityisesti ilmenemistä aikuisuudessa. (Oman esikoiskirjani ei muuten ollut koskaan tarkoitus olla sellainen. En ollut tutustunut koko diagnoosin käsitteeseen tarkemmin, kun kirjoitin sitä, ja noin puolet kirjasta on taide-esseistiikkaa eikä muistelmaa.) Kirja voisi olla joko What My Bones Known lailla ”perehtyneen kokijan” kirjoittama tai sitten mielenterveyden ammattilaisen tietokirja. Tai vaihtoehtoisesti Foon teos voitaisiin kääntää suomeksi.
Lisätutkittavaakin olisi. Esimerkiksi trauman ja temperamentin yhteyksistä olisin todella kiinnostunut lukemaan lisää, koska se on mietityttänyt paljon, mutta en ole juuri missään törmännyt tietoon aiheesta (en toisaalta ole mitään tutkimustietokantoja kaivellutkaan, koska olen ollut kirjoittamassa muista asioista viime aikoina, tai no moni asiahan liittyy toisiinsa, mutta).
Toivon, että jokainen voisi sisäistää tiedon kirjan kuvaamasta ilmiöstä. Tavalla tai toisella. Tiedän, että se on liikaa toivottu. Esitän sen silti. Uskon sinnikkäästi, että traumatietoisuuden lisäämisellä ihmisten keskuudessa olisi mahdollisuus saavuttaa suuria muutoksia maailmassa. Uskon, että sellainen tieto olisi yhteisöllisen toiminnankin kannalta olennaista. Kuten tohtori Ham toteaa Foolle, konflikteja ei ole tarkoitus poistaa, niitä tapahtuu erilaisten ihmisten välillä joka tapauksessa – tärkeintä on sopiminen ja korjaaminen. Oikein tehtynä ne eivät johda katkeruuden ja kivun kierteisiin, vaan vahvistavat ihmisten välisiä suhteita. Traumatisoituneelle tärkeintä olisi kokea, että riidan sopiminen on kahdensuuntainen tapahtuma: kumpikin on valmis myöntämään inhimillisen virheellisyytensä tilanteessa, näkemään ja kuulemaan toisensa.
Helppoa sellainen ei useinkaan ihmiselle ole.
”My previous efforts to heal might not have fixed me, but they had woven me into this world, sewing me emotionally and professionally into a network of lives. – – If I cut myself out of the web, I would leave a gaping hole that would hurt all those around me. And the whole point of this endeavor was to stop hurting people.”
”I believe that they hated themselves too much to love me; their sadness made them too selfish to see me at all.”
”Amid the muck and grime, there was a small glimmer of awareness: It was ridiculous it took me sixteen damn hours to figure out that I was upset and four more to ascertain why. – –
I may not have United States of Tara levels of dissociation. But it’s now clear I do have my own kind of dissociation, tamer and perhaps more dangerous in its subtlety, because up until now, I’ve been able to ignore the fact that it even existed.”
”Can a mentally ill woman ever be trusted with her own story?”
”I already made it out of this place once. I’m going to make it out of here again.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti