Neige Sinno – Tiikerin raatelu

Neige Sinno: Tiikerin raatelu (Atena 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, trauma-aiheisten kirjojen lukemiseen on hyvä valita tarkasti ajankohta. Sellainen, jossa asioiden kohtaamiselle on tilaa. Minulla on takana sellainen viikko. Välillä kieltämättä ajattelen – luettuani aihepiiristä jo paljon kirjoja – että tuleekohan vastaan mitään kovin uutta, kun tartun taas uuteen teokseen. No, tämän parissa todella tuli. Tiheästi merkintälappuja, kohtia jotka kolahtavat lujaa, kappaleita joista löydän tunteeni aivan sellaisenaan toinen toisensa jälkeen – vaikka kokemukseni eivät ole kirjailijan kanssa ”samoja”. Eiväthän ne useinkaan ole, ja silti monista kirjoista tulee henkilökohtaisella tasolla tärkeitä, ne auttavat kohtaamaan kokemaansa ja rakentamaan uutta päälle. Jotkin traumaa käsittelevät kirjat toki ovat jo kokemusten samankaltaisuuden takia tärkeitä, kuten minulle Louisin Ei enää Eddy, Röngän Jalat ilmassa ja Rauman Hävitys. Lisäksi eri tavalla käänteentekeviä ovat olleet lapsuudessa koetun raiskauksen traumakuvaus (Gayn Hunger), patriarkaalisen-päihderiippuvaisen avioliiton kuvaus (Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina), köyhyyden, rikoksen ja seksin myymisen kuvaus (Genet’n Varkaan päiväkirja), kolonialisoidun identiteetin ja seksuaalisen hyväksikäytön kuvaus (Mailhotin Heart Berries). Sinnon Tiikerin raatelu liittyy joukon jatkoksi kuvauksellaan perheen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta, sen vaikutuksista ja analyysista.

Kirja on hieno, aivan edellä mainittujen tasoa yhdistäessään tapauskertomuksen ja traumakuvauksen oikeudenkäyntimateriaaleihin ja kaunokirjallisuuden lukemiseen – memoir, jonka joukossa on paljon esseetä. Sivutiellä/Rosina kontekstoi kirjagramissa hienosti, että teos sopii Hastin, Hjorthin ja Machadon lukijoille – myös nämä kolme ovat minulle tärkeitä. Joukkoon kuuluvat tunnistavat itsensä, uskon. Ja suosittelen tätä todella, kun hetki on oikea. En nimittäin ole aikoihin lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä paljon traumamuistoja – ja toisaalta saanut näkemään uusia puolia kokemuksistaan, niiden merkityksistä. Vaikka kokemukset eivät olisi samoja, tuhoisasta vallankäytöstä aiheutuneen trauman rakenteet ovat usein samat. 

”Pidin häntä pitkään puolijumalana, kokoansa suurempana. – – Vasta myöhemmin, etäisyyden turvin, tajusin, että ehkä hän oli sittenkin vain raukkis, jolla oli taito manipuloida ja käyttää hyväksi vielä itseäänkin heikomman haavoittuvuutta. Suljetussa perhepiirissä hän sai olla kaikkivoipa. Varmaan hän oli molempia, sekä sankari että surkimus. Ja eikö sitä joudukin mieluummin sankarin kuin surkimuksen uhriksi?” 

”Minulla ei ole noista ajoista muistikuvia juuri muusta kuin raiskauksista. En tahdo saada mieleeni, mitä tein koulussa, keitä kavereita minulla oli, mitä meillä oli tapana puuhata vapaa-ajalla. Jonkin verran muistoja on palautunut, kun olen jutellut siskoni kanssa, mutta ne puuroutuvat mielessäni, kun taas ne muut muistot ovat mielessäni uskomattoman ja armottoman tarkkoina.” 

”Yleensä minusta on vain upeaa, että elämässä on harmaita alueita. Epäselvät rajat voivat johtaa ylilyönteihin ja hyväksikäyttöön, mutta ne ovat myös vastuunkannon, valintojen ja vapaan tahdon ominta aluetta. Harmaa alue on kirjallisuuden, filosofian ja jopa tieteen temmellyskenttä. Aikuisten maailma on usein harmaa, harmaan kaikkia sävyjä, ja tuo harmaus pyöristää kulmat niin voitoiltamme kuin tappioiltamme. Lapsi sen sijaan elää mustavalkoisuudessa.” 

”Mutta eikö uhri voi olla uhri ilman että häntä kohtaan tunnetaan automaattisesti tätä outoa tunnetta, sääliä, joka kieltämättä on samanaikaisesti myötätuntoista ja alentuvaa? – – Ei voi olla niin, että ihminen on raiskattu, mutta samanaikaisesti hän ei ole uhri. Raiskattu ihminen on raiskauksen uhri, hän on joutunut tahtomattaan hyökkäyksen uhriksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Luetut.net