Tämän romaanin aloitusvirke on kuuluisa. Siksi kotimaista kirjallisuushistoriaa tunteva muistaa paremmin sivuhenkilö Jasminen kuin päähenkilön, toimittaja Suurnäkin.
Suurnäkki on töissä iltapäivälehdessä, jonka lukijamäärien kalastelu luisuu kohti totaalista välinpitämättömyyttä siitä, mikä on median vastuu. Päätoimittaja Jutikkalan linja on suunnilleen, että ammattietiikalla voi pyyhkiä perseensä.
Jasminen työtä on seksi, Suurnäkki ei tosin aluksi ihan ymmärrä, että missä määrin; tälle kyse on tavanomaisesta ”syrjähypystä” ja ”rakastajattaren” pitämisestä.
Useimmiten Arto Salminen on lyhyen lauseen käyttäjä, kunnes antaa proosansa rönsytä ns. kauniimmaksi. Huumorintajuni mustempi puoli sai lukiessa repeillä jutuille, joita en todellakaan halua erikseen siteerata. Paskateoria on laajuudeltaan pienoisromaani; Salmisesta harvemmin puhutaan kotimaisen pienoisromaanin taitajana.
Innostuin kirjan pariin luettuani pitkästä aikaa Arsi Aleniuksen Opus vei -blogia, jossa on mainio essee Salmisen tuotannosta. Alenius oli maksanut Salmisen kirjoista divareissa “liikaa”. Minulla puolestaan kävi tuuri, ja löysin Paskateorian viime vuonna kuudella eurolla kotkalaisesta divarista, jonka pyörittäjä ei ottanut korttimaksuja vastaan, vaan seurueemme lähti nöyrästi käymään lähimmällä pankkiautomaatilla. Mahtava paikka, toivottavasti pääsen vielä käymään uudestaan.
Alenius kirjoittaa: "Arto Salminen olikin 'yhteiskunta-analyysissään' lähellä erästä kotimaista protestiliikettä, joka teki nousuaan valtakunnanpolitiikkaan juuri Salmisen uran aikoihin". Olen samoilla linjoilla. Paskateorian kuvaukset ns. no go zoneista, kuten tietyistä osoitteista joihin taksikuskit kieltäytyvät ajamasta, ovat liioittelevia samalla tavalla kuin nykypersujen somepuheet, joihin voi törmätä Facebookin uutiskommenteissa ja todennäköisesti X:ssä, jota en tosin ole pariin vuoteen enää edes vilkaissut. Kyllä, Salminen kirjoittaa satiiria, mutta se, että hän haluaa esittää Itä-Helsingin ”slummilähiöistä” nousevan ”vastaiskun” selvästi todellisena ilmiönä, ei saa minua ajattelemaan, että lähiökuvaus olisi vain liioittelun takia sellaista kuin on. Lukiessa tuntuu selvältä, että lähiökuvaukselle ei ole tarkoitus nauraa, eikä liioin sen kanssakaan.
Samoin olen Aleniuksen linjalla siinä, että Salmisen naiskuvaus on ainakin tässä todella tunkkaista, kun naiset ovat joko tyhmiä seksinmyyjiä tai naiiveja keskiluokkaisia asunnonsisustajia. Jos nainen pärjää ja onnistuu viheliäisten olosuhteiden keskellä, hän on jonkinlainen epänainen – ks. toimittaja Lemmetyisen kuvaus. (Päivystävä konservatiivisto alkaa usein tällaisten näkemysten esiin noustessa syyttämään canceloinnista, mutta minusta Salmisen tuotanto on ihan luettavissa, mistä tämä koko blogiteksti todistakoon.)
Eri linjoilla olen Aleniuksen kanssa siinä, että minusta kapinan tarkempien syiden piiloon jättäminen on taiteellisesti onnistunut kerronnallinen aukko. Se voi tosiaan vähentää romaanin yhteiskunnallisen tason tarkkuutta, mutta sitä vähentää moni muukin asia. Salmisen harteille asetettu profeetan viitta on turhan paksu ja pompöösi.
Salminen ei “nähnyt” kunnolla ainakaan Paskateoriassa sitä, että nimenomaan maahanmuuttajat tulisivat muodostamaan suureksi osaksi sen työväenluokan, joka tässä on ”lakkautettu tarpeettomana.” Salminen kirjoittaa ryyppäävän yövuorolaisen suuhun kommentin, jonka mukaan päätoimittajan pitäisi palkata siivouspalvelusta [n-sana] jotta saisi yhtä halpoja työntekijöitä vähään tyytyvien toivottomien kalpeanaamaisten juoppojen tilalle. Paavo Teittisen Pitkästä vuorosta voi lukea, millä tavoin Suomeen muualta muuttaneita ruskeita ihmisiä on sittemmin kyykytetty ravintoloissa, marjanpoiminnassa tai vaikka siellä siivoojina orjatyöolosuhteissa. Lehtien toimituksissa maahan muuttaneilla on hyvin vähän paikkoja Suomessakaan, kun nyt rehellisesti aletaan rakenteita katsoa. (Vastikään toimintansa lopettaneen Ruskeat tytöt -yhteisön työn myötä tilanne on korjaantunut edes vähän.)
Kaikesta tästä huolimatta Paskateoria on mielestäni hyvä romaani. Se on maailmanrakennuksessaan todella johdonmukainen: ihmiset ovat omahyväisiä, häikäilemättömiä paskiaisia. (Siksi voi aivan hyvin vaikka protestiäänestää vaaleissa, niin akuankkaa kuin persujakin.) Lajityypiltään teos on satiiri, eli monissa kohdissa esiintyvä liioittelu kuuluu asiaan. Salminen hallitsee proosatyylinsä, karut puheet joiden keskellä pilkahtelee kauniita näkymiä. Onnen hetket kestävät aina vain vähän aikaa, sitten menee vituiksi. Sellainen on kirjan maailmankuva, jossa keneenkään ei voi lopulta luottaa ja yhteisö voi rakentua vain väkivallasta. Tapansa kullakin: Paskateoria on romaani, joka… Okei – en tee sitä!
Teos oli Runeberg-ehdokkaana ilmestymisensä jälkeen, ja juuri tämä fakta saa aikaan hämmentävää haikeutta. Toisaalta olisi liioittelua sanoa, ettei ”meillä” enää olisi vastaavanlaisia aiheita käsitteleviä hyviä kirjailijoita. Esimerkiksi Hanna-Riikka Kuisma tulee nopeasti mieleen. Hänen kirjoissaan en ole huomannut ”piilopersuutta”, vaikka yhteiskunnan heikompiosaisten elämät ovatkin ytimessä. Kuisman kirjoissa on rehellisen kuvauksen ohella kauniita ratkaisuja ja hyviä tekoja. Salminen taisi alusta loppuun pelätä paskamassan putoavan taivaalta niskaan.
Muualla blogeissa: Tahaton lueskelija, Kirjaraportti, Sallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit, Donna Mobilen kirjat, Kaiken voi lukea
