Kesäkuun lyhärit: 5 ig-minibloggausta

Jatkoin kesäkuun aikana Instagramiin tehtyjä minipostauksia kirjoista, joista en ehtinyt perusteellisemmin kirjoittaa tai ei vain syntynyt pidempää tekstiä. Tällaisia kirjoja kertyi viisi kappaletta. Postaukset ovat hieman editoituja alkuperäisestä, ja kirjat ovat lukemisjärjestyksessä. 

Samanta Schweblinin Houreuni (Like 2018, suom. Einari Aaltonen) on piinaavan tehokas pienoisromaani. Silläkin tapaa se on vaarallinen, että kirjan aloitettuaan sitä ei saa helposti lopetettua – tekstin asettelukaan ei tarjoa sopivia taukoja, joten itse luin tämän yhden illan aikana. Loppupäässä lukeminen meni hieman kirjan suomennoksen nimen mukaiseksi... Kirjalle annettuja nimiä pohdiskeltiin Helsinki Litissä, jossa argentiinalainen Schweblin oli Hannele Mikaela Taivassalon haastateltavana. Espanjaksi teoksen nimi on Distancia de rescate, ja tämä pelastusetäisyys toistuukin kirjassa monesti. Se kuvastaa kerronnan jännitteisyyttä, sen kiristymistä. Teos rakentuu käytännössä dialogille, jossa on alusta asti jotakin mystistä. Välillä tarina menee maagisen reslismin puolelle reippaasti. Taivassalo kuvasi haastattelussaan teoksen kieltä kristallinkirkkaaksi, ja enpä keksi parempaa vertausta. Vaikuttava, monella tapaa hyvin tiivis kirja.

Olli Sinivaaran runokokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) sisältää erityisesti luonnosta ammentavia runoja, jotka ovat samaan aikaan tiiviitä ja runsaita. Teoksessa on vain reilut 40 sivua, mutta se vaatii aikaa ja keskittymistä. Sanat painavat. Keskittymistä olisi vaadittu ehkä enemmän kuin minulla oli lukemisen hetkellä antaa. Sinivaaran runoista on löydettävissä myös yhteiskunnallista kommentaaria: mitä maailmastamme jää jälkeemme, ja onko kohta enää samassa muodossa sitä luontoa, joka kirjan runoissa koetaan hyvin vahvasti?

Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017) on omintakeisesti pääosin murteella kirjoitettu "yhden yön monologi" ja elämäkertaromaani, jonka tapahtumat nousevat kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kantavaksi teemaksi muodostuu fasismin viehätys, ja minäkertoja kokee teoksessa natsismin nousun ja tuhon 20-luvulta 40-luvulle yhdessä miehensä Everstin kanssa. Eversti on kertojaa lähes 30 vuotta vanhempi, ja mies tuntuu hänelle kohtalolta, mutta heidän mentyään lopulta naimisiin avioliitosta muodostuu julman väkivaltainen. Teos näyttää kiehtovalla tavalla, miten seksuaalisuus kietoutuu erilaisille elämänalueille, kuten kertojan luonto- ja fasismisuhteeseen. Lapin luonto on kirjassa rakkaudella kuvattu, elävä miljöö. Minäkerronnan ääni muodostuu hyvin omanlaisekseen, mihin vaikuttaa toki käytetty meänkieli, mutta myös jokin muu, voisi ehkä sanoa "asenne".
Päätin, että tästä tulee yksi hyllynlämmittäjistäni, koska en ole edistynyt haasteessa kovin hyvin. Kuittaan tämän haasteeseen, vaikka kirja ei ollut alkuperäisessä pinossani ja se on lämmittänyt hyllyäni vasta viime lokakuusta.

Markku Pääskysen Vihan päivä (Tammi 2006) on pienoisromaani, jonka aihevalinnan ja päähenkilön sisäisen maailman "kaappaamisen" tosielämän tapauksesta voi nähdä hieman ongelmallisena. Kun pääsee tämän moraalisen pohdinnan yli, kirja on upea. Kertojan sisäisen monologin kuvaamistapa on täyttä proosan taidetta. Välillä runomaista, välillä suoremmin kertovaa, välillä yksityiskohtaisen tarkasti havainnoivaa. Masennuksen kuvauksena kirja vie syvään alkulähteille. Erään kirjabloggauksen kommenteissa oli mielenkiintoista keskustelua siitä, onko tämä masennuksen kuvauksena varsinaisesti uskottava, koska kertoja havainnoi ympäristöään niin tarkalla silmällä ja käyttää niin elävää kieltä. Hankala sanoa. Minua asia ei häirinnyt, tiheä kerronta liimaa lukijan kirjan sivuihin tiukasti. Ja sitten tulevat ne viimeiset sivut. Loppu on niin surullinen, se on hämmentävä, koska Pääskysen lauseet ovat niin kauniita. Hän lopettaa kirjan juuri niin kuin tällainen kertomus pitää lopettaa, jos tällaisen haluaa kertoa, ja samalla siinä on kaikki väärin. Niin paljon koko asiassa on väärin, miten kaikki meni. Teos on kurkistus mustiin syvyyksiin.
Tämä kirja oli hyllynlämmittäjä-haastepinossani. Ehkä on siis jotakin toivoa haasteessa edistymisestä.

Joonas Pörstin tietokirja Propagandan lumo (Teos 2017) on tarkka ja moniulotteinen katsaus mielenhallinnan mekanismeihin ja erityisesti tunteisiin vetoavaan kielenkäyttöön. Kirja kertoo propagandan historiaa sen keksimisen hetkiltä aina viime vuosien tapausesimerkkeihin asti. Teoksessa ei säästellä valtiomahteja, vaan "totuuden muuntelusta" ja sen nojalla omien tavoitteiden syöttämisestä kansalle jäävät kiinni niin länsimaat kuin esimerkiksi Venäjäkin. Kirjassa kerrotaan mm. miten Yhdysvallat sai kansalaisensa myötämielisiksi Irakin sotaan lähtemiseen, miten ääri-islamilaiset toimijat ovat onnistuneet houkuttelemaan väkeä ympäri maailman pyhään sotaan, ja miten Venäjällä on onnistuttu saamaan lähes koko kansa Putinin aggressiivisen politiikan taakse. Välillä lukiessa suorastaan suututtaa, että senkin lampaat, miten te ette näe valheiden läpi! On pelottavaa huomata, että tuskin kukaan on informaatiovaikuttamiselle täysin immuuni. Kirja on sopivaa luettavaa erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka usein elää vahvasti tunteella, vaikka uskookin ajattelevansa asioita tarpeeksi myös viileällä järjellä. Teoksessa pohditaan mielenkiintoisella tavalla kieltä ja miten se toimii vaikuttamisen välineenä. Näistä asioista on hyvä itse kunkin yhteiskunnassa olla tietoinen.


Instagramiani voi seurata tunnuksella @tekstiluola.

Nippupostaus: 5 ig-minibloggausta

Instagramin käyttäminen kirjoista postaamiseen

Olen alkanut taannoin käyttää erillistä Instagram-tiliä kirjajuttuihin blogin nimellä (eli @tekstiluola, saa seurailla), ja joitakin kirjoja olen blogannut vain sinne lyhyesti, yleensä kiireen takia, kun kirja on pitänyt palauttaa kirjastoon ja siihen on ollut varauksia ja laina-aika on lopussa (tai okei, yleensä ylittynyt, esimerkillinen kirjastoihminen tässä hei). Joku voisi sanoa, että mikset pyydä arvostelukappaleita, ja minä sanon edelleen Bartlebyn tavoin, että mieluiten en. Syistä x, y ja z. Olen kuullut välillä harmitteluja, etteivät jotkin teokset saa pidempiä postauksia, ja minä joudun toteamaan, etten ole tilivelvollinen, tämä on minun blogini, kyse on minun vapaa-ajastani, ja koko kirja-alan tilanne ei ole minun harteillani (itsestäänselvyyksiä ehkä, mutta minun on pakko kirjoittaa nämä esiin aina välillä, myös itselleni, etten ahdistuisi). Tosiasia on myös, että jos en olisi päättänyt kuvata kaikkia lukemiani teoksia Instagramiin, en olisi välttämättä kirjoittanut sanaakaan niistä, ehkä laittanut vain pari sitaattia Twitteriin. Eli tällä tavoin kaikesta luetusta tulee sanottua ainakin jotain. Odotan pelolla sitä, kun vastaan tulee kirjoja, joista en oikein viehäty. Viime vuonna jätin bloggaamatta muutamasta kirjasta siksi, että en niistä suuremmin pitänyt, ajattelin sen olevan monin tavoin helpompaa. Koska teen tätä vapaa-ajallani, minulla on oikeus pitää tätä blogia juuri niillä ehdoin kuin haluan ja juuri siten kuin minusta tuntuu mukavalta. Kyllä, se tekee tästä hehkutuspainotteisen, ja jos ei kiinnosta lukea juttuja kirjoista joista olen eniten innostunut, voi olla lukematta. Ei tämä ole sen vaikeampaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ratkaisujani saisi kritisoida – saa räyhätä tuossa kommenttikentässä niin maan penteleesti, jos siltä tuntuu! Olisi hyvä, jos syntyisi muutenkin keskustelua kirjabloggaajan läsnäolosta Instagramissa, sen eri puolista.

Varsinainen asiahan tässä postauksessa oli se, että tuon nyt tänne "virallisen blogin" puolelle tekstejä, joita olen kirjoittanut tietyistä kirjoista Instagram-kuvien yhteyteen. Tulen tekemään tällaista varmasti jatkossakin. Käytettävissä oleva aika tuntuu jotenkin koko ajan hupenevan, koska päivätyön lisäksi olen alkanut harrastaa liikuntaa entistä enemmän, omien kaunokirjallisten projektien edistäminen ottaa aikansa, toimin ns. ateljeekriitikkona parille kirjoittajalle, ja läheisten kanssa on myös tärkeää viettää aikaa aina kun siihen on mahdollisuus. Todennäköisesti tulen tiivistämään bloggauksiani jatkossa. Joskus voi tulla toisenlainen vaihe elämässä, sellainen jolloin pitkien bloggausten kirjoittaminen on taas tärkeää, mutta nyt tämä menee näin. Tässä viisi tänä keväänä luettua teosta "minibloggauksina", joita on hieman editoitu alkuperäisversioista.


Marjo Heiskanen – Mustat koskettimet (Siltala 2017)

Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on hieno romaani, joka paranee lukemisen edetessä jatkuvasti huimalla tavalla. Olisin halunnut blogata tästä pidemminkin, mutta nyt on todella jaksamaton olo (huhtikuun julmuus vaivasi lukemisen aikaan), ja kirjan laina-aika lopussa, joten ei mahda mitään, täytyy tyytyä insta-postaukseen. Lainaan muistiinpanojani puhelimen muistiosta: "Kirja tekee harvinaisen hyvin näkyväksi sen, mikä on kielen rytmin merkitys teoksen oman äänen muodostumisessa. Päähenkilö Sere Metsätsalon persoona tulee näkyville juuri lauserytmissä, jota on nautinto lukea. Siinä on jotakin hillitöntä, pinnan alla kytevää huumoria koko ajan." Ehkä palaan tämän pariin joskus paremmalla ajalla.








Koko Hubara – Ruskeat Tytöt (Like 2017)

Koko Hubaran viime vuonna julkaistu esseekokoelma Ruskeat Tytöt (molemmat tarkoituksella isolla alkukirjaimella) on todettu monissa blogeissa ja kritiikeissä tärkeäksi teokseksi, joka on uuden aikakauden alku, ja yhdyn näkemykseen: sitä se on. Ensimmäinen kirja Ruskealta Tytöltä muille Ruskeille Tytöille, joita kirjassa puhutellaan suoraan. Minulle tämä asetti eteen peilin, josta voin katsoa itseäni: valkoinen mies. Ja miten tärkeää tämä on tiedostaa, todella sisäistää. Hubara kertoo unelmistaan, peloistaan, kokemuksistaan rodullistettuna naisena, juurien kaipuustaan, ja miten ei ole päässyt käymään yhdessä kotimaassaan koskaan. Hubara määrittelee itse kielen, jolla hän puhuu, ottaa sen omakseen. Vaikka toisin on väitetty, kirjassa käytetyssä kielessä on ehdottomasti sanataiteellista arvoa, ja tämä teos kyllä muistetaan vielä kymmenien vuosien päästäkin. Kyse ei ole "vain" blogikirjoituksista, jotka olisi siirretty sellaisenaan kirjan sivuille. Hubara esittelee myös arvostamiaan ja häneen vahvasti vaikuttaneita taideteoksia niin rap-musiikista kuin kirjallisuudestakin. Kirjan julkaisun ohessa Hubaran blogi on kasvanut omaksi mediakseen ja on perustettu myös kirjoittajakoulu Ruskeille Tytöille. Tästäkin olisi riittänyt materiaalia varsinaiseen bloggaukseen, mutta kirja pitää jo palauttaa, joten tämän tekstin on nyt osaltani riitettävä. Onneksi teos on jo saanut ansaitsemaansa huomiota ja lukijoita viimeisen vuoden aikana.


Antti Hurskainen – Suru ei toimi (Siltala 2018)

Antti Hurskaisen esseekokoelma Suru ei toimi on mainio teos. Terävästi kirjoitettu, lukijaa haastava, vastaan haraavakin, kärjistävä, hauska, nauroin lukiessani monessa kohtaa. Minulle teos oli monessa kohtaa myös samastuttava. Välillä epämukavankin paljon. Ehkä juuri siksi tästä jäi pitempi bloggaus kokonaan kirjoittamatta, hankala analysoida itse. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan (alkoholinkäyttö, kirjoittaminen, Ville Valo, unettomuus, Abban jäsenten avioerot, teini-iän seksittömyys), mutta tunnistettava tyyli sitoo kirjoituksia.










Patti Smith – Omistautuminen: miksi kirjoitan (Siltala 2018, suom. Antti Nylén)

Patti Smithin Omistautuminen (Siltala 2018, suom. Antti Nylén) on kiehtova pieni kirja, joka yhdistää novellia ja esseemäistä tekstiä. Teos alkaa Smithin Pariisin-matkan kuvauksesta, joka toimii taustana hänen kirjoittamalleen novellille ja sen synnylle. Taitoluistelijasta kertovan novellin inspiraationlähteenä puolestaan toimii Smithin näkemä elokuva virolaisten pakkosiirroista 1940-luvulla. Novelli on ihan hieno, mutta mielenkiintoisin osuus kirjassa on sen loppu, jossa Smith palaa taas kirjoittamisen perusteisiin erityisesti Nobel-kirjailija Albert Camus'n kautta. Smith pääsee lukemaan Camus'n kuoleman vuoksi kesken jäänyttä käsikirjoitusta. Pari erityisen hienoa sitaattia kirjoittamiseen ja luomistyöhön liittyen sain kirjasta poimittua.







Domenico Starnone – Solmut (WSOY 2018, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Viime viikonlopun Helsinki Lit -vieras Domenico Starnonen Solmut-romaanin ehdin lukea juuri ennen festivaalille lähtöä lauantaina, meni suorastaan minuuttipeliksi. Varsinkin kirjan loppu on niin tiivistunnelmaista luettavaa, että kesken oli hankala jättää. Väljästi taitetut 190 sivua luki varsin nopeasti. Aviokriisistä kertovassa teoksessa kiehtovinta minulle oli rakenne, joka tarjosi monia yllätyksiä näkökulman vaihdoksineen. Starnone taitaa selvästi kerronnalliset koukut. Kieli on täsmällisen selkeää, asioita tapahtuu pintatason alla. Kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä on tehnyt hyvää työtä, kuten teki myös Helsinki Litissä, jossa tulkkasi Starnonea italiasta suomeksi. Starnone on ehdottomasti kiinnostava kirjailija, uskon lukevani häntä vielä lisää. Pidempään bloggaukseen en tällä kertaa taipunut, sillä teoksessa on varausjonoa (joka varmasti on Helsinki Litin myötä kasvanut) ja palautuspäivä koitti, joten tällä mennään.