Yiyun Li – Things in Nature Merely Grow

Yiyun Li: Things in Nature Merely Grow (4th Estate 2025)

Yiyun Lin memoirin lähtökohtana on tilanne, josta kertoessaan poliisi totesi: ”there is no good way to say this”. Lin molemmat lapset kuolivat ja ”valitsivat itsemurhan”, kuten hän kirjoittaa. Ensin Vincent 16-vuotiaana, kuusi vuotta myöhemmin James 19-vuotiaana.

Kirja tuo aiheensa takia tietysti mieleen kotimaasta Katriina Huttusen Surun istukan. Li on kuitenkin tehnyt teoksessaan tiukan rajauksen poistamalla tekstistään voimakkaat tunneilmaisut. Ne hän on korvannut logiikalla, joka kumpuaa välillä matematiikasta, välillä klassikkokirjallisuuden ajattomuutta tai ajan ylittävää kaikuvista lauseista ja säkeistä. Loogisen ajattelun korostamisella on syynsä, koska Li halusi kunnioittaa sillä poikaansa Jamesia, joka eli elämänsä ajattelemalla eikä tunteissa. Suruissa on eroa, ja tarpeissa joita surut synnyttävät. Radikaali hyväksyntä on olennaista sekä Huttusen että Lin kirjoituksessa – ensin mainitulla se tosin kohdistuu erityisesti suruun, joka lävistää kaiken uutena maailmanjärjestyksenä. Li taas suuntaa hyväksyntänsä luonnon prosesseihin, erityisesti kasvimaailmaan. Hän näkee ihmisen epätäydellisyyden verrattuna kasveihin, jotka ”vain kasvavat”, kunnes ne saapuvat elinkaarensa loppuun tai jokin ulkoinen elementti tuhoaa ne. Luulen, että juuri hyväksyntä on olennainen piirre, joka tällaisissa teoksissa kutsuu lukemaan. Että miten ihminen oikein elää, jos totuudet ovat erittäin epämukavia ja tuntuvat mahdottomilta kestää. Nämä teokset tuntuvat kehittävän uutta ajattelua siitä, mitä tarkoittaa ”kestäminen”. Miten on mahdollista elää, kun on kohdannut kuolemansurun, jota useimmat pitävät kaikkein hirveimpänä?

Paikoin Li on ankara, esimerkiksi puhuessaan siitä, että kirjoittamista vaikeana pitävä ihminen ei ymmärrä paljoakaan elämästä. Lin mielestä eläminen on vaikeaa, kirjoittaminen siihen verrattuna helpompaa. Muistan tällaiset ajatukset itsekin ajalta, jolloin olen tuntenut elämän olevan raskasta, synkkää ja vaikeasti kestettävissä. Onko kirjoittaminen vaikeaa siis silloin, kun eläminen tuntuu hyvältä ja kiitollisuutta herättävältä? Ainakin tietynlaisille kirjoittajille? Taas epämukavuutta. On kiinnostavaa, että logiikan rinnalla Li arvostaa kirjassaan intuitiota, jota hän tarkastelee ja määrittelee eri näkökulmista. Tai ehkä hän määritelmillään löytää intuitiolle loogisen merkityksen elämässä: joskus ihminen todella tarvitsee sitä. Joskus intuitiolle ei ole järkevää vaihtoehtoa. Toisaalta joskus ihminen ei aavista ollenkaan, mitä on tulossa, ja on tehnyt todella kaikkensa, kaiken minkä pystyy; silti jokin karkaa hallinnasta ja lopputulos on tuho. 

”I’ve lived in two cultures – Chinese and American – and my experience is that people, even those with good intentions, tend to feel awkward around untimely deaths, suicide particularly.” Kyllä, tunnen samaa kiusaantuneisuutta, ja myös sen takia luen tätä kirjaa – tietääkseni. En voisi kysyä tuollaisia asioita kahdenkeskisissä keskusteluissa, sosiaaliset taitoni tulevat vastaan, ajattelen. Lukeminen mahdollistaa etäisyyden pienentämisen eri ihmisten sisäisyyksien välillä. Kertyy tietoa. Ehkä uskaltaakin joskus sanoa jotain tilanteessa, joka on todella vaikea. Monesti sekin riittää ihmisille. Li kertoo kaivanneensa Vincentin ja Jamesin kuolemien jälkeen vain läsnäoloa. Hän halusi ympärilleen ihmisiä, jotka ymmärsivät juuri sen: läsnäolon tarpeen ilman pelastusyrityksiä, ilman kliseisiä keskusteluja. Koen saavani kiinni hänen tarpeestaan. En kokonaan mutta jotenkin. Erittäin hyvin saan otteen puolestaan Lin kirjoittaessa, että hän haluaa ystäviensä uskaltavan kysyä samanlaisia kysymyksiä kuin ennen ja pitävän häntä älyllisesti samantasoisena keskustelukumppanina kuin ennen. Li osoittaa arvostusta ystäviensä vaikeita kysymyksiä kohtaan ja alkaa kirjoittaa niitä kohti, selvittää ja tutkii, ajattelee. Sillä tavalla hän hyväksyy sen, että enää ei ole "ennen", vaan "nyt ja nyt ja nyt ja nyt". 

Lukemisen aikana kerroin ystävälle sähköpostikeskustelussa, että eräs syyni lukea Lin teosta on oppia ymmärtämään vanhemman kärsimystä, josta minulla ei ole eikä tule olemaan (omasta tahdostani) ensimmäisen käden kokemusta. Olen kuitenkin todennut, että haluan oppia ymmärtämään sitä enemmän. Tietämättömyys kun voi herättää joissain tilanteissa vaikkapa ärtymystä ja kiukkua, jonka ilmaiseminen voi olla joskus kohtuutonta. Niin, kyse on tunteista, jotka vellovat puolin ja toisin, ja omat tunteet voivat peittää toisen tunteet, estää näkemästä ja kuulemasta niitä. Things in Nature Merely Grow’n äärimmäinen loogisuus on tässä suhteessa hyvä: teoksen tyyli rauhoittaa minua, valpastuttaa keskittymään ajatteluun ja pyrkimään ymmärrykseen. Luulen, että rajaus on ylipäätään mahdollistanut kirjan kirjoittamisen tilanteessa, jossa ei ole hyvää tapaa sanoa sitä, mitä tapahtuu. 

Tarkastellessani jälkikäteen edellistä kappaletta koen vaikeaksi sanan "ymmärtää" käytön. Sitäkin Li kritisoi loppusivuilla: ihmiset sanoivat osanottojensa yhteydessä ymmärtävänsä, vaikka eivät selvästi mitenkään voineet, kun tekivät huonoja vertauksia vanhemman tai lemmikin kuolemaan. Li on erittäin tarkka kielenkäytöstä, joten myönnän: en tule ymmärtämään nytkään, kun olen lukenut kirjan ja yritän kirjoittaa lukemastani. Voin vain jatkossa yrittää käyttäytyä myötätuntoisesti, kun kohtaan kärsimystä, josta minulla ei ole kokemusta, vaikka aina se ei ole helppoa, jos omat tunteeni vyöryvät. Kirja on sillä tavalla hieman sivussa monien ihmisten ruumiillisen, hermostollisen olemuksen todellisuudesta, koska usein tunteita on paljon enemmän. Ainakin minulla ne joskus vyöryvät niin, että pyyhkäisevät hetkeksi pois kaikki järkevät keinot. Ja myös Li myöntää – etäisyyden päästä – että hänellä on ollut niitä hetkiä: ”I could not, in that moment, get myself out of that deep abyss I was thrown into by another person.” Etäisyys ja tunteiden pitäminen poissa kerronnan nykyhetkestä ovat, kuten totesin, rajaus ja kirjallinen keino.

Kirja on omistettu ensisijaisesti vuonna 2023 itsemurhan tehneelle Jamesille, ja lukiessani alkoi kiinnostaa myös Lin aiempi, Vincentille kirjoitettu teos Where Reasons End (2019), sillä Li kertoo kirjoittavansa siinä enemmän tunteista. Vincent oli erittäin vahvasti tunneihminen. Sillä tavalla Lin lapset olivat perustavanlaatuisella tavalla erilaisia – silti juuri he ymmärsivät toisiaan erityisellä taajuudella. Li kirjoittaa toivoneensa, että Vincent olisi tuntenut vähemmän ja James ajatellut vähemmän, mutta hän kirjoittaa myös, että hänen toiveillaan ei oikeastaan ole paljoakaan merkitystä. Ehkä juuri se koskettaa jotain olennaista ihmisten välisissä suhteissa niiden laadusta riippumatta. Toiveensa voi ilmaista, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se toteutuu. Eikä moniakaan toiveita ylipäätään kannata laskea toisen harteille. 

Things in Nature Merely Grow saa hyväksyntänsä ja logiikkansa äärimmäisyydessä aikaan outoa lohtua. Luin teosta erityisesti päivinä, jolloin tuntui pahalta. Silloin ajattelin, että voin yhtä hyvin mennä tällaista kohti. En edelleenkään osaa sanoa, kumpi on parempi vaihtoehto, todellisuuspako romanttisiin fantasiamaailmoihin vai murskaavan kohtuuttomista tosielämän tilanteista kertovien kirjojen lukeminen. Välillä kaipaan toista, välillä toista. En voisi lukea päivästä toiseen pelkästään tällaisia kirjoja. Kivuissakin on eroa, ja tarpeissa joita kivut synnyttävät. 

”But the thought of having nowhere to go – – was an expression of hyperbole, which is unavoidable in anguish: feelings, unexamined, present themselves as thoughts; even, facts.”

”But intuitions are not facts. Intuitions, with shapeshifting qualities akin to those of paranoias and fantasies, are not always defensible, rarely unassailable.”

”In this indivisible now the objects still retain their then.”

”What is the difference between being mad and being in an abyss?”

***

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, voit soittaa Mieli ry:n kriisipuhelimeen: 09 2525 0111

Mieli ry:n sivuilta löytyy myös apua ja tietoa.

Akuutissa hätätilanteessa voit soittaa hätänumeroon 112, päivystysapunumeroon 116 117 tai hakeutua päivystykseen.

Siri Hustvedt – Vapiseva nainen

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen – hermojeni tarina (Otava 2011, suom. Kaisa Sivenius)

On alkanut taas hävettää kirjoittaa trauma- ja sairauskirjoista. Ajattelen, että minua pidetään patologisena, toivottomana tapauksena, joka ei pääse näistä aiheista irti. Kyllä, on itsessään oire, että miettii sitä, millaisena minua joku pitää. Onko väärin kirjoittaa paljaana näkyville parhaillaan vaikuttavia mielenterveytensä häiriöitä? Sairastuttaako se tekstin? Samalla ihminen on yhteisöllinen eläin, mitä korostetaan tällä hetkellä enenevissä määrin. Sosiaalinen kuolema merkitsee hermostolle oikean kuoleman kauhua. Miten nämä asiat sovitetaan yhteen? Jos joku on keksinyt viisastenkiven tai kokenut valaistumisen, saa kertoa. Ilmeisesti terapia ei ratkaise kaikkea. Eivätkä TRE-harjoitukset, liikunta, yritykset tietoiseen läsnäoloon. Uuvuttavaa. 

Kun luen tuota edeltävää kappaletta ”hyvänä päivänä”, jolloin ns. järkimieleni vallitsee, tunnistan että olen voinut tekstiä kirjoittaessani huonosti. Näkeekö toinen ihminen lukiessaan sen samoin? "Virallisten tahojen" julkaisemissa teksteissänikin on kohtia, jotka olen kirjoittanut henkisesti erittäin epävakaissa olotiloissa. Toisaalta jossain vaiheessa niitä on arvioinut ja editoinut ”terveempi” mieli. Ainakin luulen että se on ollut terveempi. Missä raja kulkee ja kuinka läpäisemätön se on? 

Erilaisia elementtejä yrittää sovittaa yhteen myös Siri Hustvedt memoir-teoksessaan Vapiseva nainen. Teksti viittaa esseemäiseen tapaan moniin muihin kirjoihin ja ajattelijoihin. Hustvedtin kirjoittajaminä keskustelee toisten ajatusten kanssa, mutta teoksen ytimessä on oman kokemuksen tutkiminen: miksi kirjailija alkoi vapista hallitsemattomasti pitäessään puhetta tilaisuudessa, joka oli järjestetty hänen kuolleen isänsä muistoksi? 

Kiinnostavaa on, miten Hustvedt kirjoittaa siitä, että ”hysteria” ja ”konversiohäiriö”, joita on käytetty hallitsemattomia ruumiillisia reaktioita aiheuttavista psyykkisistä tiloista, oli pitkään määritelty vain naisia koskeviksi. PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö puolestaan oli miesten sairaus, joka alun perin rajattiin vain sodan aiheuttamaksi. Vähitellen sukupuolten traumamaailmat lähestyivät toisiaan. Nykyisin puhutaan yleisesti myös lapsuudessa vähitellen kehittyneestä toistuvien traumakokemusten aiheuttamasta CPTSD:stä, monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä. Se on suurelle joukolle ihmisiä paljon täsmällisempi diagnoosi kuin masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko… CPTSD, joka Suomessa on virallisesti vasta tulossa tautiluokitukseen, ottaa kantaa oireiden juurisyyhyn eikä vain päällä olevaan tilaan, joka täytyy jotenkin lääkitä joko lääkeaineilla tai sellaisella keskusteluterapialla, joka pitää ihmisen jotenkuten pinnalla. Diagnoosien käyttämisestä voi olla montaa mieltä, ja jotkut pitävät ongelmallisena, että niistä voi tehdä liian vahvasti identiteettejä, mutta toisaalta on Hustvedtinkin muotoilema näkemys: ”Monia helpottaa kuulla, että ominaisuudella, joka heillä on aina ollut, on nimi, että se kuuluu johonkin hyväksyttyyn tieteelliseen kategoriaan ja on osa laajempaa tautien ja oireyhtymien taksonomiaa.” Traumatausta ei toki ole useinkaan ”aina ollut”, mutta se ei koskaan poistu kokonaan. Tämäkään ei ole mustavalkoista, taas liikun harmaassa, sen sumupyörteissä, joissa kosteus on välillä tiheämpää, välillä harvenee. 

Hustvedtin tavoin olen tulkinnut, että vastaukset löytyvät psykoanalyysin, temperamenttitutkimuksen, filosofian ja lääketieteen välimaastoista, päällekkäisyyksistä ja törmäyksistä. Jos ovat löytyäkseen. Vapinakohtausten lisäksi Hustvedt kirjoittaa migreenistä ja voimakkaasta herkkyydestä toisten ihmisten tunteille ja kokemuksille. 

Keskivaiheilla Vapiseva nainen muuttuu käytännössä tietoesseeksi, kun Hustvedt erittelee eri tieteentekijöiden näkemyksiä siitä, miten konversiohäiriötä, ”hysteriaa” ja somaattisia oireita on eri aikoina tulkittu. Teksti tukahtuu paikoin tietodumppauksen alle: tutkijat, potilaat, kokemukset, oireet ja analyysit vaihtuvat tiheästi. Toisaalta Hustvedtin into tutkimiseen välittyy – mieleeni tulee Iida Rauman haastattelu Nuoressa Voimassa 2/2025 ja puhe tiedon libidinaalisuudesta. Kirjailijan oma kokemus painuu taka-alalle. Niin se menee välillä elämässäkin: ihminen kykenee uppoutumaan tiedon hankkimiseen ja jäsentelyyn, etsimään totuutta toisiaan täydentävien näkemysten, tulkintojen ja tulosten väliltä. Uppoutumisen hetket ovat olennaisia, usein jopa nautinnollisia, koska ego hälvenee ja kutistuu. Varsinkin jos on kyse haavaisuuttaan turvonneesta egosta. Kun sairaus palaa mielessä tai ruumiissa tai molemmissa ja psykofyysinen kaaos räjähtää, ihminen suistuu taas helposti minän sisällä kimpoilevaan tuskatilaan. 

Liike eri olotilojen välillä jatkuu. En usko sen loppuvan niin kauan kuin elän. Helpottua se kai voi. Kun vaan pysyy elossa taas uuden vaikean jakson – kipujen, ahdistusten, vihaisuuden ja sen alla olevan pelon tai surun – yli. Kun ymmärtää, että mielensä ”huonoja osia” ei voi leikata irti kuolematta muutenkin samalla. ”En osaa sanoa, missä sairaus päättyy ja minä alan; tai pikemminkin, päänsäryt ovat osa minua, ja jos torjuisi ne, häätäisin itseni ulos itsestäni”, kirjoittaa Hustvedt migreenistään. Ja toisaalta, mikä lopulta on ”itse”. Emme kellu yksin kulttuurisessa todellisuudessa. Hustvedt kirjoittaa siitä, miten kipua tunteena on todella vaikea tutkia mitenkään ”objektiivisena” ilmiönä, koska siihen vaikuttaa niin paljon, millaisessa ympäristössä ihminen on kasvanut ja miten hän on oppinut suhtautumaan kipuun – skandinaavisen sisun korostamisenkin kirjailija mainitsee. Jos asuisin erakoituneena erämaassa ilman sosiaalisia suhteita, alkaisinko nähdä itseni kirkkaammin vai hämärämmin? Todennäköisesti vahvistaisin tiettyjä ajattelumallejani, jotka vievät kenties johonkin muualle kuin totuuteen siitä, miten maailma toimii ja millainen roolini siinä voisi olla. Siksi sosiaalinen ympäristö auttaa oppimisessa ja totuuksien löytymisessä. 

Usein tuntuu, että tarvitsen toisten sanoja ymmärtääkseni kunnolla, "millainen lopulta olen".Välillä olen lukija, opin muiden kirjoituksista, tulkitsen niitä ja ne saavat aikaan tuntemuksia ja ajatuksia. Välillä olen kirjoittaja, ja lukijoilla on mahdollisuus kertoa, mitä teksteissäni on. Lukeminen voi parhaimmillaan työntää “minän”, “itsen”, “egon” sivuun. Ulkona avautuu monimuotoinen näkymä.

Antti Nylén kirjoittaa Nuoren Voiman 4–5/2009 esseessään "Terveys vertauskuvana", jolla yrittää huojuttaa Susan Sontagin kahden valtakunnan vertausta: "Sairauden ja terveyden raja ei välttämättä ole epäselvä. Se on ainoastaan epäolennainen. On vain yksi todellisuus, yksi valtakunta. Ne, jotka kärsivät mielensä tai ruumiinsa epämieluisista tai jopa murhaavista ominaisuuksista, elävät samassa todellisuudessa kuin ne, jotka kärsivät vain itsestään erillisen ulkomaailman ja sen tappavien ominaisuuksien vuoksi." 

Yritän siis muotoilla lopun, joka mukailee myös Hustvedtin lopetusta. 

Luulen, että olen mies, jolla on monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö. "Huonot osat" ovat minua – niin ovat myös "paremmat osat". Ajattelen, että elämä on usein hyvää. Välillä iskee helvetin sietämätön tuska, mikä täytyy saada ilmaista.

***

Oli pakottava halu poimia paljon sitaatteja kirjasta:

”Jopa tällä hetkellä voimassa oleva DSM myöntää ongelman ja toteaa että psyykkisen ja fyysisen välinen ero on ’mieli/ruumis -kahtiajakoon perustuva, yksinkertaistava anakronismi.’” 

”Moni muu tuli luokseni sanomaan, että olin ’rohkea’. En tuntenut oloani rohkeaksi. Mitä muuta olisin voinut tehdä?” 

”Aivan vastoin tahtoani olin itse ollut esimerkkinä taudinkuvasta, josta puhuin.” 

”Behaviorismi telkesi tiedostamattoman ulos. Sen kannattajat uskoivat, että kaikki mitä ihmisestä tarvitsi tietää, voitiin päätellä tarkkailemalla hänen käytöstään – kolmannessa persoonassa. Ensimmäisen persoonan sameat alueet olivat hyllyvä suo. Ja kuitenkin jokaisen sairauden kokee aina joku. On olemassa sairastamisen fenomenologia, joka riippuu ihmisen temperamentista ja henkilöhistoriasta sekä kulttuurista, jossa elämme.” 

”Huomiotta jättäminen ja sairauden kieltäminen näyttävät piirtävän ruumiin rajat uudelleen ja vapauttavan tietoisen ’minän’ sairaita osia koskevasta huolesta.” 

”Ennen ’minän’ tuloa useimmat lapset puhuvat itsestään etunimeään käyttäen.” 

”Pelkoni ei ole järjellinen. Joutuminen onnettomuuteen ei merkitse, että todennäköisyys joutua toiseenkin onnettomuuteen kasvaa, mutta auton ja onnettomuuden välinen yhteys on muodostunut ja ilmenee ruumiin jännittymisenä, ahdistuksena joka käy lävitseni joka kerta kun istun autoon.” 

”– – ehkä ihmiset, jotka osaavat koota yhteen palasia ja muodostaa niistä yhtenäisen kuvan, ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, ettei todellisuus ole ainoastaan meille jo annettuja, paikalleen pysäytettyjä aineellisia objekteja, vaan katsojasta riippuva, eri aistihavaintojen palapeli.” 

”Päänsärky on osa minua, ja tämän ymmärtäminen on ollut pelastukseni. Ehkä seuraavaksi minun on onnistuttava eheyttämään ja tunnustamaan myös vapiseva nainen elimelliseksi osaksi itseäni.”

Muualla: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Leena Lumi, Helsingin Sanomat, Kujerruksia

The Care Collective: Hoivamanifesti

The Care Collective: Hoivamanifesti – keskinäisen riippuvuuden politiikka (niin & näin 2025, suom. Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska)

Viisihenkisen ryhmän kirjoittama Hoivamanifesti tuntuu pätevältä yleisesitykseltä aiheestaan. Samalla se on monissa kohdin hyvin abstrakti, ja kaipaisin lisätietoa aiemmin käytetyistä keinoista, joita tekstissä mainitaan ohimennen. Toki kyseessä on manifesti, joka on tarkoituksella kirjoitettu lyhyeen muotoon – pidemmät keinojen esittelyt olisivat tehneet siitä laajan tietokirjan. Muodossa on voimansa; tiedonjanoiselle siinä on myös heikkoutensa. 

Alun perin vuonna 2020 julkaistun teoksen paksuna punaisena lankana kulkee visio siitä, että hoivan ei pitäisi olla voittoa tavoittelevaa, joten kasvuun perustuvista kaupallisista hoivapalveluista pitäisi luopua ja siirtää ne julkisen hallinnon alueelle. Useamman kerran käytetään myös munisipalismi-käsitettä. Kyseessä on liike, joka korostaa suoraa demokratiaa, ekologisuutta ja yhteistämistä yksityistämisen sijaan.

Teos näyttää myös jatkumon, miten suhtautuminen hoivaan on rakentunut: ”– – hoivaa on historiallisesti väheksytty siksi, että se on yhdistetty ’feminiiniseen’ ja huolenpitoon, joka on nähty naisten työnä ja joka on sidoksissa kodin piiriin ja naisten keskeiseen asemaan lisääntymisessä. Käsitys perheestä ja kodista pikemminkin lisääntymisen ja reproduktion kuin tuotannon alueena on tehnyt entistäkin helpommaksi hoivatyön rutiininomaisen riiston markkinataloudessa – –.”

Diagnoosiksi moniin maailmaa vaivaaviin kriiseihin ja vaikkapa populistioikeiston nousuun muodostuu laaja-alainen hoivan puute ihmisten elämässä. Tärkeää on myös, että aiheeseen liittyvistä tunteista puhutaan: ”Hoivan haasteet, ja erityisesti ahdistus koskien sitä, onko hoiva ollut hyvää tai edes riittävää, puhumattakaan hoivan väheksynnästä, voivat helposti synnyttää mielipahaa tai aggressiota hoivasuhteisiin, jopa niihin, jotka usein mytologisoidaan esikuvallisiksi.” Ratkaisuna hoivan vaikeuksien lieventämiseksi on tarjota ja taata ”välttämättömät sosiaaliset rakenteet, jotka mahdollistavat toisista huolehtimisen sekä lähellä että kaukana.” Resurssien turvaamisesta olisi tarkoitus lähteä pyörimään positiivinen kehä: ”– – kuka tahansa, myös hauraat ja erityisen avun tarpeessa olevat ihmiset, pystyvät kehittämään ja ylläpitämään kykyjä, jotka tukevat autonomian kokemuksia ja auttavat vähentämään avuttomuuden ja passiivisuuden ongelmia.” Tässä kohtaa näkyy myös vammaisaktivismin ajattelu. 

Queer-ihmiset ovat pakon sanelemanakin joutuneet etsimään yhteisöllisen hoivan muotoja, jolloin on syntynyt mm. valitun perheen käsite ja paljon suoran toiminnan aktivismia. ”Mikään ei kuvaa paremmin uusliberalismin ja heteropatriarkaalisen sukulaisuuden epäonnistumista hoivan resurssien takaamisessa kuin 1980- ja 90-lukujen AIDS-kriisi – –.” Transihmisten nettiyhteisöt elintärkeinä tuen ja tiedon jakamisen paikkoina mainitaan myös. 

“Valikoimattomasta hoivasta” puhuessaan manifesti ottaa esiin keskustelun homomiesten seksitavoista. Aids-kriisin alkuaikoina homoja syytettiin – myös yhteisön sisältä – holtittomasta ja liian aktiivisesta seksielämästä vaihtuvien kumppaneiden kanssa; vasta-argumenttina aktivisti Douglas Crimp toi esseessään esille, että juuri homomiehet ovat kehittäneet ”kokeellisia seksitapoja”. Tällaisena käsite jää epämääräiseksi, ja kirjan kaunistelu naurattaa. Kyse on siis siitä, että seksiä voi harrastaa muillakin tavoin kuin suojaamattomana anaaliyhdyntänä tai suuseksinä, joissa tapahtuu limakalvokontaktia. Ennen toimivien hiv-lääkitysten tuloa olisi siis ollut syytä huomioida, että ilman horoilua ei tule toimivia kokeiluja. Luovuus on seksissäkin monella tasolla kannattavaa. Käsipeli kunniaan. (Nyt tämä alkaa karata omaksi manifestikseen, palataanpa…)

Ilahduttavaa, että myös kirjastot ovat Hoivamanifestissa läsnä. ”Lähikirjastot ovat vahvimpia esimerkkejä epäkaupallisista paikallisista tiloista ja resurssien jakamisesta.” Ja olennaisinta on, että toiminnan resurssit ovat esillä: ”Kirjastot voivat olla 2000-luvun kokeellisia yhteisötiloja, jotka voivat tarjota kekseliästä tekemistä ja resursseja paikallisyhteisöille. Mutta niitä varten tarvitaan palkattua henkilöstöä ja oikeita kirjoja. Tarvitaan sekä yhteisöllisiä tiloja että jaettuja resursseja.” Leikkaukset kirjastoista ovat leikkauksia niiden toiminnan ja palvelujen konkreettisista mahdollisuuksista. Manifesti ehdottaa myös kirjastojen kehittymistä kohti tavaralainaamoja: kaikkien ei ole tarvetta ostaa omaa porakonetta pari kertaa vuodessa käytettäväksi. Tätähän on Suomessa jonkin verran jo kirjastoissa kokeiltu. 

Hoivamanifesti tarjoaa hyvän yleiskatsauksen hoivan mahdollisuuksiin ja hahmottelee utopian näkymiä pohjaten vahvasti taustakirjallisuuteen. Teos esittää painokkaan näkemyksen yksityistetyn ja julkisen rooleista hoivan tarjoajina. Lisälukeminen aiheesta tuntuu olevan selvästi tarpeen, koska konkretian ja yksityiskohtien kaipuu iski monessa kohtaa. Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoittaa tarkkanäköisesti: ”[Hoivamanifesti] hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin.”

Ajattelen, että myös psykofyysisestä puhuminen ihmiskokemusta kuvattaessa on olennaista hoivan kannalta. Ruumiita ja niiden olemassaoloa ja tekoja kontrolloidaan maailmassa monin tavoin, eikä se ole irrallaan henkisestä, siitä mitkä ovat kontrollin psyykkiset vaikutukset. Sorretut voivat huonosti, on mielenterveyden häiriöitä, häikäilemätöntä yksilön edun ajamista ja väkivaltaa. Psyykkinen virtaa ruumiilliseen ja takaisin. Alistavan ja nujertamaan pyrkivän kontrollin seuraukset purkautuvat jossain lopulta ulos.

Millainen on hoivaava purkaus?

”Siinä missä kulutushyödykkeet virtaavat suhteellisen pidäkkeettä, perinteisiä rajoja on vahvistettu pitämään ’ei-toivotut’ ihmiset ulkopuolella.”

”Ajatellaan esimerkiksi lastenhoitajaa, joka tekee mitä tahansa mitä lapset haluavat, koska tahtoo parantaa arvosteluitaan care.com-sivustolla; yksityisvastaanotolla työskentelevää lääkäriä, joka pyrkii hoitamaan mahdollisimman monta potilasta lisätäkseen päivittäistä tulostaan; tai yliopistonlehtoria, joka antaa opiskelijoille liioitellun hyviä arvosanoja saadakseen itse parempia arviointeja ja edetäkseen urallaan. Vain haastamalla, vastustamalla ja hankkiutumalla eroon markkinoiden mittaustavasta ja yhtiöiden vallasta voivat hoivan arvot kukoistaa.”

Liisa Keltikangas-Järvinen – Temperamentti

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys (WSOY 2015, alun perin ilmestynyt 2004)

[Tavallisesti en julkaise nykyisin blogissani tekstejä elossa olevien kotimaisten kirjailijoiden teoksista, mutta teen tämän kanssa poikkeuksen, koska alun perin ig-stooreissa julkaisemani teksti herätti useita keskusteluja sen lukeneiden kanssa, ja myös sen kunniaksi, että Keltikangas-Järvinen sai juuri Suomen tietokirjailijat ry:ltä tuotannostaan Warelius-palkinnon.]

Lukupäiväkirjaa / muistiinpanoja:

Entä jos vaan saisitkin joissain asioissa olla sellainen kuin olet? Koska perusteellinen muuttuminen olisi kohtuuton pyyntö.

Luulen kirjan temperamenteista vetoavan minuun osittain siksi, että se antaa hengitystilaa. 

Ajatus, joka tulee noin sivun 100 kohdalla: olisinpa lukenut tästä aiheesta jo paljon aiemmin. 

Huomaan, että tuntuu vaikealta sanoa: ”olen ujo”. Se laukaisee heti häpeän. Keltikangas-Järvinen tarjoaa kirjassaan paljon selityksiä sille, miksi näin on. 

Tunnen välillä väsymystä sen takia, että yritän niin paljon kamppailla ollakseni toisenlainen. Ulospäinsuuntautuvammalla tavalla yhteisöllisempi. Jos menen kamppailussa liian pitkälle, arki tuntuu uuvuttavalta selviytymiseltä päivästä toiseen. 

Pelkään keskittyväni vääriin asioihin. Siksikin toivon oppivani temperamenttitutkimuksen kautta jotain, mikä on itsessäni pysyvää. Minkä muuttamiseen ei kannata vuodattaa energiaa. 

Ilmeisesti minulla on myös hitaasti lämpenevä ja sosiaalisesti estynyt temperamentti. Tuntuu vähän vaikealta. Minusta ”estynyt” on rumasti sanottu ihmisestä. Se vaan kuulostaa korvaani haukkumasanalta. Syynä lienee se, että tällaisia luonteenpiirteitä pidetään monissa yhteisöissä huonoina, varsinkin suorituskeskeisyyden lävistämässä maailmassa. [Julkaistuani nämä muistiinpanot Instagramissa stooreina syntyi keskustelua, jossa nousi esiin, että “varautunut” voisi olla tässä yhteydessä paljon parempi sana käytettäväksi kuin “estynyt”.] 

Uskon, että tämän kirjan lukeminen tekee hyvää, koska temperamentista (niin omastaan kuin muiden) oppiminen auttaa vähentämään ankaruutta ja patistamista. Ei minusta taida kerta kaikkiaan tulla nopeita päätöksiä joka tilanteessa tekevää heittäytyjää. Ja se on ok. Joidenkin ihmisten on hyvin vaikea olla hiljaa tilanteissa, joissa vaikeneminen näyttäytyisi yleisesti ottaen järkevämpänä. Sekin on useimmiten vaan hyväksyttävä. 

Ajattelen, että temperamentista oppiminen on tärkeää minulle juuri nyt, koska arkeni on nyt uudenlaista, teen melkein koko viikon kirjoittajan työtä, jolloin johdan itseäni ja omaa työskentelyäni. On hyvä oppia lisää siitä, mitä esimerkiksi häirittävyys (usein omien ajatusteni harhaillessa) tarkoittaa työskentelylleni. Olen myös liittynyt jäseneksi uusiin yhteisöihin, joissa olen kohdannut uudenlaisia ryhmätilanteita, ja tekee hyvää ymmärtää, miksi tietyt asiat ovat edelleen vaikeita ja että tämä(kään) ei ratkea vaan päättämällä, että ”aion muuttua huomisesta alkaen”. Voi koetella mukavuusalueensa rajoja luopumatta itsestään. Se, miksi se voi olla vaikeaa, kuuluukin sitten jo muihin teksteihin. 

Olennaista on siis, että ihmisen välitön ruumiista kumpuava ensireaktio uuteen tilanteeseen – esimerkiksi huoneeseen täynnä uusia ihmisiä – kertoo temperamentista; siitä huolimatta ihmiselle on saattanut rakentua ympäristön vaikutuksesta sellainen persoona, että hän kykeneekin toimimaan ensireaktiostaan huolimatta toisella tavalla, esimerkiksi olemaan sosiaalinen ja menemään tervehtimään uusia ihmisiä sen sijaan, että karkaisi tilanteesta. 

Olennaista on myös se, miten kasvatus suhtautuu ihmisen temperamenttiin – jos estynyttä lasta kasvatetaan ankaralla tavalla, hänestä hyvin mahdollisesti tulee entistäkin estyneempi. Jos vanhempi kasvattaa häntä läsnäolevasti ja lempeästi kohtaamaan uusia haasteita, lapsi oppii stressittömämmin kohtaamaan uusia tilanteita ja toimimaan niissä sujuvasti. Tällöin stressi myös aikuisuudessa on vähäisempää. 

Kirjaa lukiessani tulee tutuksi käsite negatiivinen emotionaalisuus, johon en aiemmin ole törmännyt tai ainakaan tullut kiinnittäneeksi huomiota. Sattumoisin lukemisen aikana julkaistiin Hesarissa Tiede-lehden juttu, jossa haastatellaan professori Markus Jokelaa p-tekijästä, eli mielenterveyden häiriöiden yhdistävästä tekijästä, joka psykologisesti tarkoittaa juuri negatiivista emotionaalisuutta. Kiinnostava sattuma, vai huomion kiinnittymistä siihen, mitä on juuri muutenkin käsittelemässä? Jokin outo alkemia. 

Kiinnostavaa on myös ujouden ja kulttuuristen arvostusten käsittely. Esimerkiksi sukupuoliroolien osalta: ”Länsimainen kulttuuri hyväksyy ujouden tytölle helpommin kuin pojalle. Tämä kulttuurin arvostus aikaansaa sen, että vanhemmat ärtyvät ja ovat helpommin tyytymättömiä ujon pojan kuin ujon tytön käytökseen ja ymmärtävät ja osaavat tukea ujoa tyttöä paremmin kuin ujoa poikaa.” Ja: ”Tutkimukset osoittavat myös, että mitä vanhemmaksi poika tulee, sitä vaikeampaa ympäristön on hyväksyä hänen ujoutensa, kun taas tytöillä ei tapahdu vastaavaa normien kiristymistä.” 

Kulttuuri ja lähiyhteisö siis määrittelevät hyväksyttävää temperamenttia. Kulttuurierot voivat liittyä vaikkapa kotimaahan (yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten lasten kasvatuksessa suositaan jokseenkin päinvastaisia temperamenttipiirteitä) tai yhteiskuntaluokkaan. 

Keltikangas-Järvisellä on kasvatuksesta monia näkemyksiä, jotka pohjaavat temperamenttitutkimukseen. Samalla hän pyrkii armahtamaan vanhempia. Hän tiivistää ajatuksensa lapsen kasvatuksesta, että kyse on erilaisten temperamenttipiirteiden, erityisesti äärimmäisimpien, tasoittamisesta, jotta ihminen voi elää osana yhteisöä ja yhteiskuntaa. Hän on myös optimistinen, että hyvinkin vaikeana pidettyä temperamanttia saadaan koulittua kasvatuksella sillä tavoin, että lapsesta saadaan lopulta yhteiskuntaan sopeutuva ihminen. Välillä käy kuitenkin niin, että asiat menevät pieleen, lapsen ja ympäristön suhde hiertää ja törmäilee, jolloin ongelmia alkaa kasaantua ja muodostuu tuhoisia kierteitä. 

Kirjallisuuskriitikon huomioina vielä loppuun, että Keltikangas-Järvinen on erinomainen tutkimustiedon popularisoija ja onnistuu välittämään tietosisällön kirkkaina lauseina. Jonkin verran kirjassa on ylimääräiseltä tuntuvaa toistoa, jota olisi voinut karsia. 

Koen, että Temperamentin lukeminen auttaa näkemään omassa ja muiden toiminnassa piirteitä, joiden radikaali hyväksyminen on elämänlaatua parantava vaihtoehto. Oikeastaan elinehto. 

Nykyisin on tieteen mukaan ilmiselvää, että emme ole syntyessämme tyhjiä tauluja. Olennaiseksi tutkimuskysymykseksi jää edelleen: kuinka täysiä sitten olemme? 

”Ujoilta ihmisiltä puuttuu usein kyky uskoa itseensä, mutta tämä ei ole seurausta synnynnäisestä ujoudesta vaan niistä kokemuksista, joita ujoilla ihmisillä on ympäristöstään ollut.” 

”Ei ole edes pitävästi perusteltu, miksi kaikkien lasten pitäisi jo pienestä pitäen olla aktiivisia ja rohkeita. Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi olla aktiivinen ja rohkea? Miksei aktiiviseksi kasvamiseen voitaisi antaa aikaa. Aivan samoin kuin tutkimukset osoittavat amerikkalaisten ajattelevan, että ujot ihmiset ovat rumia, tyhmiä, epäkohteliaita ja epäsiistejä, niin meillä on taipumus ajatella, että lapsen aktiivisuus ja rohkeus johtavat myöhemmän elämän onneen ja menestykseen.” 

“Puhtaimmat temperamenttiteoreetikot esittävät, että se, mistä puhutaan turvallisena tai turvattomana kiintymyssuhteena, onkin lapsen temperamentti, lapsen luonteenomaisen temperamentin aikaansaama reaktio haastavassa tilanteessa.” 

”Koulun eräs tehtävä on opettaa yksilöt elämään yhteisössä, kaikenlaisilla temperamenteilla varustetut yksilöt.” 

”– – kulttuuri saattaa myös arvostaa joitakin temperamenttipiirteitä ja karsastaa toisia ilman, että näille arvovarauksille on mitään rationaalisia perusteita. Arvostukset ovat saattaneet olla joskus perusteltuja mutta kadottaneet merkityksensä aikoja sitten tai sitten ne ovat syntyneet epärationaalisesti ajan ilmiöinä. Ne ovat – – jääneet elämään siksi, että niitä ei ole koskaan kyseenalaistettu.”

Suomen tietokirjailijoiden palkintouutinen

Vivian Gornick – The Situation and the Story

Vivian Gornick: The Situation and the Story (Farrar, Straus and Giroux 2001)

Yhdysvaltalainen kirjailija Vivian Gornick tunnetaan erityisesti teoksestaan Toisissamme kiinni, ja hän kirjoittaa edelleen (90-v.!) aktiivisesti esseitä. Gornick on myös opettanut kirjoittamista. The Situation and the Story -kirjassaan hän käsittelee nonfiktion lajeja, erityisesti esseetä ja muistelmaa. Hän ottaa paljon esimerkkejä lajien edustajista ja erittelee, miten tekstin kertova minä rakentuu ja miten "tarina" erottuu "tilanteesta". Erityisesti seuraava kohta jäi myllertämään mielessäni: ”’He and I’ is an essay rather than memoir because the writer is using her persona to explore a subject other than herself: in this case, marriage. If it had been a memoir, the focus would have been reversed.” Kohta avasi näkymän, joka ei ollut ennen kirkastunut. Se sai katsomaan taaksepäin ja ajattelemaan julkaistujen tekstieni sijoittumista lajeihin.

Mietin, onko Ruumiin ylittävä ääni oikeastaan tulkittavissa memoiriksi. Muutama lukija on kommentoinut, että kokonaisuudesta jäi päällimmäiseksi mieleen jonkinlainen ”minän tie äänensä löytämiseen”. Se ei ollut päätarkoitukseni (eikä kirjoittaessaan pidä olla liian tietoinen lajimääritelmistä), mutta tulkinnat eivät tietenkään ole hallittavissani enää sen jälkeen, kun päästin tekstin käsistäni. Toisaalta pari lukijaa on tulkinnut teoksen manifestiksi, mihin ohjaa tietysti sen lopetus. Lajeissa on usein hybridisyyttä, ja se, onko kyseessä minuuden syvyyksiin uppoaminen ja oivalluksen löytäminen tuon ”uppoamisprosessin” kautta, vai kirjoittajan kokemuksen käyttäminen yhteiskunnan käsittelyyn, voi vaihdella saman teoksenkin sisällä. Vaihtelu ei ole ongelma, kunhan se ei tuota liikaa hähmäisyyttä ja fokuksen katoamista niin, että teksti ei lopulta päädy sanomaan maailmasta hirveästi. Tiukasta linjauksestaan huolimatta Gornick antaa kirjansa esseeosion päätteeksi esimerkin teoksesta, jossa essee ja memoir sekoittuvat hänen nähdäkseen onnistuneesti: James Baldwinin Notes of a Native Son.

Gornick tekee mielestäni erikoisen tulkinnan siitä, mikä on saanut aikaan esseen ja muistelman suosion (englanninkielisessä maailmassa vuosituhannen vaiheessa, kirja on tosiaan ilmestynyt paljon ennen someaikaa). Hän moittii modernia ja postmodernia romaania tarinallisuuden unohtamisesta ja uskoo, että ihmiset etsivät nonfiktiolajeista sitä, minkä ovat ennen saaneet ”perinteisemmistä” romaaneista. En usko, että selitys pätee ainakaan tämän hetken maailmassa enää. Niin vähän muotokokeiluja ja tarinan ”hylkäämistä” fiktiivisenkään kaunokirjallisuuden valtavirrassa lopulta on.

The Situation and the Storysta käy selväksi, että Gornickille kirjoittamisen opettaminen on nimenomaan lukemisen opettamista – sekä omien tekstien että muiden. Hän siteeraa eri kirjailijoita laajasti, jopa useiden sivujen mitalta. Erityisesti Marguerite Duras’n Rakastajan luokitteleminen memoiriksi oli minulle yllättävä näkökulma. Olin aina ajatellut sitä autofiktiona, mutta tosiaan, tuskinpa siinä mitään kovin kuviteltua tapahtuu.

Tietokirjafestivaalin keskustelussa 6.9. sanoin, että uskon memoir-lajin olevan tulossa Suomeen entistä vahvemmin. Toistaiseksi se näyttäytyy esseissä tai teoksissa, joita kutsutaan markkinoinnillisista syistä (ja Finlandian tavoittelun takia) romaaneiksi. Suomessa nonfiktioksi myönnettyjä (eli kirjastossa 99.1-luokkaan meneviä) memoir-kirjoja kutsutaan katalogeissa ja takakansiteksteissä usein nimityksellä ”omaelämäkerrallinen teos”.

Eräänä iltana kävi niin, että luin The Situation and the Storya liian myöhään, liian lähellä nukkumaanmenoa. Pääni alkoi käydä ylikierroksilla aiheesta ”essee vai memoir, essee vai memoir” ja pyöritteli yöllä tuntikausia puoliunisessa tilassa erilaisia kuvittelemiaan tekstinpätkiä yrittäen vimmatusti sijoittaa niitä jompaan kumpaan lajiin.

Ei enää työkirjoja liian myöhään illalla.

”– – her own mixed feelings. First she sees that she has them. Then she acknowledges them to herself. Then she considers them as a way into the experience. Then she realizes they are the experience. She begins to write.”

“– – fusion of experience, perspective, and personality that is fully present on the page. Because he is so present, we feel that we know who is speaking. The ability to make us believe that we know who is speaking is the trustworthy narrator achieved.”

”From journalism to the essay to the memoir: the trip being taken by a nonfiction persona deepens, and turns ever more inward.”

“– – a rare depth of inquiry into the self suffuses the prose. It’s the depth of inquiry that guides the personal narrative from essay into memoir.”

Tallenne Tietokirjafestivaalin keskustelusta on katsottavissa Areenassa 6.10.2025 asti.

Käsittelin tämän tekstin pyörittelemiä teemoja jo kirjoittaessani Melissa Febosin Body Workista. (Sieltä mm. lisätietoa siitä, miksi käytän englanninkielistä memoir-sanaa edelleen puhuessani tietynlaisista teoksista.) Pelkään toistavani itseäni, mutta tunnen myös, että ajatukseni lajimääritelmistä ovat selkeytyneet ja lauseeni niitä koskien suoristuneet.

Maggie Nelson – Kuin rakkautta

Maggie Nelson: Kuin rakkautta – esseitä ja keskusteluja (S&S 2025, suom. Kaijamari Sivill)

Sanoin muutama päivä sitten keskustelussa, että nautin taidekirjoittamisesta erityisesti silloin, kun siihen yhdistyy arvostamani kirjoittajan tunnistettava ääni. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, tartunko Maggie Nelsonin taide-esseitä, kirjallisuuskritiikkejä ja taiteilijakeskusteluita sisältävään kokoelmaan. Jotkut ovat sanoneet, että Nelsonin ystäviensä kanssa käymät keskustelut, joissa osapuolet kehuvat toisiaan, ovat jotenkin kiusallisia, mutta minusta ystävyyksistä, taiteilijaystävyyksistä ja ajattelijaystävyyksistä ei puhuta maailmassa tarpeeksi, ja virvoituin niistä. Ystävistä ja kiinnostuksenkohteiden ympärille rakentuneista yhteisöistä muodostuvat valitut perheet ovat aina olleet erityisesti sateenkaari-ihmisille elintärkeitä. Monet kirjan dialogit vievät yllättäviin paikkoihin, joihin edes Nelsonin kaltainen ajattelija, tuntija ja kielellistäjä ei varmasti olisi päässyt yksin. 

Tekstejä on koottu valikoimaan parinkymmenen vuoden ajalta. Osa niistä on kirjoitettu näyttelyjulkaisuihin tai esipuheiksi kirjojen uusintapainoksiin, mikä selittää kehuvaa sävyä. Herman Raivion HS-kritiikki esimerkiksi jättää tämän kontekstin kokonaan huomiotta. 

Ruumis, vapaus, halu, rakkaus ja julmuus ovat Nelsonin toistuvia aiheita. Ja toistuvasti huomaan lukevani hänen ajatteluaan niistä mielelläni: innoitun siitä, ponnistelen mieleni rajoja ulospäin, tunnistan jotain mikä on viimein saanut lauseiden muodon, joka loksauttaa ilmiön paikoilleen mutta jättää tilaa myös lukijoiden ajatuksille jatkaa siitä, mihin Nelsonin lauseet jäävät. Niinhän lukijoiden ajatukset aina jatkavat. 

Valikoiman teksteissä esiintyneet taiteilijat tulivat (koko kesän kestäneen) lukemiseni aikaan vastaan eri paikoissa. Tallinnassa kävin taidemuseo Kumussa katsomassa Ragnar Kjartanssonin videoteoksia, joista yksi oli uudelleenversiointi Carolee Schneemannin Meat Joysta. Alkuperäinenkin pyöri näyttelytilassa televisioruudulla – se oli kyllä Kjartanssonin ylelliseksi puettua lihanmussutusta kiinnostavampi. Runokuun päätteeksi järjestetyssä Poetiikkakonferenssissa Taneli Viljanen kertoi runoilija Alice Notleysta, jonka teosta The Descent of Alette myös Nelson käsittelee esseessään. 

Suosikkejani: keskustelut Brian Blanchfieldin, Carolee Schneemannin ja Eileen Mylesin kanssa, puhe Judith Butlerin kunniaksi. Ja Björk! – intoilin aivan fanimeiningeissä heidän keskustelunsa äärellä, mutta niin näytti Nelsonkin tehneen. Lisäksi varasin lukemisen varrella niin Ben Lernerin 10.04:n kuin Herve Guibertin Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni -teoksen. 

Kuin rakkautta -suomennoksen julkaiseminen tuntuu lahjalta, sillä ei ole itsestäänselvää saada maailmalta nykytaidetta käsittelevää esseistiikkaa tuoreeltaan käännettynä. Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Kaijamari Sivillin Nelson-käännökset ovat olleet kautta linjan onnistuneita. Toivon, että Nelsonin aiemmasta tuotannosta ilmestyisi suomeksi vielä The Art of Cruelty. 

”Opin, että saattaa kestää aikansa, ennen kuin tietää, mitä jostakin ajattelee tai tuntee, ja että se aika kannattaa aina käyttää.” 

”Usein käy niin, että monien guruina pitämiensä ihmisten tai sellaisten, joiden kuvittelee ‘saavuttaneen sen mitä itse tavoittelee’ idolisoiminen/idealisoiminen synnyttää tietynlaista surumielisyyttä: alemmuudentunnetta, etäisyyden, kaipuun tai pelätyn mahdottomuuden surua, häpeää siitä, että olet kuka olet juuri nyt. Halu siirtyä nopeasti valaistumiseen, vapauteen, tietoon, raittiuteen, häpeämättömyyteen vapaampaan itseen, onnellisempaan, queerimpaan itseen tai mitä nyt milloinkin – voi olla hurja ja hurjasti eristävä.” 

”Olen huomannut, että feministinä, joka jumaloi rajoja rikkovia pornografisia kirjailijoita, törmää esimerkiksi sellaiseen hankaluuteen, että voi ihastella tekstin raikkautta, vaikka samalla pelkää joutuvansa imaistuksi takaisin sukupuolinormien pyörteeseen, jossa kaikki raikkaus uhkaa tuhoutua.” 

”– – kirjoittajana lukee valikoivan antaumuksellisesti, hakee tarvitsemaansa.” 

”Meille, jotka olemme tottuneet tunteeseen, että muut hajottavat meitä tasaiseen tahtiin, ratkaisevan tärkeä avain vahvemmin elämisen arvoisen elämän kehittämiseen voi olla se, että opimme yksilöllistämisen, erillisyyden ja rajojen vetämisen taidon.” 

”Jos meiltä puuttuu jotakin sekä silloin, kun olemme hajottaneet toinen toisemme että silloin kun emme, eikö meidän olisi parempi hyväksyä tietty huojunta siinä välillä, lepatus, joka luonnehtii sekä rakkautta että suremista?” 

Teoksesta kirjoittaa myös Tommi Melender Suomen Kuvalehdessä. Satun tietämään, että tulevaan Nuoreen Voimaankin on tulossa kirjasta laaja kritiikki.

Tony Tulathimutte – Rejection

Tony Tulathimutte: Rejection (William Morrow 2024) 

Heti ensimmäinen tarina ”The Feminist” on epämukava, mutta niin kiinnostava, että sen lukee intensiivisesti. Epämukavuus aiheutuu asetelman viemisestä äärimmäisyyksiin: miten alkaa ajatella feministisiä tekoja tarkasti noudattava mies, jonka elämässä ei ole romanttista rakkautta tai seksiä, kun ikää on reilusti yli kolmenkymmenen? Millaisia halkeamia korrektiuteen alkaa syntyä, ja ovatko niiden syy-seuraussuhteet ymmärrettävissä? Tulathimutte asettaa eri argumentteja vastatusten tarkasti ja armotta. Juuri armottomuus kiinnittää huomion ja sähköistää tunnelman. Kaikkea päin heittäydytään. Teksti on hyvin kirjoitettua, kohtaukset on tiivistetty olennaiseen, siihen, joka kuljettaa ajattelua eteenpäin. 

Tekisi mieli sanoa, että Tulathimutte kirjoittaa paikoin esseemäisesti, mutta sellaisen väitteen esittäminen tuntuu liian uskaliaalta (lukuun ottamatta joitakin “Main Character”-tekstin luonnehdintoja internetin olemuksesta). Niin monta kerrosta hänen teksteissään on nimenomaan fiktiivisinä rakennelmina. Joka tapauksessa ajattelu on täsmällistä, huolellista. 

Toisessa tarinassa “Pics” nainen, Alison, saa pakit ystävältään päädyttyään ensin harrastamaan tämän kanssa seksiä. Alison kuuluu aktiiviseen ryhmächattiin, jonka jäsenet kannustavat toisiaan, mutta onko se rehellistä? Mieleen tulee The White Lotus -sarjan kolmannen kauden naiskolmikko. Päähenkilön minäkuva alkaa säröillä, ja aiemman tarinan feministimieskin näytetään Alisonin näkökulmasta. Luoooja miten epämukavaa. Mikään ei ole piilossa kirjailijan katseelta, ja lukitsemansa kohteet hän katsoo loppuun asti. Tällaisia ihmissuhteiden vivahteita ei tavallisesti kuvata. 

Lukiessani nauran hirveille jutuille. Mustan huumorin brutaali lohtu. 

Rejection tuo onnistuneesti viime vuosien nettikulttuurin kirjan sivuille ryhmächatteineen, Twitterin shitpostauksineen ja muine tarvittavine nettipalveluineen. 

Aasialaistaustaisuudesta ja valkoisuudesta Tulathimutte kirjoittaa myös paljon. Epämukavaa senkin teeman piirissä, paljon. 

Huomioni alkaa lipsua viidennen tarinan, ”Main character”, aikana – toisaalta se sisältää teoksen puhuttelevimmat yksittäiset kohdat. Teksti on hieman liian pitkä, ja ns. “Muskia edeltävässä Twitterissä” shitpostaavan ja bottiarmeijan käyttöönsä valjastavan, identiteettinsä kadottamiseen pyrkivän hahmon meininkiin ehtii loppupuolella jo kyllästyä. Yleisesti ottaen kuitenkin vaikutun Rejectionissa siitä, että teksteillä on sanottavaa: ei korulausekuvauksia, vaan kerrontaa viedään tiukasti eteenpäin tapahtumilla ja ajattelulla, yksityiskohdilla on tarkka merkitys, sivupolutkin tuntuvat perustelluilta. 

Tämä kirja ei esitä selkeää näkemystä siitä, miten olla hyvä ihminen. Se kertoo monta huonoa tapaa, mutta toteaa samalla, että tällaisia ihmiset todella usein myös ovat, eikä siihen auta, vaikka yrittäisi piilottaa, haihduttaa ja poisoppia hirveyksiään. Tämä kaikki on lohduttavaa, koska siitä voi saada näin hyvää kirjallisuutta. Se, että kaameat ajatukset, tunteet ja katsomistavat ovat kirjan kansien välissä, tekee niistä lohdullisella tavalla hallittavia. Ainakin hetkeksi. Kirjailijan näkemys maailmasta on ankara, mikä iskee johonkin ravistelua ja patistamista kaipaavaan osaan minusta. 

Erityisesti tarinoidensa lopetusvirkkeissä Tulathimutte onnistuu rakentaessaan niistä monitasoisia ja ajattelun jatkumiseen kannustavia. 

Kahden viimeisen tekstin metafiktiiviset ulottuvuudet pyrkivät nähdäkseni puhumaan fiktion kirjoittamisesta, sen tavoitteista ja niiden toteutumattomuudesta. Kustantajan hylkäyskirjeen muotoon laadittua “Re: Rejection”-tekstiä Vulturen kriitikko kutsuu “aggressiivisen metaksi”. Kyseessä on kirjan sisälle sijoitettu kirjailijan kritiikki teoksesta itsestään. 

Ehkä lukija aina hylkää kirjoittajan tavoitteet? Ehkä tämäkin blogiteksti on yksi uusi hylkäämisen muoto. Pyyhin tekstilläni Tulahtimutten pyrkimykset ja korvaan ne omillani. 

Näin se menee, jos tarkastelee maailmaa kyynisyyden linssin läpi. Muitakin mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa ja elää on. Tulathimutte on valinnut keinonsa, joiden puitteissa kirja on mestariteos. Pidän siitä suurimmaksi osaksi paljon. Muitakin hyviä kirjoja on. Erilaisia vain. 

Rejection on junaonnettomuus, jonka seuraa loppuun silmääkään räpäyttämättä, viimeiseen pientareelle putoavaan sirpaleeseen saakka. Sen jälkeen koko juna katoaa. Ehkä sitä ei koskaan ollut ylipäätään? Lopulta lukija laskee kirjan – tai minkä tahansa tekstin, vaikkapa tämän – pois käsistään, silmistään, eikä enää palaa siihen vaan jatkaa elämäänsä. Voiko sitä kutsua hylkäämiseksi, vai onko kyse muusta?

"It all points to a desire to rehouse his own abjection in other men; render them pathetic and ridiculous so he can feel powerful and attractive by comparison; make them suffer the punishments that he, deep in the crawl spaces of his mind, fears he deserves."

"The shitpost is the opposite of self-expression, it is expression minus the self. Whereas sadposts and thirst traps, teleologically identical forms of validation-seeking, are driven by ego, as are opinions, those being (in my opinion) the dangling silk of the toreador."

"Online you can meet people, hang out, hook up, meet your soulmate, but it's not a community. In a real community bonds are hard to dissolve and antagonisms must be sustained, there's continuity, and unavoidable neighbors."

Muualla: Reader, why did I marry him, Maaret Launiksen juttu Hesarissa