Vivian Gornick – The Situation and the Story

Vivian Gornick: The Situation and the Story (Farrar, Straus and Giroux 2001)

Yhdysvaltalainen kirjailija Vivian Gornick tunnetaan erityisesti teoksestaan Toisissamme kiinni, ja hän kirjoittaa edelleen (90-v.!) aktiivisesti esseitä. Gornick on myös opettanut kirjoittamista. The Situation and the Story -kirjassaan hän käsittelee nonfiktion lajeja, erityisesti esseetä ja muistelmaa. Hän ottaa paljon esimerkkejä lajien edustajista ja erittelee, miten tekstin kertova minä rakentuu ja miten "tarina" erottuu "tilanteesta". Erityisesti seuraava kohta jäi myllertämään mielessäni: ”’He and I’ is an essay rather than memoir because the writer is using her persona to explore a subject other than herself: in this case, marriage. If it had been a memoir, the focus would have been reversed.” Kohta avasi näkymän, joka ei ollut ennen kirkastunut. Se sai katsomaan taaksepäin ja ajattelemaan julkaistujen tekstieni sijoittumista lajeihin.

Mietin, onko Ruumiin ylittävä ääni oikeastaan tulkittavissa memoiriksi. Muutama lukija on kommentoinut, että kokonaisuudesta jäi päällimmäiseksi mieleen jonkinlainen ”minän tie äänensä löytämiseen”. Se ei ollut päätarkoitukseni (eikä kirjoittaessaan pidä olla liian tietoinen lajimääritelmistä), mutta tulkinnat eivät tietenkään ole hallittavissani enää sen jälkeen, kun päästin tekstin käsistäni. Toisaalta pari lukijaa on tulkinnut teoksen manifestiksi, mihin ohjaa tietysti sen lopetus. Lajeissa on usein hybridisyyttä, ja se, onko kyseessä minuuden syvyyksiin uppoaminen ja oivalluksen löytäminen tuon ”uppoamisprosessin” kautta, vai kirjoittajan kokemuksen käyttäminen yhteiskunnan käsittelyyn, voi vaihdella saman teoksenkin sisällä. Vaihtelu ei ole ongelma, kunhan se ei tuota liikaa hähmäisyyttä ja fokuksen katoamista niin, että teksti ei lopulta päädy sanomaan maailmasta hirveästi. Tiukasta linjauksestaan huolimatta Gornick antaa kirjansa esseeosion päätteeksi esimerkin teoksesta, jossa essee ja memoir sekoittuvat hänen nähdäkseen onnistuneesti: James Baldwinin Notes of a Native Son.

Gornick tekee mielestäni erikoisen tulkinnan siitä, mikä on saanut aikaan esseen ja muistelman suosion (englanninkielisessä maailmassa vuosituhannen vaiheessa, kirja on tosiaan ilmestynyt paljon ennen someaikaa). Hän moittii modernia ja postmodernia romaania tarinallisuuden unohtamisesta ja uskoo, että ihmiset etsivät nonfiktiolajeista sitä, minkä ovat ennen saaneet ”perinteisemmistä” romaaneista. En usko, että selitys pätee ainakaan tämän hetken maailmassa enää. Niin vähän muotokokeiluja ja tarinan ”hylkäämistä” fiktiivisenkään kaunokirjallisuuden valtavirrassa lopulta on.

The Situation and the Storysta käy selväksi, että Gornickille kirjoittamisen opettaminen on nimenomaan lukemisen opettamista – sekä omien tekstien että muiden. Hän siteeraa eri kirjailijoita laajasti, jopa useiden sivujen mitalta. Erityisesti Marguerite Duras’n Rakastajan luokitteleminen memoiriksi oli minulle yllättävä näkökulma. Olin aina ajatellut sitä autofiktiona, mutta tosiaan, tuskinpa siinä mitään kovin kuviteltua tapahtuu.

Tietokirjafestivaalin keskustelussa 6.9. sanoin, että uskon memoir-lajin olevan tulossa Suomeen entistä vahvemmin. Toistaiseksi se näyttäytyy esseissä tai teoksissa, joita kutsutaan markkinoinnillisista syistä (ja Finlandian tavoittelun takia) romaaneiksi. Suomessa nonfiktioksi myönnettyjä (eli kirjastossa 99.1-luokkaan meneviä) memoir-kirjoja kutsutaan katalogeissa ja takakansiteksteissä usein nimityksellä ”omaelämäkerrallinen teos”.

Eräänä iltana kävi niin, että luin The Situation and the Storya liian myöhään, liian lähellä nukkumaanmenoa. Pääni alkoi käydä ylikierroksilla aiheesta ”essee vai memoir, essee vai memoir” ja pyöritteli yöllä tuntikausia puoliunisessa tilassa erilaisia kuvittelemiaan tekstinpätkiä yrittäen vimmatusti sijoittaa niitä jompaan kumpaan lajiin.

Ei enää työkirjoja liian myöhään illalla.

”– – her own mixed feelings. First she sees that she has them. Then she acknowledges them to herself. Then she considers them as a way into the experience. Then she realizes they are the experience. She begins to write.”

“– – fusion of experience, perspective, and personality that is fully present on the page. Because he is so present, we feel that we know who is speaking. The ability to make us believe that we know who is speaking is the trustworthy narrator achieved.”

”From journalism to the essay to the memoir: the trip being taken by a nonfiction persona deepens, and turns ever more inward.”

“– – a rare depth of inquiry into the self suffuses the prose. It’s the depth of inquiry that guides the personal narrative from essay into memoir.”

Tallenne Tietokirjafestivaalin keskustelusta on katsottavissa Areenassa 6.10.2025 asti.

Käsittelin tämän tekstin pyörittelemiä teemoja jo kirjoittaessani Melissa Febosin Body Workista. (Sieltä mm. lisätietoa siitä, miksi käytän englanninkielistä memoir-sanaa edelleen puhuessani tietynlaisista teoksista.) Pelkään toistavani itseäni, mutta tunnen myös, että ajatukseni lajimääritelmistä ovat selkeytyneet ja lauseeni niitä koskien suoristuneet.

Maggie Nelson – Kuin rakkautta

Maggie Nelson: Kuin rakkautta – esseitä ja keskusteluja (S&S 2025, suom. Kaijamari Sivill)

Sanoin muutama päivä sitten keskustelussa, että nautin taidekirjoittamisesta erityisesti silloin, kun siihen yhdistyy arvostamani kirjoittajan tunnistettava ääni. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, tartunko Maggie Nelsonin taide-esseitä, kirjallisuuskritiikkejä ja taiteilijakeskusteluita sisältävään kokoelmaan. Jotkut ovat sanoneet, että Nelsonin ystäviensä kanssa käymät keskustelut, joissa osapuolet kehuvat toisiaan, ovat jotenkin kiusallisia, mutta minusta ystävyyksistä, taiteilijaystävyyksistä ja ajattelijaystävyyksistä ei puhuta maailmassa tarpeeksi, ja virvoituin niistä. Ystävistä ja kiinnostuksenkohteiden ympärille rakentuneista yhteisöistä muodostuvat valitut perheet ovat aina olleet erityisesti sateenkaari-ihmisille elintärkeitä. Monet kirjan dialogit vievät yllättäviin paikkoihin, joihin edes Nelsonin kaltainen ajattelija, tuntija ja kielellistäjä ei varmasti olisi päässyt yksin. 

Tekstejä on koottu valikoimaan parinkymmenen vuoden ajalta. Osa niistä on kirjoitettu näyttelyjulkaisuihin tai esipuheiksi kirjojen uusintapainoksiin, mikä selittää kehuvaa sävyä. Herman Raivion HS-kritiikki esimerkiksi jättää tämän kontekstin kokonaan huomiotta. 

Ruumis, vapaus, halu, rakkaus ja julmuus ovat Nelsonin toistuvia aiheita. Ja toistuvasti huomaan lukevani hänen ajatteluaan niistä mielelläni: innoitun siitä, ponnistelen mieleni rajoja ulospäin, tunnistan jotain mikä on viimein saanut lauseiden muodon, joka loksauttaa ilmiön paikoilleen mutta jättää tilaa myös lukijoiden ajatuksille jatkaa siitä, mihin Nelsonin lauseet jäävät. Niinhän lukijoiden ajatukset aina jatkavat. 

Valikoiman teksteissä esiintyneet taiteilijat tulivat (koko kesän kestäneen) lukemiseni aikaan vastaan eri paikoissa. Tallinnassa kävin taidemuseo Kumussa katsomassa Ragnar Kjartanssonin videoteoksia, joista yksi oli uudelleenversiointi Carolee Schneemannin Meat Joysta. Alkuperäinenkin pyöri näyttelytilassa televisioruudulla – se oli kyllä Kjartanssonin ylelliseksi puettua lihanmussutusta kiinnostavampi. Runokuun päätteeksi järjestetyssä Poetiikkakonferenssissa Taneli Viljanen kertoi runoilija Alice Notleysta, jonka teosta The Descent of Alette myös Nelson käsittelee esseessään. 

Suosikkejani: keskustelut Brian Blanchfieldin, Carolee Schneemannin ja Eileen Mylesin kanssa, puhe Judith Butlerin kunniaksi. Ja Björk! – intoilin aivan fanimeiningeissä heidän keskustelunsa äärellä, mutta niin näytti Nelsonkin tehneen. Lisäksi varasin lukemisen varrella niin Ben Lernerin 10.04:n kuin Herve Guibertin Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni -teoksen. 

Kuin rakkautta -suomennoksen julkaiseminen tuntuu lahjalta, sillä ei ole itsestäänselvää saada maailmalta nykytaidetta käsittelevää esseistiikkaa tuoreeltaan käännettynä. Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Kaijamari Sivillin Nelson-käännökset ovat olleet kautta linjan onnistuneita. Toivon, että Nelsonin aiemmasta tuotannosta ilmestyisi suomeksi vielä The Art of Cruelty. 

”Opin, että saattaa kestää aikansa, ennen kuin tietää, mitä jostakin ajattelee tai tuntee, ja että se aika kannattaa aina käyttää.” 

”Usein käy niin, että monien guruina pitämiensä ihmisten tai sellaisten, joiden kuvittelee ‘saavuttaneen sen mitä itse tavoittelee’ idolisoiminen/idealisoiminen synnyttää tietynlaista surumielisyyttä: alemmuudentunnetta, etäisyyden, kaipuun tai pelätyn mahdottomuuden surua, häpeää siitä, että olet kuka olet juuri nyt. Halu siirtyä nopeasti valaistumiseen, vapauteen, tietoon, raittiuteen, häpeämättömyyteen vapaampaan itseen, onnellisempaan, queerimpaan itseen tai mitä nyt milloinkin – voi olla hurja ja hurjasti eristävä.” 

”Olen huomannut, että feministinä, joka jumaloi rajoja rikkovia pornografisia kirjailijoita, törmää esimerkiksi sellaiseen hankaluuteen, että voi ihastella tekstin raikkautta, vaikka samalla pelkää joutuvansa imaistuksi takaisin sukupuolinormien pyörteeseen, jossa kaikki raikkaus uhkaa tuhoutua.” 

”– – kirjoittajana lukee valikoivan antaumuksellisesti, hakee tarvitsemaansa.” 

”Meille, jotka olemme tottuneet tunteeseen, että muut hajottavat meitä tasaiseen tahtiin, ratkaisevan tärkeä avain vahvemmin elämisen arvoisen elämän kehittämiseen voi olla se, että opimme yksilöllistämisen, erillisyyden ja rajojen vetämisen taidon.” 

”Jos meiltä puuttuu jotakin sekä silloin, kun olemme hajottaneet toinen toisemme että silloin kun emme, eikö meidän olisi parempi hyväksyä tietty huojunta siinä välillä, lepatus, joka luonnehtii sekä rakkautta että suremista?” 

Teoksesta kirjoittaa myös Tommi Melender Suomen Kuvalehdessä. Satun tietämään, että tulevaan Nuoreen Voimaankin on tulossa kirjasta laaja kritiikki.

Tony Tulathimutte – Rejection

Tony Tulathimutte: Rejection (William Morrow 2024) 

Heti ensimmäinen tarina ”The Feminist” on epämukava, mutta niin kiinnostava, että sen lukee intensiivisesti. Epämukavuus aiheutuu asetelman viemisestä äärimmäisyyksiin: miten alkaa ajatella feministisiä tekoja tarkasti noudattava mies, jonka elämässä ei ole romanttista rakkautta tai seksiä, kun ikää on reilusti yli kolmenkymmenen? Millaisia halkeamia korrektiuteen alkaa syntyä, ja ovatko niiden syy-seuraussuhteet ymmärrettävissä? Tulathimutte asettaa eri argumentteja vastatusten tarkasti ja armotta. Juuri armottomuus kiinnittää huomion ja sähköistää tunnelman. Kaikkea päin heittäydytään. Teksti on hyvin kirjoitettua, kohtaukset on tiivistetty olennaiseen, siihen, joka kuljettaa ajattelua eteenpäin. 

Tekisi mieli sanoa, että Tulathimutte kirjoittaa paikoin esseemäisesti, mutta sellaisen väitteen esittäminen tuntuu liian uskaliaalta (lukuun ottamatta joitakin “Main Character”-tekstin luonnehdintoja internetin olemuksesta). Niin monta kerrosta hänen teksteissään on nimenomaan fiktiivisinä rakennelmina. Joka tapauksessa ajattelu on täsmällistä, huolellista. 

Toisessa tarinassa “Pics” nainen, Alison, saa pakit ystävältään päädyttyään ensin harrastamaan tämän kanssa seksiä. Alison kuuluu aktiiviseen ryhmächattiin, jonka jäsenet kannustavat toisiaan, mutta onko se rehellistä? Mieleen tulee The White Lotus -sarjan kolmannen kauden naiskolmikko. Päähenkilön minäkuva alkaa säröillä, ja aiemman tarinan feministimieskin näytetään Alisonin näkökulmasta. Luoooja miten epämukavaa. Mikään ei ole piilossa kirjailijan katseelta, ja lukitsemansa kohteet hän katsoo loppuun asti. Tällaisia ihmissuhteiden vivahteita ei tavallisesti kuvata. 

Lukiessani nauran hirveille jutuille. Mustan huumorin brutaali lohtu. 

Rejection tuo onnistuneesti viime vuosien nettikulttuurin kirjan sivuille ryhmächatteineen, Twitterin shitpostauksineen ja muine tarvittavine nettipalveluineen. 

Aasialaistaustaisuudesta ja valkoisuudesta Tulathimutte kirjoittaa myös paljon. Epämukavaa senkin teeman piirissä, paljon. 

Huomioni alkaa lipsua viidennen tarinan, ”Main character”, aikana – toisaalta se sisältää teoksen puhuttelevimmat yksittäiset kohdat. Teksti on hieman liian pitkä, ja ns. “Muskia edeltävässä Twitterissä” shitpostaavan ja bottiarmeijan käyttöönsä valjastavan, identiteettinsä kadottamiseen pyrkivän hahmon meininkiin ehtii loppupuolella jo kyllästyä. Yleisesti ottaen kuitenkin vaikutun Rejectionissa siitä, että teksteillä on sanottavaa: ei korulausekuvauksia, vaan kerrontaa viedään tiukasti eteenpäin tapahtumilla ja ajattelulla, yksityiskohdilla on tarkka merkitys, sivupolutkin tuntuvat perustelluilta. 

Tämä kirja ei esitä selkeää näkemystä siitä, miten olla hyvä ihminen. Se kertoo monta huonoa tapaa, mutta toteaa samalla, että tällaisia ihmiset todella usein myös ovat, eikä siihen auta, vaikka yrittäisi piilottaa, haihduttaa ja poisoppia hirveyksiään. Tämä kaikki on lohduttavaa, koska siitä voi saada näin hyvää kirjallisuutta. Se, että kaameat ajatukset, tunteet ja katsomistavat ovat kirjan kansien välissä, tekee niistä lohdullisella tavalla hallittavia. Ainakin hetkeksi. Kirjailijan näkemys maailmasta on ankara, mikä iskee johonkin ravistelua ja patistamista kaipaavaan osaan minusta. 

Erityisesti tarinoidensa lopetusvirkkeissä Tulathimutte onnistuu rakentaessaan niistä monitasoisia ja ajattelun jatkumiseen kannustavia. 

Kahden viimeisen tekstin metafiktiiviset ulottuvuudet pyrkivät nähdäkseni puhumaan fiktion kirjoittamisesta, sen tavoitteista ja niiden toteutumattomuudesta. Kustantajan hylkäyskirjeen muotoon laadittua “Re: Rejection”-tekstiä Vulturen kriitikko kutsuu “aggressiivisen metaksi”. Kyseessä on kirjan sisälle sijoitettu kirjailijan kritiikki teoksesta itsestään. 

Ehkä lukija aina hylkää kirjoittajan tavoitteet? Ehkä tämäkin blogiteksti on yksi uusi hylkäämisen muoto. Pyyhin tekstilläni Tulahtimutten pyrkimykset ja korvaan ne omillani. 

Näin se menee, jos tarkastelee maailmaa kyynisyyden linssin läpi. Muitakin mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa ja elää on. Tulathimutte on valinnut keinonsa, joiden puitteissa kirja on mestariteos. Pidän siitä suurimmaksi osaksi paljon. Muitakin hyviä kirjoja on. Erilaisia vain. 

Rejection on junaonnettomuus, jonka seuraa loppuun silmääkään räpäyttämättä, viimeiseen pientareelle putoavaan sirpaleeseen saakka. Sen jälkeen koko juna katoaa. Ehkä sitä ei koskaan ollut ylipäätään? Lopulta lukija laskee kirjan – tai minkä tahansa tekstin, vaikkapa tämän – pois käsistään, silmistään, eikä enää palaa siihen vaan jatkaa elämäänsä. Voiko sitä kutsua hylkäämiseksi, vai onko kyse muusta?

"It all points to a desire to rehouse his own abjection in other men; render them pathetic and ridiculous so he can feel powerful and attractive by comparison; make them suffer the punishments that he, deep in the crawl spaces of his mind, fears he deserves."

"The shitpost is the opposite of self-expression, it is expression minus the self. Whereas sadposts and thirst traps, teleologically identical forms of validation-seeking, are driven by ego, as are opinions, those being (in my opinion) the dangling silk of the toreador."

"Online you can meet people, hang out, hook up, meet your soulmate, but it's not a community. In a real community bonds are hard to dissolve and antagonisms must be sustained, there's continuity, and unavoidable neighbors."

Muualla: Reader, why did I marry him, Maaret Launiksen juttu Hesarissa

Jason Stanley – Näin toimii fasismi

Jason Stanley: Näin toimii fasismi (niin & näin 2022, suom. Tapani Kilpeläinen)

Tietokirja fasismin toimintatavoista on alun perin julkaistu englanniksi Trumpin ensimmäisen kauden puolivälissä. Yhdysvaltalainen professori Jason Stanley on ryhmitellyt aiheensa kymmeneen alaotsikkoon: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra, arbeit macht frei. 

Tarkkanäköisimmältä kirjassa tuntuu kohta, jossa Stanley perustelee, miksi fasistien näkemyksiä ei voi yhteiskunnassa kuulla samanarvoisina muiden poliittisten ajatusten kanssa. ”Ajatusten markkinapaikan metaforan tapauksessa utopistinen oletus on, että keskustelu toimii perustelujen vaihtona, jossa yksi osapuoli esittää perustelunsa, joihin vastustaja sitten vastaa, kunnes totuus tulee lopulta esiin. Keskustelua ei kuitenkaan käytetä vain informaation välittämiseen. Keskustelua käytetään myös sulkemaan näkökulmia pois, herättämään pelkoja ja lisäämään ennakkoluuloja.” Ja myöhemmin: ”Erimielisyys edellyttää jaettua joukkoa maailmaa koskevia oletuksia. Jopa kaksintaistelu edellyttää yksimielisyyttä säännöistä.” 

Fasistien kanssa yksimielisyyttä säännöistä ei ole, eikä sitä koskaan tule. 

Olisin toivonut kirjaan vielä enemmän esimerkkejä konkreettisista fasististen hallintojen toimista, päätöksistä ja niiden vaikutuksista, koska niitä (sinänsä valitettavasti) olisi ammennettavaksi melkoinen määrä historiasta nykypäivään. Välillä kirjoittajaminä jää pohdiskelemaan asioita pyörittelevällä tavalla. Kirja on filosofin kirjoittama, joten ajatusten kanssa askartelu tietysti jossain määrin kuuluu asiaan. Jotkin argumentit olisi silti mielestäni ollut tärkeää vahvistaa ja tarkentaa juuri yksityiskohdilla. 

Monet Stanleyn esittelemistä historian esimerkeistä toteutuvat tämän hetken Yhdysvalloissa – ja niitä on jo aiemmin viety pitkälle esimerkiksi Venäjällä. Kirja auttaa tunnistamaan monia fasistisia kehityskulkuja alaotsikoissa lueteltujen teemojensa puitteissa. Fasistiset valtion ”isät” ovat löytämässä toisensa painajaismaisella tavalla, ja demokraattista Eurooppaa kohti edennyt Ukraina jää sinne jonnekin alle puristuksiin. Siksi nyt on tärkeää pitää eurooppalaisen demokratian arvoja pinnalla, puhua niistä, määritellä niiden sisältöä ja rajoja. Stanley tuo esiin turhauttavan kuvion: demokratia sisältää halkeaman, josta fasisti voi heikolla hetkellä päästä valtaan. Siksi demokratian säilymistä pitää tukea aktiivisella toiminnalla. Uhkia on myös Suomessa. 

Kirjan kielenkäyttö on paikoin aika koukeroista. Joskus ajattelun tarkkuus ja yksityiskohtaisuus voivat edellyttää hankalan tuntuista kieltä, mutta se ei mielestäni tällä kertaa sovi perusteluksi. Välillä koukerot olisi ollut mahdollista suoristaa. Suomennoksella on oma roolinsa: ”Fasistisessa politiikassa myytit patriarkaalisesta menneisyydestä, jota kaikkialle leviävät liberaalit ihanteet ja kaikki niiden mukana tuleva uhkaa, luovat paniikin tunnun hierarkkisen statuksen menettämisestä sekä miehille ja hallitsevan ryhmän kyvylle suojella puhtauttaan ja asemaansa vierailta vaikutteilta.” Virke vaikuttaa asiasisällöltään pätevältä, mutta mitä sen lopussa oikein tapahtuu? Näyttää, että virkkeen jalat alkavat lipsua kuin jäällä kävellessä, eikä lipsumista saa pysäytettyä ennen persuksilleen pyllähtämistä. 

Yleisesti ottaen Stanleyn teos sysää ajatuksiani liikkeelle. Suunnitelmissani on lukea lisää aihepiiriin kytkeytyviä kirjoja kuluvan vuoden aikana.

Muualla: Kulttuuritoimitus, Politiikasta, Hamara, Spektaakkeliyhteiskunta, Kirjavinkit

J. M. Coetzee – Häpeäpaalu

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu (Otava 2000, suom. Seppo Loponen) 

Hankin Coetzeen romaanin kirjastosta kuunneltuani Nobel tai ei mitään -podcastin jakson. Tekijälleen toisen Booker-palkinnon tuonut teos osoittautui niin vetäväksi, että ”jyräsi” muut kesken olevat kirjat ja luin sen loppuun varsin nopeasti. Häpeäpaalu on kiinnostava erityisesti tutkielmana epämiellyttävän päähenkilön kirjoittamisesta. Heti ensimmäinen virke pudottanee kyydistä monet setämieskirjallisuuteen kyllästyneet: ”Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.” Tulevien tapahtumien valossa olisi voinut olla parempikin, että yliopiston apulaisprofessori David Lurie olisi pitäytynyt ratkaisussaan, seksityöntekijän luona käymisessä, mutta hän saa tietää tämän elämästä liikaa ja tuon TMI:n jälkimainingeissa hänen halunsa kanavoituvat kohti nuorta opiskelijaa. 

Seuraa skandaali, jonka myötä itsekeskeisyydessään taipumaton David lopulta joutuu lähtemään yliopistolta. Romaanin ytimessä onkin oikeastaan me too -tarina lähes parikymmentä vuotta ennen maailmaa myllertänyttä kampanjaa, tosin näkökulma on lähinnä miehen. Häpeän lävistämä David matkustaa tyttärensä Lucyn luo Etelä-Afrikan maaseudulle. Valkoinen kaupunkilaismies tyttärineen erottuu ympäristön mustasta väestöstä, ja lopulta apartheidin aikana vallinneet voimasuhteet kääntyvät uudenlaisessa todellisuudessa kompleksisella tavalla. David joutuu havaitsemaan, että hänen tyttärensä saattaa olla valmis sopeutumaan maaseudun patriarkaaliseen elämäntapaan, osittain siksi koska on erilainen kuin isänsä, osittain siksi koska on samanlainen jääräpää. David löytää paikkansa huolehtiessaan lopetettujen koirien käsittelystä – mitä arvokas kohtelu kuoleman jälkeen oikeastaan tarkoittaa? Elämä on luopumisten sarja, mutta ”puhtaalta pöydältä aloittaminen” ei todella ole helppoa, vaan voi vaatia tuskallista nöyrtymistä, kenties jonkinlaista egon kuolemaa. 

Coetzeen romaanissa olennaisia ovat juonen kuljetuksen ja päähenkilön henkisen kehityksen herättämät ajatukset. David ei koe suurta valaistumista, mutta ymmärtää totutusta elinpiiristään poikkeavaa maailmaa jonkin verran lisää, hänen tietoisuutensa lisääntyy. Mutta ei hän tuhoisista impulsseistaankaan pääse eroon, välillä hän kokee taantumisia. Mietin Walt Odetsin Out of the Shadows -kirjan toteamusta siitä, miten vanhoihin tapoihin lipsahtaminen tarkoittaa, että jotain on jäänyt viime kerralla oppimatta. Toisaalta jos lipsahdus aiheuttaa vahinkoa muille ihmisille, ei tuo tieto heitä lohduta. Harmaita alueita riittää, vaikeita tunteita. 

Teoksen proosa ei ole erityisen kaunista, mutta Coetzee osaa hyödyntää perinteisehkön romaanikerronnan tehokkaasti. Ulkopuolisuuden kuvauksistaan Nobelin saanut tekijä kertoo Häpeäpaalussa ihmisestä, jonka olisi syytä tehdä muutos, mutta suuri ego ja tietynlainen välinpitämättömyys – erityisesti muiden sisäisiä maailmoja kohtaan – ovat esteenä. Ehkä loppu on siinä mielessä toiveikas, että David luopuu ainakin palasesta egoaan. Tai siihen tulee särö, josta muu maailma pääsee sisään koiran muodossa. Lucyn roolina on lopulta koston kierteen katkaiseminen – väitän että harva olisi henkisesti valmis hänen ratkaisuunsa sellaisenaan. Monet symboliset viittaukset apartheidiin menivät minulta todennäköisesti ohi, vaikka joitain olin bongaavinani. Intertekstuaalisia viittauksia on erityisesti Lordi Byroniin ja hänen moninaisiin suhteisiinsa. 

Kirjaston niteen liimasidos hajosi lukiessani ja sivut olivat paikoin tahriintuneet. Luopumisen hetki lienee silläkin edessä. 

”Jos tämä elämänmuoto tuomitaan tuhoon, mitä hänelle jää rakastettavaksi?” 

”Hän pelastaa ruumiiden kunnian, koska kukaan muu ei ole kyllin typerä tehdäkseen sen. Juuri sellainen hänestä on tulossa: typerä, kaheli, houkka.” 

”Hänessä on liian vähän tulta.”

Walt Odets – Out of the Shadows

Walt Odets: Out of the Shadows – Reimagining Gay Men’s Lives (Farrar, Straus and Giroux 2019)

Psykoterapeutti Walt Odetsin kirja on mainittu monessa yhteydessä samankaltaisena teoksena kuin Alan Downsin The Velvet Rage. Jotkut lukijat ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että Odetsin teos on parempi. Tyylilajikin on vähän eri: Out of the Shadowsissa kyse on psykologisesta tietokirjasta, mutta ei varsinaisesti self helpistä. Vaikka kumpikin teos perustuu terapeuttien kokemuksiin homomiesten parissa tehdyssä työssä ja jonkin verran myös heidän omiin elämänkokemuksiinsa, Odets ei tunnu haluavan myydä tiettyä työskentelyn mallia, josta hänet voisi sitten kutsua luennoimaan, jotta voisi tehdä valtavasti lisää rahaa. Hänen tekstiään hallitsee rauhallisen punnittu tiedon välittämisen halu.

Kirjassa näkyy siihen käytetty aika, ja Odets kertoo kirjoitustyön lähteneen liikkeelle hänen yli 20 vuoden aikana syntyneistä muistiinpanoistaan. Keskustelut asiakkaiden kanssa eivät ole suoraan yksittäisistä tilanteista litteroituja, vaan ne on kirjoitettu dialogeiksi huolella, ykstyiskohtia on jonkin verran muutettu yksityisyyden säilyttämiseksi, ja tapauskertomukset sisältävät yleensä kahden ellei useamman asiakkaan elämäntarinaa. Olennaista on kuvata muutos, hetki jolloin ihmisessä liikahtaa, ja tapa jolla hänen toimintansa alkaa kääntyä kohti terveempää ja autenttisempaa elämää. 

Löydän tapauskertomuksesta toisensa perään kokemusteni ja tunteideni kappaleita. Tajuan jälleen, miten merkityksellistä on lukea tällaisia elämäntarinoita juuri muiden homomiesten kokemuksista, koska niissä on erityisyyttä, joka liittyy nimenomaan seksuaaliseen suuntautumiseen – ja tapoihin joilla ympäristö suhtautuu siihen. Juuri ymmärtämättömät, stereotypioihin jumittuvat suhtautumistavat aiheuttavat kyvyttömyyden hyväksyä itsensä kokonaisena ihmisenä. Odets saa minut myös miettimään uudesta kulmasta suhdettani hiv:n pelkoon, siihen miten se on nuorempana elänyt mukana silloinkin, kun en ole oikein ajatellut sitä vaan jopa työntänyt aktiivisesti pois mielestäni. 

Se Odetsilla on yhteistä Downsin kanssa, että hänkin esittää oman kolmijakoisen mallinsa. Tällä kertaa kyse on juuri hiv:sta, ja Odetsin mukaan merkitystä on sillä, elikö vuonna 1981 alkaneen epidemian tappavimman vaiheen henkilökohtaisesti läpi aikuisena homomiehenä, vai kuuliko siitä lapsena kauhutarinoita, vai onko kasvanut vasta sen jälkeen kun lääkitykset paranivat huomattavasti vuodesta 1996 alkaen. Odets esittää avartavaa turvaseksipuheen kritiikkiä ja puolustaa homomiesten oikeutta intiimeihin yhdyntäkokemuksiin. Häpäisemiseen ja pelotteluun hän ei seksivalistuksessa usko, eiväthän ne estäneet 80-luvullakaan valtavaa määrää ihmisiä sairastumasta ja kuolemasta. 

Odetsin teksti saa minut toivomaan, että eri sukupolviin kuuluvat homomiehet keskustelisivat enemmän keskenään kasvotusten erilaisissa tilanteissa. Huomaan kaipaavani lisää sellaista elämääni. 

Näen aiempaa tarkemmin myös homoille tyypillisten traumojen jatkumon. Lapsuudessa tapahtunutta traumatisoitumista seuraa usein jokin aikuisuuden tapahtuma, uudelleentraumatisoituminen, joka tuo tiedostamattomalla tasolla mieleen vanhan. Useimmille aidsin pahimman aikakauden läpieläneille homomiehille epidemia oli vanhojen haavojen aukirepijä. Ajattelen, että nykyisin tuhoisia kokemuksia homoille – varsinkin omassa ikäluokassani ja sen tienoilla – aiheuttavat erityisesti päihderiippuvuus, monella tavalla pinnallisen deittikulttuurin lietsoma yksinäisyys tai väkivaltaiseen parisuhteeseen päätyminen. 

Odets toteaa, että siinä tapauksessa, jos hiv:n saa nykyisin, stigma homoyhteisön sisällä voi olla jopa suurempi kuin takavuosikymmeninä, koska pahimpina aikoina yhteisö oli toinen toisensa tukena epävarmassa tilanteessa, joka ennen tehokkaiden lääkitysten kehittymistä uhkasi kaikkia. 

Olennaisin oppi, joka kirjasta tuntuu minulle jääneen, on se, että ei pidä hävetä eikä moittia itseään, jos lipsuu takaisin vanhoihin vahingollisiin tapoihinsa. Odetsin mukaan se on mahdollisuus: merkki siitä, että edelliseltä kerralta on jäänyt jotain opittavaa, eikä kaikkea ole vielä käynyt läpi perusteellisesti. Mutta kun ”repsahdus” on tapahtunut, voi korjaamista yrittää uudelleen. Ehkä uusin keinoin? Ehkä kaivautumalla vielä syvemmälle historiaansa tai tunteisiinsa? Ehkä tekemällä jotain, mikä muuttaa omaa arkea, ympäristöä? Itsensä moittimisella ei paranemisessa korjata mitään. Kunpa tuon vielä sisäistäisi. Toivottavasti tulee mahdollisuuksia sisäistää se. 

Tajuan lukiessani aiempaa konkreettisemmin, mihin keskusteluterapian ja ylipäätään puhumisen (tai kirjoittamisenkin) mahdollisuudet päättyvät. Lopulta on alettava tehdä asioita maailmassa – mieluiten muiden ihmisten kanssa. Se on aluksi kyllä hirveän pelottavaa. Autenttinen tunteiden ilmaisu. Helppo kirjoittaa nuo sanat peräkkäin, mutta miten alkaa toteuttaa sitä, kerta toisensa jälkeen? Nyt näen pilkahduksen siitä, että se voi olla mahdollista. Olen alkanut opetella.  

Mielestäni Odets onnistuu konkretisoimaan autenttisuutta selvästi sisäistettävämmin kuin Downs The Velvet Ragessa ja Matthew Todd Straight Jacketissa. Niin tärkeitä kuin nuo kaksi aiempaa teosta ovatkin olleet homomiesten itseymmärryksen sanallistamiselle. 

Siinä missä The Velvet Rage oli erittäin keskittynyt monogaamisen parisuhteen paremmuuteen, Out of the Shadows näyttää avoimien ja polyamoristen suhteiden mahdollisuudet laajasti. 

Kirja päättyy novellimaiseen tekstiin, joka kertoo Odetsin elämänkumppanin (yhden heistä) tarinan ja kuvaa ihmissuhteiden kehittymistä kuviossa, jota kutsuisin polyamoriseksi. Hämmentää, miten silotellun kuvan teksti antaa heidän arkielämästään, oikeastaan monet yksityiskohdat siitä puuttuvat, ja kerronta on tasoa: ”olimme kiireisiä, kaipasimme toisiamme, välillä kävimme lentämässä omalla lentokoneellamme ja pääsimme sillä kohoamaan kipujemme yläpuolelle” (kyllä, lentämisen teknisiä yksityiskohtia puolestaan on paljon). Olisin toteuttanut tuon omaelämäkerrallisen osuuden jollain muulla tavalla, ja erityisesti olisin halunnut lukea enemmän heidän suhteidensa pienistä arkipäiväisistä konflikteista – jotenkin en usko polykuvion olleen heille ihan niin helppo kuin millaisena se tarinassa esitetään. Kirjan eetosta ajatellen lopetusnovelli ei ole onnistunein mahdollinen ratkaisu. 

Odets kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten monet homomiehet odottavat yhteisöiltä myös liikaa kuvitellessaan vaikkapa, että San Fransiscon tunnettuun "homokortteliin" muuttaminen korjaisi kaiken. Hänen mukaansa olennaisinta on löytää ympärilleen muutamia tärkeitä ja luotettuja samaan viiteryhmään kuuluvia. Sen kummempaa se ei ole. On hyvä olla ystäviä, joiden kanssa voi jakaa asioita niin että voi luottaa tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi. 

Haluan vielä todeta, että laajasti ajatellun yhteisönsä kanssa terveessä yhteydessä elävä homomies ymmärtää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia aina tilaisuuden tullen jarruttanut ja vastustanut konservatiivipoliitikko ei tule lopulta valitsemaan häntä. Don't be a pick me gay.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että viimeisen vuoden aikana on vaivihkaa rakentunut omanlaisensa blogiesseiden sarja, johon kuuluvat tämän lisäksi ainakin tekstit The Velvet Ragesta, Straight Jacketista, ja jossain määrin myös tekstit In the Dream Housesta ja Yksinäisten kaupungista. Queer-psyyken käsittelyä ja eteenpäin ajattelua, yhteisön kukoistamisen mahdollisuuksien rajankäyntiä, trauman purkamista ja vielä koluamattomien kaapin takimmaisten nurkkien tutkimista. Kaj Korkea-aho kirjoittaa teoksessaan Äitiä etsimässä, että Suomi on queerin länsimaailman katvealueella, minkä tunnistan, ja näen tärkeänä kirjoittaa näistä aiheista suomeksi – erityisesti analysoimalla teoksia joita ei ole suomeksi julkaistu. 

Vaikka psykoterapeutin kirjoittamia tapauskertomuksia lukiessa voi päätyä oman päänsä sisälle kiertämään kehää, ajattelen että tällaisia kirjoja on välillä olennaista lukea, kunhan ei jatkuvasti tankkaa. Omasta sisäisyydestä kumpuava itsensä hyväksyminen laajenee lopulta ulospäin ja mahdollistaa paljon ihmissuhteissa muiden kanssa. Juuri nyt näen olennaisena nostaa esiin, että meillä queer-ihmisillä on oikeus elää hyvää elämää ja etsiä siihen keinoja, tapoja ja reittejä, jotka sopivat juuri meille. 

Olisikohan tätä tekstien sarjaa mahdollista kehittää pidemmälle? Mistä teoksista – muistakin kuin kirjoista – kannattaisi vielä kirjoittaa? Mistä queer-aiheista meillä ei ole vielä suomeksi kieltä? 

”By its very nature, play is spontaneous and thus requires an acceptance of uncertain incomes.”

"From within such gay male geographic communities, young men must find their own real communities of four, six, or eight devoted and enduring companions. That accomplishment is important and affirming, and everything a human life could hope for and need. The futures of young gay lives will not be transformed through assimilation into gay communities seeking seamless internal unity – –. The transformation will happen when, one by one, each man discovers who he is and makes a life for himself that expresses that self-discovery. Gay lives will be diverse, but all will share one important aspect: they will be honest lives that stand on authentic self-acceptance." 

"To be authentic, relationships between men must continue to express gay sensibilities, including the social, emotional, and sexual diversity that naturally characterizes relationships between men."

Hyvä kritiikki teoksesta Lambda Literary Review'n sivuilla

Han Kang – Älä jätä hyvästejä

Han Kang: Älä jätä hyvästejä (Gummerus 2024, suom. Taru Salminen) 

Tämäkin Han Kangin romaani sukeltaa pimeään, kätkettyihin tunneleihin, jotka paljastavat väkivallan historian. Toisin ajattelevien vainolla on ollut Korean historiassa armottomat seuraukset. Älä jätä hyvästejä on kuitenkin siinä erilainen kuin Ihmisen teot (jota en halua koskaan enää lukea uudelleen) että se sisältää paljon ystävyyttä, ylisukupolvisten kipujen ymmärtämisen hetkiä ja kaunista kielenkäyttöä. Jos Ihmisen teot oli kirjailijallekin masennukseen vajoaminen, tämä romaani on pyrkimistä sieltä ulos. Toivo on pieni liekki, mutta liekki kuitenkin. 

Suuressa osassa kirjaa ja sen kuvakieltä on lumi. Lumi ilmassa kieppumassa alas pilvestä; lumi vainajien kasvoilla heidän jäätyään ulos makaamaan. Rinnastus jää mieleen vahvana. Romaanin unenomainen tunnelma, jossa elämän ja kuoleman raja hälvenee, tuntuu myös erityiseltä. Taiteen tekeminen ja aineistojen tinkimätön tutkiminen punoutuvat kerrontaan avoimesti ja näyttävät erilaisia tapoja muistaa ja kertoa. 

Suomennos on tehty suoraan koreasta ja vaikuttaa ansiokkaalta. Yhden oikoluvun olisin vielä käännökselle tehnyt, mutta kyseessä on tätä julkaisua laajempi ongelma. 

”Tuska eristää minut niin kuin aina. Jään vangiksi kiduttaviin hetkiin, joita minulle ei aiheuta kukaan muu kuin oma kehoni – –” 

”Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. Samalla, kun kämmeneni turposi vaaleanpunaiseksi, lämpöni imenyt lumi muuttui maailman ohuimmaksi jääksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him