Lokakuun lyhyet: 8 minibloggausta

Taas on aika kuukausittaisen koonnin. Tulipa luettua uutuuksia. Olen huomannut, että näiden lyhyempien tekstieni tyyli alkaa vakiintua, ja tiivistäminen sekä vapauttaa että kaventaa kirjablogitekstin mahdollisuuksia. Joka tapauksessa olen tyytyväinen nykytilanteeseen, ja aion jatkaa samoilla linjoilla.


Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus)

Rachel Cuskin romaanista Ääriviivat puhuttiin kirjallisissa ympyröissäni jo pitkään ennen suomennoksen ilmestymistä. Kyseessä oli tapaus, jota ei voisi ohittaa. Odotin suomennosta ilmestyväksi, vaikka en oikein tiennyt, mitä odottaa. Puhuttiin kyllä autofiktiosta, taas kerran, ja siitä miten teos koostuu pitkälti keskusteluista, joita kertoja käy. Mietin, että ok, mitähän maagista tähän kätkeytyy. Kirjan alkusivuilla mietin sitä edelleen. Sitten tuli vastaan kohta, sitaatti, johon oli pakko laittaa merkki. Ja toinenkin. Yhä lisää, vaivihkaa. Kuten todettu, romaani rakentuu keskusteluista ja niiden ympärille kiertyvistä ajatuksista. Käsitellään ihmissuhteita, useimmiten menneitä parisuhteita ja syitä, miksi asiat menevät pieleen. Siteerattavaa kertyy runsaasti, harvinaisen paljon. Osumia toisensa perään. Tekstissä kerrotut asiat ovat viisaita, aidon syvällisiä, raa'an avoimia. Pohdiskelin, miksi omaelämäkerrallisuuden roolia tämän yhteydessä on ollut tarpeen pyöritellä, koska minulle lukiessa ei tuntunut olevan merkitystä, mutta toisaalta en tiennyt Rachel Cuskia ennen lukemista, en juuri mitään hänen urastaan tai muusta elämästään. Kirjan loppuun päästyäni mietin, mitä suurempaa tällä tavoitellaan, mihin tällä kaikella pyritään? En tiedä. Hieno romaani. Trilogian seuraavat osatkin täytyy selvästi lukea.

"Ne asiat joita halusin, sanoin, ja ne jotka ilmeisesti voisin saada olivat kaukana toisistaan, ja ennen kuin olin lopullisesti sopeutunut tähän tosiasiaan, olin päättänyt olla haluamatta mitään."


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala 2018)

Yritän todella välttää näissä teksteissäni ylisanoja, mutta. Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori. Teksti etenee vuoroin perinteisemmin aseteltuna proosana, vuoroin säkeisiin sijoitettuna, ja myös säetyyli toimii kuljettaen tekstiä eteenpäin lineaarisesti mutta saaden myös pysähtymään lauseiden äärelle. Ja niissä onkin pysähtymistä. Kiteytykset ovat mainioita, hykerryttäviä, joskus parisuhdeaiheiset toteamukset ovat niin iskevästi nähtyjä, ettei tiedä itkisikö vai naurahtaisi, sitä lukee vaan eteenpäin tekstin hienoudesta mykkänä. Vain yhdessä osiossa typografiakokeilujen vyörytys meinasi uuvuttaa. Arvostan myös sukupuolen häivyttämistä kertojien olemuksista luontevaan tapaan ja toisaalta esiin tuotuja kulmia kahden naisen välisestä suhteesta. Odotan tälle teokselle palkintoja vielä tänä vuonna!

"Neiti N ei anna kättensä vastedes asioida taskussa, sillä kivi on siellä, mutta hän ajattelee kiveä myönteisesti. Se on noukittu merkityksellisellä matkalla, joten se on oiva amuletti, neiti N vakuuttaa itselleen. Neiti N muistelee kotitiskiharjan kuntoa. Tiskiharja pitäisi vaihtaa, joten sen voi alentaa kivenpesuharjaksi, neiti N ajattelee mielissään. Romahtaa äkkinäinen sade, joka vaikuttaa olevan irrallaan asiayhteydestä."


Mercé Rodoreda: Timanttiaukio (Otava 1988, suom. Jyrki Lappi-Seppälä)

Katalonialaisen Mercè Rodoredan (1908-1983) romaani Timanttiaukio tuli luettavakseni samaa tietä kuin monelle muullekin viime aikoina, kirjailija Saara Turusen Imageen kirjoittaman esseen myötä. Romaania on saanut Helmet-kirjastoissa jonottaa pitkään, sillä sitä on ollut hyllyissä vain muutama kappale. Rodoredan teos on elämästä kylläinen erään naisen selviytymisen tarina vaikeissa olosuhteissa - mieleen tuli paljon yhtymäkohtia vastikään lukemastani Sally Salmisen Katrinasta. Myös Timanttiaukion päähahmo, minäkertojana toimiva Natàlia päätyy naimisiin miehen kanssa, joka on hyvin vaikea tapaus. Heille syntyy kaksi lasta. Natàlia saa mieheltään lempinimen Colometa, Kyyhkystyttö, ja kyyhkyset ovatkin kirjassa vahvasti läsnä - niiden merkitys tuntuu niin suurelta, että ihmettelin ettei niitä ole nostettu kirjan nimeen. Englanninkielinen käännös teoksesta on tosin nimetty The Time of the Doves. Rodoreda on kirjoittanut vahvasti naisten ja perheiden historiaa, heidän arkeaan, ja sotaakin kuvataan kotirintamalta katsoen. Tekstin rytmi on kaunis ja sykkii elämää. Puhekieltä ajoittain lähestyvä kielenkäyttö tekee sopivasti rosoa, ja Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tuntuu onnistuneelta. Välillä luontokuvat pyyhkäisevät kerronnan läpi runomaisina jaksoina; linnut, kukat. Kolmea pistettä viljellään usein, ja sillä tuntuu olevan oma merkityksensä. Selittämätöntä ja rivien välejä jää paljon, mikä tekee romaanista erittäin syvälle painautuvan kokemuksen.

Timanttiaukio oli mukana Saara Turusen Sivuhenkilön vaihtoehtoisessa kirjallisuuden kaanonissa, johon liittyen on aloitettu #uudetklassikot-lukuhaaste. Tämä on ensimmäinen haasteeseen lukemani teos sen perustamisen jälkeen.

"Katu oli tulvillaan iloa; ohi kulki sieviä tyttöjä upeissa vaatteissa, ja yhdeltä parvekkeelta päälleni heitettiin kaikenväristä paperisilppua, ja tungin muutaman paperinpalan syvälle hiuksiini niin että ne pysyisivät pitkään siellä hiusten seassa. Vein kotiin kaksi virvokepulloa; Quimet istui nojatuolissaan puolinukuksissa."


Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava 2018)

Olli Jalosen Taivaanpallo on kirjallisissa ympyröissäni ollut vuoden hehkutetuimpia kotimaisia romaaneja. Olisi helppoa, jos voisi yhtyä hehkutuksiin, niitä tekstejä on helpompi kirjoittaa kuin sellaisia, että ei täysin kolahtanut, mutta jälkimmäisen kaltaista joudun nyt muotoilemaan. Vaikeaa. Taivaanpallo on kertomus Angus-pojasta 1600-luvun lopussa Saint Helenan saarella ja myöhemmin Lontoossa. Laajat historialliset romaanit eivät ole viime aikoina olleet suosikkijuttuni, mutta hehkutuksen perusteella odotin tältä jotakin aivan muuta. Ja kyllä sitä olikin: Jalonen on ottanut tarinan kertomiseen avuksi omanlaisensa kielen, joka kuvastaa lapsikertojan maailmaa varsin uskottavasti. Se, pääsinkö oikein mukaan tuohon kieleen, olikin vaikeampi juttu. Kerronta pakeni minua pitkään, en meinannut päästä sinuiksi sen kanssa, lukijana vajosin puuttuvien pilkkujen jättämiin upottaviin suonsilmiin, enkä oikein löytänyt etsimääni rytmiä. Mukana on toki paljon toimivia elementtejä, jotka viehättivät. Jalonen tekee hienoja, aforistisen sävyisiä kiteytyksiä oppimisesta, lukemisesta ja tarkasta näkemisestä. Nämä kantoivat minua parhaiten halki kirjan. Teoksen kuvaamassa hetkessä on kyse murroksesta: uskon ja tiedon, kirjaimellisen tulkinnan ja kokeilujen välisestä taitekohdasta. Olisin itse tiivistänyt teosta: myönnän että "juoksin" läpi viimeisen kolmanneksen, koska halusin saada lukemisen valmiiksi ja siirtyä seuraavaan. Huomautan, että oma estetiikkani on nykyisin vahvasti tietynlainen suosien täsmällistä tiiviyttä. Moni on tästä kirjasta pitänyt erittäin paljon. Minäkin merkitsin ylös useita hienoja kohtia.

"Oikeastaan ihmisessä on meri sisässä. On samanlaiset isot aallot ja tuuli ja sitten illalla mainingit alenevat. Alentaako pimeä ne merestä vai eikö tuuli jaksa puhaltaa kun aurinko on laskenut? Joskus muutaman kerran vuodessa on niin tyyntä että rannalla kuulee oman sydämensä."


Mikko Piispa: Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta (Teos 2018)

Luin tietokirjan, joka käsitteli juuri minua, tosin osana suurta joukkoa, jolloin kuvauksesta oli hävinnyt suuri osa tunnistettavista, yksilöllisistä piirteistä. Mikko Piispan tietokirja Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta alkaa juuri yksilöllisyydestä. Asia on Y-sukupolvea jokseenkin määrittelevä, vaikka kirjassa todetaankin, että Y:tä on hankala määritellä (muuten kuin 80-luvulla syntyneiksi) ja heidän kokemuksiaan yleistää. Polarisoitumistakin tapahtuu tietyillä elämänalueilla. Muut mainitut sanat (ja kirjan lukujen otsikot) ovat yltäkylläisyys, portfolio, kaupunki, kännykkä, 9/11, MM 95, kannabis ja tulevaisuus. Teos on sujuvalukuinen ja asettuu tyylillään narratiivisen journalismin jatkeeksi. Kirjoittajan oma ääni muodostuu siitä, miten tekijä reflektoi myös omia kokemuksiaan kuuluessaan itsekin viiteryhmään. Piispa tukeutuu laajaan lähdeaineistoon ja siteeraa välillä pitkästikin tutkimuksia ja artikkeleita. Minulle teos ei lopulta tuonut valtavaa määrää uutta tietoa, olipahan silti kiinnostava, välillä nostalginenkin matka, ja sai erityisesti peilaamaan sitä, mitkä kokemukset eivät olleet itselle tuttuja, samalla kun paljon tietysti oli. Tulevaisuuden maalailussa Piispa ei käänny vahvasti pessimismin eikä optimismin puolelle. Totuus on, että pian Y:t ottavat vallan maailmassa käsiinsä, joten sille pitäisi vissiin osata myös tehdä jotain. Huh huh.

"Ehkä tulevaisuususko on siis koetuksella sen vuoksi, että emme ole vielä löytäneet ideoita ja keinoja paremman tulevaisuuden luomiseen, kun taas vanhat keinot perustuvat luonnon hyväksikäyttämiseen. Siksi olemme toistaiseksi juuttuneet huoltotoimenpiteisiin: pelastamaan hyvinvointivaltiota ja korjaamaan kestävyysvajetta. Mielekäs ja kestävä pitkän tähtäimen tulevaisuuden visio on vasta hahmottumassa."


Mohsin Hamid: Exit West (Otava 2018, suom. Juhani Lindholm)

Mohsin Hamidin Exit West on maagisrealistinen, tiivis romaani maailmasta alituisessa liikkeessä. Saeedin ja Nadian rakkaussuhde alkaa sotaan tuhoutuvassa maassa, jota ei nimetä, ja ympärillä vaikuttaa vahvasti uskonto, jota ei nimetä. Ratkaisu on kiehtova, ja kertomus asettuu jotenkin yleisemmälle tasolle kun ei puhutakaan Irakista tai Syyriasta ja islamista, vaan vain kotimaasta ja rukoilemisesta. Maagisuus astuu mukaan, kun aletaan huhuta ovista, joista pääsee luikahtamaan äkkiä toisaalle, tuhansien kilometrien päähänkin. Suhtautuminen tällaiseen uuteen, hallitsemattomaan liikkumisen malliin ei ole helppoa, ei liikkujille eikä "alkuperäisille" asujille, joiden kotimaihin ja -kaupunkeihin liikutaan. Miten käy ihmissuhteen, kun on lukemattomia mahdollisuuksia, mihin perustaa koti? Entä kaipuu alkuperäiseen kotiin, jos on ollut pakko lähteä? Hamid onnistuu teoksessaan maalailemaan painostavien alkuasetelmien jälkeen jonkinlaista utopiaa. Exit West on tyyliltään lopulta perinteistä, vahvaa tarinankerrontaa, tosin epäperinteisissä asetelmissa, ja kieltä Hamid käyttää (Lindholmin varmaotteisesti suomentamana) kauniisti sekä suoraan kerrontaan että tunnelmien maalailuun. Pohdiskeluproosaa. Asiat, joita henkilöt kaikkitietävän kertojan suulla pohtivat, jäävät kiertämään takaraivoon haikean lohdullisina.

"Aina kun pariskunta muuttaa, he alkavat nähdä toisensa uudessa valossa mikäli ylipäänsä vielä jaksavat vangita toistensa huomion, sillä eiväthän persoonallisuudet ole yksittäisiä, muuttumattomia värejä, vaikkapa mustia ja valkoisia, vaan muistuttavat enemmänkin valaistua kuvaruutua, jonka heijastamat sävyt riippuvat paljon siitä, mitä ympärillä on."


Kaija Rantakari: Koko meren laajuus (Poesia 2018)

Kaija Rantakarin toinen runokokoelma Koko meren laajuus alkaa tumman meren tasaiselta aavikolta. Sanat painavat hyvin paljon. Huomasin lukevani niitä yhä uudelleen. Tekstit etenevät lyhyinä fragmentteina. Ensimmäisen osion jälkeen en ollut vielä varma, mistä oli kyse kaiken kaikkiaan, mutta minuun olivat tehneet vaikutuksen ne aaltojen murtumat, jotka rikkovat merenpinnan. Seuraavassa osiossa vaikutuin jo monta kertaa vahvasti. Kolmas osio on proosarunoa, siinä oli vähän väliä pysähdyttävä ihmettelemään, että vau. Oli toistettava kohtia, keikuttava nautinnon reunalla. Seuraavassa, numeroimattomassa osassa nautinto värähtelee yhä lähempänä (heti vierellä aaltoilevassa meressä, rajaviiva on rannassa) ja viimeisessä se on jo valloillaan. Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen "sinä", jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa. Tämä upea runoteos sai viime viikolla myös Toisinkoinen-palkinnon.

"haavat heräävät tai puhkeavat kukkaan sormissani // veri on niin lähellä ihon toisella puolella, että suutelen / suun täydeltä raudan makua"


Henriikka Tavi: Tellervo (Teos 2018)

Henriikka Tavi väärinkäyttää romaanissaan chick litiä, ja tämän takia se on niin täydellistä! Aloitettakoon postaus Nyt-otsikon tyyliin, koska runoilijana tunnetun Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä. Tellervon ja hänen ystävänsä Hennin kokemuksia selostaa omaperäinen kertoja, joka riemastuttavan lakonisella tavallaan pysähtyy usein kertomaan selityksiä paikannimille ja termeille korostetun asiallisena. Myös somen ja deittisovellusten toimintaan pureudutaan ajoittain äärimmäisen tarkasti. Ruumiillisuuttakaan ei kaunistella. Tämä on toisaalta parodiaa, mutta samalla kovin totta, konkreettista ja lähellä. Maininta chick litin väärinkäytöstä on muuten Tavilta itseltään eräässä näkemässäni haastattelussa ennen kirjan julkaisua. Romaanin lukee nopeasti, viihtyen ja kielellisestä lahjakkuudesta nauttien. Vaikka Tavi on hieno runoilija, toivoisin tämän perusteella, että hän kirjoittaisi lisää myös romaaneja.

"Kun Henni ja Mika alkoivat ahkerasti kommentoida toistensa julkaisuja sydämin ja lentosuukoin, he samalla ottivat vastuun rakkaudestaan. He olivat rakkauden aikuisia. He näyttivät kylpevän toistensa ihanuudessa, mutta syvätasolla jokainen oma kaunottareni tai olet uskomaton rakas manifestoi punnittua näkemystä rakkauden luonteesta."