(Tutkijaliitto 2021, suom. Eetu Viren)
Heti kirjan alku hämmästyttää erilaisuudellaan Mitä on tehtävä aivoillemme -kirjaan verrattuna. Tätähän pystyy lukemaan ilman jatkuvia tuskia! Tämä on kieltä, jota ymmärrän! Tämä on kieltä, jota puhun! Saan lause toisensa perään kiinni, mistä tässä puhutaan!
Prologi, eli, ajatuksia ennen teoksiin tarttumista, kun olin nähnyt niistä vasta sitaatteja ja viittauksia:
Trauma vahingoittaa aivoja tavalla, joka voi kanavoitua sisäänpäin räjähtämisiksi, ihmisen minuuteen jääneisiin aukkoihin syöksymiseksi. En osaa räjähtää ulospäin, ja se vituttaa suunnattomasti. En osaa tehdä konkreettista aktivismityötä ryhmässä, en voi toimia minään lakkokenraalina megafoni kädessä suurien ihmisjoukkojen keskellä. En pysty, en pysty, en pysty, koska olen ihan helvetin arka. Miksi kaikki tämä kiroaminen ja tuskailu? Kyllä, se liittyy ajatuksiini näistä kirjoista, ennen kuin olen edes avannut kumpaakaan vielä.
Pontus Purokuru kirjoittaa perusteellisessa ja mietityttävässä esseessään ”Traumasubjektin raunioilla” siitä, miten traumasubjektin olisi parempi räjähtää ulospäin. Hän päättää tekstinsä sitaattiin Malaboun Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksesta: ”Irtaantua jatkuvista virroista, laskea itsekontrollin katse, suostua joskus räjähtämään: se meidän on tehtävä aivoillemme. On aika palauttaa mieleen, että on itse asiassa olemassa räjähdyksiä, jotka eivät ole terroristisia, esimerkiksi raivon räjähtäminen. Kenties meidän täytyy opettaa itsemme uudelleen raivostumaan, räjähtämään tietylle tottelevaisuuden, mielistelyn ja kaiken konfliktin pois pyyhkimisen kulttuurille, joka vallitsee vaikka elämmekin jatkuvassa sotatilassa.” Häpeä syöksyi minuun heti kun luin tuon sitaatin, koska tunsin etten pysty siihen, mitä se ehdottaa. Ahdistus vaikeiden asioiden oppimisen äärellä on eräs huonoista puolistani, joiden kanssa minun on tuskallista elää.
Ja entä jos elämäni olisi jatkuvaa ulospäinräjähdystä? Jos minusta tulisi sellainen ihminen, jolle poliittinen toiminta toisi suurimman merkityksen? Loppuisiko kaunokirjallinen työ, joka mielestäni edellyttää sisäisyyksiinsä uppoamista? Ajatus ei tunnu hyvältä. Käytössä on rajattu määrä aikaa, enkä halua uupua. Tiedän, olen taas vähän mustavalkoinen, mutta kirjoittaminen on ajatusleikkejä, joista monet on vietävä äärimmilleen, jotta ne tulevat koetelluiksi kunnolla.
Onko jotain, mistä en ole valmis päästämään irti? Onko niin, että ”hyväilen arpeani”, kuten Vigdis Hjorth kirjoittaa romaanissaan Perintötekijät?
Erityisesti minut ohjasi lopulta Malaboun tekstien pariin Anna-Kaari Hakkaraisen upeassa Marraseliössä ollut kiinnostava viittaus.
Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksesta:
Pidän Malaboun tekstiä haastavana. Joudun tarkistamaan monien sanojen merkityksiä. Jotkin jätän laiskuuttani tai väsyneisyyttäni tarkistamatta, ja vain oletan pienellä päättelyllä, mitä hän on ehkä tarkoittanut. Tämä on varmasti ollut melkoinen teksti suomentaa.
Jos ajatus harhailee ja päätyy lukemaan sivua eteenpäin sellaisessa tilanteessa, kun havahtuu, ei välttämättä ole mitään käsitystä, mitä sivulla on sanottu. On palattava ja oltava tarkempi. Malaboun teksti opettaa läsnäoloa lukemisen äärellä – siinä hänen omaa antiaan aivojen toiminnalle, mikäli tällaista puolta itsessään haluaa harjoittaa. Ainakin näin kävi minulle lukijana, jolle aivotutkimus ja filosofia eivät ole varsinaisesti jokapäiväistä tekstisisältöä. Vähintään puolet tekstistä menee ohi, yli ja ympäri, mutta päätän hyväksyä tilanteen. Jatkan sinnikkäästi – sitäkin haluan opettaa aivoilleni.
Pidän teoksen ideasta, siitä että aivotutkimuksen tuloksia yhdistetään filosofiaan.
Niin: mitä tämän kirjan sisällöstä sitten varsinaisesti osaan sanoa. Vedän henkeä ja puristan jotain ulos.
Alun aivotieteen yksityiskohtiin keskittymisestä en oikeasti osaa sanoa juuri mitään, enkä tainnut ymmärtää paljoakaan. En edes poeettisella tasolla sisäistänyt hirveästi, siltä tuntuu, koska teksti kuitenkin ehdottaa itseään ns. tiukkana tietotekstinä.
Toistuva ajatus tekstissä on se, että teemme itse aivojamme. Sitä(kin) plastisuus merkitsee. Ympäristön vaikutusta, siihen mukautumista enemmän tai vähemmän tarkoituksella.
Malabou kirjoittaa joustavuuden ja plastisuuden erosta. Ensin mainittu ei ole monessakaan tilanteessa lopulta hyvä juttu. Lähdemme helposti joustamaan nykyisin vallitsevan suorituskulutuskilpailun mukana, koska se kannustaa joustavuuteen, tai oikeammin patistaa siihen.
Vastarinnan ja vastustuksen merkitys korostuu myös muutoksen – erityisesti luovan sellaisen – tapahtumisessa. “Joustavuus ei ole luovaa, koska se ei tuo esiin minkäänlaista todellista jännitettä säilymisen ja kehityksen välillä vaan sekoittaa ne toisiinsa puhtaan ja yksinkertaisen imitaation ja suorittamisen logiikan sisällä. Se on vain uusintavaa ja normatiivista.”
Malaboun pääteesiksi näyttää muodostuvan, että välillä on syytä räjähtää raivoon, jotta emme ole vain kapitalismille kuuliaisia työntekijöitä, alati joustavia tämän järjestelmän puitteissa, vaan jotain aivan muuta. Räjähtämisen täsmälliset tavat lukijan on luotava mielessään itse.
Edelleen, kun luen Malaboun lauseita räjähtämisestä, koen jonkinasteista häpeää. Koen yrittäneeni, mutta jokaisen kulman takaa löydän vain uusia epäonnistumisia. Onko tämä sisäistettyä kapitalismin mieltä, yritys säilyttää ”joustavuutensa” pakonomaisesti? En tiedä. Olen ihminen, siksi epäonnistun. Tietysti. On hetkiä jolloin hyväksyn tämän ja hetkiä jolloin moitin itseäni tästä tavalla, joka lannistaa maan rakoon. En tiedä pääsenkö koskaan tästä kehästä irti. Ehkä se, että olen edes yrittänyt kirjoittaa alistavien systeemien kritiikkiä, olen lähtenyt niistä systeemeistä välillä pakoon ja olen yhä valmis toteamaan, että ei koskaan enää – jos vaan mitenkään onnistun pitämään rajoistani kiinni – on jo omanlaistaan räjähtämistä? Riittääkö se?
Tänään voin päättää, että se riittää. Joskus jokin halkeama, jollaisista Malabou kirjoittaa, kenties sysää tekemään muutakin. Ehkä sinä päivänä huudan yleisön edessä megafoniin. Kylväkäämme halkeamaan mahdollisuus.
“Räjähdykset joista on kyse, tarkoittavat tietenkin energeettisiä purkauksia, luovia sykäyksiä, jotka vähitellen muuttavat luonnon vapaudeksi. Näiden räjähtävien syntymien korostaminen tarkoittaa, että emme ole joustavia, koska jokainen identiteetin vaihdos on kriittinen koetus, joka jättää jälkiä, pyyhkii toisia pois, vastustaa omaa koetustaan eikä salli minkäänlaista polymorfismia.”
“Jälkien merkitys voi muuttua.”
Sattuman ontologia -teoksesta:
Onko yhtä arvokas lukukokemus, kun sen kanssa ei joudu jatkuvasti kamppailemaan? Ovatko palkkiot yhtä suuret? Näitähän voisi helposti kysyä ihminen, joka arvostaa haastavaa ja hiertävää kirjallisuutta. Toisaalta, eikö oppimista tapahdu aika tehokkaasti juuri sellaisella alueella, jossa tieto on tarpeeksi lähellä ihmisen aiempaa tietosisältöä, jotta se voi kiinnittyä ja muodostaa yhteyksiä? Haa, sanoin “tehokas”: olenko taas osa ongelmaa, olenko “joustava” ja kiltti systeemin ratas? Malaboun aiempi teos on kuin onkin jättänyt jälkensä. Pitäydyn silti ajatuksessani, että Sattuman ontologia on tekstiestetiikaltaan kauniimpi teos kuin Mitä on tehtävä aivoillemme. Sen proosa on kauniimpaa. Siitä mielipiteestä pidän kiinni.
Ehkä se, että olen valmis astumaan virrasta sivuun ja olemaan yleisemmän mielipiteen vastaisesti sitä mieltä, että Sattuman ontologia on parempi kirja kuin Mitä on tehtävä aivoillemme, olisikin omanlaisensa räjähdys? Ketä minun on tarpeen täällä näkemyksilläni muka miellyttää? Ja: mikä on “hyvä kirja”?
Sattuman ontologian ytimenä on tuhoisa plastisuus, yllättävä tapahtuma, joka muuttaa kokijansa toiseksi. Malabou miettii aihetta niin aivojen toiminnan, psykoanalyysin kuin kirjallisuudenkin kautta. Kirjallisia tapausesimerkkejä ovat Kafkan Muodonmuutos, Durasin tuotanto, Mannin Buddenbrookit ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.
Kun aivot vaurioituvat tavalla, joka vaikuttaa tunteiden kokemiseen ja käsittelyyn, tuloksena voi olla tunnekylmyyttä tai hallitsemattomuutta. Vaurioituminen voi olla äkillinen fyysinen tapahtuma, kuten onnettomuus, tai vähittäinen kehitys, jossa aivot reagoivat pitkän ajan kuluessa ympäristöönsä tuhoisalla tavalla. Vähän aikaa sitten Hesarissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan kouluväkivalta vahingoittaa uhriksi joutuneen aivoja. Vaikutuksia on esimerkiksi "muistiin, oppimiseen, tunteiden kokemiseen sekä liikkeiden hallintaan." Parantavassa ympäristössä oleminen voi korjata, sitäkin plastisuus tarkoittaa, mutta jotain voi olla tuhoutunut myös pysyvästi. (Niin, mainitsin aiemmin esimerkiksi sen ahdistuksen oppimisen äärellä...)
Malabou muistuttaa myös tunteen välttämättömyydestä järjen käytössä: ”Jos järkeilyltä vietäisiin emootioista ja affekteista seuraava kriittinen voima, kyky erotella ja saada aikaan eroja, se muuttuisi Damasion sanoja lainatakseni kylmäveriseksi järkeilyksi, se ei enää järkeilisi.”
Myönnän, että loppupuoliskollaan Sattuman ontologian fokus hajoaa ja kirjan pääpointti jää hämärämmäksi kuin Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksessa. Malabou myös ripottelee sekaan omaan makuuni liikaa Freud-lainauksia. Ei se ehkä olekaan lopulta "parempi kirja", jos mietin tietosisällön vaikuttavuutta. Essee on tasapainoilua tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä, molempien sisällä, leikkauspisteessä, jossa väistämättä ajoittain huojuu.
Jään miettimään Marguerite Durasin kasvoja, hänen ”ensimmäistä vanhenemistaan”.
Epilogi:
Annoin tämän tekstin luettavaksi kumppanilleni, jotta saisin selville, onko tässä mitään järkeä. Hän kysyi hyviä, tarkentavia kysymyksiä, ja löysin syyn alun tuskailulleni, räjähdyksen tarpeelleni.
Häpeän, että en osallistu tarpeeksi yhteiskunnalliseen toimintaan. Miksi kirjoittaminen ei mielestäni riitä sellaiseksi? Ehkä siksi, että en koe ikinä tekeväni tarpeeksi. Ehkä siksi, että osallistuminen määritellään niin usein kadulle julkiseen tilaan menemisenä fyysisesti, ruumiina, jota käyttää asioiden tekemiseen. Väsyttää, että kaikessa tulee aina vastaan häpeä, kun tarpeeksi raaputtaa. Häpeä ja riittämättömyys. Ehkä aionkin tänään räjähtää riittämällä. Ja julkaisemalla tämän tekstin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti