Melissa Febos – Body Work

Melissa Febos: Body Work – The Radical Power of Personal Narrative (Catapult 2022)

”My body just couldn’t do it”, sanoi Édouard Louis mieleenpainuvasti Helsinki Litissä. Hän kertoi kompastuneista yrityksistään kirjoittaa kaunista fiktiivistä romaania, jollaisia hänen Lit-keskustelukumppaninsa Pajtim Statovci puolestaan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tosiaan työtä ruumiillaan/ruumiistaan, kuten Melissa Febosin kirjan otsikossa. Body Work yhdistää muistelmaa, kirjoitusopasta ja esseetä. Febos on sitä ennen kirjoittanut memoir-teoksen Whip Smart ja esseekirjat Abandon Me ja Girlhood (suom. Mitä on olla tyttö). Hän opettaa nonfiktion kirjoittamista maineikkaassa Iowan yliopistossa.

Suosittelen Body Workia kaikille kirjoittajille, sellaisillekin, joiden laji ei ole omaelämäkerrallinen proosa. Erityisesti seksistä kirjoittamista käsittelevä “Mind Fuck” sopii aiheen kanssa kosketuksiin päätyneille genrestä riippumatta. Tekstin pääviestiksi tiivistyy: seksi on elämää. Kuvitella. Vaikka Febos kannustaa navan ja muidenkin paikkojen kaiveluun antaumuksella, hän ei vähättele kirjoittamiseen kuuluvaa kovaa työtä ja monia uudelleenkirjoituskierroksia silloinkaan, kun kyse on oman elämän käyttämisestä materiaalina. Siksi myös seksistä kirjoittamisessa on olennaista, että sitä sisältävät kohdat kirjoittaa uudestaan, ja uudestaan… Silloin pääsee pinnan alle ja näkee totunnaisia kaavoja, jotka eivät itse asiassa perustu omiin tarpeisiin vaan johonkin ulkopuolelta määriteltyyn.

Elämästä kirjoittamisessa ylipäätään on olennaista muutos: miten näkee kohtaamansa tapahtumat? Miten näkee ne vuoden päästä? Miten näkee ne keskusteltuaan jonkun kanssa? Miten näkee ne, kun tajuaa kirjoituksensa olevan vääränlaisen naamion takana? Tarkan näkemisen lopputulos ei välttämättä ole helppoa itselle – eikä niille joita tekstissä käsitellään. Siitäkin Febos kirjoittaa viisaasti: miten kannattaa kirjoittaa todellisista ihmisistä, kenelle kannattaa luettaa tekstiä etukäteen, ja kenelle ei tarvinne?

Kirjan aloitusteksti “In Praise of Navel-Gazing” sai minut melkoisen vimman valtaan ja sarvet kasvamaan päähäni kun ajattelin, keille haluaisin sen sanomaa alleviivata. Ehkä kuitenkin painan sarvet takaisin piiloon ja odotan, että Body Work toivottavasti joskus ilmestyy suomeksi ja sitten siitä voidaan keskustella asiallisesti, painan nämä ylikasvaneet kulmahampaatkin piiloon, plop plop. Febos tarjoaa mielestäni omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta painavia argumentteja, jotka liittyvät valtaan ja siihen, miten sen rakenteita “saa” purkaa ja miten ei. 

Febosin aiempikin tuotanto alkoi kiinnostaa hänen kirjoittaessaan teostensa syntyprosesseista. Mitä on olla tyttö -esseekirjaa luin lukuaikapalvelussa aikanaan muistaakseni noin 10 % ennen kuin lopetin tilauksen; teos vaikutti kyllä lupaavalta. Whip Smart ja erityisesti Abandon Me herättivät innon etsiä teokset käsiini (niitä ei Helmetissäkään ole). Abandon Me näyttäisi olevan memoir-in-essays, lajia jota Suomessa ei ole tehty oikeastaan lainkaan. Tosin jos olisin törmännyt käsitteeseen aiemmin, olisin ehkä halunnut, että Ruumiin ylittävän äänen alaotsikoksi olisi laitettu “muistelmaesseitä”. Se olisi tuonut tekstien henkilökohtaista luonnetta esiin enemmän; nyt tuntui että hyvin läheltä itseä kirjoittaminen yllätti monet ja vinoutti odotushorisonttia niin, että jotkut lukijat jossain määrin pettyivät sen takia. (Jälkiviisautta toki – ei vastaanotto oikeasti ole mitään, mitä voisi hallita, ja suurin osa siitä oli kirjan suhteen positiivishenkistä.) Toisaalta tuo alaotsikointi olisi edellyttänyt, että kokoelman puolivälin kulttuuriesseisiin olisi kirjoittanut lisää “muistelua”... Mitä luimme kerran -blogin Laura taisi hienossa tekstissään ensimmäistä kertaa mainita Ruumiin ylittävän äänen yhteydessä muistelmallisuuden, jonka läsnäolo monissa sen esseissä on selvää. Suomessa sana “muistelma” tosin on latautunut niin, että kirjailijasta tuntuu pöyhkeältä käyttää sitä, kun ei ole julkisuuden henkilö eikä eläkeikäinen. Englannin sana “memoir” tuntuu monissa yhteyksissä luontevammalta ja siksi olen käyttänyt sitä tässäkin tekstissä. Laji on englanninkielisessä maailmassa moniulotteinen ja hieno; toivon sen leviävän entistä enemmän Suomeenkin, avoimesti. Ettei tarvitsisi piiloutua koukeroisten määritelmien, kuten “omaelämäkerrallinen teos”, alle – tai puhua autofiktiosta vaikka kirjassa ei ole fiktiota. Muistelmat voisivat meilläkin olla kirjoja, joissa kirjoitustaitoinen ihminen kertoo elämästään tavalla, joka vaikuttaa tunnelatauksellaan, tyylillään, rakenteellaan ja kielenkäytöllään. 

Body Work tuli minulle luettavaksi juuri oikealla hetkellä, kun pystyn näkemään uusin silmin monet asiat, joista se puhuu, ja olen tästä kaikesta kovin kiitollinen. Viimeinen essee ”The Return” sai liikuttumaan monta kertaa. Siinä sanotut asiat saivat myös, jälleen kerran, muistamaan Carmen Maria Machadon teoksen In the Dream House ja siinä olevan kohdan: ”– – time and space, creatures of infinite girth and tenderness – – are keeping you safe as they were once unable to.” Tiesin jo kohdan aiemmin lukiessani, että se on hieno ja tärkeä, mutta en tuntenut sitä kunnolla; nyt tunnen, ja itken valtoimenaan, siihen sekoittuu sekä surua että helpotusta. 

Uskon, että kanavoin Febosin teoksen oppeja vielä moneen kertaan sekä kirjoittamisessa että muussa elämässä. 

”I had made a person my higher power, and all who have done so know its torment.” 

”– – this story I told myself was a rationalization, an exploitation of one pathology to obscure the existence of another. Which is to say, a form of denial.” 

”It is important for me to be clear: not every memoir tells the story of a trauma. Just as no serious trauma will be completely healed by writing a memoir on the subject.” 

”It is not experience that qualifies a person to write a memoir, but insight into experience, and the ability to tell a story of the past that contains both dimensions.” 

”I have found a church in art, a form of work that is also a form of worship – it is a means of understanding myself, all my past selves, and all of you as beloved.”

Kirjoitin eräästä teoksen sitaatista kummunneesta ajatusketjusta oman postauksensa toiseen blogiini.

Olivia Laing – Yksinäisten kaupunki

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (Teos 2024, suom. Sirje Niitepõld)

Kirja koostuu taide-esseistä, joihin limittyy Laingin muistelmallinen kuvaus hänen yksinäisestä elämänvaiheestaan New Yorkissa. Kirjoitukset kaivautuvat syvälle taiteilijoiden tuotantoon ja elämänhistorioihin. Käsiteltävänä ovat erityisesti Edward Hopper, Andy Warhol, David Wojnarowicz ja Henry Darger. 

Esseeteoksessaan Olivia Laing nimeää yksinäisyydeksi tuntemuksia ja olotiloja, joita en ole sellaiseksi ennen tunnistanut. Nyt aistin valppaammin. Yksinäisten kaupunki on hämmästyttävä saavutus. Se onnistuu kommunikoimaan jotain, mihin puhe, kuunteleminen, jakaminen ja vastaanottaminen tavallisesti romahtavat.

Kirjaa lukiessani tajuan, että olen puhunut yksinäisyydestä suoraan vain terapiassa, ja silloinkin vain pahimmalla hetkellä. On vaarallista, jos yksinäisyyden kokemukset jäävät erittäin yksityiseen keskusteluun eivätkä tule jaetuiksi; silti häpeän vankina käy juuri niin. Yksinäinen saattaa suojella myös muiden ihmisten tunteita, olla puhumatta kokemuksestaan, koska tuntee syyllisyyttä. Jos ympärillä on ihmisiä, yksinäisyydestä puhuminen tuntuu epäluottamuslauseelta, kritiikiltä joka suuntautuu väärin, sellaisiinkin ihmisiin jotka yrittävät parhaansa. Toisen kokemusta yksinäisyydestä on vaikea koskettaa, mutta taide pystyy siihen, ja juuri siitä Laing kirjoittaa. 

”Sydämeni avautuu äänellesi”-essee tuo esiin, miten puhumisen vaikeus on ollut taustalla monen kirjailijan ja ajattelijan kiinnostukselle kieltä kohtaan. Erityisesti kirjoittaminen on mahdollisuus viettää kielen kanssa aikaa rauhassa ja salatummin kuin puhetilanteissa. Tunnistan nämä kamppailut: taustallani on puheterapiaa, liian hiljaisesta puheäänestä huomauttelua, pilkkaa siitä miten käytän sanoja. Edelleen puhumiseni hankaloituu ja vaimenee, kun tunnen ahdistusta, kuormitusta tai uupumusta. Joudun toistamaan lauseita pyynnöistä, jotka alkavat myös kuormittaa, ja tulee olo että pitäisi vetäytyä johonkin kauas pois koko tilanteesta, koska ei siitä kuitenkaan mitään tule. En tiedä, voiko tästä reagointitavasta koskaan päästä täysin. Nykyisin kierteeseen joutumisen sentään tiedostaa aiemmin kuin nuorempana. Laing kirjoittaa Andy Warholista: ”Vuonna 1981, kun hänestä oli tullut jo huomattavasti sulavasanaisempi, suorastaan puhelias, yksi hänen ensimmäisistä supertähdistään soitti hänelle. Hän palasi välittömästi entiseen änkyttävään puhetapaansa – –.” 

Miten voin kokea tällaista iloa lukiessani kirjaa, joka sattuu näin paljon? Ehkä juuri siitä on kyse, kun yhteydet muodostuvat alueilla, joilla niitä ei pitänyt mahdollisina. Koska niille ei ole aiemmin uskaltanut ollenkaan mennä. Tai ei ole löytänyt keinoja. Ei ole nähnyt, miksi kannattaisi mennä. 

Mietin aikuisiän yksinäisintä jaksoani, pandemian ensimmäistä vuotta, jolloin sairastin niin henkisesti kuin fyysisestikin – miten paljon niitä yleensä voikaan erottaa. Silloin kirjoitin esikoiskirjaani päätyneiden tekstien ensimmäiset versiot. Olen soimannut itseäni siitä, että kirjasta tuli niin yksilön kokemukseen keskittyvä, vaikka se puhuukin paljon taiteista, mutta nyt näen senkin, ettei se voinut ytimeltään olla muuta. On rehellistä, että se on syntyajankohtansa näköinen – joka tapauksessa kirjoitus on itsessään jo kommunikaation ele, eräs yritys päästä sisäisestä vankilasta. 

Kirjoittaessaan David Wojnarowiczin elämästä ja taiteesta Laing onnistuu herättämään minussa, homomiehessä, joka olen perehtynyt kruisailun historiaan varsin paljon, ajatuksia joita en ole ennen aiheen äärellä kohdannut. Laing onnistuu löytämään miesten satunnaisista seksikohtaamisista hämärillä reuna-alueilla kauneutta likaisuuden sijaan, mikä tuntuu korjaavalta. Hän tiedostaa kulttuurin selkeät ongelmat, brutaalitkin piirteet, mutta näkee myös vallankumouksellisen voiman läsnäolon. Tajuan, että koskaan en ole tavannut niin paljoa uusia, uudenlaisia ihmisiä kuin parisuhteiden välissä etsiessäni seksiä, kohtaamisia, treffejä. Välineeni tosin ei ole ollut Wojnarowiczin tavoin laitureille meneminen, pääasiassa ei edes baarielämä, vaan nettideittipalvelut ja nopeakäyttöiset puhelinsovellukset jotka paikantavat käyttäjien etäisyyden toisistaan metreiksi ruudulle. Joka tapauksessa: en ole kokenut yhtä tiivistä homoyhteisöön kytkeytymisen tunnetta muulloin kuin sinkkuaikoinani. Olen osa ongelmaa, josta mm. Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa: olen halunnut tutustua muihin homoihin lähinnä etsiessäni seksiä. Pysyvimmät ystävyyssuhteeni homomiesten keskuudesta olen kuitenkin löytänyt muuta kautta: kaverinkavereista, entisen kumppanini ystävistä. Jos toimii niin kuin minä olen liian usein toiminut, jää kohtaamatta monia hyviä tyyppejä, joilla olisi annettavaa monilla ihmisyyden alueilla, vaikka heitä ei itse haluaisi deittailla.

Uskon, että sisäistynyt vihamielisyys homoutta kohtaan vaikuttaa kuvioon vahvasti. Kun on joutunut taistelemaan seksuaalisuutensa ilmaisun puolesta, sen merkitys voi ylikorostua ruumiillisen yhteyden rakentajana. Raivaan tilaa armollisuudelle. Olen toteuttanut vuosikymmeniä vanhaa queer-miesten historiaa. Onko meillä mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistamme yhteisöön, vaikka tällä hetkellä ei ole näköpiirissä tarkkarajaista suurta yhteistä uhkaa, kuten aids-kriisi? Anti-gender-liike ei taida riittää vastaavaksi, se on – toisaalta onneksi – liian hajanainen ja hähmäinen, vaikka monin paikoin vaarallinen. Peräänhuutelu ja vihamieliset hyökkäykset näyttävät viime vuosina lisääntyneen myös Suomessa. Silti näen elämässäni paljon rakkaudellista queer-iloa: ystävyyttä, auttamista, parantavia kosketuksia, korjaavia keskusteluita, huumoria. Miten sen toisi taiteen piiriin, yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin, yhteisöjen piiriin? Ymmärrän niitä, jotka kiertävät kaikissa pride-tapahtumissa joita tässä maassa järjestetään, jotkut ulkomaillakin. Yhteisen ilon nälkä on kova. 

Mietin taiteilijan yksinäisyyttä: kuinka paljon siinä on jotain myyttistä, josta on vaikea päästää irti? "Kirjailijat ovat yksinäisiä ihmisiä kylissä, kaupungeissa, kaikkialla. He ovat olleet sitä aina ja kaikkialla", kirjoittaa Marguerite Duras. Laingin ”Epätodellisen valtakunta”-essee kertoo outsider-taiteilija Henry Dargerista, jonka kuvien ja tekstien ei koskaan pitänyt päätyä laajan yleisön nähtäville. Essee saa minut kysymään, onko väliä, mikä voima taiteilijaa ajaa – vaikkapa sairastunut mieli – jos hänen taiteensa on esteettisesti vaikuttavaa? Laing kirjoittaa kauniisti myös kollaasitaiteen tehtävästä rikotun minuuden kokoamisen ilmentäjänä. 

Yksinäisten kaupungin lukemisen kokemuksessa on jotain niin syvästi yksityistä, että sen haluaisi pitää itsellään. Kirjan teemaan peilattuna se on paradoksaalista, mutta toisaalta on tärkeän ja erityisen taidekokemuksen merkki, että tällaisia tunteita herää, ajattelen. Kävellään taas harmaalla alueella kuin kaupungin laidan puistossa, joka erottaa huonomaineisen kerrostalolähiön ja varakkaiden prameat omakotitalot toisistaan, toimii betoni- ja asfalttimaiseman keskellä keuhkoina, joiden avulla ympäristön asukkaat voivat nähdä vuodenaikojen vaihtelun – syksyisin monivärisenä hehkuvan ruskan – ja jonne huumeiden käyttäjät menevät halutessaan vetäytyä joko virkavallalta tai häpeältään. Laing kirjoittaa: ”Ja kun asuu kaupungissa – – on aloitettava eksymällä. Ajan mittaan tulee luoneeksi itselleen päänsisäisen kartan, kokoelman mielikohteita ja lempireittejä: labyrintin, jota toinen ihminen ei koskaan voisi tarkkaan toisintaa tai kopioida.” Minulle kyse on myös siitä, että tarvitsen hidasta ajattelua. Teokseen palaamista. Joskus ensimmäisen lukemisen herättämä tunne on niin pakahduttava että vastustelee täsmällistä sanoittamista – se tekee kritiikin kirjoittamisesta välillä tuskallista tai puskee sen esseistiselle reitille, johonkin henkilökohtaiseen joka tuntuu pistävän silmään liikaa. 

Toisaalta haluan huutaa megafoniin Yksinäisten kaupunkia heiluttaen, että katsokaa nyt, miten hieno laji on taide-essee ja mihin kaikkeen se pystyy ilmaisussaan, miten vetävää ja hengästyttävän tunteikasta se voi olla, katsokaa! 

Kirja sai aikaan myös todella vaikeita tunteita. Se työnsi kohtaamaan epämukavia alueita itsessään ja maailmassa. Aidosti mietin monta kertaa, että en tiedä, mitä tämän teoksen jälkeen voi enää kirjoittaa. Ja kyseenalaistin, miksi juuri kirjoittaminen; ajaako se sitä, mihin pyrin ja luoko se yhteyksiä, joita tarvitsen. Toisaalta olen tullut jo niin pitkälle. Viime päivinä olen miettinyt paljon Marina Abramovicin ”nestemäistä tietoisuutta”, jonka voi saavuttaa, kun ei luovuta – vaikka mikä olisi. Voisinko sisuuntua tarpeeksi, jatkaa ihan vaan perkeleen voimalla, ainakin hetken? Kirjaa ei kirjoiteta vain perkelettä huutaen ja nyrkkiä pöytään lyöden, sitäkin olen testannut, ei toiminut. Mikä täällä oikein enää toimii? Ajattelen toista parhaillaan lukemaani kirjaa, Melissa Febosin Body Work -teosta, jonka ensimmäinen essee ”In Praise of Navel-Gazing” jo tarjosi valtavasti voimaa mennä kohti sitä, mikä ei jätä rauhaan. (Toivon, että jokin suomalainen kustantamo tarttuisi Body Workin suomentamiseen, koska haluaisin nähdä keskustelua siitä meillä, erityisesti maamme huomattavammassa sanomalehdessä ja sen kulttuuriosastolla, reflektoivalla tavalla.) Jotkin kirjat iskevät rikki, se on niiden tehtävä; jotkin kasaavat palat takaisin, se taas on niiden tehtävä. Siinä määrin kuin taiteelle voi ylipäätään tehtäviä antaa. 

Ehkä on vetäydyttävä hiljaisuuteen, tunnusteltava, mikä sisälläni herää ja alkaa pakottaa itseään kohti kommunikaatiota. On luotettava, että lopulta jokin aina herää. Ääni alkaa etsiä tietä ulos. 

Palaan Susanna Hastin Ruumis/huoneiden lopun kuvaukseen laulamisen opettelusta: ”Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea.” Muistelen tilanteita, jolloin olen laulanut ja se on kuultu. ”Sä laulat yllättävän hyvin”, eräs ihminen sanoi. ”Sähän osaat oikeasti laulaa”, sanoi toinen. Tiedän, että pitää laulaa lisää. Ensi kerralla haluan kokeilla uutta kappaletta, koetella ääntäni – ehkä tavoitan uuden korkeuden tai sävyn. ”Kynnykselle astuessani minulla on valtaa. Takanani on jotain ja edessäni jotain. Molemmat suunnat ovat minulle tuntemattomia, mutta se ei ole ongelma, joka pitää ratkaista”, kirjoittaa Hast. Tunnistan paikan. Seison kynnyksellä, ja niin moni meistä tekee: katselee yksinäisten tilojensa kynnyksiltä toisiaan kohti. Jos oviaukot ovat tarpeeksi lähekkäin ja käytävä välissä suora, voi kuulla toisen äänen, vaikka kosketukseen olisi vielä pitkä matka. 

Seuraavaksi alan tutkia, mitä muut ovat kirjoittaneet Yksinäisten kaupungista. Tiedän, että me kirjan lukeneet jaamme nyt jotain tärkeää. 

Siihen kieli pystyy.

Ferdinand von Schirach – Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys (Atena 2014, suom. Raija Nylander)

Kirjaston dekkarihyllyltä voi löytää yllättäviä teoksia, esimerkiksi puolustusasianajajan kirjoittaman novellikokoelman syyllisyydestä. Kirjan 15 tarinaa pohjautuvat tositapahtumiin: takakannessa on muotoiltu, että von Schirach on ”luonut todellisista rikostapauksista komeaa kirjallisuutta”. Monet yksityiskohdat osapuolten elämästä hän on selvästi kuvitellut. Kieli on niukkaa ja tapaukset häiritseviä, erityisesti lopetukset, mikä tietysti sopii novellimuodolle. Kirja horjuttaa käsitystä siitä, että oikeuslaitos olisi aina paras taho määrittelemään syyllisyyttä – varsinkin heti ensimmäisessä novellissa kuvattu seksuaalirikos on tästä hirvittävä esimerkki, joka jää vaivaamaan. 

Kauhukirjallisia sävyjäkin tulee mukaan mm. ”Salkku”-novellissa, kun brutaalien ruumisvalokuvien ottajaa yritetään selvittää. ”Hyvitys” puolestaan esittää moneen kertaan puidun kysymyksen siitä, voiko tuomio olla vapauttava, jos PMMP:n kappaletta mukaillen päätyy iskemään jollain, millä toinen on hakannut. Asetelmasta tulee mieleen myös Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -kirjan taustalla ollut tarina. ”Hyvitys” päättyy vielä loppukiepautukseen. Kirjailijan dramaturgian taju on todella olennainen elementti kokoelman teksteissä. Yksityiskohdat ovat paikoin vatsaa kääntävän brutaaleja, ja esimerkiksi ”Illuminaatit”, kertomus väkivallasta sisäoppilaitoksessa, meinasi paikoin olla minulle liikaa. Hyvä novellikokoelma, jonka voisivat bongata kirjaston hyllyltä myös true crime -harrastajat. 

”Hänen lausuntonsa olivat sekavia, niistä ei syntynyt yhtenäistä kuvaa, ja asiakirjan jokaisella sivulla saattoi aavistaa raivon, poliisien raivon, yleisen syyttäjän raivon ja lääkärien raivon. Se ei hyödyttänyt mitään.” 

“Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.”

Blogeissa tätä on luettu ilmestymisensä aikaan varsin paljon, mm. Kirjavinkit, Leena Lumi, Lukuneuvoja

Naomi Klein – Kaksoisolento

Naomi Klein: Kaksoisolento (Into 2024, suom. Silja-Maaria Aronpuro)

Loistava tietokirja tunnetulta ajattelijalta ammentaa kahdentumisen aiheesta monenlaiseen: salaliittoihin, nykyvasemmistoon ja -oikeistoon, juutalaisuuteen, feminismiin, autismiin ja vanhemmuuteen, yksilön ja yhteisyyden suhteisiin. Sitaatteja on otettava jatkuvasti ylös. Kirja on laaja, ja lainasin sen uudesta e-kirjastosta kahteen kertaan, jotta sain luettua loppuun. SK:n arviossa Kyösti Niemelä kutsuu sitä ylipitkäksi, mutta en tiedä, mitä olisin siitä poistanut. Klein punoo ajatuksensa yhteen ja purkaa esittelemänsä asetelmat. Kirjaa on sanottu hänen henkilökohtaisimmakseen, ja häpeäkseni en ole lukenut aiempia, vaikka niiden pääajatukset ovat tulleet vastaan eri yhteyksissä. 

Kaksoisolento näyttää, miten olen itsekin – pääasiassa tiedostamattani – rakentanut netissä henkilöbrändiä nykykapitalismin sääntöjen mukaisesti, vaikka olen kuvitellut olevani sellaisen ulkopuolella. (Kenties joskus yläpuolellakin.) Toisaalta olen huono esittämään muuta kuin olen, ja Kleinin kuvaileman "kurinalaisen toiston" sijaan todelliset mielipiteeni ja tuntemukseni maailman eteen heittämistä asioista tihkuvat paljaina läpi – vai onko tämäkin asia, josta voi tehdä brändin? Huoh. 

Klein osoittaa, että jos vasemmisto jättää käsittelemättä jotkin vaikeat kysymykset, Steve Bannonin kaltaiset oikean laidan toimijat käsittelevät ne heidän puolestaan ja vääntelevät vastaukset oman ideologiansa mukaisiksi. Hän kutsuu tätä toimintaa "pipikoinniksi" Philip Rothin romaanista Operation Shylock inspiroituneena. Salaliittoteoriat ovat täynnä pipikoituja versioita todellisista ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista. Tästä on kyse, kun yhteiskunnallisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuuksia aletaan paikata juomalla hopeavettä. Toinen tärkeä käsite kirjassa on peilimaailma, jossa voi huomata vastaavia kahdentumisia: jotain tunnistettavaa, jotain vierasta ja kauhistuttavaa. 

On metatasolla kiinnostavaa, että jo ennen teoksensa puoliväliä kirjailija tuntuu kerronnassaan menettävän uskonsa sanoihin. Sen jälkeen hän kuitenkin löytää sen uudelleen – voiko kirjailija muuta, jos aikoo jatkaa? Jos päättää lopettaa, koska kirjoittaminen on vaikeaa, mille antaa tilan? Kaksoisolento kehottaa katsomaan, mitä totuuksia ei halua käsitellä, koska ne tuntuvat liian vaikeilta, ja kannustaa niitä kohti menemiseen – yhdessä. Klein korostaa, että myös epämukavan tuntuiset liittolaisuudet ovat tärkeitä fasistisia kehityskulkuja vastaan kamppaillessa. 

Toivon, että Kleinin näkemyksen Israelista ja Palestiinasta lukisivat kaikki. Juutalaisen kirjailijan näkökulma aiheeseen on aseistariisuva – ja tältä alueelta hän löytää erään yhtymäkohdan "kaksoisolentoonsa" Naomi Wolfiin, joka kritisoi Palestiinan alistamista ennen lopullista peilimaailmaan eksymistään. 

Tekee mieli kysyä muilta Kaksoisolennon lukeneilta vasemmistolaisilta, joille on herännyt tarve tehdä jotain konkreettista, miten olette käsitelleet kirjan lopun ajatuksia toiminnasta, oletteko löytäneet ratkaisuja? Toisaalta Klein kannustaa epätäydellisyyden hyväksymiseen. Itse pystyn toistaiseksi näemmä lähinnä kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vähän lisää. 

”Juuri siksi kaksoisolennot säilyttävät vetovoimansa romaanien ja elokuvien aiheena: ajatus, että kahta ventovierasta ei voi erottaa toisistaan, koskettaa epävarmuutta identiteetin ytimessä, sitä tuskallista totuutta, että vaikka huolehdimme henkilökohtaisesta elämästämme ja julkisuuskuvastamme kuinka huolekkaasti, ihminen, joksi itsemme ajattelemme, on perimmiltään altis voimille, joita ei voi hallita.” 

”Niinpä myönnän, että jos rehellisiä ollaan, en liittynyt Twitterin räksytyskuoroon vain siksi, että oli niin tavattoman tärkeää oikaista Wolfin koronapuheet, tein sen myös siksi, että tunsin itse olevani vähemmän tärkeä, kuin olisin katoamassa. Eivätkö monet meistä juuri siksi kirjoittaneet näppikset sauhuten tuona yksinäisenä aikana?” 

”Nyt laitaoikeisto on ominut tyystin oligarkkien valtaan kohdistuvan kritiikkimme, ja on kuin heidän käsissään perustelumme muuttuisivat omiksi pahoiksi kaksoisolennoikseen. Poissa on kapitalismiin kohdistuva rakenteellinen kritiikki, ja sen tilalla on sekavia salaliittoja, joissa sääntelemätön kapitalismi onnistutaan jotenkin esittämään valeasuisena kommunismina.” 

”Seesteisyys ei poista oikeutettua raivoa tai vihaa vääryydestä, molemmat antavat voimaa välttämättömään muutokseen. Mutta tyyneys on ehdoton edellytys, jotta pystyy keskittymään ja asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos sokki on saanut menettämään identiteetin, seesteisenä pääsee palaamaan omaksi itsekseen. Berger auttoi minua ymmärtämään, että kirjoitan tyynnyttääkseni itseäni: haluan taltuttaa kaaoksen ympärilläni ja omassa mielessäni ja toivottavasti myös lukijoiden mielessä. Käsittelen lähes aina huolestuttavia ja monille myös järkyttäviä tietoja, mutta minun mielestäni tarkoitus ei koskaan saa olla aiheuttaa lukijoille sokkia. Tarkoitus on saada lukijat pois sokkitilasta.” 

”Kaksoisolennoista riippumatta useimmat kokevat näiden tunteiden ristivedon niin yksilöinä kuin ryhminäkin: kaipaamme eroa ja erillisyyttä mutta myös yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Jännite on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista.”

Sigrid Nunez – Paras ystävä

Sigrid Nunez: Paras ystävä (Aula & Co, 2024, suom. Kristiina Drews)

Perusteellisesti ajateltu, hauska ja kulmikas esseeromaani, jossa puitavana ovat mm. itsemurha, valtasuhteet, avioliitot, kirjailijuus, ihmisen ja koiran suhde, suru. Menetyksestä kärsiminen ja toipuminen saavat päähenkilön hallinnan herpaantumaan ja hänet päätymään järjettömän tuntuiseen ratkaisuun, ottamaan luokseen asumaan kuolleen ystävänsä koiran, vaikka kotitalossa lemmikit on ankarasti kielletty. 

Paras ystävä näyttäytyy vahvasti sellaisena romaanina, josta ammatikseen kirjoittavat ja muut hc-kirjallisuusihmiset pitävät. Merkittävän palkinnon, National Book Award, myöntäminen lienee kuitenkin laajentanut yleisöä. Teemoissa on paljon sellaista, mikä koskettaa, vaikka ei pyörisi kirja-alan ympyröissä. Kirjoittamisen kysymykset ovat teoksessa toki keskiössä. Omaelämäkerrallisuuden ja fiktion suhteet kokevat lopussa kiinnostavan kiepautuksen niin muodon kuin sisällön tasolla. Ihailin – ylipäätään sitä, miten kirjailija on rakentanut esseemäisyyden romaaniinsa. 

Henkilökohtaisesti kolahti ”keskustelussa” (lainausmerkit hyvin tarkoitukselliset) ystävän kanssa tapahtunut pohdinta siitä, saako kirjailijalla nykyisin olla huonoja luonteenpiirteitä, koska olen juuri muutama päivä sitten kirjoittanut päiväkirja/muistiinpanoihini: Päädyn jatkuvasti kirjallisten töideni kanssa sellaisten ajatusten äärelle, että minun on opittava näistä psykologisista asioista jotka teksteissä tulevat esille ja muututtava itse paremmaksi ihmiseksi, tai muuten ansaitsen vain tuhoutua – mutta miksi olisi opittava? Miksi tämä on niin ankaraa? Kuka sen määrää muu kuin minä? 

Kaiken surun ja ratkaisematta jäävien kysymysten keskelläkin romaani on lohdullinen. 

Pieni ihmettely muutoin erittäin hyvästä suomennoksesta: miksi Knausgård on tässä kirjoitettu Knausgaard? Näin on varmasti alkutekstissä, mutta olisi sen voinut muuttaa suomenkieliseen versioon. Vai onko kyse siitä, että ratkaisulla korostetaan kirjan sijoittumista Yhdysvaltoihin, jolloin Knausgårdin kirjan kannessa nimi lukee juuri tuossa muodossa?

”Sillä rytmi on kaikki kaikessa, sanoit. Hyvä lause alkaa kunnon iskulla.” 

”Balzac murehti intohimoisen yön jälkeen menettäneensä taas yhden kirjan, ja Flaubert väitti että orgasmi imi miehestä luovat mehut – että työn asettaminen elämän edelle vaati niin paljon sukupuolista pidättyväisyyttä kuin ihminen saattoi kestää. Mielenkiintoisia tarinoita, mutta pohjimmiltaan typeriä. Jos tuollaisissa luuloissa olisi periä, munkit olisivat maailman luovimpia ihmisiä, sinä sanoit.” 

”Siinäkö piilee se perimmäinen hulluus? Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?”

Blogimaailmassa teosta on luettu paljon, esim. Kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirjareppu, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus

Tobi Lakmaker – Seksuaalisuuteni historia

Tobi Lakmaker: Seksuaalisuuteni historia (Kosmos 2024, suom. Taru Luojola)

Aluksi poikaystäväni kysyi, mille nauran, kun ratkeilin vaaleanpunainen kirja käsissäni, ja selitin, mutta tilanteen toistuttua monta kertaa hän totesi hyväksyvänsä, että kyseessä on hauska kirja. Ja se on. Oli taas ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nauranut kirjan parissa monta kertaa ääneen. Lakmakerin romaanin huumori luottaa havaintoon, suoruuteen, pelkistämiseen ja toistoon. Nerokkaaseen toistoon, joka kertoo äänen löytymisestä.

Arvostan sitä, millainen työ on pitänyt tehdä itsensä kanssa, että voi kirjoittaa tällaista. Vai onkohan kyse vaan persoonasta, jonka ansiosta voi sanoa asioita hillittömällä, pidäkkeettömällä tavalla? Jos on, arvostan sitäkin. Samalla olen kateellinen. Että voi kirjoittaa näin paljon hauskaa ja on näin hyvä dramaturgian taju. Ja moitin itseäni, että mitäs poukkoilet jatkuvasti kuin reaktiivinen marionetti ja märehdit, etkä esim. kirjoita – niin, heinäkuu on ollut minulle surkea kirjoituskuukausi, vaikka olen ollut olevinani tosi tehokas, mutta se on ollut loputonta taustatyössä pyöriskelyä ja pelkään käsikirjoitustani niin paljon että harkitsen syöväni beetasalpaajia seuraavan kerran kun avaan sen. Ja silti en aio luovuttaa, vaan kieltäydyn jäätymästä tekstin edessä, ihan vaikka piruuttani. Eteenpäin!

Kirjoitin edellisen pätkän ennen kuin olin lukenut kirjan viimeiset kolmekymmentä sivua, ja loppu ei ollut sellainen kuin odotin, ja sen luettuani tunsin itseni hieman typeräksi. En silti poista mitään, vaan jätän kaiken. Se on blogimuodossa parasta ja vaikeinta: sinne voi kirjoittaa sellaisenaan kaiken.

Pidäkkeettömyyttä voi onneksi harjoitella. Rohkeuden joutuu kaivamaan itsestään kirjoittaessaan esiin aina yhä uudelleen, totesimme erään kirjailijan kanssa kerran. Se ei tunnu helpottuvan, vaan on kuin lähtisi liikkeelle samasta pisteestä kuin edelliselläkin kerralla. 

Lakmakerin autofiktion tyyli on ollut minulle tarpeellinen kevennys raskaiden aiheiden pyörittelyn keskellä. Teoksessa ei ole kyse vain seksikokemusten luettelusta, tietenkään, onhan seksuaalisuus laajempi asia, ja kirja laajenee senkin ulkopuolelle, ystävyyteen, koulumuistoihin, matkakertomuksiin, menetyksiin, kohtaamisiin joissa on tökkäisynsä ja kompurointinsa, kuten ihmisten välillä usein. Pisteliäskään huumori ei nyt tunnu minusta liian ilkeältä. Seksuaalisuuteni historialla on potentiaalia myös kirjasomesuosikiksi, tahtoisin nähdä feedini täyttyvän tästä kuin – no, olkoon. Mutta lukekaa! 

”Monet meidän joukkueen tytöistä oli tilapäisesti lesboja. Niillä oli tyttöystävä, mutta ne sanoi: ’Mä tykkään vain hänestä mutta muuten miehistä.’ Sellainen suretti mua ihan hirveästi. Ihmiset mieluummin kuolee kuin myöntää tykkäävänsä vain naisista.” 

”Sitä on elämä: tööttäilyä ja rimputtelua, koska milloinkaan ei ole yksiselitteistä kenellä on etuajo-oikeus ja jokaisen on jatkuvasti ehdittävä jonnekin.”

Andrew Holleran – Tuhon ytimessä

Andrew Holleran: Tuhon ytimessä (Odessa 1993, suom. Walter de Camp)

Ground Zero on Andrew Holleranin vuonna 1988 julkaistu esseekokoelma, josta Walter de Camp on valikoiden suomentanut kuusi esseetä. Viisi niistä käsittelee aidsin iskeytymistä New Yorkin homoyhteisöön 1980-luvulla, viimeisen aiheena on ”Hyvä seksi / huono seksi”, jossa vasta loppukaneetti peilautuu sairauden vaikutuksiin.

Holleranille, kuten monille muille New Yorkissa silloin eläneille homoille, 1970-luku oli vapautumisen riemua: Fire Islandin päättymättömiä bileitä, täysiä baareja ja pidäkkeetöntä seksiä. Hän on tallentanut aikakauden tunnelman kulttiklassikoksi kohonneeseen romaaniinsa Dancer from the Dance (jota olen lukenut vähitellen eteenpäin jo pienen ikuisuuden, ja teos on jäänyt toistuvasti kesken, vahvimmillaan se on tosiaan ajankuvauksena). Vaikeimpana romaanissa näyttäytyy pysyvän rakkauden etsintä.

80-luvun alkaessa Holleran jätti New Yorkin juuri ennen suurta tuhoa. Esseessä ”Snobit lainehilla” on pysäyttävän voimakas kuvaus kuumasta iltapäivästä, jolloin Holleran istui ystävänsä kanssa Fire Islandin uimarannalla, mutta se oli suljettu likaviemärien jätteiden ajauduttua liian lähelle maata: ”Kaikkialla ympärillämme miesryhmät paahtoivat itseään auringossa, vierellään valtameri johon he eivät voineet astua.” Toisaalla esseissä Holleran kuvaa, millaista seksistä oli tullut aidsin keskellä: masturbointia pornoteattereissa niin, ettei toiseen uskaltanut edes koskea kunnolla, ja spermaan suhtauduttiin kuin radioaktiiviseen aineeseen. Tällä oli pitkäkestoiset vaikutuksensa tietyn sukupolven homomiehiin, mikä tulee esiin myös tämän vuoden suosikkielokuvassa All of Us Strangers, jossa kahdesta miehestä vanhempi kertoo nuoruuden peloistaan yhdyntää kohtaan.

Teksteistä painuvat mieleen erityisesti toistuvat käynnit sairaalassa, puhelinsoitot ystävien kuolemista ja se, miten epidemian koskettamat yhteisöt alkoivat auttaa toisiaan. ”Syvällisin ero ihmisten välillä saattaa hyvinkin olla ero sairaiden ja terveiden välillä, mutta myötätuntoiset ihmiset yrittävät kurottautua kuilun ylitse ja rakentaa siihen siltaa.” Yhteistä vihollista vastaan kamppailu yhdisti jälleen yksilöt, jotka sitä ennen tunsivat toisensa kenties vain ohitettuina kasvoina ”diskoteekeissa”.

Ohuen valikoiman ilmestymisen suomeksi mahdollisti Kari Lempisen (Walter de Camp) ja Jukka Lindforsin perustama pieni Odessa-kustantamo, jonka viimeisiä julkaisuja se näyttäisi olleen. 90-lukulaisessa Suomessa tällainen teos on ollut todellinen kuriositeetti. Itse poimin tämän pari vuotta sitten kirjaston ”ota ilmaiseksi”-poistopöydältä. Esseiden ajankuvaus on palaamisen arvoista myös nykypäivänä, sillä ne näyttävät, millainen tie on vähemmistöjen historiassa kuljettu. Paikoin Holleranin tavassa ajatella ja kuvata asioita on jotain ärsyttävän pinnallista, mutta monet hänen mietteensä ovat tarkkanäköisiä – ja pisteliään huumorin värittämiä. Tuhon ytimessä sanoittaa niin surun, kamppailun kuin elämän.

“Mieleeni jäi tunne, että olin elossa.”