Luetut kirjat 8/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Fiona Helmsley: Ei-sanan voimasta ja muita kirjoituksia (Kovasana 2020, suom. Juha Ahokas)

Kiinnostava esseekäännöskirja pieneltä kustantamolta. Helmsley on kirjoittanut paljon nettiin, mikä tietyllä tavalla näkyy myös kirjassa; tekstit tuntuvat välillä painetuilta blogipostauksilta. Tyylissä on rosoisuutta, joka on ajoittain viehättävää, joskus kömpelön oloista. Teemoja ovat väkivalta, päihteet, populaarikulttuuri, seksi. Kokonaisuus paranee loppua kohden. ”Raiskausvihko” erottuu kokoelman muista esseistä olemalla erinomainen ja oivaltava – en ylläty, että Helmsley siteeraa tässä tekstissä Maggie Nelsonia. Nelsonin lukeminen on tehnyt hänen(kin) kirjoittamiselleen selvästi hyvää. Välillä mielessä kävi sellainen luonnehdinta, että tämä on kuin Maggie Nelsonin karjalalippisversio. Se tuntui ensin ilkeältä, mutta sitten ajattelin että voisin sanoa niin myös omista teksteistäni ja nauraa hyväntuulisesti päälle, joten annan sen olla. (Katsottuani Goodreadsin useita viiden tähden arvosteluja mietin, onko käännöksessä kenties kadonnut tyylistä jotain olennaista, vai miksi tämä jäi minulla selkeästi kolmeen...)

”Kun aikuisina arvostamme fyysistä kauneutta, arvostamme itse asiassa useimmiten valtaa, jonka kuvittelemme saavamme kauneudella, ja sitä miten voimme mahdollisesti muuttaa sillä elämämme.” (s. 148)

”Emme varsinaisesti vältelleet puliukkoja tai vanhoja nistejä, mutta Callie suhtautui huomattavasti ystävällisemmin ja suvaitsevammin kiertolaiselämää viettäviin punkkareihin, joita myös hengaili puistossa ja sen liepeillä. Halusin kuvitella, että kuuluimme laajempaan romanttiseen perinteeseen, johonkin sellaiseen, jota minun oli vaikea nähdä heidän riidanhaluisessa kerjäämisessään tai vihaisissa pitbulleissaan.” (s. 180–181)

Garth Greenwell: Cleanness (Farrar, Straus and Giroux 2020)

Kirjoitin Garth Greenwellin esikoisromaanista muutama vuosi sitten blogitekstin, joka oli melkeinpä essee (tosin ei kovin hyvin kirjoitettu nyt luettuna, aargh), niin vaikuttunut silloin olin. Hänen toista romaaniaan odotin sen verran, etten malttanut suomennoksen saapumiseen asti. Greenwellin proosatyyli on yhä pitkien, huolella rytmitettyjen virkkeiden kuljettamaa. Cleanness on episodiromaani, jonka jakautuu yhdeksään erilaiseen kertomukseen; usein ne ovat lyhyitä kohtauksia. Greenwell käsittelee tässäkin miesten välistä seksiä, seksuaalisuutta ja ihmissuhteita näkökulmakertojanaan Bulgariassa elävä amerikkalaisopettaja. Kiinnostavia hänen teksteissään ovat erityisesti rajanylitykset. Milloin bdsm-henkinen (joskin lähtökohtaisesti jo aika turvaton ja kommunikoimaton) seksitapaaminen muuttuu väkivallan hallitsemaksi? Milloin opiskelijaan suunnatut katseet ja tapahtuneet kosketukset muuttuvat sopimattomiksi? Miten ns. arveluttavista asioista uskaltaa seksissä nauttia? Milloin parisuhde on onnellinen, milloin kaipuu johonkin muuhun ylittää yhdessäolon halun? Greenwell välittää ajatusten ja kosketusten yksityiskohdat intensiiviseen tapaan. Hänen tyylissään näkyy mm. Virginia Woolfin vaikutus. Hieno kirjoittaja – en tosin innostunut Cleannessista aivan niin paljon kuin Kaikki mikä sinulle kuuluu -romaanista. Uskon kokeilevani myös suomennoksen lukemista, kun sellainen on tulossa.

”– – I rejected the phrases even as they formed, not just because they were objectionable in themselves but because none of them answered his real fear, which was true, I thought: that we can never be sure of what we want, I mean the authenticity of it, of its purity in relation to ourselves.” (s. 103)

”But he was different, he was the best I had ever had, and I gave myself over to it, over to him, I forgot the role I was supposed to play and let him do whatever he wanted.” (s. 184)

Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)

Kirjeitä kapitalismille? Eino Santanen laajentaa runokokoelmiensa Tekniikan maailmat ja Yleisö teemoja proosamuotoon. Kokoelman novellit eivät ole kovin perinteisiä, vaan ne hankaavat vastaan sekä kertomuksen että sujuvakielisyyden totuttuja ratoja; runo yhdistyy ilmaisuun monissa kohdissa. Kapitalismikriittisyyteen kietoutuu kertomuskritiikki, ja minusta tuntuu, että ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. ”Trickle down chicken” on parhaita novelleja aikoihin, freelancerin ja tilaajan välisenä sähköpostiproosana alkava teksti on hillitön ja kivulias, enkä voi olla ajattelematta sitä ehkä enää ikinä, kun olen vastaavan viestittelyn osapuolena. Mieleenpainuva on myös ”Taistelukenttä”, jossa ihmiset on korvattu roboteilla ja tekstin väliin tunkee eritesanoja kuin pakko-oireena. Kirjallisuutta ja kirjoittamistakin riepotellaan ja ajoittain viitataan kirjoittajakouluun, joka onkin tekijälle tuttu ympäristö; terkkuja tulevalle opettajalleni. Santasen novellikokoelma on jälleen osoitus siitä, että kun tuntee kielen ja kertomuksen läpikotaisin, voi aloittaa niillä leikkimisen, niiden rikkomisen ja uudelleen käyttämisen materiaalina, josta rakentuu jotain, mitä ei noin vain heti puretakaan analyysipinoiksi. Tai tuotteiksi.

”Kukaan ei halunnut ostaa valintamyymälästä yksittäispakattua paprikaa, jonka pakkausmuovissa oli reikä, vaikka samat ihmiset saattoivat aivan hyvin ostaa paprikan, jota ei oltu alkuunkaan pakattu pakkausmuoviin, ja joka lojui muiden pakkaamattomien paprikoiden kanssa samassa laarissa, lukemattomien ihmisten puristeltavana ja tarkasteltava.” (Trickle down chicken, s. 28)

”Selkääni koputettiin. Käännyin ympäri ja näin, että olin päätynyt tahtomattani kolmen tapahtumaa videoivan puhelimen eteen.” (Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa, s. 74-75)

”Rakas kapitalismi, olen antanut itsestäni nyt osittain väärän kuvan. Saattaa näyttää siltä että ajattelen että ihmisiä pitäisi jotenkin poistaa tai näin. Pahoittelut. En todellisuudessa ajattele niin.” (Rakas kapitalismi pilkku, s. 99)

Susan Sontag: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat (Love Kirjat 1991, suom. Osmo Saarinen)

Sontagin kaksi pitkää esseetä sairauksia raskauttavista vertauskuvista ovat säilyttäneet tärkeytensä. Ensimmäinen esseistä on 70-luvun lopulta ja kuvaa syöpään liitettyjä vertauskuvia, joita käytetään yleiskielessä (erilaisia ikäviä asioita kuvataan syöpänä) ja toisaalta myyttisiä käsityksiä syövän synnystä: sairauden on ajateltu olevan tukahdutettujen tunteiden ja sulkeutuneisuuden aiheuttama. Vertailukohtana on tuberkuloosi, johon on liitetty myös romantisoivia myyttejä. Toinen essee on julkaistu 80-luvun lopulla ja kuvaa Aidsin vertauskuvia; tuolloin vielä uuden sairauden ympärillä pyöri erityisesti syyllistämistä vääränlaisesta seksistä (millä ei tarkoiteta suojaamatonta seksiä, vaan homoseksiä tai muuta konservatiivien poikkeavaksi määrittelemää seksin harrastamista). On kiinnostavaa lukea Sontagin ajatuksia juuri nyt, kun koronavirus on sisällyttänyt itseensä valtavan määrän metaforisuutta jo lyhyessä ajassa: sitä määrittelee erityisesti ajatus vääränlaisesta sosiaalisesta aktiivisuudesta, liikkumisesta ihmisten parissa fyysisessä maailmassa. Koronan metaforisuus näkyy kielenkäytössä esim. ihmisten kokoontumispaikkojen kutsumisena koronalingoiksi, riskimaista tulevien lentojen kutsumisena tartuntalennoiksi, vapaaehtoisenkin sisälle jäämisen kutsumisena karanteeniksi. Uskon, että Sontagin esseet tulevat vahvistamaan klassikon asemaansa sairauden vertauskuvien tutkielmina. Hänen ajatustensa muotoilua on ajoittain haastavaa lukea, se edellyttää keskittymistä ja uusia lukukertoja.

”Syöpä etenee hitaasti ja salakavalasti: kuolinilmoitusten yleisimmän eufemismin mukaan joku on ’kuollut pitkän sairauden murtamana’. Kaikki syövän luonnehdinnat mainitsevat taudin etenemisen hitauden, ja niinpä juuri sitä käytettiin ensimmäisenä metaforisesti.” (s. 20)

”Erityisen pelättyjen sairauksien epidemiat provosoivat aina äänekkään hyökkäyksen lempeyttä tai suvaitsevaisuutta vastaan – mikä nykyään samastetaan helläkätisyyteen, heikkouteen, epäjärjestykseen, korruptioon: kaikkeen epäterveelliseen.” (s. 166–167)

Christer Kihlman: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)

Kallis prinssi vaikuttaa fiktiivisimmältä tähän mennessä lukemistani Kihlmanin teoksista (vrt. Ihminen joka järkkyi, Kaikki minun lapseni). Työurallaan menestynyt, luokkanousun tehnyt Donald Blaath on kirjoittamassa muistelmansa, mutta ovatko asiat menneet niin suurenmoisesti kuin hän ensin esittää? Kirjan alkuosiossa, jo ennen kuin muistelmien kirjoittaminen kunnolla pääsee käyntiin, on epäluotettavan kertojan läsnäolo ilmiselvää. Myöhemmin luotettavuus tuntuu kasvavan säälimättömän kerronnan myötä; Donald Blaathin ominaisuus kertojana muistelmamuistiinpanoissaan on liioitteleva vuolassanaisuus. Paljastuu virheitä, petoksia. Suku on taakka, ja toisaalta jotakin, mihin täytyy kuulua, tulla tunnustetuksi. Välillä kerronnan nykyhetki tunkeutuu muistelmien keskelle, kuin todellisuus murtaisi väkisin kuvan jonka Donald on itsestään ja perheestään luonut. Teoksen vahva poliittisuus on nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa, ja ehkä varsin 70-lukulaista. Porvarillisten piirien ravistelu oli Kihlmanille ominaista, ja kirja näyttää valheellisuuden, joka liittyy ulkoisen menestyksen performoimiseen ja voi ilmetä myös itselleen valehtelemisena tai kyvyttömyytenä nähdä totuutta. Romaani loppuu kiehtovasti dialogin keskellä, ja loppulause jää kaikumaan: ”Minä tiedän että on varhaista.” Kirjasta ja sen lopetuksesta on miniessee Maailmojen loput -esseekokoelmassa.

”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)

”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)

Blogiessee: Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta

 Autofiktiosta ja omaelämäkerrallisesta

– vielä kerran

Tuomas Aitonurmi

Mitä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kuvitellaan olevan. (Thought Catalog / Unsplash)

”Millaista oli todellisuus? Itse asiassa? Sitä minä en tiennyt.” 

”Nämä ovat tosiasioita. Mutta tällaisissa tosiasioissa ei kai ole mitään kirjoittamista?”

Christer Kihlman: Kallis prinssi, suom. Pentti Saaritsa

Kuka muka jaksaa enää keskustelua autofiktiosta aikamme ilmiönä? Tai analyyttisia esseitä aiheesta?

Olen väsynyt, enkä itsekään pääse irti. Sillä juuri nyt kihisee; työnnän käteni paistoksen sekaan.

”Kaikkialla on autofiktiota”, kirjailijaystäväni tuskailee. Hän uskoo silti fiktioproosan nousuun – milloin se alkaa?

“Ehkä tietty kuvittelun juhla jää kirjallisuudesta puuttumaan”, pohtii Kiiltomato-verkkolehden tuore päätoimittaja Ville Hämäläinen Ylen 8 minuuttia -ohjelman haastattelussa, ja toivoo enemmän kirjallisuutta joka haastaa ja pitää sisällään monenlaista kerrontaa.

Minusta ei pitänyt tulla sellaista kirjoittajaa, joka kirjoittaa lähinnä omasta elämästään. Ensimmäisen kaunokirjallisen julkaisuni piti alun perin olla novellikokoelma. Runojakin tarjosin lehtiin. Lopulta minulta julkaistiin kirjallisuuslehden verkkosivuilla essee.

Mitä tapahtui? Kertooko minusta, vai ajasta, tarpeesta tai rakenteista, että pääsin julkaisukynnyksen (= tekstin julkaisu jonkun muun toimittamalla alustalla) yli juuri esseellä? 

Olenko ajautunut kirjoittamaan itsestäni, koska sillä saa lukijoita, vai koska se on ollut minulle tärkeää, purkaa asioita sisältäni? Uskon molempien myötävaikuttaneen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ”pakkoon”. Minullakin on riivaaja, kuten Antti Nylén kuvaa kirjoittamistaan teoksessaan Häviö.

Omaelämäkerrallinen kiinnostaa. Sen huomaa numeroiden konkretiana, kun seuraa erilaisten verkossa julkaistujen tekstien lukija- ja kommenttimääriä.

Omaelämäkerrallista julkaistaan. Kustantajien listoilla on paljon autofiktiota, tai sen kanssa leikittelyä, muisteluita, tunnustuksia, totuudenkertomista – mitä se tarkoittaakaan. Te teette tämän itse, kirja-ala. 

Myös me lukijat teemme tämän. Kohkaamme esimerkiksi Saara Turusen Sivuhenkilöstä monin bloggauksin, artikkelein, somepostauksin, messukeskusteluin, koska hän uskalsi kirjoittaa omista kokemuksistaan kirjallisuusalalla kriittisesti romaanimuodossa. Se olikin vaikuttava teko, ja kirja on minusta edelleen hyvä. Mutta samalla monet pieneltä kustantajalta ilmestyneet hyvin kirjoitetut tieteis- ja fantasiakirjat saavat pari blogimainintaa ja yksittäisen kritiikin genreharrastajien pienlehdessä.

Kuoletammeko moninaisuutta toistamalla samaa kuviota?

Miksi toisten elämät kiinnostavat erityisesti silloin kun ne ovat tapahtuneet oikeasti? Samastumisen tärkeys, vertaistuki, yksinäisyyden välttäminen (tässä maailmassa on ollut joku, joka on tuntenut nämä asiat, todella ollut ja todella tuntenut), vertailu, uteliaisuus, tirkistelyntarve?

Ovatko autofiktio ja henkilökohtaisten esseiden lukeminen vain ”sivistyneistön” versio Seiskan lukemisesta, kuten pahat kielet pahimmillaan sihisevät? Kukaanhan ei klikkaa koskaan iltapäivälehtien viihdeuutisten linkkejä oikeasti kiinnostuneena...

Sivupolkuna: on jännä, miten iltapäivälehden jutun lukeminen ja varsinkin jakaminen somessa synnyttää sisään ohjelmoidun häpeäreaktion (varsinkin jos on kuvitellut kuuluvansa jonkinlaiseen ”sivistyneistöön”). Seksivau, ironisesti, heh, tietenkin.

Haluaisin kirjoittaa enemmän seksistä, sillä sen piiriin kuuluu paljon aiheita joita mietin usein. Olisi kiinnostavaa (ehkä jonkinlaisen vaaran tunteen takia) käsitellä niitä omakohtaisen esseen muodossa. Mutta minun on vaikea perustella sen tarkoituksellisuutta ja löytää hyvää syytä intiimiyden verhon raottamiseen. Syyn täytyisi olla todella hyvä; en halua päätyä taas yhdeksi freelanceriksi, joka valmistelee selontekoa panemisistaan, kuten Antti Hurskainen kirjoittaa blogipostauksessaan. Olen tosin, ainakin toistaiseksi, kuukausipalkkainen työntekijä raitiovaunuverkoston ulkopuolella (lähimmälle pysäkille on puolitoista kilometriä!) mutta en usko, että se suojaisi minua banaaliuden häpeältä tässä asiassa. 

Minkä takia kannattaa tunnustaa, avata haavansa kaikille omalla nimellään, kasvoillaan? “Tunnustuksellinen kirjallisuus on vahvimmillaan silloin, kun se onnistuu kuvaamaan jotain hetkeä, ajatusta tai havaintoa niin täsmällisesti, että tekstin lukemisen jälkeen oma katseeni on kirkastunut ja tarkentunut”, kirjoittaa Milja Sarkola esseessään “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?”.

Tunnustus voi kuitenkin lisätä tuskaa. Myöhemmin tekstissään Sarkola linjaa: “Tunnustuksellinen kirjallisuus on ongelmallista aina, kun se loukkaa muita ihmisiä, oli se sitten kuinka totuudellista, analyyttistä, osuvaa tai yhteiskuntakriittistä tahansa.” Sarkola nostaa esiin kuinka Märta Tikkanen on kertonut katuneensa kirjoituksistaan vain Kaksi-teoksen loppulauseita: Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin. Kyseessä on yksi vahvimmista lukemistani kirjan lopetuksista, upeaa kaunokirjallisuutta, klassikon ainekset – tavallaan harmittaa, että Tikkanen on katunut sitä. Tunnustuksilla on hintansa; mitä kannattaa maksaa siitä, että luo pysäyttäviä kaunokirjallisia elämyksiä lukijoille? 

Myös trauman hoitamisen parissa elämäntyönsä tehnyt lääkäri Bessel van der Kolk analysoi Jäljet kehossa -teoksessaan menneisyyden kokemusten purkamista tavalla, joka saa sanomaan hmmm ja raapimaan partaansa: ”Tuskallisista asioista puhuminen ei välttämättä lisää yhteisöllisyyttä, pikemminkin päinvastoin. Perheet ja työpaikat saattavat torjua ne, jotka pesevät likapyykkiään julkisesti. Ystävät ja perheenjäsenet saattavat menettää kärsivällisyytensä ihmisen kanssa, joka jumiutuu suruunsa tai tuskaansa. Tästä syystä trauman uhrit usein vetäytyvät, ja tästä syystä heidän kertomuksensa muuttuvat rutiinimaisiksi ja siistityiksi, jolloin ne aiheuttavat torjuntaa mahdollisimman vähän.”

Entä jos ei ole kokenut päässeensä näkyville omine ajatuksineen ja tunteineen? Jos juuri kirjoittaminen on ollut keino, jolla ylipäätään on saanut ajatuksiaan muotoiltua, koska keskusteluissa äänekkäämmät, nopeammat ja sanavalmiimmat ovat puhuneet päälle? Jos on löytänyt kaunokirjallisesta ilmaisusta keinon tuoda elämänkokemuksensa esiin? Jos kuuluu vähemmistöön, jonka ääniä ei ole kuultu tarpeeksi (kuka määrittelee tämän)?

Olen luettanut esseitäni puolisollani erityisesti silloin kun olen maininnut hänet tai joitain yhteisiä kokemuksiamme. Olen kuvannut myös perheenjäsenteni ja ystävieni tekemisiä. Toistaiseksi kukaan ei ole suuttunut. Ehkä en ole hypännyt tunnustajana vielä syvään päätyyn.

Mietin, miten paljon olen itse saanut voimaa omaelämäkerrallisista teksteistä: Christer Kihlman, Märta Tikkanen, Marguerite Duras ja Édouard Louis ovat kirkastaneet ja tarkentaneet katsettani pysyvästi. 

Ilja Lehtinen kirjoittaa niin & näin -lehdessä julkaistussa esseessään “Elämäkertaa, elonkirjausta” siitä, mitä nimenomaan autofiktiolla voi ilmaista: “Paitsi että autofiktio on aivan ilmeisellä tasolla elämästä kirjoittamista, se on myös, ja kenties perustavammin, elämän itsensä kirjoittamista – elämän muotoutumista kirjoittamisen aktissa itsessään.” Myös V. S. Luoma-aho näkee blogikirjoituksessaan erityisiä vahvuuksia omaelämäkerralliseen pohjaavilla teksteillä: “Toisaalta autofiktiossa on kenties vulgaaritasolla vahvin ‘poliittisen’ mahdollisuus, sillä lukija ei oikein tiedä, lukeeko hän fiktiota (kirjoittajan valehtelua itselleen) vaiko ‘aitoja mielipiteitä’ (kirjoittajan valehtelua lukijalle). Tunnustuksellisuus ja subjekti, toisaalta yleinen ja jaettava… autofiktio pystyy pelaamaan molempia pelejä samanaikaisesti.”

Minulla ei ole näihin lisättävää; tunnistan nämä vaikuttimet myös omasta halustani lukea autofiktiota, tunnustuskirjallisuutta, esseetä, päiväkirjoja, blogeja, Twitter-ketjuja, Jodel-kanavia...

Miksi olen niin väsynyt kuvittelemaan? Miksi tosielämätekstit syntyvät minulta kirjoittajana nopeammin ja vaivattomammin kuin fiktio?

Fiktiivisen todellisuuden luominen on raskas prosessi: kun kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin, jonka paikka ja ulottuvuus sijaitsevat erilaisessa todellisuudessa kuin oma reaalimaailma, se vaatii kuvittelukyvyltä paljon. Pitää hahmotella mielessään maailman yksityiskohdat ja lainalaisuudet, sanotut asiat, toisten vastaukset sanottuihin asioihin, henkilöiden motiivit, henkilöihin vaikuttavat voimat, henkilöiden toiminta motiiveja ja vaikuttavia voimia vasten. Hyvin paljon asioita. Suurin osa näistä rakennelmista tulee annettuna, kun kirjoitus sijoittuu todellisuuteen, jonka kirjoittaja on omakohtaisesti kokenut tai todistanut. 

Voisiko uudenlaisen omaelämäkerrallisuuden vahvuus olla kieli? Kielenkäytön kyseenalaistaminen, uudeksi luominen, äänen löytäminen tavalla joka yllättää kirjoittajan itsensäkin? Tai kertojaposition miettiminen: voisiko kertoja olla joku muu kuin itse kokemaansa selostava puhuja tai ajattelija? Voiko omaelämäkerrallisen teoksen kerronta tapahtua itsen ulkopuolelta? Jos kokeilee sinäkerrontaa? Tai vaikkapa laittaa tietyn esineen kertomaan? Näissä tapauksissa saatetaan mennä jo huomaamatta pidemmälle fiktioon. Autofiktiokin voi ulottua todellisuuskuvauksen ulkopuolelle, kuten Alex Schulmanin romaanissa Polta nämä kirjeet: kirjailija on kuvitellut yksityiskohdat tapahtumille, joita ei isovanhempiensa menneisyydestä voi varmuudella tietää. Èdouard Louis puolestaan kierrättää itseensä rinnastuvan päähenkilön kokemat asiat suurimmaksi osaksi sisaren kerronnan kautta teoksessaan Väkivallan historia. 

Entä sitten muoto, sen rikkominen; odotusten säätäminen uudelleen, kuten lajihybridien taitaja Maggie Nelson tekee kerta toisensa perään esimerkiksi teosparissaan Jane ja Punaiset osat. Ilja Lehtinen kirjoittaa edellä mainitussa esseessään Laura Gustafssonin Pohja-romaanista: “– – Pohja vilisee erilaisia zoegrafisen kirjoituksen hahmoja. Niitä voi luetella lukuisia: vaistojen, tiedostamattoman, ruumiillisuuden, eläimyyden, maisemaan sulautumisen, ei-inhimillisen kirjalliset figuurit. – – Erilaiset elämisen diskurssit – lääketieteelliset, sosiaaliset, myyttiset, unenomaiset – sekoittuvat kirjoittajan autobiografiseen raportointiin.”

Mahdollisuuksia on.

Tällaiset tekstin tekemisen tavat vaativat ensin paljon, mutta palkitsevat lopulta sekä luovan prosessin tekijän että tuloksen lukijan. Omaelämäkerrallisuuden kirjallisuudessa ei tarvitse tarkoittaa luovuuden tai kuvittelukyvyn loppua. Jos elämästään kirjoittavat haluavat lakata kuulemasta “kirjallinen selfie”-tyylisiä vähättelyjä, heidän kannattaa keksiä teksteihinsä jotain lisää, uutta, sellaista mistä syntyy enemmän tasoja ja rakentuu anteeksipyytelemättömiä taiteellisia teoksia. Ville Hämäläinen nosti aiemmin mainitussa haastattelussaan esiin, että autofiktiossa fiktion osuus voi vaihdella (ja niinhän käy myös mainitsemassani Schulmanin kirjassa). Samasta aiheesta syntyi keskustelua taannoisen twiittini alle, kun hekottelin uutuuskirjan esittelytekstille jossa autofiktioksi kutsutaan sitä, että mies vaihtaa ajatuksia koiransa kanssa. Tajusin, että kyllähän se periaatteessa voi mahtua määritelmään, mikäli kirjassa on kirjoittajan niminen päähenkilö. Edellytetäänkö autofiktiolta todellisuusvaatimusta? Tajusin, että tiedän lopulta hyvin vähän. Aina saa kärsiä ja hävetä; koskahan sitä ehtisi käydä kirjallisuustieteen yliopisto-opintoja… Onneksi olen aloittamassa syyskuussa Kriittisessä korkeakoulussa, niin opin todennäköisesti taas uutta sekä kirjoittamisesta että kirjallisuustermistöstä.

Esseen uusia keinoja ja muotoja on koetettu luoda erityisesti lyyriseksi esseeksi kutsutun suuntauksen piirissä. Termi on kohdannut myös kritiikkiä ja lyyrisen esseen kirjoittajat väheksyntää, väitteitä siitä, että he eivät osaisi rakentaa eheitä, kestäviä tekstikokonaisuuksia. Minusta leipätekstipötkönä etenevästä argumenttiesseestä kiinni pitäminen on todella 80-lukulaista, penttilinkolalais-ernopaasilinnalaista korpikirjailijaihanteen haikailua. Pitää kuokkia omat perunansa ja kirjoittaa hirsimökissä kirjoituskoneella saatana argumentteja. En tunnista itseäni tuosta ihanteesta, ja pyrin mieluummin jotain muuta kohti. Eihän minulla edes ole kovin vahvoja mielipiteitä ja jämäköityneitä näkemyksiä; miksi ihmeessä haluaisin paukuttaa argumentteja toisensa perään?

Nykyisin ihmiset jakavat omaa elämäänsä tekstikatkelmina toisilleen sosiaalisen median kautta. On hyvin mahdollista, että somessa asioistani puhuminen on madaltanut kynnystä henkilökohtaisen elämän käsittelyyn esseemuodossa. Myönnän sen. Entä sitten? Mitä saavuttaisin olemalla hiljaa? Säädyllisyys ja kunniallisuus eivät kiinnosta minua. 

Jälkikäteen ajatellen essee ensimmäisenä kaunokirjallisena julkaisuna oli minulle askel luontevalla polulla, jotain mikä olisi pitänyt oivaltaa jo aiemmin. Luontevan polun sijaan kirjoittaminen on minulle perse edellä puuhun kiipeämistä. Jälkikäteen ymmärrän tehneeni hölmöjä päätöksiä ja että olisin voinut käyttää ajan paremminkin. Mutta jälkiviisaus on helppoa; ehkä reittini puuhun on juuri sellainen kuin sen täytyy olla kaltaiselleni tekijälle. 

Olisin voinut tehdä tästä tekstistä kirjallisuuskatsauksen, puhtaasti muiden tekstien analyysin, metapuhetta metateksteistä jotka käsittelevät kirjallisuutta. Mutta minusta sellaisia oli jo tarpeeksi. Ja, vielä tärkeämpänä, esseeminän käyttö omakohtaisuuden välineenä on minusta motivoivaa. Saan siitä energian kirjoittaa tämä teksti valmiiksi. Minä on se kerros, joka tekee tästä tekstistä omaäänisen. Niin se lunastaa paikkansa maailmassa, ja pystyn ajattelemaan että ehkä jonkun kannattaa käyttää tähän aikaansa. En missään nimessä väheksy analyyttisten asia-artikkeleiden tekijöiden tai minän tekstistään häivyttämään pyrkivien journalistien työtä. Itse en vain koe olevani parhaimmillani sellaisena. En ole koskaan varsinaisesti opiskellut journalismia, aloin vain tehdä sitä. Blogikirjoittaminen puolestaan oli jo yli kymmenen vuotta sitten jotain, mitä halusin tehdä juuri sisäsyntyisen motivaation ajamana. Tein sitä niin pitkään, että kehityin lopulta melko taitavaksi (tai ainakin varmaotteiseksi), ensin musiikki- ja sitten kirjabloggaajana. Jo näissä muiden teoksiin keskittyneissä kulttuuribloggaamisen muodoissa oli läsnä omakohtaisuutta. Musiikkiblogi oli päiväkirjaa, jossa valitut lyriikkasitaatit kertoivat elämästäni ja tunteistani paljon, jos sen osasi nähdä. Kirjabloggauksistani vahvimpia ovat – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – olleet ne, joissa kirja on herättänyt minussa voimakkaita samastumisen kokemuksia tai tunteita ja saanut minut kiinnostumaan ja innostumaan, koska on osunut juuri minua sähköistävään tematiikkaan. En koskaan ole onnistunut kirjoittamaan hyviä tekstejä latteahkoista kolmen tähden kirjoista, joita – jälkikäteen objektiivisemmin tarkasteltuna – on lopulta aika suuri osa luetusta. 

Ehkä julkinen kirjoittamiseni heijastelee sellaisia narsistisia piirteitä, joita minussakin väistämättä on. Koska kaikissa on niitä, ainakin vähän. Miksi kukaan pyrkisi julkaistuksi kirjoittajaksi, jos ei nauti siitä että saa oman tuotoksensa julki ja hyvässä tapauksessa kehuja, kannustusta ja kunniaa? Haluaisin todella nähdä julkaistun kirjoittajan, joka uskaltaa väittää, että ”minuudellani ja omilla pyrkimyksilläni ei ole mitään tekemistä tekstieni tekemisen ja julkaistavaksi saattamisen kanssa”. Myös ei-omaelämäkerrallisten, ns. täysin fiktiivisten maailmojen luojat tahtovat kiitosta onnistuneesta tekstin rakentamisesta. Kaunokirjallisuuden välittämässä tunteiden ja ihmisyyden tarkastelussa on aina siru meitä itseämme. Usein syvältä kaivautunut siru. Toiset haluavat peittää minänsä sirut teksteistä monilla, paksuilla kerroksilla. Toiset antavat niiden olla näkyvillä niin paljaina kuin mahdollista. Ehkä tähän voisi suhtautua samoin kuin vaatetukseen: kullekin tavallaan niin kuin tuntuu mukavimmalta. Muut, katsojat tai lukijat, voivat altistua alastomuudelle omien rajojensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. 

Ehkä minä on jossain vaiheessa loppuunkaluttu, niin paljastettu, että se alkaa jo kyllästyttää. Tabut ovat haihtuneet. Ehkä silloin kehitetään uusi tapa pureutua minään tekstien kautta. Ehkä silloin häivytetään minä kokonaan, ja se sulautuu kollektiiviseen tajuntaan tai toisiin lajeihin; ehkä juuri se on tarpeen, jos haluamme ylipäätään selvitä hengissä tässä maailmassa vielä jatkossakin, tulevat vuodet, vuosikymmenet – kuinka pitkä aika ihmisillä vielä on? Se pitää kuvitella. Olen kiinnostunut kaikista näistä kirjoituksen mahdollisuuksista jo nyt, vaikka en vielä näe ideoita konkreettisesti. Tiedän, että ne elävät jossain. 

Ehkä olen sotkenut tässä tekstissä puurot ja vellit. Voi olla, että autofiktiokeskustelu liittyy nimenomaan siihen, mitä on romaani ja millaiset teokset saavat huomiota romaaneina, eikä esseisiin, päiväkirjoihin, blogeihin ja muihin tosielämäteksteihin joita luemme. Kytken ne nyt kuitenkin kaikki yhteen. Kirjallisesta huomiosta puhuttaessa kirja on kaiketi kirja. Onko lajirajoilla väliä lopulta muille kuin paatuneimmille analyytikoille? Ja nähdäkseni juuri kirjoittaessa on suuri ero sillä, luoko kaukana itsestään sijaisevaa fiktiomaailmaa vai kirjoittaako omaelämäkerrallista tekstiä, joka syö monia kirjallisia lajeja. 

“Se on viime vuosikymmenen ajan uudistanut itseään niin kutsutun autofiktion vyöryllä, jonka kirjailijat eivät enää osaa kuvitella itsensä ulkopuolista toimintaa, ja kirjoittavat kirjoja itsestään, mainostavat kirjoillaan itseään, yrittävät vivuttaa itseään henkilöbrändeiksi kirjanmuotoisilla somepäivityksillään, ja kirjoittavat sitten lisää kirjoja itsestään”, kirjoittaa Eino Santanen näkyvyyspalkkioita ja muita nykykapitalismin ilmiöitä kritisoivassa novellikokoelmassaan rakas kapitalismi pilkku. Onko omaelämäkerrallisuuden nousu sittenkin lähinnä seurausta kapitalismin vaikutuksesta kirjallisuuteen? Huomiotaloutta, tekstin aluksi pallottelemani kysynnän ja tarjonnan kehässä syntynyttä? Äkkiä tekee mieli nousta kehään ja iskeä koko homma kanveesiin. Sitten mietin aktivismin ulottuvuutta, marginalisoitujen äänien omaelämäkerrallisuutta; aktivismi ja kapitalismi, kumpi tuli ensin, muna, kana, ohjaileeko jossain iso kukko meitä langoillaan? Tyylilajista riippumatta valtaosa kirjailijoista nokkii pudonneita murusia pöytien välistä kuin Santasen novellin trickle down chicken.

Jos kirjoittajuuteni olisi narsismia henkivä minäprojekti tärkeimpänä tarkoituksenani suuren huomion kerääminen, olisin todella typerä valitessani välineeksi juuri tekstin ja varsinkin pyrkiessäni kirjamuotoisen teoksen tekemiseen. Tällä hetkellähän kirja ei varsinaisesti ole ”muodikkain” ilmaisun tapa. Jos haluaisin olla trendin aallonharjalla, minun pitäisi ilmehtiä ja tanssia lyhyillä videoilla, pyrkiä näkyviin kuvan muodossa. 

Välillä jotkut tarjoilevat kuumia otteita siitä, että tulevaisuudessa tekstin lukeminen katoaa ja ne korvataan videolla ja puheella. Minua huvittaa. Miten ymmärrettäviä ja monimutkaisia videoita ja puheita aiottaisiin laatia ilman kirjoitusta? Tekstiä tarvitaan myös muistiinpanovälineeksi. Se on nopea tapa puhutun äänen kuunteluun verrattuna, eikä niin riippuvainen tietotekniikasta tai kasvokkaisista kohtaamisista; sen hylkäämisessä ei olisi mieltä. Mikael Jungnerin pöhinävisiolta murenee pohja, kun kokonaisuutta miettii yhtään pidemmälle. 

Teksti ja kirjoitus pysyvät, sillä ihmisten pitää puhua toisistaan toisilleen ja kertoa erilaisista mahdollisuuksista olla. Niin kauan kuin olemme, emme lakkaa kiinnostumasta siitä mitä on.

“On päästävä siihen että ymmärtää, että kaikki kirjoittavat ympärillämme, aivan kaikki, kärpänenkin; se kirjoittaa seinille, se on kirjoittanut paljon ison huoneen lammesta heijastuvassa valossa.”
Marguerite Duras: Kirjoitan, suom. Annika Idström

Jokainen teksti on kirjoittajansa ääntä, ajatusten ja tunteiden välittymistä sanoiksi ja lauseiksi, joita ei kukaan toinen kirjoittaisi samalla tavalla. Näin ollen en osaa tulla muuhun lopputulokseen: minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta. 

***

On myös hetkiä, jolloin minä on elämässä tavallista enemmän pinnalla.

Puolitoista vuotta sitten olin henkisesti solmussa. Samaan aikaan olin kirjoittajana jumissa. En saanut uutta aikaan enkä edes yrittänyt. Sain ajoittain kehuja raporteistani ja kirja-arvioistani, mutta en saanut siitä kestävää tyydytystä, vain tyytyväisyyden välähdyksiä. Nuo tekstilajit eivät tuoneet esiin minääni. Siltä se tuntui. Samankaltainen tunne oli kuitenkin vaivannut myös fiktiotekstejäni läpikäydessäni: onko näissä ollenkaan sellaista ääntä, joka olisi tunnistettavissa kirjoittajaäänekseni, mikä helvetti sellainen edes on? 

Mieleni perukoilla pohdin, onko minulla edes todellista minuutta. 

Ihmissuhde-elämässäni tapahtui kriisi, jonka yhteydessä kuulin kysymyksen: minkälainen sinä haluat olla? En osannut sanoa. Tajusin, etten pystynyt sanallistamaan asiaa ollenkaan. Luulin mieleni hajoavan siihen paikkaan; luulin vajoavani lattialle itkemään kerälle kiertyneenä. Sen sijaan seisoin hetken paikallani, sitten menin sänkyyn yrittämään nukkumista. Olen aina ollut sillä tavalla sitkeä. En tiedä, onko se hyvä. Jollain tapaa kaipaan romahduksen ja täyden hallitsemattomuuden mahdollisuutta. 

Oli selvää, että tarvitsen ammattiapua. Vuosi sitten aloitin terapian. Sen jälkeen minä onkin sitten rymistellyt paikalle. Se tunkee kyynärpäät edellä esiin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sitä käsitellään, puidaan. Se on läsnä. Se on, myös teksteissäni.

En osaa pitää päiväkirjaa; päätän aloittaa ehkä pari kertaa vuodessa käsin kirjoitettavan päiväkirjan, kirjoitan kerran ja se jää siihen – minulla ei ole kovin paljoa itsekuria. Jos osaisin pitää päiväkirjaa, vapauttaisiko se mieltäni fiktiolle? Olisiko silloin enemmän energiaa ja motivaatiota laatia fiktiivisiä todellisuuksia tai kuvitella surrealistisia asetelmia, halkeavia seiniä joista valuu mustaa limaa, lattiaa joka kohoilee välillä aaltoina tai sormia jotka hivelevät pään sisäpuolelta houkutellen pahuuksiin? 

Mutta minusta tämä on oikeastaan hauskempaa kuin minän purkaminen yksityisiin päiväkirjoihin ja jättäminen sinne. Kyllä, tämä on kivaa ja kiinnostavaa näin, tämä omakohtaisten esseiden kirjoittaminen. Saako kirjoittaessa mennä sitä kohti, mikä on hauskaa ja kivaa? Jos haluaisin tarkoituksella tehdä jotain erittäin ikävän tuntuista, hankkiutuisin raskaille ulkotyömaille talvella tai välitason päällikköhommiin organisaatiossa. Tietysti myös epämukavuutta on pitkäjänteisessä tekemisessä siedettävä. Se on kirjoitusten valmiiksi saamisen ydin. 

Koenko omakohtaisia tekstejä julkaisemalla tulevani enemmän näkyville? Vaikka paljastan itsestäni asioita, en minä ole kokonaan niissä kirjoituksissa, vain viipaleita. On yhä paljon sellaista minkä tietävät vain läheiseni. Kukaan ei voi väittää, että tuntisi minut kirjoitusteni pohjalta, sillä myös yksityiskohdat rajaan minä.

Lähteet, viittaukset ja sitaatit

Duras, Marguerite: Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström)
Gustafsson, Laura: Pohja (Into 2017)
Hurskainen, Antti: “Arvaatko?” Plainsongs 16.1.2020 https://blogit.apu.fi/plainsongs/arvaatko/
Kanerva, Arla: “Mikael Jungner lyttää huolen lukuinnon hiipumisesta: ‘Lukeminen on lyhyt välivaihe ihmiskunnan historiassa’, onko asia todella näin?” HS 7.8.2019 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006197251.html
Kihlman, Christer: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)
Lehtinen, Ilja: “Elämäkertaa, elonkirjausta – Autofiktiosta identiteetin tuolla puolen”, niin & näin 1/2020
Louis, Édouard: Väkivallan historia (Tammi 2020, suom. Lotta Toivanen)
Luoma-aho, V. S.: “Kirjat 2019, osa 5: Onnenkissa, autofiktio ja esseeromaani” Alussa oli sana 2.8.2020 https://schnabelmann.wordpress.com/2020/08/02/kirjat-2019-osa-5-onnenkissa/
“Miten suomalaisella kirjallisuudella menee?” 8 minuuttia, Yle 23.7.2020 https://areena.yle.fi/1-50464206 

Nelson, Maggie: Jane & Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)

Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)
Santanen, Eino: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)
Sarkola, Milja: “Tämä on tunnustus mutta onko se minun?” Teoksessa Granta 9: tunnustus (Otava 2017)
Schulman, Alex: Polta nämä kirjeet (Nemo 2020, suom. Jaana Nikula)

Tikkanen, Märta: Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004, suom. Liisa Ryömä)

Turunen, Saara: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
van der Kolk, Bessel: Jäljet kehossa (Viisas Elämä 2017, suom. Teija Hartikainen)

Luetut kirjat 7/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat heinäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Roland Barthes: Rakastuneen kielellä (Nemo 2000, suom. Tarja Roinila)

Roland Barthesin rakastuneen tunteita ja kielenkäyttöä kuvaavasta fragmentaarisesta esseeteoksesta tuli minulle niin tärkeä kirja, että haluaisin sen itselleni, jotta voisin alleviivata siitä puolet ja monet lauseista useampaan kertaan. Tämä kirja tulee varmasti olemaan mielessäni jatkossa aina, kun kirjoitan rakkaudesta mistään näkökulmasta. Rakastuneen kielellä käy läpi suuren osan näistä näkökulmista, ajatuskuluista ja toimintatavoista, joita rakastuneen elämässä on. Teoksesta saa kyllä paljon irti, vaikka omaan elämäntilanteeseen ei kuuluisikaan rakastuminen juuri nyt: kirja sopii myös tasaantuneemmin rakastavalle, joskus rakastuneelle, rakkaudesta luopuvalle. Se ei ole täynnä hurmiota ja sisäistä aurinkoa, vaan myös kärsimystä (erityisesti nuoreen Wertheriin peilattuna) ja kuristavaa pelkoa. Tommi Melender on kuvannut, että teoksessa on romaanin ainekset ilman juonta ja henkilöitä. Tarja Roinilan suomennos toimii erittäin hienosti. Minun on liityttävä johonkin antikvaariattipalveluun seuraamaan, milloin tämä olisi saatavilla jostain.

”– – en voi lakata ihmettelemästä, kuinka onnekas olinkaan, kun kohtasin olennon joka sopii haluuni kuin valettu; tai sitä että otin noin valtavan riskin: antauduin kertaheitolla tuntemattoman kuvan valtaan – –” (s. 80)

”Tukahduttaessaan rakastuneen kyyneleet yhteiskuntamme tukahduttaa sen mikä sille on epäajanmukaista, kun se leimaa itkevän rakastuneen hylkytavaraksi, joka sen on ’terveytensä’ nimissä torjuttava.” (s. 90)

 ”Kielelläni voin tehdä mitä vain, mutta en ruumiillani. Ruumiini sanoo sen minkä mieleni kätkee. Viestiä voin muokata mieleni mukaan, mutta en ääntäni. Sanoinpa mitä tahansa, toinen tunnistaa äänestäni että ’minua vaivaa jokin’. Olen valehtelija (jättämällä sanomatta), en näyttelijä. Ruumiini on itsepäinen lapsi, kieleni mitä sivistynein aikuinen…” (s. 148)


Otto Gabrielsson: Rikkaruoho (S&S 2020, suom. Laura Kulmala)

Gabrielssonin kirjoituksessa on enemmän tasoja kuin lehtijutuista voisi päätellä. Lakoninen eleettömyys voi joskus tuntua tyylin puutteelta, mutta Rikkaruohossa se tekee tekstistä todella vahvan. Se on kuin nyrkki, ja mukana on paljon sivalluksia, tyyliin ”feminismisi oli rajoittunut naisten kanssa makaamiseen”. Kirjaa on arveltu blogikommenteissa (sitä usein lukematta) katkeruuden purkaukseksi; se on kyllä erittäin paljas, mutta ei kiusalliselta tavalla tunteeseen juuttunut. Toisteisuudessaan teos käy kuitenkin loppupuolella ajoittain puuduttavaksi. Sivupolut kannabiksesta, Suomen dissaamisesta ja kännäämisestä rönsyävät. (Hauskaa sinänsä, että lyhytlauseisessa proosassaan kirjassa on jotakin hyvin suomalaista.) Teoskokonaisuus häilyy päiväkirjan ja autofiktioromaanin välillä, ja rankemmalla (esim. toisteisuutta karsivalla) editoinnilla se olisi jälkimmäisessä lajissa briljantti.

 ”Emme milloinkaan löytäneet toisiamme.”


Janne Saarakkala: Sen pituinen se (Like 2020)

Kohtasin romaanin, jollaista olen toivonut kotimaiseen kirjallisuuteen vuosia. Lukeminen osui silläkin tavalla hyvään hetkeen, että kaipasin vaihteeksi perinteisemmin kertovaa kirjallisuutta, ja tämä esikoisromaani toimii siinä lajissa erinomaisesti. Alkuasetelma hämäsi: ajattelin että en kyllä jaksa, jos taas kerran romaanihenkilöinä ovat pinnallinen, itsekeskeinen, seksiriippuvainen homomies ja hänen kärkäs ja radikaali naiskaverinsa. Mutta Sen pituinen se osoittautuu paljon laajemmaksi, ja saa hihkumaan sisäisesti kerta toisensa jälkeen, että käsitellyt asiat on kirjoitettu juuri näin. Toiveeni representaation laajenemisesta toteutui viimeistään, kun pääsin Valtterin näkökulmaosuuteen. Tässä osiossa teos on minusta myös kirjallisesti vahvimmillaan, teksti on toki läpi kirjan täsmällistä, yksityiskohdiltaan tarkkaa, siihen uppoaa. Erikan ja Tomin ystävyyssuhde näyttäytyy pitkään kaikessa fyysisyydessään hämmentävänä; siinä tuntuu olevan jotain rajoja rikkovaa, vaikka toisaalta ei. On mahtavaa, että romaanissa on kerrankin aidolla tavalla epätäydellisiä seksikohtauksia (joita kaipailin esim. viime vuoden Pride-haasteeseen lukemassani Andy Sinclairin Breathing Lessonsissa): seksiä, jossa toisen koskeminen voi alkuun tuntua kiusallisen haparoivalta, jonka aikana ei jaksa laueta jne. mutta joka on yksityiskohdiltaan hengästyttävän elävää. Joku voisi kritisoida, että taas homomiesten elämä esitetään seksin ympärillä pyörivänä, mutta toisaalta, harva (kotimainen) romaani on mennyt näin pitkälle homojen seksuaalisen kehityksen pohdinnoissaan; tässä seksistä uskalletaan puhua ja se tehdään viisaasti. Säröjäkin oli, pientä tiivistämistä olisi voinut 400 sivun mitasta tehdä, mutta toisaalta tämän kohdalla on vaikea sanoa, mitä ottaisi pois. Älyllinen himon käsittely, taitavasti kerronnan sisään kirjoitettu poliittisuus, rakastettavien hahmojen kehitys – olin myyty tälle. Plussa myös runsaasta popmusiikin käytöstä romaanissa luontevasti.

”Näin hän toteutti elinpiirissään laajasti omaksutun seksuaalisen metafantasian käsikirjoitusta ja sai siitä sisäisen palkinnon.” (s. 139)

”Me siis jaamme saman sokean pisteen: kyseenalaista riippumattomuus ja se on isku suoraan identiteetin selkäytimeen, eikä vain identiteetin vaan kenties ajan selkäytimeen.” (s. 237)

”Mä luulin, että meidän kaikkien tarkotus oli vapautua. Mutta eihän se niin menny. Nyt turvallisuus on kaikki. Se on ku neulansilmä. Ketkä siitä pääsee, turvaan.” (s. 380)


Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa (Aula & Co 2020, Kristiina Drews)

Kirjan asetelma nuoresta naisesta, joka haluaa psykiatriltaan (itseään hullummalta) ison kasan lääkkeitä voidakseen kadota maailmalta ja lähinnä nukkua, kuulostaa pinnalta vain huuruiselta sekoilulta. Vuosi horroksessa on toisaalta sitä, ja samalla vahvasti kirjoitettu, monilla lauseillaan olennaisiin ytimiin iskevä romaani. Romaani sisältää järjettömyydessään naurattavia kohtauksia, kuten kertojaminän ja hänen ystävänsä Revan pornonkatselu humalassa hautajaisten jälkeen. Lääketokkurainen haahuilu johtaa synkempiin syvyyksiin, kun kertoja alkaa käydä läpi vanhempiensa kuolemaa ja poissaoloa elämästään. Poliittisuus tuntuu kirjassa riisuutuvan taustalla pyöriviin uutislähetyksiin, joihin kertoja ei juuri kiinnitä huomiota vaikka kuvaa niiden sisältöä. Kritiikki on rivien väleissä. Pohdin esimerkiksi, vinoillaanko päähenkilön ”nukun itseni uudeksi”-pyrkimyksillä itseään toistavalle hyvinvointijournalismille. Samanaikaisesti hillitön ja surullinen teos.

”Oli niin helppoa antautua vaivattomaan elämään ja polkea paikoillaan. - - Kauniin ulkomuotoni vuoksi olin satimessa maailmassa, joka arvosti ulkonäköä yli kaiken muun.”

”Sitten, yhtenä sunnuntaiaamuna, isä oli yhtäkkiä aivan tolkuissaan ja ilmoitti vain arkisesti kuolevansa iltapäivällä.”

”Tunsin kuinka varmuus todellisuudesta liukeni minusta kuin kalkki vanhasta luusta. Näännytin aivojani kohti määrittelemättömyyttä. Tunsin yhä vähemmän. Sanoja tuli, toistelin niitä päässäni ja käperryin kuuntelemaan niiden sointia, upposin niiden musiikkiin.”


Aase Berg: Akka (Siltala 2020, suom. Jyrki Kiiskinen)

Akka on romaani, pamfletti, essee ja teoksen kertoja. Kohtuuton, vihainen ja käyttää kieltään kuin teroitettua metallia, lyömällä. Huutaa vittua ja perkelettä runon tavoin ilmaisevalla, kirkkaalla ja vahvan kuvallisella kerronnalla. Alkusivut innostavat ja sähköistävät, Natascha Kampuschin sieppauksesta kertovan omaelämäkerran kutsuminen avioliittokuvaukseksi meinaa tiputtaa tuolilta. Myöhemmin toisteinen ryöpytys alkaa hieman puuduttaa. Ajoittain kirja on ruumiillinen rakkausromaani rönsyilevine vertauksineen: ”Kuin valkokultaa suoraan vereeni. Kuin olisimme ottaneet ekstaasia.” (s. 170) Ajoittain revitään avioliitto ja perhe riekaleiksi, kaivetaan esiin luokkien välinen juopa, petollisten miesten ohella heidän vaimonsakin riepotellaan sievässä kodissa joogaavina botox-Madonnina, joiden Murhe on manipulaatioteatteria. Onko solidaarisuus kuollut, vai haluaako Akka pelastaa myös vaimot? ”On paras outouttaa Perhe isolla P:llä. Autetaan pyyhkimään iso kirjain pois.” (s. 244) Ehkä se on riittävästi. Miksi perheistä ja avioliitoista tulee ahtaita paikkoja, joiden vertauskuvina voidaan käyttää kokemuksia väkivaltaisen sieppaajan vankina? Toisaalta, kuten Helena Ruuska huomauttaa HS:n arviossa, Akkaa edeltänyt Thelma olisi itse tahtonut vaimon paikalle enemmän kuin mitään. Onko tämä vain rehellistä katkeruutta? Naisansa koostuu petollisuudesta, luottamuksen kääntymisestä itseään vastaan. Sinänsä ikiaikainen aihe. Jyrki Kiiskinen on tuonut Hagganin Akaksi elävästi.

”Miellyttävyys, viehättävyys, kiltteys. Ei taistele ikinä ilmiselvää alistettua asemaansa vastaan. Kompensoi sitä harsomaisella kosmeettisella ja äidillisellä suopeudellaan. Aistii miinat huikealla hajuaistillaan ja luovii höyhenenkeveänä hehkupisteiden ohi.” (s. 51-52)

”Mitä teille maksaa tämä viehkeä, paljas pehmeys, tämä katse joka syö teidät rakastaen, mitä se maksaa? Rakastaa miehiä paljon, paljon, heitä kestääkseen, onko se sen arvoista?” (s. 98)

”Te ette vittu arvaa, miten metalli-ihoinen olen. Rakkaus kiehuu. Se uudelleenohjelmoi koko maan.” (s. 288)


Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S 2020, suom. Outi Menna)

Yhdistelmä true crimea ja autofiktiota true crimen kirjoittamisesta. Teos jäi aika hajanaiseksi, ja pointti katosi usein. Kirjailijan elämän ja kirjoitustyön pohdinnat olivat paikoin kiinnostavia, mutta irrallaan lapsuudessa lähiseudulla sattuneen henkirikoksen selvittelystä. Sinänsä teksti on hyvin kirjoitettua. En saanut kiinni rakenteesta ainakaan äänikirjamuodossa. Siinä missä Malmquistin aiempi suomennettu teos ei poistu mielestä varmaan koskaan, tämän unohtanen paljolti jo ensi viikolla.


Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat (S&S 2020, suom. Kaijamari Sivill)

Maggie Nelsonin tädin elämää ja 1969 tapahtunutta surmaa kartoittavat teokset on julkaistu suomeksi fiksusti yhdessä paketissa. Jane on yhdistelmä säemuotoista elämäkertaa ja päiväkirjakollaasia. Kun genre on ns. outo, on helpointa puhua runoista - tässä niiden muoto on kuitenkin pääosin kertova, ja kulkee enemmän proosan logiikalla. Punaiset osat on muistelmateos murhaoikeudenkäynnistä, jota käynnistettiin Jane-kirjan julkaisun aikoihin; hämmästyttäviä sattumia riittää enemmänkin. Nelson tuo tarkasti esiin perheensä vaikean suhtautumisen oikeudenkäyntiin ja sen, miten heitä yritetään kaapata kertomuksena muiden tarkoituksiin. Hän suomii henkirikoksilla mässäilevää populaarikulttuuria, ja esseemäisiin mietteisiin kytkeytyy myös väkivaltaisesti kuolleen valkoisen naisen kuvien hämmentävä ihannointi. Kaikesta huolimatta uskon, että kyllä tätä teosta true crimesta kiinnostuneetkin ovat lukeneet ja tulevat lukemaan. Nelson ei pääse täysin pakoon vihaamaansa lajia, vaikka pilkkoisi kertomuksen kuinka (hän kertoo oikeudenkäynnin ohessa myös päättyvästä parisuhteestaan ja isänsä varhaisesta kuolemasta). Tästä kaikesta muodostuu Punaisiin osiin jännitteitä, jotka kiskovat kokonaisuutta eri suuntiin. Kun kirja saapuu loppupisteeseensä, maailmaa ja sen lainalaisuuksia ei ole naulattu paikoilleen, eikä varmuutta ole. Teos on avoin, minkä Nelson mainitsee olevan myös kirjallisen estetiikkansa perustava käsite.

”Iho on pehmeä, sille voi tehdä mitä vain.” (Jane, s. 100)

 ”Kummastuksen pohjalla on muotoa hakeva, väkevä raivon särmä - ihon alla kihelmöi riehakas vastarinta, jotain irtonaista, kuumaa, hurjaa.” (Punaiset osat, s. 240)

”Ehkä minun häpeäni on sijaishäpeää sille häpeälle, jota jonkun muun olisi mielestäni syytä tuntea.” (Punaiset osat, s. 258)


Laura Palanne: Haamutiedostoja (Basam Books 2020)

On asioita, jotka pitävät pinnalla, kasassa, kiinnittyneenä, kun ahdistus alkaa kiertää kehää, ja niiden luetteleminen voi auttaa. Niin tehdään Haamutiedostoissa, luetellaan ja käydään kokemusta ympäri. Ehkä inhottavien ajatusten listaaminenkin on avuksi, sairaaloiden leikkausjätteet ja paperiviillot. Runokokoelman lukemiseen peilautuu minulla viime viikkoina kesken ollut Bessel van der Kolkin tietokirja Jäljet kehossa. Traumakokemus välittyy joskus jälkinä, joskus rivien välistä; tässä kirjassa tyhjä tila tekstien väleissäkin puhuu. Poetiikassaan teos tuo poliisin lomakkeiden kohtia, internetin syövereiden ilmiöitä ja kaupassa myytäviä esineitä kansien väliin maailmaksi, joka on ahdistava mutta ei loputtomiin. Pelkistetyssä tyylissään vahva teos.

”etsin vakuutusta ihmisistä / mutta luottotiedot ovat kortilla // on vaikea olla hauska / viikkojen katkonaisella unella // todisteena nauran paljon / peittääkseni äänekästä kohinaa” (s. 18)

”vääränlaisen aikuisuuden jälkeen / kristallipallo kirkastuu helppolukuiseksi // enemmän muumeja / vähemmän muille tehtyjä päätöksiä” (s. 66)


Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos 2020)

Esikoisesseekokoelma on laajuudeltaan niukempi kuin näyttää, sillä teosta on kuvitettu paljon, ja se koostuu alkusanojen ja epilogin ohella kahdesta esseestä, ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus”. Arkkitehtuuri ja elokuva liukuvat luontevasti toistensa sisään ja taas erilleen. Kajasteen tausta lyyrikkona näkyy taidossa kirjoittaa kauniita lauseita, jotka voi nostaa irralleen muusta tekstistä lepattamaan. Jotenkin tekstin viileä suhtautuminen asioihin jätti minut vähän etäälle. Toimii hämärien iltojen pohdiskelevana luettavana.

”Rakentaminen on toiveikasta, koska sen on pakko olla. Pommisuojakin rakennetaan siinä toivossa, että sillä on merkitystä.” (s. 10)

”Arkkitehtuuri luo rajoja, jotka määrittävät aineen paikan oikeaksi tai vääräksi.” (s. 35)

”Seiniin ei voi luottaa. Ne voivat tehdä mitä tahansa ja olla minkä muotoisia tahansa. On syytä epäillä seinien sisuksia ja täysin mahdollista kuvitella asioiden puskevan niistä läpi.” (s. 38)

Luetut kirjat 6/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat kesäkuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä (Siltala 2020)

Kokoelma taitavasti rakennettuja novelleja ihmiskohtaloiden tummasävyisemmältä laidalta, kuin Raymond Carveria Suomi-ympäristössä. Kaljan hajua, perskarvojen vilahduksia ja uhkaa. Lyhyet lauseet kuljettavat kertomuksia, välillä tunnelmoivatkin, mutta ytimekkyys pysyy. Toimii myös yhtenäisenä teoksena.

”Katsomme toisiamme ammottavan aukon ylitse. Meillä on puhuttavaa, tiedämme molemmat sen, sanojen välttämättömyyden, mutta huutelu ei näillä etäisyyksillä kanna mihinkään.” (Monttu)

”Hän ei pelkää koiria, siitä ei ole kysymys. Hän ei vain halua niiden huomiota.” (Koirat)


Tomi Kontio: Saattaa, olla (Teos 2017)

Näissä runoissa ovat rakkaus ja kuolema. Punainen ja musta. Veri suonissa, hautakammio. Voimakas, ruumiillinen kieli tuo eteen yllättäviä kuvia ja yltyy välillä raamatulliseen pauhuun. Uskon, että kokoelman mukaan pääsee parhaiten, kun on vahvan tunteen vallassa ja saa kirjasta kaikupohjan.

”Istun tuolilla jonka sinä istuit omaksesi, / laitan silmilleni silmälasisi: / mikään ei enää ole tarkkaa, selvärajaista / tai tuttua, minulle ei ole enää muuta / kuin tämä menettämisen tuska, jota kaipaan, / jonka avaan yhä uudestaan ja uudestaan / niin kuin lipastosi laatikot – –” (s. 52)


Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala 2019)

Riitta Konttisen elämäkerta Aino Sibeliuksesta on perusteellinen ja vahvasti kerrottu. Kirjassa on hyödynnetty laajaa aineistoa kirjeenvaihdosta lukuisiin Jean Sibelius -elämäkertoihin. Plussaa avoimuudesta ja rehellisyydestä, jolla loppupuolella tuodaan esiin myös kohdehenkilön IKL- ja Hitler-sympatiat (jotka jatkuivat vuoteen 1943 asti, kunnes totuus alkoi laajemmin valjeta). Alkupuolella riipaisi kuvaus siitä, miten kirjallisesti lahjakas nuori nainen uhrasi kiinnostuksenkohteensa perhe-elämän ja puolison uran tukemiseksi (joihin hän myös tuntuu suhtautuneen aidon omistautuneesti). Aino Sibeliusta kuvattiin aikanaan haavanlehdeksi, mutta hän oli myös sitkeä, ensivaikutelmaa vahvempi.


Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen)

Järisyttävä kirja ei minusta ole nyt liioiteltu luonnehdinta, joten sanon niin. Tuhouduin tämän äärellä vähän, ja rakennuin ehkä myös uudelleen vähän. Romaani muistuttaa toisteisessa, kiertävässä rakenteestaan terapiaprosessia, sitä miten asiat kaivautuvat pintaan vähitellen. Perintötekijät on jännitteinen joka suuntaan; se on traumatisoituneen ahdistunut alusta loppuun. Muutakaan se ei voi olla, eikä sen pidä. Muistojensa uudelleen ajatteleminen ja kääntäminen ympäri voivat kuitenkin saada aikaan sen, että jotenkin pystyy elämään ja olemaan ylipäätään. Arpea on hyväiltävä ainakin niin kauan kuin omaa tarinaa ei ole kuultu.

”Ei pidä unohtaa, mikäli on niin onnekas että kaikesta huolimatta käy hyvin, minkä pätevyyden on hankkinut onnettomana.” (s. 162)

”Sehän oli hulluutta, se mikä minulle esiteltiin normaaliutena, hulluutta joka kumpusi epätoivosta, mutta sitä en tiennyt.” (s. 253)


Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä (Teos 2020)

Novellikokoelma, joka sidotaan ajoittain limittyvällä henkilögallerialla ”episodiromaaniksi”. Näin ainakin jätetään auki mahdollisuus Finlandia-mittelöihin. Kotimaisen kirja-alan vaikeileva kiemurtelu novellin ympärillä on hieman huvittavaa. Kirjallisena teoksena Jan Forsströmin toisinkoinen on joka tapauksessa mainio. Vahvasti elävä ja hengittävä dialogi kantaa kertomuksia kuten esikoiskirjassakin. Kuvaamiensa kulttuurityöläisten kielenkäyttöön teksti sukeltaa täysin, varsinkin illanviettokeskustelut tuntuvat tunnistettavilta. Koen niin vahvaa myötähäpeää kirjan henkilöiden parissa, ettei se voi olla muuta kuin kuvauksen taitavuuden merkki. Välillä on siinä rajalla, menevätkö kerronnan sivuhenkilöt karikatyyreiksi. Kaupunkilaisen y-sukupolven lisäksi heidän vanhempansa piirtyvät kirjassa esiin. Ketkä ovat lopulta aikuisia? Onko tärkeintä vastuun kantaminen vai sydämensä seuraaminen?

”Erkko häipyi Viivin vanhempien kakkosasunnolle Benalmadenaan, kirjoitti teoriassa sukupolviromaaniaan, mutta käytännössä lämmitti pakastepizzoja ja katseli netistä standuppia.”

”Äiti tuli joka ilta kotiin yhden aikaan, jolloin kulmabaari meni kiinni. Mila ehdotti että he menisivät lauantaina Chico’siin syömään, mutta äidillä oli taas menoa, sattui olemaan Pajun syntymäpäivä. Sunnuntain äiti makasi sohvalla hämärässä ja oli kiitollinen kun Mila haki kioskilta panttereita ja Spriteä.”

”Ruohonjuureen ei ollut varaa, joten Venla alkoi käydä Hämeentien Afrikka-kaupoissa.”


Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa (Gummerus 2020)

Esikoisromaani kulkee kahdessa aikatasossa, mukana myös tarinoita kertova luuranko arkitodellisuuden ylittävänä elementtinä. Tekstistä näkyvät sen rakennusaineet kiehtovalla tavalla. Kerronnan niukkuus saa aikaan värähtelyä, osuvia lauseita.

”Myöhemmin hän oli ajatellut toivettaan monta kertaa, vaikka olisi mieluummin unohtanut sen. Toive tuntui jalkapohjaan mädäntyvältä tikulta.” (s. 43)

”Kaikki alkoi toistua: sanat, vastaukset ja eleet. Keskustelujen rytmi herpaantui. Yritin virkistää itseäni menetyksen pelolla, mutta sekin haukotutti.” (s. 237)


Trevor Noah: Laiton lapsi – värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa (Atena 2020, suom. Jaana Iso-Markku)

Kirjailijan ei tarvitse elää tietynlaista ”kirjailijan elämää”, mutta jos sattuu elämään sellaisen elämän, jonka tapahtumista saa vangitsevan, hauskan ja liikuttavan kertomuksen, se on kirjoitettava. Tällainen elämä on ollut Trevor Noahilla, ja hänen kirjansa on kiinnostavimpia elämäkertoja aikoihin. Absurdit yksityiskohdat Etelä-Afrikan apartheidista tuntuvat ylittävän fiktionkin mielikuvituksen. Siihen kun lisätään Noahin kasvu kahden kulttuurin välissä, hänen hullunkurinen perheensä ja erityisesti äitinsä Patrician räväkkä persoona, on kaiken tämän seuraaminen valloittava kokemus. Kirjassa olisi niin paljon sitaattimateriaalia, että vähän jopa harmittaa kuunteleminen äänikirjana. Tärkeältä tuntuu mm. Noahin havainto siitä, miten kieli määrittelee lopulta enemmän kuin ihonväri, mihin joukkoon kuulut. Teoksen jälkipuolen nuoruusseikkailut erinäisissä myyntihommissa hoodeilla eivät pitäneet mielenkiintoa yllä ihan niin paljoa kuin alkupuolisko (tosin sielläkin on tärkeitä pointteja Black lives matter -teemaan kytkeytyen), mutta lopussa palataan taas Noahin äidin elämään, joka muuttuu hänen kannaltaan liiankin jännittäväksi. Laiton lapsi on vuoden tärkeimpiä elämäkertakäännöksiä.

”Useimmat lapset ovat todiste vanhempiensa rakkaudesta, mutta minä olin todiste heidän rikollisuudestaan.”

”Lähes joka kerta, kun jokin elämässäni on mennyt pieleen, syynä on ollut käytetty auto.”


Sini Silveri: Titaanidisko (Poesia 2020)

Koetan käyttää harvoin tällaista ilmausta, ettei kulu liikaa, mutta tämä kokoelma on tuore. Aidosti omaääninen ja rönsyää tavalla, joka kutittaa runonlukijaa sisältäpäin piristävästi. Kuin diskoa, todella. Runoja joissa todellisuus on sellainen, että luontotunnelmien ja esineluettelon jatkoksi ilmestyy äkkiä porno. Kieli vilkkuu monissa väreissä kuin yökerhon valot. Youtube-video, Pringles-purkki; hiekkamaa, voin lailla leviävä lumi. Kaikista lauseista en saa kiinni, enkä ole aivan varma siitä, miten kokonaisuus lopulta rakentuu, millainen tämä on kokoelmana. Paljon inspiroivia kohtia joka tapauksessa, innostavaa ja villiä proosarunoa.

”Taidolla ei ole täällä mitään merkitystä. Lyhyitä hetkiä. Lyhyttä empatiaa. Päiväraivoa.” (s. 10)

”Se joka pidättää vihan eikä osaa puolustautua, sitä pidetään kannateltavana, heikkona. Se joka päästää vihan todella ulos itsestä eikä järkevänä suljetussa suhteessa, sitä sanotaan hulluksi, liioittelijaksi ja ruumiilliseksi ihmiseksi.” (s. 12)

“Tuossa tunteet on ohikävelyllä, ne on festareilla: tuossa rakkaus juo suuresta muovituopista kylmää vissyä” (s. 42)

Blogiessee: Harmaa pukee häntä

Harmaa pukee häntä

Tuomas Aitonurmi

Warren Wong / Unsplash

Entä jos keisari tekeekin toisenlaisen valinnan: pukeutuu vaatteisiin, jotka sulauttavat hänet osaksi joukkoa tai muuraavat hänet seinään niin, ettei häntä näy, ellei joku päätä katsoa juuri sitä kohtaa pinnassa? 

Saako siitä sadun?

***

Kuvassa minulla on harmaa huppari. On kesä, takana pensas täydessä lehdessä. Hupparin hihoja on kääritty hieman, ne eivät ole kovin siistit vaan vähän kasassa. Jalassa minulla on tummansiniset shortsit. Harmaa ja sininen, turvalliset värini. Hupparia käytin pitkään, se oli minusta täydellinen kesään, viileneviin iltoihin: hyvin ohutta kangasta, lähes läpikuultavaa, lämmittää juuri ja juuri sopivasti kun lämpötila viilenneessä kesäillassa putoaa alle viidentoista asteen. Pidin siitä myös, koska se on huppari, rento ja mukava vaate. Se ei ole koskaan liikaa. Hupun voi vetää pään yli, jos sataa tai tuntuu hankalalta. Siihen voi paeta. Harmaa väri on ehdottoman hyvä, neutraali, ei erotu, ei häiritse ketään; en kiinnitä huomiota siinä värissä, mikä on tärkeää. Harmaa on rauhallinen, hieman näkymätön mutta ei tyylitön. Turvallinen, herättää ihmisissä mielleyhtymiä kuten betoni, miehisyys. 

Miksi valitsin tuon valokuvan profiilini isoimmaksi kuvaksi deittisivustolla viisi vuotta sitten? Miksi en sellaista kuvaa, joka on otettu juhlissa kun olen pukeutunut parhaimpiini ja suihkinut hiukset kammantiheydellä kohdilleen? 

Rentous, aitous kenties; ota tai jätä. Ehkä luotin kasvonpiirteisiini megalomaanisen paljon. Ehkä en halunnut deittailla ihmistä, jolle vaatteilla koreileminen on tärkeää. En edes etsinyt parisuhdetta silloin, minua ei kiinnostanut ihan hirveästi, olin hälläväliä ja irti yrittämisestä. Suloinen tila. 

Saako ihminen nykyään olla yrittämättä, kun ajatellaan ulkoista olemusta? Kun hän lähtee ulos, saako hän todella olla välittämättä siitä, miten muut häntä katsovat? 

***

En ole koskaan kokenut osaavani pukeutua hyvin, mikä on häiritsevää. Tuntuu että sen pitäisi olla hallussa paremmin. Suuren osan elämästäni pukeutuminen ja muoti eivät ole kiinnostaneet minua paljoakaan. Tärkeintä on ollut mukavuus, ruumiillisen olemisen helppous. Myös turvallisuus, sopivuus.

Kouluaikoina minua kiusattiin vaatteista usein. Trauma ottaa aina osansa. Roxane Gay kirjoittaa Hunger-teoksessa nuorena kokemansa raiskauksen seurauksista: “Those boys treated me like nothing so I became nothing.” En ole joutunut kohtaamaan yhtä hirveää väkivaltaa kuin hän, mutta minäkin valitsin olemattomuuden; halusin tulla näkymättömäksi.

Oletko sinä yhä näkymätön, kysyi terapeutti. Totesin, että taidan minä vähän olla. Kuvailin tilanteita joissa jätin puhumatta mitään, mutta mielessäni pyörittelin näkymistä, konkreettista ulkoista olemusta. Pukeutumista. 

”Ruumiini kaipaa yksityisyyttä. Se haluaa kätkeytyä löysiin vaatteisiin, aivan kuin se olisi rujojen arpien peitossa.”  

Rachel Cusk: Kunnia, s. 184

***

Mitä oli vaatteita koskeva kiusaaminen kouluaikoina?

Ala-asteen lopulla kaikkien piti olla hoppareita. Kuunnella rap-musiikkia ja käyttää löysiä farkkuja. Minä en silloin pitänyt rapista, se kuulosti omituiselta uhoamiselta ilman melodioita. En ymmärtänyt, miksi pitäisi hankkia kalliit, löysinä vellovat housut, miten se muka näyttäisi hyvältä. Lisäksi niiden piti olla merkkifarkut, jotka maksoivat paljon, monta sataa markkaa silloisella valuutalla. Puhuin asiasta kotona, vaikka ymmärsin että meillä tuskin olisi varaa siihen, että minulle ostettaisiin niin kalliita housuja. Erityisesti muistan kotona käydyn keskustelua siitä, ettei ole kannattava ratkaisu muuttaa tyyliään kiusaamisen vuoksi ja taipua sillä tavoin heidän tahtoonsa. Lopulta äiti löysi minulle kirpputoreilta käytettyinä löysiä farkkuja, joita käytin vielä pari vuotta sen jälkeen kun pahin rap-buumi koululaisten keskuudessa oli mennyt. Minusta on aina tuntunut, että olen trendien suhteen auttamattomasti myöhässä. Kuudennen luokan aikana eräät luokkalaiseni kehittelivät jopa näytelmän, jossa minun piti esittää coolia räppäriä ja vitsi oli siinä, että en ollut sellainen. Minua nöyryytettiin opettamalla oikeaa tapaa sanoa “yo”, koska sanoin sen kuulemma aina väärin, liikaa mumisten tai venyttäen. En tuntenut sitä kulttuuria, en tiennyt mistä oli kyse, koko juttu ahdisti.

Olen ajatellut kostaa menestymällä kirjoittajana paremmin kuin ne, jotka silloin raapustivat sen paskanäytelmän.

Yhdeksännen luokan syksynä otettiin tavalliseen tapaan koulukuvat. Pukeuduin jämptisti istuvaan, punaiseen lyhythihaiseen paitaan, jonka kauluksessa oli pari nappia; äiti oli sitä mieltä, että paita sopisi koulukuvaan, jossa piti olla siisti. Minulla oli paidassa epämukava olo, pelkäsin saavani siitä kuittailua. Niin sainkin: pitkäaikainen kiusaaja tuli homottelemaan välitunnilla, ja ympärilläni leijui häpeällinen hiljaisuus. Viimeistään silloin opin, että värikkäässä, ihonmyötäisessä paidassa oleminen altisti haukuille. Minua oli kiusattu siinä vaiheessa noin kahdeksan vuotta, eikä minulla ollut haalittuna itsetunnon rippeitäkään pirstotun minäkuvan pohjaksi. Oli vaikeaa katsoa kyseistä koulukuvaa silloin, vaikka nyt kun sitä katson, näytän siinä tavalliselta, siloposkiselta 15-vuotiaalta. Peiliin katsominen siinä iässä oli kuin pirstoutuneen mielen kokemus. Toisena päivänä näin virheeni korostettuna, toisena päivänä ajattelin olevani hyvännäköinen ja mietin, näkevätkö muut sen vai onko tämä valheellinen kuva, jota en näe oikealla tavalla koska olen ymmärrykseltäni jotenkin vajavainen kuten kiusaaminen oli saanut minut uskomaan.

Olisi pitänyt uskaltaa. Nousta yläpuolelle. Sanoa vastaan, kun joku sanoi jotain typerää vaatteistani. Mutta minulla ei ollut itsetuntoa, temperamenttia, luonnetta. Pelkäsin, ja toivoin että hiljaisuudessa minut jätetään rauhaan. Otin sanat vastaan ja olin vain hiljaa

hiljaa

hiljaa

hiljaa.

Ääni sisälläni kuitenkin puhui. Tarinakseni tuli, että on parempi pukeutua harmaaseen. Johonkin geneerisen poikamaiseen. Siten ei olisi tarttumapintaa, josta joku saisi kiinni ja riepottaisi. Halusin käyttää huppareita, joihin pystyi verhoutumaan.

***

Yhdeksännen luokan keväällä aloin aiempaa aktiivisemmin päättää itse, millaisia vaatteita haluan hankkia ja käyttää. Olin löytänyt metallimusiikin, halusin pukeutua bändipaitoihin, mustiin farkkuihin. Kasvattaa hiuksia, värjätä ne mustiksi, hankkia piikikkäitä koruja käsiin ja kaulaan. Halusin toteuttaa kuuntelemani musiikin estetiikkaa ulkonäössäni, ja toisaalta näyttää yhtä synkältä ja pimeältä kuin minusta sisäisesti tuntui. Nautin jokaisesta hämmennyksen ilmeestä ja hätkähdyksestä, jotka muuttunut ulkomuotoni sai aikaiseksi. 

***

Vähän yli kaksikymppisenä aloin ostaa muitakin kuin mustia vaatteita. Palasin harmaaseen, siniseen, ruskeaan. Minulla oli yhä pitkät hiukset, ne olivat viimeinen suoja sitä vastaan, että voisi tapahtua jotain samanlaista kuin yläasteella. Hiuksistani uskalsin luopua vasta 25-vuotiaana. Pelosta huolimatta en menettänyt voimiani Samsonin tavoin.

“Samson went back to bed 

not much hair left on his head 

He ate a slice of Wonder Bread 

and went right back to bed” 

Regina Spektor: Samson

***

Niin, se deittiprofiili, jonka kuvasta alussa kerroin. Sain sen viestilaatikkoon yhteydenoton, pyynnön kahville, vastasin myöntävästi, ja kävin mitä perinteisimmillä kahvittelutreffeillä. Kutkuttava kiinnostus heräsi sen verran, että lähdin toisillekin, sovimme tapaavamme italialaisessa ravintolassa pizzan ja pastan äärellä. En enää muista tarkkaan, miten pukeuduin, mutta deitilläni oli tumma puku kaikkine siihen kuuluvine asusteineen, minulla mahdollisesti huppari, ehkä jokin muu arkinen pitkähihainen paita. Joka tapauksessa: nolostelin alipukeutumistani hänen silmissään, hän ylipukeutumistaan minun silmissäni. En panostanut enempää, koska en tosiaan pyrkinyt deittailemaan vakavammin; en odottanut mitään, en etsinyt mitään. Ja hän oli nähnyt sen harmaahupparisen profiilikuvani ja muut kuvat, joista yhdessäkään en muistaakseni ollut puvussa, hänen piti siis tietää ettei tyylini ollut sellainen. Minulle selvisi, että hän käytti pukua usein arjessakin, ja minä nauroin etten käyttänyt pukua muuten kuin kutsuetiketin sitä selvästi edellyttäessä; omistin vain yhden tumman puvun, joka istui jo vähän kehnosti.

Kaikesta epäsuhdasta huolimatta aloimme seurustella. Nykyään minä omistan useampia pukuja, ja avopuolisoni käyttää usein niin kotona kuin työssäkin huppareita ja t-paitoja. Havahdun vasta tätä kirjoittaessani, että ehkä minäkin olen opettanut hänelle asioita pukeutumisesta, rentoutta ja mukavuudenhalua. Hän on nimittäin kannustanut minua uudenlaisen vaatetuksen pariin alusta asti; jo parin viikon tapailun jälkeen hän halusi käydä kanssani vaateostoksilla, jotta ostaisin tiukempia, myötäileviä farkkuja, sanoi että näyttäisin sellaisissa hyvältä. Jalkoja ja takamusta myötäilevät farkut olivat yleensä herättäneet minussa jo ajatuksena jonkinlaista epämukavuutta. Ehkä kyse oli yläastemuistojen kaiuttamasta homottelun mahdollisuudesta, mistä toki oli siinä vaiheessa, 27 ikävuoden kohdalla, jo hyvä päästä eteenpäin. Ostin uusia farkkuja, eikä kukaan huudellut minulle kaduilla. 

Parker Burchfield / Unsplash

***

Avopuolisoni on sanonut, että ei olisi ehkä pyytänyt minua kahville, jos minulla olisi yhä ollut pitkät hiukset.

Pitkäaikaisimmat poikaystäväni ovat kommentoineet ulkonäköäni ja vaatetustani monia kertoja. Homokulttuurissa pukeutumisen estetiikka on tyypillisesti hyvin erilaista kuin metallimusiikin piirissä, ellei puhuta Tom of Finland -henkisestä nahkakulttuurista jota esimerkiksi Judas Priestin laulaja Rob Halford edustaa. Tunsin pitkään, että kaksi ulottuvuutta elämässäni sotivat toisiaan vastaan. Turvallisten mustaanpukeutumisen vuosieni jälkeen minun äkkiä toivottiin käyttävän värikkäämpiä vaatteita, enkä osannut suhtautua siihen muuten kuin samanlaisella vaikeasti sanoitettavalla pelolla, jota tunsin tiukkojen farkkujen äärellä. Kirkkaanvihreä oli värikkäintä mihin pitkään aikaan pystyin pukeutumaan, kirkkaanpunainen saattoi myös joskus mennä. Vaaleanpunainen, keltainen, violetti ja oranssi olivat täysin poissuljettuja pitkään.


***

Olen monta kertaa elämäni aikana tuntenut itseni juhlissa alipukeutuneeksi. Haastavia tilanteita ovat olleet esimerkiksi kirjajulkkarit – onko käytettävä pukua vai ei? Olen ollut vieraana tunnelmaltaan hyvin erilaisissa julkkareissa: osa on ollut selkeitä pukujuhlia, osassa väki on ollut t-paidoissa, eikä asiaa yleensä ole mainittu kutsussa. Tämä on johtanut lipeämisiin suuntaan tai toiseen. Yleisesti ottaenhan on parempi olla yli- kuin alipukeutunut, mutta kynnykseni puvun käyttämiseen on korkea. Tietenkin haluan kunnioittaa juhlittavaa, samalla haluaisin tässäkin korostaa mukavuutta – usein juhlatilaisuudet ovat minulle vaikeita kiusaannuttavuutensa vuoksi, kuten olen toisessa esseessäni kertonut. Ylipukeutuminen herättää pelkoa, että huomio kiinnittyisi minuun liikaa, vaikka tämä on todennäköisesti vain hermostuneen mielen korostunutta tietoisuutta itsestä. Samalla hoksaan, että päätymällä juhlissa mukavuudenhaluisempaan vaatetukseen kuin suurin osa olen piirtänyt ympärilleni rajoja. Kuvittelin olevani hyvin miellyttämishaluinen ihminen joka taipuu helposti muiden toiveisiin, mutta ehkä minussa on omantienkulkijaa enemmän kuin uskoin.

***

Vaatetus on erityisen sukupuolittunut asia. Tämä näkyy vaatekauppojen ja -osastojen tiukassa dualismissa. Siitä poikkeaminen on minullekin vaikeaa, vaikka haluaisin osata ajatella laajemmin. Huomaan pohtivani kaupassa, onko löytämäni kiva paita miesten vai naisten osastolta. Ei saisi käydä niin, että vahingossa ostaisin vaatteen naisten osastolta, ja joku huomaisi jälkikäteen käytettyäni sitä jo. Järjelläni mietin, mikä on se ongelma. Miksi se olisi paha? Miksi ylipäätään annan painoarvon kaksijakoiselle rajalle juuri tässä? Väitän, ettei se kuuluisi tyyliini, että minun tyylini nyt vain on muodostunut miestenosastotyyliksi. Siksi tämä on tärkeää. Vaikka tiedän oikean vastauksen.

Kuunneltuani Caroline Criado Perezin tietokirjan Näkymättömät naiset : näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, aloin pohtia, millä tavoin naisten pukeutumista on kontrolloitu historian saatossa ja miten se on yleensä lisännyt epämukavuutta. Perinteisesti pukeutumisen on täytynyt olla mahdollisimman peittävää, mikä voi aiheuttaa tukalaa oloa lämpimällä säällä, ja erityisesti yläluokkaisten naisten on etiketin mukaan pitänyt käyttää tiukkoja korsetteja ja raskaita, vaikeasti puettavia mekkoja. Nykyään mahdollisuudet ovat laajemmat, mutta silti naisten pukeutuminen on usein puheenaiheena vapaata riistaa – miettikää vaikkapa Linnan juhlia. Vähän aikaa sitten seurasin Twitterissä keskustelua rintaliivien käytöstä: toiset kokevat sen aidosti mukavuutta lisääväksi, toiset taas ahdistavaksi ja vain sukupuolittuneiden normien takia pakotetuksi.

Olennaista on, mikä on vapaaehtoisuuden aste pukeutumisessa.

Länsimaissa on yleisempää, että naisoletettu voi pukeutua miestenosaston vaatteisiin ilman että hänelle huudellaan kadulla loukkauksia, kuin että miesoletettu voisi pukeutua naistenosaston vaatteisiin. Mies naisten vaatteissa on niin suuri tabu, että kaunokirjallisuudessakin sitä on käsitelty vähän. Annamari Marttisen romaanin Korsetti (2018) aihe, transvestiitin kehityskertomus, tuntuikin aidosti todella tuoreelta ja kartoittamattomalta teoksen ilmestyttyä. Päähenkilö Paulin kohiseva, pelonsekainen into hänen pukeutuessaan ja ulos lähteminen ensimmäistä kertaa Suskina hotellissa tuntuvat lukijasta jännittävältä kuin dekkarissa.

“Minulle tuli kuitenkin pakonomainen tarve kääntää katseeni vastaanottotiskille. En voinut enkä halunnut olla outo hiippailija heidän hotellissaan. He katsoivat minua varmasti juuri silläkin hetkellä, tunsin katseiden korkeajännitteen rätisevän itsessäni. Turkki imaisi sen ja karvat nousivat pystyyn, vaikka olivat aitoa minkkiä.” 

Annamari Marttinen: Korsetti, s. 243

***

Mitä kirjoittaisin pukeutumisen ja vaateostosten eettisyydestä? Kyseessä on niin suuri asia, että se voi pyyhkiä alleen kaiken muun jo kirjoittamani, jos siihen uppoaa. Silti sitä ei pidä olla ajattelematta.

Minulle tulee nykyään Bangladesh-lapuista mieleen välähdyksiä uutisista, joissa kerrottiin vaatetehtaan romahduksesta ja yli 1 100 kuolonuhrista. Vuotavatko vaatemallistomme yhä verta? Nykyään on myös vaateliikkeitä, jotka myyvät vain eettisesti tehtyjä vaatteita, ja hinnat ovat tietysti korkeampia, mutta olisiko lopulta helpompaa keskittää kaikki vaateostoksensa sellaiseen, jolloin valitsemisesta tulisi tiukalla rajauksella yksinkertaisempaa? Olisinko valmis siihen? Myönnän, että toistaiseksi en ole ollut. Vaatteet kuitenkin viestivät omalta osaltaan käyttäjänsä arvoista, joten eettisyyden kanssa olisi hyvä tehdä tilit selväksi oman mielenrauhankin vuoksi.

***

Lisään muutaman kirjaimen ja siirryn etiikasta estetiikkaan. Kun kirjoitin alussa, että pukeutumisella ja muodilla ei ole ollut suurta merkitystä elämässäni, puhuinko totta? Kyseenalaistin itseäni vasta käytyäni kohdan tekstissä läpi jo muutamaan kertaan. Virke tuli aivokuorelta luontevasti, pidemmin miettimättä. Mutta minäkin olen innostunut kivannäköisistä vaatteista kaupassa, pohtinut että “tämän haluan, vaikka se on kallis, voinko ostaa sen silti, voinhan”. Olen saattanut kärjistää kirjoittaessani niin paljon, että se on mennyt jo autofiktion puolelle; varsinkin lapsuusmuistoissani ollaan hyvin subjektiivisella alueella, en ole varma sanottujen asioiden muotoiluista, tarkoista tapahtuma-ajoista, joku voisi väittää että tapahtumat ovat menneet aivan toisin. Olen pyrkinyt välittämään ensisijaisesti tunnemuistojani. Esseen pitää olla totta, mutta missä vaiheessa muistojen hämäryys ja kärjistyksen määrä kohoavat niin suuriksi, että lipsutaan autofiktioon? En tunne kirjallisuuden teoriaa riittävästi, jotta osaisin itse sanoa.

Joka tapauksessa en voi olla täysin sivussa estetiikasta ja visuaalisuuden kulttuurista, joka on niin suuri osa meitä. Maria Tasula kirjoittaa Zelda-zinessä: “Elämme Virginia Postrelin tutkimassa ‘pinnan maailmassa’ missä pidämme esteettisyyttä erityisessä arvossa. Ihmiset ovat aina käyttäneet ornamentteja ja niihin liittyviä rituaaleja elämän ilostuttamiseksi. Kukapa ei haluaisi hyvin suunniteltuja tuotteita, jotka vielä näyttävät hyvältä, jos on mahdollisuus valita joko edellä mainitun tai ruman ja huonosti toimivan väliltä. Miksi emme haluaisi katsella kauniita kuvia?” Olen korostanut valinnoissani hyvin toimivaa, mutta tietenkään en ole ehdoin tahdoin valinnut rumaa. Minun on kuitenkin hyvin vaikea sanallistaa vaatteiden valinnan estetiikkaani sen enempää kuin olen tässä tekstissä pystynyt tekemään. Ehkä se riittää.


***

Kun päätän ostaa oranssin paidan, joka huomataan jo kaukaa, tai housut, joissa on kuvioita ja värejä, vihreää ja oranssia, onko se minua vai tarinaa? Tai voiko niillä luoda uutta tarinaa, että tämä olen minä, voin näkyä tällä tavoin näin ja se on minulle aivan luontevaa, uskomatonta, katsokaa! Suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnosta, hyvin harva kommentoi pukeutumista, ellei se erotu reippaasti muista. Ehkä siksi kaikki kommentit jäävät mieleen. Onneksi aikuisiällä kokemukseni on ollut, että ihmiset kommentoivat toistensa vaatteita kasvotusten lähinnä positiivisesti.


***

Viime viikkoina vaatetussuhteeni on muuttunut yhä mukavuudenhaluisemmaksi. Koska isot tapahtumat on tällä hetkellä peruttu, ei ole kulttuuritilaisuuksia, ravintolaillallisia, ja sosialisointi ystävien kanssa on tapahtunut suurimmaksi osaksi lenkeillä, pukeutumista ei ole tarvinnut miettiä. Olen ostanut uudet, tummanharmaat oleskeluhousut kotiin ja alkanut käyttää niitä myös ulkona, kävelylenkeillä ja kauppareissuilla (jotka usein yhdistän toisiinsa). Toisaalta olen huomannut kaipaavani “parempia vaatteitani”, sitä että mietin, mitä laittaisin päälle, missä näyttäisin erityisen edustavalta; olen pohtinut, pitäisikö minun käyttää näitä vaatteita välillä kotonani, ihan huvikseen, mutta sitten päädyn harmaisiin housuihini ja huppariini joissa möngin sohvalla ja teen oloni mukavaksi. Ja niin on hyvä. Puolensa molemmissa.

***

“And, oh-oh-oh-oh-oh 

I was a king under your control 

And, oh-oh-oh-oh-oh 

I wanna feel like you've let me go 

So let me go” 

Years & Years: King

Entä jos keisarikin pukeutuisi kotonaan väljään harmaaseen huppariin ja kuluneisiin collegehousuihin? Entä jos hän olisi kyllästynyt näyttävään ja koristeelliseen, ja lähtisi ulos mukavuutta tavoittelevassa oloasussa? Kuiskailisiko kansa paheksuvia, pilkkaavia kommentteja, vai vapautuisiko se?

Lähteitä, lisälukemista ja musafiilistelyä:

Criado-Perez, Caroline: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)
Cusk, Rachel: Kunnia (S&S 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Gay, Roxane: Hunger – A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)
Marttinen, Annamari: Korsetti (Tammi 2018)
Pukeutuminen on viestintää (Radio Moreenin Kielikeissejä ja kehonviestejä -podcast), viitattu 3.6.2020 https://soundcloud.com/radio_moreeni/pukeutuminen-on-viestintaa
Spektor, Regina: Samson, albumilta Begin to Hope (Sire 2006)

Tasula, Maria: Muotiblogi (Zelda 2019 https://www.arkisto.zelda.fi/muotiblogi, viitattu 28.5.2020)
Years & Years: King, albumilta Communion (Polydor 2015)