Matias Riikonen - Suuri fuuga

Matias Riikonen – Suuri fuuga (Aula & Co 2017)

"Suhjun osuessa järveen vedenpinta oli täynnään pieniä maiveita, kuin satoja suita, eivätkä rantavedessä lutaavat kaksospojat osanneet sanoa, mitä järvi puhui, sillä niiden äiti ei ollut koskaan opettanut niille oikeaa äidinkieltä, oli opettanut isänmaan kielen muttei äitimaan kieltä, ei hänenkään äitinsä ollut opettanut hänelle ja Topille, eivät äidit osanneet opettaa senmoista, koska äitien äiditkään eivät olleet osanneet kuin muutaman sanan, muistivat ehkä, että Kimpo-kivi on Kamman poika, mutteivät enempää."

Kaunokirjallisten teosten kirjoittaminen musiikkiteosten pohjalle, niiden rakenteen mukaiseksi tai muuten musiikin rytmejä ja teemoja noudattaen on minusta aina lähtökohtaisesti kiehtovaa. Tällaiset teokset nousevat joskus suuriksi elämyksiksi, kuten Sinikka Vuolan Replika, jonka musiikillisuutta tekijä avaa myös uudessa Parnasso-lehdessä. Joskus taas tällaiset teokset eivät tavoita omaa kirjallista makua kovin hyvin, kuten Alejo Carpentierin Eroican kanssa kävi. Matias Riikosen toinen romaani Suuri fuuga perustuu Beethovenin Große Fuge -sävellykseen, jolta kirja kustantajan esittelyn mukaan "lainaa muotonsa", ja se "venyttää esikuvansa tavoin ajattelunsa äärimmilleen." Jälkimmäisen voi romaanin kohdalla todeta pitävän paikkansa – myös lukija joutuu pohtimaan ja olemaan hereillä kirjan parissa, seuraamaan erilaisia polkuja ja lomittaisia ääniä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle, jossa elävät kirjan henkilöt ovat toinen toistaan surullisempia, onnettomampia ja toivottomampia tapauksia. Onnellisten perheiden tarinoita ei kirjassa kuulla, vaan niitä omalla tavallaan onnettomia tuskailee tietään eteenpäin kummalliseksi ja jotenkin kolkoksi muuttuneessa maailmassa. On teinityttö Saana, joka koettaa pärjätä sijaisvanhempiensa kanssa, ja Saanan ottoisä Jussi, joka on jäänyt totaalisesti koukkuun dominansa pauloihin ja on tuhoamassa myös perheensä elämän pakkomielteeseensä. On myös nuori poika, joka kammoaa omaa hajuaan ja jonka osuudet kirjassa kerrotaan erittäin vanhahtavalla kielellä, sanoilla jotka ovat jääneet käytöstä ja painuneet unohduksiin. Lisäksi on dementoitunutta isoäitiään kauhealla tavalla mukanaan riepotteleva ja rahallisesti hyväksikäyttävä nuori mies, joka pukeutuu karhupukuun saadakseen halauksia, joita kaipaa erityisesti esiteini-ikäisiltä tytöiltä... Mukana vaikuttaa myös sivuhenkilöitä, kuten Jussin vaimo ja näiden lapset, Saanan koulukaverit sekä Gösta, joka vaikuttaa hahmona tutulta ja hän kertookin mm. kirjoittaneensa kirjassa laulettavan Rin Tin Tin -nimisen tunnetun kappaleen.

Kerrontatyylejä vaihdellaan kirjassa tunnistettavasti eri hahmojen välillä. Aluksi seuraaminen on tosin vaikeaa, sillä eri henkilöiden osuudet on merkitty tietyillä kirjainyhdistelmillä, joilla ehkä on jotain tekemistä pohjalla olevan musiikkiteoksen kanssa, vaikea sanoa. En ole klassisen musiikin tuntija, ja kyseisen Beethovenin sävellyksen laitoin soimaan nyt vasta postausta kirjoittaessani. Kirjan kohdassa, jonka on tarkoitus olla Saanan ja hänen kavereidensa koulutehtävä, kuvataan tuon teoksen olemusta tarkasti, mikä selvensi jonkin verran myös kirjan rakennetta ja kohtausten esittämistapaa.

"Vitun apeelta se paikka näytti niissä sun lähettämissä kuvissa ja tosi hyvä et te päädyitte sinne vaik mä en osannutkaan sellaista ennakoida... mut just johonki tollaseen tyhjiöön sut oli oikeestaan hyvä saada miettimään mitä helvettiä sä oot menny tekemään... miten nopeesti sun elämä on nussittu piloille ja nyt sun domina ei vastaa sun viesteihin etkä sä tiedä missä se asuu tai ees sen puhelinnumeroa."

Henkilöhahmot ovat todella varsin ongelmaisia, ja erityisesti asiat tuntuvat olevan sekaisin ulkona telttailevalla, Saanalta Riepupojan lempinimen saaneella nuorella miehellä. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen psyykkinen ongelma, mikä saa hänet kuvittelemaan että hän haisee niin pahasti, ettei voi olla ihmisten seurassa sisätiloissa. Riepupojan veli puolestaan on komeroitunut sisätiloihin pelaamaan nettipeliä, jossa veljekset ovat saavuttaneet suorastaan legendaarisen maineen taidoillaan. Varsinainen tapaus on myös Karhuksi käyttämänsä asun myötä kutsuttava entinen lääketieteen yliopisto-opiskelija, joka vuodattaa käytännössä monologina tietoa ihmisen fysiologiasta ja teknologiasta sekä tuntuu olevan tunne-elämältään hieman häiriintynyt mm. sen perusteella, miten suhtautui entiseen tyttöystäväänsä. Hänen sairaalloinen riippuvuussuhteensa laitoshoidon tarpeessa olevan mummonsa kanssa on traagista seurattavaa.

Romaanin tapahtumia katkovat hetket, jolloin sen henkilöt juhlivat karaokea laulaen tai käyvät yhteissaunassa ja tuntuvat elävän jonkinlaisia edes jossain määrin onnellisia suvantovaiheita ennen suistumista taas toivottomaan elämäänsä. Välillä erityisesti Karhu ja Jussin domina pitävät pitkiä "luennointihetkiä", joissa vyörytetään monenlaista faktatietoa aina lääketieteellisistä ilmiöistä musiikin kautta Titanicin uppoamiseen. Näistä kohdista tulee paikoitellen hieman "infodumppauksen" fiilis, vaikka kirjailijan perehtymistä mitä moninaisimpiin aiheisiin onkin ehdottomasti ihailtava ja teoksen kerrontaan faktatietojen latelu oli sinänsä upotettu sujuvasti. Sen verran on taas nillitettävä, että romaanin lähes 400 sivun pituuteen mahtui mielestäni hieman turhan paljon lyöntivirheitä, eli yksi oikoluku-edit-kierros olisi ollut vielä hyvä tehdä.

Teoksen lukemisen jälkeen jäi lievästi hämmentynyt wou-olo, koska kirja tarjosi siinä määrin ajateltavaa, pääteltävää, täydennettävää ja tavaraa myös rivien välissä. Suuri fuuga on erittäin mielenkiintoinen, taitavasti moninaisista palasistaan, osioistaan ja kerrontatavoistaan koottu kirja, jonka kerää toivottavasti lukijoita sen verran, että pääsen lukemaan analysoivia arvioita siitä enemmänkin. Itse tunnen nyt raapaisseeni vain aivan päällimäistä kerrosta, vaikka bloggaus venyi näinkin pitkäksi. Kirjan sisarteoksena on julkaistu Kiertorata-niminen "proosavihko", jota en vielä ole käsiini saanut.

Muissa blogeissa: Juha K, Kirjavinkit

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49: Vuoden 2017 uutuuskirja