Maria Matinmikko - Värit

Maria Matinmikko – Värit (Siltala 2017)

"En voi sanoa, etten pelkää. He, jotka sanovat etteivät pelkää mitään, eivät tunne itseään. Ehkä he eivät pelkää samoja asioita kuin useimmat tai heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin; suu kääntyy pään sisällä toisin päin ja alkaa syödä päätä."

Maria Matinmikon Valkoinen (ntamo 2012) oli minulle mieleenpainuva lukukokemus. Sen upeasti vellova, ruumiillinen ja luonnonläheinen proosarunous suorastaan lumosi. Innostuin niin kovasti, että lainasin kirjastosta myös Matinmikon toisen teoksen Mustan (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013), joka kuitenkin hautautui lukupinoon ja jouduin palauttamaan kirjan Turun kirjastoon muuttaessani sieltä pois (kuten noin 30 muunkin kirjan kanssa kävi), joten oli mukava huomata Siltalan kevään katalogissa Matinmikon teostrilogian kolmas osa, Värit.

Kirjaa aloitettuani havaitsin, että ne elementit, joihin Matinmikon tekstissä niin kovasti tykästyin, ovat Väreissäkin tallella mutta jalostettuina ja edelleen kehiteltyinä. Kirjan ensimmäinen ja toinen osa sisältävät pääasiassa proosamaiseen muotoon aseteltuja tekstikatkelmia, kolmas osa puolestaan hyvin minimalistisia, rivin tai kahden mittaisia runoja. Neljäs osa on erityisen hämäävä: siinä tekstit ovat eniten proosamaisia, kertovan tuntuisia, kuin novelliraapaleita, jonkinlaista runoproosaa. Tässä kohtaa aloin miettiä, miksi luokittelen jatkuvasti mielessäni, ja mietin sitä nyt uudelleen kirjoittaessani blogitekstiä. Blogin osalta voi toki tulla helposti siihen lopputulokseen, että ajattelen tekeväni sen lukijoita varten, että he tietäisivät mitä odottaa, jos kirjaan tarttuvat. Rehellisiä jos ollaan, teen tätä luokittelua myös itselleni, ja toisaalta, olen aikanaan opiskellut kolme ja puoli vuotta kirjastonhoitajaksi, totta hitossa siinä oppii luokittelemaan ja luetteloimaan. Kirja pitää saada oikeaan hyllyyn, hah. Onneksi Värit on ollut helpohko tapaus jopa kirjastoluokittelijalle, se on luokaltaan kuitenkin eniten runokokoelma.

"Jotkut kantavat mukanaan kansanmurhaa. Toiset kantavat mukanaan itsensämitätöimisjärjestelmää, jonka vanhemmat ovat huolellisesti istuttaneet aivojen automaattivaihteistoon. Jotkut asuvat epämääräisen ahdistuksen loputtomasti lisääntyviä huoneita. Hylätyksi tulemisen pelko ja vapauden menettämisen pelko lyövät toisiaan vasten kuten syysmyrskyssä kamppaileva ruotsinlaiva lyö salarakkautta vasten. Nauhalta tulevat aplodit vetävät nuuskaa, sulautuvat mereen."

Välillä tekstiä alkaa lukea kuten kertomakirjallisuutta, erityisesti mainitsemassani neljännessä osiossa, kunnes se taas repeää runon kielikuviin, usein virkistävän äkkivääriin sellaisiin. Tarkoitus, kuvittelemani teema muuttuu abstraktiksi, katseeni käännetään muualle. Mikäs siinä, kun vaihdokset ja käännökset toteutetaan näin vahvalla tyylitajulla. Pidin myös lyhyistä, aforistisen tuntuisista runoista erityisesti viidennessä osiossa, jossa kerrotaan myös siitä, miten teksti suhtautuu sille mahdollisesti annettaviin merkityksiin, aiheisiin, temaattiseen määrittelyyn:

"Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset."

Julistin jo toisaalla, että jatkossa haluan alkaa käyttää tuota, kun en jaksa vastata kysymykseen, että mistä kirjoitan. Sanoisi vain: röpelöä, röyhelöä, kidukset. Ei sen enempää. Teoksesta tekisi kyllä mieli nostaa esiin teemoja, esim. sukupuolet, niiden määrittely ja erilaiset asemat nousevat esiin useampaan otteeseen. Kirjan kuudes osa sisältää jälleen hieman pidempiä tekstejä, katkelmallista proosarunoa, tai sinne päin. Minulta loppuu termistö, en ole varma mistä puhun, ja tunnen itseni välillä ihan liian tietämättömäksi kirjoittamaan tästä. Värit on jotenkin niin kovin älykästä runoutta. Silti siitä lukiessa ensisijaisesti nauttii, eikä analysoi. Tekstissä tekee mieli vain olla, nytkin selaillessani kirjaa edestakaisin tunnelmien tavoittamiseksi pysähdyn kohtiin vain vaikuttumaan asioista. Uskon, että perusteellisella uudelleenluvulla vaikuttuisi usein eri kohdista kuin aiemmin. Ehkä on myös parempi olla sanomatta liikaa, teosta lainatakseni: En halua kirjoittaa tätä puhki, vaikka maapallon sisempi ydin on metallia. Tämä kirja taisi ehtiä vielä seuraavaan Tanssiva karhu -palkinnon kattaukseen, ja toivottavasti raati Värit finalisteihin poimii. Harva tekijä Suomessa kirjoittanee näin näkemyksellisesti uudistavaa kaunokirjallista tekstiä.

Blogiarvioita ei vielä ole, kritiikki Helsingin Sanomissa on, mutta se on luettavissa vain tilaajille. Teos oli viikon kirjana Radio Helsingin Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, keskustelu on kuunneltavissa ohjelman sivuilta.