Melissa Febos – Body Work

Melissa Febos: Body Work – The Radical Power of Personal Narrative (Catapult 2022)

”My body just couldn’t do it”, sanoi Édouard Louis mieleenpainuvasti Helsinki Litissä. Hän kertoi kompastuneista yrityksistään kirjoittaa kaunista fiktiivistä romaania, jollaisia hänen Lit-keskustelukumppaninsa Pajtim Statovci puolestaan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tosiaan työtä ruumiillaan/ruumiistaan, kuten Melissa Febosin kirjan otsikossa. Body Work yhdistää muistelmaa, kirjoitusopasta ja esseetä. Febos on sitä ennen kirjoittanut memoir-teoksen Whip Smart ja esseekirjat Abandon Me ja Girlhood (suom. Mitä on olla tyttö). Hän opettaa nonfiktion kirjoittamista maineikkaassa Iowan yliopistossa.

Suosittelen Body Workia kaikille kirjoittajille, sellaisillekin, joiden laji ei ole omaelämäkerrallinen proosa. Erityisesti seksistä kirjoittamista käsittelevä “Mind Fuck” sopii aiheen kanssa kosketuksiin päätyneille genrestä riippumatta. Tekstin pääviestiksi tiivistyy: seksi on elämää. Kuvitella. Vaikka Febos kannustaa navan ja muidenkin paikkojen kaiveluun antaumuksella, hän ei vähättele kirjoittamiseen kuuluvaa kovaa työtä ja monia uudelleenkirjoituskierroksia silloinkaan, kun kyse on oman elämän käyttämisestä materiaalina. Siksi myös seksistä kirjoittamisessa on olennaista, että sitä sisältävät kohdat kirjoittaa uudestaan, ja uudestaan… Silloin pääsee pinnan alle ja näkee totunnaisia kaavoja, jotka eivät itse asiassa perustu omiin tarpeisiin vaan johonkin ulkopuolelta määriteltyyn.

Elämästä kirjoittamisessa ylipäätään on olennaista muutos: miten näkee kohtaamansa tapahtumat? Miten näkee ne vuoden päästä? Miten näkee ne keskusteltuaan jonkun kanssa? Miten näkee ne, kun tajuaa kirjoituksensa olevan vääränlaisen naamion takana? Tarkan näkemisen lopputulos ei välttämättä ole helppoa itselle – eikä niille joita tekstissä käsitellään. Siitäkin Febos kirjoittaa viisaasti: miten kannattaa kirjoittaa todellisista ihmisistä, kenelle kannattaa luettaa tekstiä etukäteen, ja kenelle ei tarvinne?

Kirjan aloitusteksti “In Praise of Navel-Gazing” sai minut melkoisen vimman valtaan ja sarvet kasvamaan päähäni kun ajattelin, keille haluaisin sen sanomaa alleviivata. Ehkä kuitenkin painan sarvet takaisin piiloon ja odotan, että Body Work toivottavasti joskus ilmestyy suomeksi ja sitten siitä voidaan keskustella asiallisesti, painan nämä ylikasvaneet kulmahampaatkin piiloon, plop plop. Febos tarjoaa mielestäni omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta painavia argumentteja, jotka liittyvät valtaan ja siihen, miten sen rakenteita “saa” purkaa ja miten ei. 

Febosin aiempikin tuotanto alkoi kiinnostaa hänen kirjoittaessaan teostensa syntyprosesseista. Mitä on olla tyttö -esseekirjaa luin lukuaikapalvelussa aikanaan muistaakseni noin 10 % ennen kuin lopetin tilauksen; teos vaikutti kyllä lupaavalta. Whip Smart ja erityisesti Abandon Me herättivät innon etsiä teokset käsiini (niitä ei Helmetissäkään ole). Abandon Me näyttäisi olevan memoir-in-essays, lajia jota Suomessa ei ole tehty oikeastaan lainkaan. Tosin jos olisin törmännyt käsitteeseen aiemmin, olisin ehkä halunnut, että Ruumiin ylittävän äänen alaotsikoksi olisi laitettu “muistelmaesseitä”. Se olisi tuonut tekstien henkilökohtaista luonnetta esiin enemmän; nyt tuntui että hyvin läheltä itseä kirjoittaminen yllätti monet ja vinoutti odotushorisonttia niin, että jotkut lukijat jossain määrin pettyivät sen takia. (Jälkiviisautta toki – ei vastaanotto oikeasti ole mitään, mitä voisi hallita, ja suurin osa siitä oli kirjan suhteen positiivishenkistä.) Toisaalta tuo alaotsikointi olisi edellyttänyt, että kokoelman puolivälin kulttuuriesseisiin olisi kirjoittanut lisää “muistelua”... Mitä luimme kerran -blogin Laura taisi hienossa tekstissään ensimmäistä kertaa mainita Ruumiin ylittävän äänen yhteydessä muistelmallisuuden, jonka läsnäolo monissa sen esseissä on selvää. Suomessa sana “muistelma” tosin on latautunut niin, että kirjailijasta tuntuu pöyhkeältä käyttää sitä, kun ei ole julkisuuden henkilö eikä eläkeikäinen. Englannin sana “memoir” tuntuu monissa yhteyksissä luontevammalta ja siksi olen käyttänyt sitä tässäkin tekstissä. Laji on englanninkielisessä maailmassa moniulotteinen ja hieno; toivon sen leviävän entistä enemmän Suomeenkin, avoimesti. Ettei tarvitsisi piiloutua koukeroisten määritelmien, kuten “omaelämäkerrallinen teos”, alle – tai puhua autofiktiosta vaikka kirjassa ei ole fiktiota. Muistelmat voisivat meilläkin olla kirjoja, joissa kirjoitustaitoinen ihminen kertoo elämästään tavalla, joka vaikuttaa tunnelatauksellaan, tyylillään, rakenteellaan ja kielenkäytöllään. 

Body Work tuli minulle luettavaksi juuri oikealla hetkellä, kun pystyn näkemään uusin silmin monet asiat, joista se puhuu, ja olen tästä kaikesta kovin kiitollinen. Viimeinen essee ”The Return” sai liikuttumaan monta kertaa. Siinä sanotut asiat saivat myös, jälleen kerran, muistamaan Carmen Maria Machadon teoksen In the Dream House ja siinä olevan kohdan: ”– – time and space, creatures of infinite girth and tenderness – – are keeping you safe as they were once unable to.” Tiesin jo kohdan aiemmin lukiessani, että se on hieno ja tärkeä, mutta en tuntenut sitä kunnolla; nyt tunnen, ja itken valtoimenaan, siihen sekoittuu sekä surua että helpotusta. 

Uskon, että kanavoin Febosin teoksen oppeja vielä moneen kertaan sekä kirjoittamisessa että muussa elämässä. 

”I had made a person my higher power, and all who have done so know its torment.” 

”– – this story I told myself was a rationalization, an exploitation of one pathology to obscure the existence of another. Which is to say, a form of denial.” 

”It is important for me to be clear: not every memoir tells the story of a trauma. Just as no serious trauma will be completely healed by writing a memoir on the subject.” 

”It is not experience that qualifies a person to write a memoir, but insight into experience, and the ability to tell a story of the past that contains both dimensions.” 

”I have found a church in art, a form of work that is also a form of worship – it is a means of understanding myself, all my past selves, and all of you as beloved.”

Kirjoitin eräästä teoksen sitaatista kummunneesta ajatusketjusta oman postauksensa toiseen blogiini.

Olivia Laing – Yksinäisten kaupunki

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (Teos 2024, suom. Sirje Niitepõld)

Kirja koostuu taide-esseistä, joihin limittyy Laingin muistelmallinen kuvaus hänen yksinäisestä elämänvaiheestaan New Yorkissa. Kirjoitukset kaivautuvat syvälle taiteilijoiden tuotantoon ja elämänhistorioihin. Käsiteltävänä ovat erityisesti Edward Hopper, Andy Warhol, David Wojnarowicz ja Henry Darger. 

Esseeteoksessaan Olivia Laing nimeää yksinäisyydeksi tuntemuksia ja olotiloja, joita en ole sellaiseksi ennen tunnistanut. Nyt aistin valppaammin. Yksinäisten kaupunki on hämmästyttävä saavutus. Se onnistuu kommunikoimaan jotain, mihin puhe, kuunteleminen, jakaminen ja vastaanottaminen tavallisesti romahtavat.

Kirjaa lukiessani tajuan, että olen puhunut yksinäisyydestä suoraan vain terapiassa, ja silloinkin vain pahimmalla hetkellä. On vaarallista, jos yksinäisyyden kokemukset jäävät erittäin yksityiseen keskusteluun eivätkä tule jaetuiksi; silti häpeän vankina käy juuri niin. Yksinäinen saattaa suojella myös muiden ihmisten tunteita, olla puhumatta kokemuksestaan, koska tuntee syyllisyyttä. Jos ympärillä on ihmisiä, yksinäisyydestä puhuminen tuntuu epäluottamuslauseelta, kritiikiltä joka suuntautuu väärin, sellaisiinkin ihmisiin jotka yrittävät parhaansa. Toisen kokemusta yksinäisyydestä on vaikea koskettaa, mutta taide pystyy siihen, ja juuri siitä Laing kirjoittaa. 

”Sydämeni avautuu äänellesi”-essee tuo esiin, miten puhumisen vaikeus on ollut taustalla monen kirjailijan ja ajattelijan kiinnostukselle kieltä kohtaan. Erityisesti kirjoittaminen on mahdollisuus viettää kielen kanssa aikaa rauhassa ja salatummin kuin puhetilanteissa. Tunnistan nämä kamppailut: taustallani on puheterapiaa, liian hiljaisesta puheäänestä huomauttelua, pilkkaa siitä miten käytän sanoja. Edelleen puhumiseni hankaloituu ja vaimenee, kun tunnen ahdistusta, kuormitusta tai uupumusta. Joudun toistamaan lauseita pyynnöistä, jotka alkavat myös kuormittaa, ja tulee olo että pitäisi vetäytyä johonkin kauas pois koko tilanteesta, koska ei siitä kuitenkaan mitään tule. En tiedä, voiko tästä reagointitavasta koskaan päästä täysin. Nykyisin kierteeseen joutumisen sentään tiedostaa aiemmin kuin nuorempana. Laing kirjoittaa Andy Warholista: ”Vuonna 1981, kun hänestä oli tullut jo huomattavasti sulavasanaisempi, suorastaan puhelias, yksi hänen ensimmäisistä supertähdistään soitti hänelle. Hän palasi välittömästi entiseen änkyttävään puhetapaansa – –.” 

Miten voin kokea tällaista iloa lukiessani kirjaa, joka sattuu näin paljon? Ehkä juuri siitä on kyse, kun yhteydet muodostuvat alueilla, joilla niitä ei pitänyt mahdollisina. Koska niille ei ole aiemmin uskaltanut ollenkaan mennä. Tai ei ole löytänyt keinoja. Ei ole nähnyt, miksi kannattaisi mennä. 

Mietin aikuisiän yksinäisintä jaksoani, pandemian ensimmäistä vuotta, jolloin sairastin niin henkisesti kuin fyysisestikin – miten paljon niitä yleensä voikaan erottaa. Silloin kirjoitin esikoiskirjaani päätyneiden tekstien ensimmäiset versiot. Olen soimannut itseäni siitä, että kirjasta tuli niin yksilön kokemukseen keskittyvä, vaikka se puhuukin paljon taiteista, mutta nyt näen senkin, ettei se voinut ytimeltään olla muuta. On rehellistä, että se on syntyajankohtansa näköinen – joka tapauksessa kirjoitus on itsessään jo kommunikaation ele, eräs yritys päästä sisäisestä vankilasta. 

Kirjoittaessaan David Wojnarowiczin elämästä ja taiteesta Laing onnistuu herättämään minussa, homomiehessä, joka olen perehtynyt kruisailun historiaan varsin paljon, ajatuksia joita en ole ennen aiheen äärellä kohdannut. Laing onnistuu löytämään miesten satunnaisista seksikohtaamisista hämärillä reuna-alueilla kauneutta likaisuuden sijaan, mikä tuntuu korjaavalta. Hän tiedostaa kulttuurin selkeät ongelmat, brutaalitkin piirteet, mutta näkee myös vallankumouksellisen voiman läsnäolon. Tajuan, että koskaan en ole tavannut niin paljoa uusia, uudenlaisia ihmisiä kuin parisuhteiden välissä etsiessäni seksiä, kohtaamisia, treffejä. Välineeni tosin ei ole ollut Wojnarowiczin tavoin laitureille meneminen, pääasiassa ei edes baarielämä, vaan nettideittipalvelut ja nopeakäyttöiset puhelinsovellukset jotka paikantavat käyttäjien etäisyyden toisistaan metreiksi ruudulle. Joka tapauksessa: en ole kokenut yhtä tiivistä homoyhteisöön kytkeytymisen tunnetta muulloin kuin sinkkuaikoinani. Olen osa ongelmaa, josta mm. Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa: olen halunnut tutustua muihin homoihin lähinnä etsiessäni seksiä. Pysyvimmät ystävyyssuhteeni homomiesten keskuudesta olen kuitenkin löytänyt muuta kautta: kaverinkavereista, entisen kumppanini ystävistä. Jos toimii niin kuin minä olen liian usein toiminut, jää kohtaamatta monia hyviä tyyppejä, joilla olisi annettavaa monilla ihmisyyden alueilla, vaikka heitä ei itse haluaisi deittailla.

Uskon, että sisäistynyt vihamielisyys homoutta kohtaan vaikuttaa kuvioon vahvasti. Kun on joutunut taistelemaan seksuaalisuutensa ilmaisun puolesta, sen merkitys voi ylikorostua ruumiillisen yhteyden rakentajana. Raivaan tilaa armollisuudelle. Olen toteuttanut vuosikymmeniä vanhaa queer-miesten historiaa. Onko meillä mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistamme yhteisöön, vaikka tällä hetkellä ei ole näköpiirissä tarkkarajaista suurta yhteistä uhkaa, kuten aids-kriisi? Anti-gender-liike ei taida riittää vastaavaksi, se on – toisaalta onneksi – liian hajanainen ja hähmäinen, vaikka monin paikoin vaarallinen. Peräänhuutelu ja vihamieliset hyökkäykset näyttävät viime vuosina lisääntyneen myös Suomessa. Silti näen elämässäni paljon rakkaudellista queer-iloa: ystävyyttä, auttamista, parantavia kosketuksia, korjaavia keskusteluita, huumoria. Miten sen toisi taiteen piiriin, yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin, yhteisöjen piiriin? Ymmärrän niitä, jotka kiertävät kaikissa pride-tapahtumissa joita tässä maassa järjestetään, jotkut ulkomaillakin. Yhteisen ilon nälkä on kova. 

Mietin taiteilijan yksinäisyyttä: kuinka paljon siinä on jotain myyttistä, josta on vaikea päästää irti? "Kirjailijat ovat yksinäisiä ihmisiä kylissä, kaupungeissa, kaikkialla. He ovat olleet sitä aina ja kaikkialla", kirjoittaa Marguerite Duras. Laingin ”Epätodellisen valtakunta”-essee kertoo outsider-taiteilija Henry Dargerista, jonka kuvien ja tekstien ei koskaan pitänyt päätyä laajan yleisön nähtäville. Essee saa minut kysymään, onko väliä, mikä voima taiteilijaa ajaa – vaikkapa sairastunut mieli – jos hänen taiteensa on esteettisesti vaikuttavaa? Laing kirjoittaa kauniisti myös kollaasitaiteen tehtävästä rikotun minuuden kokoamisen ilmentäjänä. 

Yksinäisten kaupungin lukemisen kokemuksessa on jotain niin syvästi yksityistä, että sen haluaisi pitää itsellään. Kirjan teemaan peilattuna se on paradoksaalista, mutta toisaalta on tärkeän ja erityisen taidekokemuksen merkki, että tällaisia tunteita herää, ajattelen. Kävellään taas harmaalla alueella kuin kaupungin laidan puistossa, joka erottaa huonomaineisen kerrostalolähiön ja varakkaiden prameat omakotitalot toisistaan, toimii betoni- ja asfalttimaiseman keskellä keuhkoina, joiden avulla ympäristön asukkaat voivat nähdä vuodenaikojen vaihtelun – syksyisin monivärisenä hehkuvan ruskan – ja jonne huumeiden käyttäjät menevät halutessaan vetäytyä joko virkavallalta tai häpeältään. Laing kirjoittaa: ”Ja kun asuu kaupungissa – – on aloitettava eksymällä. Ajan mittaan tulee luoneeksi itselleen päänsisäisen kartan, kokoelman mielikohteita ja lempireittejä: labyrintin, jota toinen ihminen ei koskaan voisi tarkkaan toisintaa tai kopioida.” Minulle kyse on myös siitä, että tarvitsen hidasta ajattelua. Teokseen palaamista. Joskus ensimmäisen lukemisen herättämä tunne on niin pakahduttava että vastustelee täsmällistä sanoittamista – se tekee kritiikin kirjoittamisesta välillä tuskallista tai puskee sen esseistiselle reitille, johonkin henkilökohtaiseen joka tuntuu pistävän silmään liikaa. 

Toisaalta haluan huutaa megafoniin Yksinäisten kaupunkia heiluttaen, että katsokaa nyt, miten hieno laji on taide-essee ja mihin kaikkeen se pystyy ilmaisussaan, miten vetävää ja hengästyttävän tunteikasta se voi olla, katsokaa! 

Kirja sai aikaan myös todella vaikeita tunteita. Se työnsi kohtaamaan epämukavia alueita itsessään ja maailmassa. Aidosti mietin monta kertaa, että en tiedä, mitä tämän teoksen jälkeen voi enää kirjoittaa. Ja kyseenalaistin, miksi juuri kirjoittaminen; ajaako se sitä, mihin pyrin ja luoko se yhteyksiä, joita tarvitsen. Toisaalta olen tullut jo niin pitkälle. Viime päivinä olen miettinyt paljon Marina Abramovicin ”nestemäistä tietoisuutta”, jonka voi saavuttaa, kun ei luovuta – vaikka mikä olisi. Voisinko sisuuntua tarpeeksi, jatkaa ihan vaan perkeleen voimalla, ainakin hetken? Kirjaa ei kirjoiteta vain perkelettä huutaen ja nyrkkiä pöytään lyöden, sitäkin olen testannut, ei toiminut. Mikä täällä oikein enää toimii? Ajattelen toista parhaillaan lukemaani kirjaa, Melissa Febosin Body Work -teosta, jonka ensimmäinen essee ”In Praise of Navel-Gazing” jo tarjosi valtavasti voimaa mennä kohti sitä, mikä ei jätä rauhaan. (Toivon, että jokin suomalainen kustantamo tarttuisi Body Workin suomentamiseen, koska haluaisin nähdä keskustelua siitä meillä, erityisesti maamme huomattavammassa sanomalehdessä ja sen kulttuuriosastolla, reflektoivalla tavalla.) Jotkin kirjat iskevät rikki, se on niiden tehtävä; jotkin kasaavat palat takaisin, se taas on niiden tehtävä. Siinä määrin kuin taiteelle voi ylipäätään tehtäviä antaa. 

Ehkä on vetäydyttävä hiljaisuuteen, tunnusteltava, mikä sisälläni herää ja alkaa pakottaa itseään kohti kommunikaatiota. On luotettava, että lopulta jokin aina herää. Ääni alkaa etsiä tietä ulos. 

Palaan Susanna Hastin Ruumis/huoneiden lopun kuvaukseen laulamisen opettelusta: ”Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea.” Muistelen tilanteita, jolloin olen laulanut ja se on kuultu. ”Sä laulat yllättävän hyvin”, eräs ihminen sanoi. ”Sähän osaat oikeasti laulaa”, sanoi toinen. Tiedän, että pitää laulaa lisää. Ensi kerralla haluan kokeilla uutta kappaletta, koetella ääntäni – ehkä tavoitan uuden korkeuden tai sävyn. ”Kynnykselle astuessani minulla on valtaa. Takanani on jotain ja edessäni jotain. Molemmat suunnat ovat minulle tuntemattomia, mutta se ei ole ongelma, joka pitää ratkaista”, kirjoittaa Hast. Tunnistan paikan. Seison kynnyksellä, ja niin moni meistä tekee: katselee yksinäisten tilojensa kynnyksiltä toisiaan kohti. Jos oviaukot ovat tarpeeksi lähekkäin ja käytävä välissä suora, voi kuulla toisen äänen, vaikka kosketukseen olisi vielä pitkä matka. 

Seuraavaksi alan tutkia, mitä muut ovat kirjoittaneet Yksinäisten kaupungista. Tiedän, että me kirjan lukeneet jaamme nyt jotain tärkeää. 

Siihen kieli pystyy.

Ferdinand von Schirach – Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys (Atena 2014, suom. Raija Nylander)

Kirjaston dekkarihyllyltä voi löytää yllättäviä teoksia, esimerkiksi puolustusasianajajan kirjoittaman novellikokoelman syyllisyydestä. Kirjan 15 tarinaa pohjautuvat tositapahtumiin: takakannessa on muotoiltu, että von Schirach on ”luonut todellisista rikostapauksista komeaa kirjallisuutta”. Monet yksityiskohdat osapuolten elämästä hän on selvästi kuvitellut. Kieli on niukkaa ja tapaukset häiritseviä, erityisesti lopetukset, mikä tietysti sopii novellimuodolle. Kirja horjuttaa käsitystä siitä, että oikeuslaitos olisi aina paras taho määrittelemään syyllisyyttä – varsinkin heti ensimmäisessä novellissa kuvattu seksuaalirikos on tästä hirvittävä esimerkki, joka jää vaivaamaan. 

Kauhukirjallisia sävyjäkin tulee mukaan mm. ”Salkku”-novellissa, kun brutaalien ruumisvalokuvien ottajaa yritetään selvittää. ”Hyvitys” puolestaan esittää moneen kertaan puidun kysymyksen siitä, voiko tuomio olla vapauttava, jos PMMP:n kappaletta mukaillen päätyy iskemään jollain, millä toinen on hakannut. Asetelmasta tulee mieleen myös Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -kirjan taustalla ollut tarina. ”Hyvitys” päättyy vielä loppukiepautukseen. Kirjailijan dramaturgian taju on todella olennainen elementti kokoelman teksteissä. Yksityiskohdat ovat paikoin vatsaa kääntävän brutaaleja, ja esimerkiksi ”Illuminaatit”, kertomus väkivallasta sisäoppilaitoksessa, meinasi paikoin olla minulle liikaa. Hyvä novellikokoelma, jonka voisivat bongata kirjaston hyllyltä myös true crime -harrastajat. 

”Hänen lausuntonsa olivat sekavia, niistä ei syntynyt yhtenäistä kuvaa, ja asiakirjan jokaisella sivulla saattoi aavistaa raivon, poliisien raivon, yleisen syyttäjän raivon ja lääkärien raivon. Se ei hyödyttänyt mitään.” 

“Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.”

Blogeissa tätä on luettu ilmestymisensä aikaan varsin paljon, mm. Kirjavinkit, Leena Lumi, Lukuneuvoja

Naomi Klein – Kaksoisolento

Naomi Klein: Kaksoisolento (Into 2024, suom. Silja-Maaria Aronpuro)

Loistava tietokirja tunnetulta ajattelijalta ammentaa kahdentumisen aiheesta monenlaiseen: salaliittoihin, nykyvasemmistoon ja -oikeistoon, juutalaisuuteen, feminismiin, autismiin ja vanhemmuuteen, yksilön ja yhteisyyden suhteisiin. Sitaatteja on otettava jatkuvasti ylös. Kirja on laaja, ja lainasin sen uudesta e-kirjastosta kahteen kertaan, jotta sain luettua loppuun. SK:n arviossa Kyösti Niemelä kutsuu sitä ylipitkäksi, mutta en tiedä, mitä olisin siitä poistanut. Klein punoo ajatuksensa yhteen ja purkaa esittelemänsä asetelmat. Kirjaa on sanottu hänen henkilökohtaisimmakseen, ja häpeäkseni en ole lukenut aiempia, vaikka niiden pääajatukset ovat tulleet vastaan eri yhteyksissä. 

Kaksoisolento näyttää, miten olen itsekin – pääasiassa tiedostamattani – rakentanut netissä henkilöbrändiä nykykapitalismin sääntöjen mukaisesti, vaikka olen kuvitellut olevani sellaisen ulkopuolella. (Kenties joskus yläpuolellakin.) Toisaalta olen huono esittämään muuta kuin olen, ja Kleinin kuvaileman "kurinalaisen toiston" sijaan todelliset mielipiteeni ja tuntemukseni maailman eteen heittämistä asioista tihkuvat paljaina läpi – vai onko tämäkin asia, josta voi tehdä brändin? Huoh. 

Klein osoittaa, että jos vasemmisto jättää käsittelemättä jotkin vaikeat kysymykset, Steve Bannonin kaltaiset oikean laidan toimijat käsittelevät ne heidän puolestaan ja vääntelevät vastaukset oman ideologiansa mukaisiksi. Hän kutsuu tätä toimintaa "pipikoinniksi" Philip Rothin romaanista Operation Shylock inspiroituneena. Salaliittoteoriat ovat täynnä pipikoituja versioita todellisista ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista. Tästä on kyse, kun yhteiskunnallisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuuksia aletaan paikata juomalla hopeavettä. Toinen tärkeä käsite kirjassa on peilimaailma, jossa voi huomata vastaavia kahdentumisia: jotain tunnistettavaa, jotain vierasta ja kauhistuttavaa. 

On metatasolla kiinnostavaa, että jo ennen teoksensa puoliväliä kirjailija tuntuu kerronnassaan menettävän uskonsa sanoihin. Sen jälkeen hän kuitenkin löytää sen uudelleen – voiko kirjailija muuta, jos aikoo jatkaa? Jos päättää lopettaa, koska kirjoittaminen on vaikeaa, mille antaa tilan? Kaksoisolento kehottaa katsomaan, mitä totuuksia ei halua käsitellä, koska ne tuntuvat liian vaikeilta, ja kannustaa niitä kohti menemiseen – yhdessä. Klein korostaa, että myös epämukavan tuntuiset liittolaisuudet ovat tärkeitä fasistisia kehityskulkuja vastaan kamppaillessa. 

Toivon, että Kleinin näkemyksen Israelista ja Palestiinasta lukisivat kaikki. Juutalaisen kirjailijan näkökulma aiheeseen on aseistariisuva – ja tältä alueelta hän löytää erään yhtymäkohdan "kaksoisolentoonsa" Naomi Wolfiin, joka kritisoi Palestiinan alistamista ennen lopullista peilimaailmaan eksymistään. 

Tekee mieli kysyä muilta Kaksoisolennon lukeneilta vasemmistolaisilta, joille on herännyt tarve tehdä jotain konkreettista, miten olette käsitelleet kirjan lopun ajatuksia toiminnasta, oletteko löytäneet ratkaisuja? Toisaalta Klein kannustaa epätäydellisyyden hyväksymiseen. Itse pystyn toistaiseksi näemmä lähinnä kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vähän lisää. 

”Juuri siksi kaksoisolennot säilyttävät vetovoimansa romaanien ja elokuvien aiheena: ajatus, että kahta ventovierasta ei voi erottaa toisistaan, koskettaa epävarmuutta identiteetin ytimessä, sitä tuskallista totuutta, että vaikka huolehdimme henkilökohtaisesta elämästämme ja julkisuuskuvastamme kuinka huolekkaasti, ihminen, joksi itsemme ajattelemme, on perimmiltään altis voimille, joita ei voi hallita.” 

”Niinpä myönnän, että jos rehellisiä ollaan, en liittynyt Twitterin räksytyskuoroon vain siksi, että oli niin tavattoman tärkeää oikaista Wolfin koronapuheet, tein sen myös siksi, että tunsin itse olevani vähemmän tärkeä, kuin olisin katoamassa. Eivätkö monet meistä juuri siksi kirjoittaneet näppikset sauhuten tuona yksinäisenä aikana?” 

”Nyt laitaoikeisto on ominut tyystin oligarkkien valtaan kohdistuvan kritiikkimme, ja on kuin heidän käsissään perustelumme muuttuisivat omiksi pahoiksi kaksoisolennoikseen. Poissa on kapitalismiin kohdistuva rakenteellinen kritiikki, ja sen tilalla on sekavia salaliittoja, joissa sääntelemätön kapitalismi onnistutaan jotenkin esittämään valeasuisena kommunismina.” 

”Seesteisyys ei poista oikeutettua raivoa tai vihaa vääryydestä, molemmat antavat voimaa välttämättömään muutokseen. Mutta tyyneys on ehdoton edellytys, jotta pystyy keskittymään ja asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos sokki on saanut menettämään identiteetin, seesteisenä pääsee palaamaan omaksi itsekseen. Berger auttoi minua ymmärtämään, että kirjoitan tyynnyttääkseni itseäni: haluan taltuttaa kaaoksen ympärilläni ja omassa mielessäni ja toivottavasti myös lukijoiden mielessä. Käsittelen lähes aina huolestuttavia ja monille myös järkyttäviä tietoja, mutta minun mielestäni tarkoitus ei koskaan saa olla aiheuttaa lukijoille sokkia. Tarkoitus on saada lukijat pois sokkitilasta.” 

”Kaksoisolennoista riippumatta useimmat kokevat näiden tunteiden ristivedon niin yksilöinä kuin ryhminäkin: kaipaamme eroa ja erillisyyttä mutta myös yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Jännite on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista.”

Sigrid Nunez – Paras ystävä

Sigrid Nunez: Paras ystävä (Aula & Co, 2024, suom. Kristiina Drews)

Perusteellisesti ajateltu, hauska ja kulmikas esseeromaani, jossa puitavana ovat mm. itsemurha, valtasuhteet, avioliitot, kirjailijuus, ihmisen ja koiran suhde, suru. Menetyksestä kärsiminen ja toipuminen saavat päähenkilön hallinnan herpaantumaan ja hänet päätymään järjettömän tuntuiseen ratkaisuun, ottamaan luokseen asumaan kuolleen ystävänsä koiran, vaikka kotitalossa lemmikit on ankarasti kielletty. 

Paras ystävä näyttäytyy vahvasti sellaisena romaanina, josta ammatikseen kirjoittavat ja muut hc-kirjallisuusihmiset pitävät. Merkittävän palkinnon, National Book Award, myöntäminen lienee kuitenkin laajentanut yleisöä. Teemoissa on paljon sellaista, mikä koskettaa, vaikka ei pyörisi kirja-alan ympyröissä. Kirjoittamisen kysymykset ovat teoksessa toki keskiössä. Omaelämäkerrallisuuden ja fiktion suhteet kokevat lopussa kiinnostavan kiepautuksen niin muodon kuin sisällön tasolla. Ihailin – ylipäätään sitä, miten kirjailija on rakentanut esseemäisyyden romaaniinsa. 

Henkilökohtaisesti kolahti ”keskustelussa” (lainausmerkit hyvin tarkoitukselliset) ystävän kanssa tapahtunut pohdinta siitä, saako kirjailijalla nykyisin olla huonoja luonteenpiirteitä, koska olen juuri muutama päivä sitten kirjoittanut päiväkirja/muistiinpanoihini: Päädyn jatkuvasti kirjallisten töideni kanssa sellaisten ajatusten äärelle, että minun on opittava näistä psykologisista asioista jotka teksteissä tulevat esille ja muututtava itse paremmaksi ihmiseksi, tai muuten ansaitsen vain tuhoutua – mutta miksi olisi opittava? Miksi tämä on niin ankaraa? Kuka sen määrää muu kuin minä? 

Kaiken surun ja ratkaisematta jäävien kysymysten keskelläkin romaani on lohdullinen. 

Pieni ihmettely muutoin erittäin hyvästä suomennoksesta: miksi Knausgård on tässä kirjoitettu Knausgaard? Näin on varmasti alkutekstissä, mutta olisi sen voinut muuttaa suomenkieliseen versioon. Vai onko kyse siitä, että ratkaisulla korostetaan kirjan sijoittumista Yhdysvaltoihin, jolloin Knausgårdin kirjan kannessa nimi lukee juuri tuossa muodossa?

”Sillä rytmi on kaikki kaikessa, sanoit. Hyvä lause alkaa kunnon iskulla.” 

”Balzac murehti intohimoisen yön jälkeen menettäneensä taas yhden kirjan, ja Flaubert väitti että orgasmi imi miehestä luovat mehut – että työn asettaminen elämän edelle vaati niin paljon sukupuolista pidättyväisyyttä kuin ihminen saattoi kestää. Mielenkiintoisia tarinoita, mutta pohjimmiltaan typeriä. Jos tuollaisissa luuloissa olisi periä, munkit olisivat maailman luovimpia ihmisiä, sinä sanoit.” 

”Siinäkö piilee se perimmäinen hulluus? Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?”

Blogimaailmassa teosta on luettu paljon, esim. Kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirjareppu, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus

Tobi Lakmaker – Seksuaalisuuteni historia

Tobi Lakmaker: Seksuaalisuuteni historia (Kosmos 2024, suom. Taru Luojola)

Aluksi poikaystäväni kysyi, mille nauran, kun ratkeilin vaaleanpunainen kirja käsissäni, ja selitin, mutta tilanteen toistuttua monta kertaa hän totesi hyväksyvänsä, että kyseessä on hauska kirja. Ja se on. Oli taas ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nauranut kirjan parissa monta kertaa ääneen. Lakmakerin romaanin huumori luottaa havaintoon, suoruuteen, pelkistämiseen ja toistoon. Nerokkaaseen toistoon, joka kertoo äänen löytymisestä.

Arvostan sitä, millainen työ on pitänyt tehdä itsensä kanssa, että voi kirjoittaa tällaista. Vai onkohan kyse vaan persoonasta, jonka ansiosta voi sanoa asioita hillittömällä, pidäkkeettömällä tavalla? Jos on, arvostan sitäkin. Samalla olen kateellinen. Että voi kirjoittaa näin paljon hauskaa ja on näin hyvä dramaturgian taju. Ja moitin itseäni, että mitäs poukkoilet jatkuvasti kuin reaktiivinen marionetti ja märehdit, etkä esim. kirjoita – niin, heinäkuu on ollut minulle surkea kirjoituskuukausi, vaikka olen ollut olevinani tosi tehokas, mutta se on ollut loputonta taustatyössä pyöriskelyä ja pelkään käsikirjoitustani niin paljon että harkitsen syöväni beetasalpaajia seuraavan kerran kun avaan sen. Ja silti en aio luovuttaa, vaan kieltäydyn jäätymästä tekstin edessä, ihan vaikka piruuttani. Eteenpäin!

Kirjoitin edellisen pätkän ennen kuin olin lukenut kirjan viimeiset kolmekymmentä sivua, ja loppu ei ollut sellainen kuin odotin, ja sen luettuani tunsin itseni hieman typeräksi. En silti poista mitään, vaan jätän kaiken. Se on blogimuodossa parasta ja vaikeinta: sinne voi kirjoittaa sellaisenaan kaiken.

Pidäkkeettömyyttä voi onneksi harjoitella. Rohkeuden joutuu kaivamaan itsestään kirjoittaessaan esiin aina yhä uudelleen, totesimme erään kirjailijan kanssa kerran. Se ei tunnu helpottuvan, vaan on kuin lähtisi liikkeelle samasta pisteestä kuin edelliselläkin kerralla. 

Lakmakerin autofiktion tyyli on ollut minulle tarpeellinen kevennys raskaiden aiheiden pyörittelyn keskellä. Teoksessa ei ole kyse vain seksikokemusten luettelusta, tietenkään, onhan seksuaalisuus laajempi asia, ja kirja laajenee senkin ulkopuolelle, ystävyyteen, koulumuistoihin, matkakertomuksiin, menetyksiin, kohtaamisiin joissa on tökkäisynsä ja kompurointinsa, kuten ihmisten välillä usein. Pisteliäskään huumori ei nyt tunnu minusta liian ilkeältä. Seksuaalisuuteni historialla on potentiaalia myös kirjasomesuosikiksi, tahtoisin nähdä feedini täyttyvän tästä kuin – no, olkoon. Mutta lukekaa! 

”Monet meidän joukkueen tytöistä oli tilapäisesti lesboja. Niillä oli tyttöystävä, mutta ne sanoi: ’Mä tykkään vain hänestä mutta muuten miehistä.’ Sellainen suretti mua ihan hirveästi. Ihmiset mieluummin kuolee kuin myöntää tykkäävänsä vain naisista.” 

”Sitä on elämä: tööttäilyä ja rimputtelua, koska milloinkaan ei ole yksiselitteistä kenellä on etuajo-oikeus ja jokaisen on jatkuvasti ehdittävä jonnekin.”

Andrew Holleran – Tuhon ytimessä

Andrew Holleran: Tuhon ytimessä (Odessa 1993, suom. Walter de Camp)

Ground Zero on Andrew Holleranin vuonna 1988 julkaistu esseekokoelma, josta Walter de Camp on valikoiden suomentanut kuusi esseetä. Viisi niistä käsittelee aidsin iskeytymistä New Yorkin homoyhteisöön 1980-luvulla, viimeisen aiheena on ”Hyvä seksi / huono seksi”, jossa vasta loppukaneetti peilautuu sairauden vaikutuksiin.

Holleranille, kuten monille muille New Yorkissa silloin eläneille homoille, 1970-luku oli vapautumisen riemua: Fire Islandin päättymättömiä bileitä, täysiä baareja ja pidäkkeetöntä seksiä. Hän on tallentanut aikakauden tunnelman kulttiklassikoksi kohonneeseen romaaniinsa Dancer from the Dance (jota olen lukenut vähitellen eteenpäin jo pienen ikuisuuden, ja teos on jäänyt toistuvasti kesken, vahvimmillaan se on tosiaan ajankuvauksena). Vaikeimpana romaanissa näyttäytyy pysyvän rakkauden etsintä.

80-luvun alkaessa Holleran jätti New Yorkin juuri ennen suurta tuhoa. Esseessä ”Snobit lainehilla” on pysäyttävän voimakas kuvaus kuumasta iltapäivästä, jolloin Holleran istui ystävänsä kanssa Fire Islandin uimarannalla, mutta se oli suljettu likaviemärien jätteiden ajauduttua liian lähelle maata: ”Kaikkialla ympärillämme miesryhmät paahtoivat itseään auringossa, vierellään valtameri johon he eivät voineet astua.” Toisaalla esseissä Holleran kuvaa, millaista seksistä oli tullut aidsin keskellä: masturbointia pornoteattereissa niin, ettei toiseen uskaltanut edes koskea kunnolla, ja spermaan suhtauduttiin kuin radioaktiiviseen aineeseen. Tällä oli pitkäkestoiset vaikutuksensa tietyn sukupolven homomiehiin, mikä tulee esiin myös tämän vuoden suosikkielokuvassa All of Us Strangers, jossa kahdesta miehestä vanhempi kertoo nuoruuden peloistaan yhdyntää kohtaan.

Teksteistä painuvat mieleen erityisesti toistuvat käynnit sairaalassa, puhelinsoitot ystävien kuolemista ja se, miten epidemian koskettamat yhteisöt alkoivat auttaa toisiaan. ”Syvällisin ero ihmisten välillä saattaa hyvinkin olla ero sairaiden ja terveiden välillä, mutta myötätuntoiset ihmiset yrittävät kurottautua kuilun ylitse ja rakentaa siihen siltaa.” Yhteistä vihollista vastaan kamppailu yhdisti jälleen yksilöt, jotka sitä ennen tunsivat toisensa kenties vain ohitettuina kasvoina ”diskoteekeissa”.

Ohuen valikoiman ilmestymisen suomeksi mahdollisti Kari Lempisen (Walter de Camp) ja Jukka Lindforsin perustama pieni Odessa-kustantamo, jonka viimeisiä julkaisuja se näyttäisi olleen. 90-lukulaisessa Suomessa tällainen teos on ollut todellinen kuriositeetti. Itse poimin tämän pari vuotta sitten kirjaston ”ota ilmaiseksi”-poistopöydältä. Esseiden ajankuvaus on palaamisen arvoista myös nykypäivänä, sillä ne näyttävät, millainen tie on vähemmistöjen historiassa kuljettu. Paikoin Holleranin tavassa ajatella ja kuvata asioita on jotain ärsyttävän pinnallista, mutta monet hänen mietteensä ovat tarkkanäköisiä – ja pisteliään huumorin värittämiä. Tuhon ytimessä sanoittaa niin surun, kamppailun kuin elämän.

“Mieleeni jäi tunne, että olin elossa.”

Carmen Maria Machado – In the Dream House

Carmen Maria Machado: In the Dream House (Graywolf Press 2019) 

Olen lukenut In the Dream Housen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Nyt olen lukenut sitä taas, en kokonaan vaan osia, sieltä täältä. Oli pakko saada teos käsiini uudelleen, koska siinä on kirjoitettu väkivaltaisesta parisuhteesta – ja vielä queer-parisuhteesta – tavalla, jota en ole muualla nähnyt. Etsin Google Docsista kirjan nimellä laatimani dokumentin, ja huomaan, että viimeksi pystyin poimimaan teoksesta vain sitaatteja. Omia sanoja siitä ei irronnut, muistan postanneeni jonkin ig-stoorin mutta se tietenkin katosi.

Ihmettelen, miten Machado on saanut tämän kirjoitettua. En muodon osalta; hän tuntee lajinsa, tietää eri tyylit, joilla rakentaa Dream housen kirjaansa pala palalta, rakkausromaanista vakoojatrilleriin, musikaalista Tsehovin aseeseen. Samaa henkeä kuin Tyyliharjoituksissa tai 101 tavassa tappaa aviomies, mutta käsittämättömintä on, että Machadon teoksen genre on memoir. Tätä ei väitetä kirjan kansiteksteissä kokeelliseksi romaaniksi, vaan kerrotaan, että kyse on omaelämäkerrallisesta nonfiktiosta. En käsitä, miten tämä on mahdollista, vieläpä Yhdysvalloissa, jossa oikeusjuttuja nostetaan milloin mistäkin. Kuinka monta juristia kirjan luki läpi ennen julkaisua?

Kyse on laista. Siitä kirjoitti moneen kertaan myös Leigh Gilmore The Limits of Autobiography -teoksessaan. Kyse on siitä, mitä voi kirjoittaa ilman, että saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen. Koska laki suojelee manipuloijien ja henkisten nujertajien kunniaa. Yleinen puhetapakin suojelee henkisen väkivallan piilottamista: älähän nyt pura noita tunteitasi niin holtittomasti, se saa sinut vaikuttamaan epätasapainoiselta ja sen myötä epäluotettavalta, ethän halua sitä, ethän? Jumalauta mitä lässytystä. Joskus on oltava oikeus sanoa, että se oli kamalaa elämää ja tuntui hirveältä. Machado kirjoittaa: “A reminder to remember: just because the sharpness of the sadness has faded does not mean that it was not, once, terrible. It means only that time and space, creatures of infinite girth and tenderness, have stepped between the two of you, and they are keeping you safe as they were once unable to.”

Kyse on myös queer-hiljaisuudesta, joka painetaan syrjään marginaalisena; tai ihminen marginalisoi itsensä, koska on joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja ja pienentämistä. Väkivalta synnyttää häpeähiljaisuutta. Kuten Irene Kajon romaanissa Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, jossa kertojan päässä pyörii syyllistävä kela: ”Sinä olit aikuinen. Olisit voinut kieltäytyä.” Piiloon painamisen lisäksi kyse on siitä, mitä laki ylipäätään mahdollistaa, ja Machado kirjoittaa: ”Most types of domestic abuse are completely legal.” Hän otsikoi sen epifaniaksi eikä liioittele. Ajatus soi päässäni kuin melodinen popkappale. Manipulointia ei ole virallisesti kielletty yhtään missään, mikä johtaa tilanteisiin, joissa suhde tuntuu myrkylliseltä, mutta mitään ei pysty sanoittamaan. Hullun leiman saa otsaansa se jota manipuloidaan, se jota alistetaan, se jonka itsetuntoa tuhotaan pala palalta koska toisen itsetunnon olemassaolo ei toiselle oikein sovi – katon alle mahtuu lopulta vain yksi tahto.

Manipulointi pakenee normaalia kielenkäyttöä, sellaista joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja on täten jaettavissa. Alistaminen ilman fyysistä väkivaltaa pakenee kieltä, kuten lääkärintodistuksia, väistelee tehokkaasti, koska perustuu juuri siihen, että yhteisesti sovitulla kielellä ei ole enää merkitystä. Järkipuhe ei silloin tehoa. Sen voi aina kiertää. Jäljelle jää tunteita: epävarmuutta, kiirettä, hätääntymistä, ahdistusta, voimattomuutta, kiukkua, pelkoa. In the Dream Housea lukiessanikin totean: luoja, että TUNTEITA HERÄÄ. Ei, en pysty näyttämään sitä, kuten tyypillisten kirjoittajakoulutusten ja perinteiseen asialliseen kirjoittajuuteen kykenevien ihmisten mukaan pitäisi tehdä. Sanon suoraan, koska niin se on. Se on se tunne. Niillä on merkitystä! Perkele. Tunteiden peittely tappaa – miten kauan sitäkin pitää oikein alleviivata? 

Ilahdun joka kerta, kun käyn kirjan Goodreads-sivulla ja luen sieltä briljantin ja terävän Roxane Gayn kirjoittaman kommentin, joka päättyy: “Also, fuck that trash ass bitch. She ain't shit. At all.” 

Kirjoitetun sanan tuhoaminen on queer-ihmisten historiassa ollut aktiivista, jopa tuhkaksi palamista, eikä se ole liioiteltu kuva: mietin 1930-luvun Saksaa, Hirschfeld-insituutin seksologian tutkimuksen edistyksellisyyttä ja sen murtoa ja tuhoa, 20 000 kirjan polttamista ympäri maata julkisissa rovioissa. Kyllä, iskin tämän kortin nyt pöytään niin että lätsähdys kaikuu, koska näin on tapahtunut. Tämäkin on osa tuskailuamme kielen löytämisen kanssa.

Machado kirjoittaa “Dream House as Ambiguity”-luvussa esseen siitä, miten queer-ihmisten välistä lähisuhdeväkivaltaa ei ole käsitelty juuri missään. Minäkin olen tehnyt viime päivät nettihakuja, selaillut Stonewall- ja Lambda-palkintojen kirjalistoja ja hakenut sitten teostietoja Goodreadsista, ja ainoa selvästi aihetta käsittelevä, listoilta löytämäni teos on In the Dream House. Kun miettii queer-historian kulkua, se ei ole ihme. 1920- ja 1970-luvuilla, kun vähemmistöt olivat viimein pääsemässä vapaammille vesille, takapakki tuli kummallakin kerralla pian ja se oli raju: fasismi, sota, tartuntatauti. Vasta pitkällä 2000-luvun puolella on joissain maissa päästy tilanteeseen, jossa tasa-arvoisia avioliittolakeja on säädetty, joten queer-parisuhteiden pimeämmistä puolista puhumiselle alkaa avautua tila. Vuonna 2001 valmistui Suomessakin Mari Vikmanin gradu Väkivaltaa rakkauden varjolla, parisuhdeväkivalta homo- ja lesbosuhteissa. Hän oli silloin kokenut, että asiasta ei haluttu puhua ja saanut palautetta, jossa kehotettiin jättämään aihe sikseen. Laki rekisteröidystä parisuhteesta oli vasta tulossa voimaan, poliittinen kamppailu sen säätämiseksi oli vielä vereslihaisen tuore. Joko nyt, uuden avioliittolain oltua voimassa vuosia, alkaisi olla enemmän tilaa? Machado kirjoittaa: “Trying to find accounts, especially those that don’t culminate in extreme violence, is unbelievable difficult. Our culture does not have an investment in helping queer folks understand what their experiences mean.”

Lähisuhteista ja kodin seinien sisällä tapahtuvista asioista kirjoittaessa satelee herkästi kommentteja, joista näkee, että näitä aiheita käsitteleviä tekstejä pidetään samaan aikaan vähäpätöisinä ja vaarallisen säädyttöminä. Ristiriita on hämmentävä. Kritisoijiensa totaalista tuhoa tavoittelevia narsisteja istuu pian maailman merkittävimmissä päättävissä asemissa siellä täällä, joten näiden rakenteiden ja dynamiikkojen ymmärtäminen ei ole yhdentekevää. Vain mittakaava muuttuu.

“– – abusers do not need to be, and rarely are, cackling maniacs. They just need to want something, and not care how they get it.”

“But you know. You know that, somewhere deep down, it isn’t about you at all.”

“I imagine that, one day, I will invite young queers over for tea and cheese platters and advice, and I will be able to tell them: you can be hurt by people who look just like you.”

“The memoir is, at its core, an act of resurrection.”

Adania Shibli – Sivuseikka

Adania Shibli: Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Vähän erilainen kesäkirja. Symboliikka hyppää silmille ensimmäisenä. Hyönteisen purema ja sen aiheuttama vähitellen tulehtuva haava. Peseytyminen. Haukkuva koira. Rajat, niiden ylittämisen pelko. Vyöhykkeet, joilla liikkuminen on sallittua. Todisteen sisältävän dokumentin metsästäminen. Oikean reitin löytäminen. Sivuseikka, johon huomio kiinnittyy niin ettei lopulta pääse enää irti, ennen kuin asian on selvittänyt loppuun asti. Kerronta on yksityiskohtaista, kuvaa henkilöiden toimet tarkkaan. Pieniltäkin vaikuttavilla asioilla on merkitystä.

Pienoisromaani koostuu kahdesta erilaisesta osiosta. Ensimmäinen sijoittuu kesään 1949, jolloin israelilaiset sotilaat sieppaavat, raiskaavat ja tappavat beduiinitytön. Näkökulmahenkilönä on mies, nimetön sotilas. Toisessa osiossa minäkertoja, palestiinalainen, kiinnostuu tapauksesta kirjoitetusta lehtijutusta, koska tyttö kuoli päivälleen 25 vuotta ennen kertojan syntymää. Tätä alkaa vaivata, ettei tyttö saanut omaa ääntä jutussa. Kertojan todellisuutta ovat iskut, joihin on jo niin tottunut, että työpaikan vieressä tapahtuneen räjähdyksen jälkeen ensimmäiseksi häiritsevältä tuntuu pöly, joka vaikeuttaa työntekoa. On lähdettävä etsimään tytön näkökulmaa, ajettava vyöhykkeille, jotka kirjaimineen tuovat mieleen joukkoliikennevyöhykkeet, paitsi että kirjassa niiden välisiä rajoja vartioidaan ja väärällä alueella liikkuminen on vaarallista.

Yksityiset väkivallan ja alistamisen kokemukset yhdistyvät laajempaan kansan kohtaloon tinkimättömän romaanikerronnan kautta. Mitä ajankohtaisin käännösromaani – maininnat Rafahin kaupungista teoksen lopussa tuntuvat kylmääviltä. Alkuteos on julkaistu jo vuonna 2017.

”Toistan jälleen kerran: tässä ajassa, joka meidän osaksemme on tullut, on jo muutenkin niin sietämättömän paljon surkeutta, ettei ole mitään tarvetta lähteä kaivamaan esiin uusia mielipahan aiheita menneisyydestä. Parempi olisi unohtaa koko juttu. Mutta heti kun hämärä hiipii kotini nurkkiin, koira alkaa taas piinata minua haukkumisellaan niin etten saa unen päästä kiinni ennen pikkutunteja.”

Matthew Todd – Straight Jacket

Matthew Todd: Straight Jacket (Bantam Press 2016) 

Tietokirja nykypäivän homomiesten elämään vaikuttavista asioista. Teos lainaa psykologista ajatteluaan paljon alkuvuodesta lukemaltani ja postaamaltani Alan Downsin The Velvet Rage -teokselta. Sillä on jälleen sekä ansionsa että ongelmansa. Tuhoisan toiminnan syyt ja seuraukset avautuvat, mutta kirja on paljolti valkoisen-keskiluokkainen. Sisältöä siinä kyllä on, ja sain siitä henkilökohtaisesti paljon irti – valkoisena, keskiluokkaisena homomiehenä, kappas. 

Todd kirjoittaa todistusvoimaisesti 80-luvun Britanniasta ja sen surullisenkuuluisan keltaisen lehdistön hirvittävistä, homofobisista reaktioista HIV-epidemiaan. Thatcherin kommentit homoista saavat minut ahdistuneeksi siitä, että olen tavannut homoja, jotka ihailevat häntä, vaikka hänen pääministerikaudellaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia pyrittiin kaventamaan ja heitä ajamaan käytännössä piiloon tai "eheytymään". Todd itse joutui elämään varhaisnuoruuttaan homoutensa juuri tiedostaneena tässä ympäristössä, ja ymmärrettävä kiukku näkyy tekstissä. 

Erityisesti addiktioihin, kuten huumeita ja seksiä sekoittavaan chemsex-kulttuuriin, Todd paneutuu syvemmin kuin Downs The Velvet Ragessa. Hänen kirjoitustyylinsä on toimittajatyylisen kirkasta, tekee asiat lukijoille erittäin selväksi ja perustuu laajoihin aineistoihin, kuten haastatteluihin ja lehtiartikkeleihin. Lehtimaailma on läsnä tietysti myös sen kautta, että Todd on työskennellyt Attitude-lehden päätoimittajana. Paikoin hän toistaa, todistelee ja alleviivaa liikaa. Olisin jättänyt tekstin lihavoinnin keinona käyttämättä. Turhauduin kirjassa siinä kohtaa, kun Todd noin seitsemännen kerran mainitsi, että ”kaikki homomiehet eivät koe näitä ongelmia eivätkä ainakaan näin pahasti” – tällaisen ajattelun korostaminen juuri on vähentänyt asioista suoraan puhumista. 

Joissain teemoissa maailma on edennyt jo kirjan julkaisun jälkeen uusiin suuntiin, kuten HIV:n tarttumisen ehkäisevän PrEP-lääkityksen huomattava yleistyminen ja pornon – jonka negatiivisia lieveilmiöitä erityisesti esiintyjilleen Todd käsittelee – siirtyminen osittain Onlyfansin kaltaisille tekijälähtöisemmille alustoille. Näistä aiheista olisi tärkeää kirjoittaa analyyttisesti tuoreemmista näkökulmista. 

Tänä vuonna olen perehtynyt homona kasvamisen vaikutuksiin ja traumaoireisiin syvemmin kuin aiemmin, lukenut tarkasti tietokirjoja. Myönnän tuudittautuneeni vielä muutamia vuosia sitten ajatukseen, että nykyään esim. Suomessa ovat jo kaikki asiat hyvin, kun on avioliittolakikin, ja pitää katsoa vain eteenpäin ja olla onnellinen. Mutta on toksista positiivisuutta, jos päättää olla näkemättä, mitä ongelmia ympärillä vielä on ja mitkä menneet kokemukset elämään vaikuttavat vahingollisin tavoin. Kun itsetunto-ongelmien laukaisemat addiktiot ovat noin suuressa roolissa keskiluokkaisilla tai varakkaammilla valkoisilla homomiehillä, tilanne voi olla monin tavoin vaikeampi muilla ryhmillä, kuten köyhillä ja rasismista kärsivillä. 

Pidän teoksen kaaresta, jossa aluksi pureudutaan häpeän syntyyn, sitten sen aiheuttamiin epäterveisiin reaktioihin, ja lopussa on paljon käytännön ratkaisuja ihmisille jotka haluavat parantaa tilannettaan, erityisesti addiktioitaan. Todd luottaa paljon 12 askeleen ohjelmaan (ilmeisesti oman kokemuksensa pohjalta), joka korostuu kirjassa ratkaisuna vähän liikaa. Straight Jacket tarjosi henkilökohtaisesti erään todella suuren oivalluksen. Siitä lisää jossain muodossa varmasti myöhemmin. Nyt on aika ajatella. 

”– – the gay scene is unique in that it is a place where we are mixing with lots of other abuse survivors. – – Sometimes this can mean we bring specific behaviours to our relationships with each other – what I call negative mirroring, invalidation potential and extreme objectification.” 

”The gay media need to show that we are more than usually white shirtless clubbers, escorts and porn stars.” 

”It’s not shaming to ask people if they have control and are taking care in their sexual lives, and if they don’t think that’s the cause then we should discuss what they are doing.”

Annie Ernaux – Puhdas intohimo

Annie Ernaux: Puhdas intohimo (WSOY 1996, suom. J. P. Roos ja Anna Rotkirch)

Olin ihmeissäni, että sain tämän suomennoksen käsiini; ehdin tottua ajatukseen suurin piirtein ikuisesta Helmet-varausjonosta. Syksyllä tästä tuleekin uusi käännös Gummerukselta. 

Tyyli on tuttua Ernaux’ta: tarkkaa, tunteita ja ajatuksia analyyttisesti käsittelevää, omat absurdeiltakin vaikuttavat teot arvottamatta dokumentoivaa. 

Tällä kertaa aiheena on suhde naimisissa olevaan mieheen, odottaminen, puhelinsoitot, kiireinen valmistautuminen, yhä kiihkeämpi odotus, intohimo, pelko siitä että mies lähtee, pelko joka valtaa jo silloin kun tämä on läsnä. 

Salaaminen on vaikeaa. Kirjoittaminen on mahdollista vain siitä lähtökohdasta, että ensin kirjoittaa itselleen, ilman ajatusta ulkopuolisen maailman arvostuksista. Jälkisanassa J. P. Roos kirjoittaa ”meillä melko tuntemattoman” kirjailijan teoksesta erityisesti sosiologi Anthony Giddensin ”puhtaan suhteen” ajatusta vasten. Lopputulemana on, että kulttuurisista rakenteista vapaa puhdas suhde on pitkäkestoisena mahdoton, ja sille on ominaista että se on varsin yksipuolinen. 

Kertomisen teko vaatii rohkeutta, eikä Ernaux päästä itseään helpolla. Alussa hän kirjoittaa näkemästään pornoelokuvasta, siitä miten kirjoittamisen tavoitteena pitäisi olla vaikutelma, joka syntyy ensimmäisen kerran pornoa nähdessä. 

Ernaux saa minut miettimään salassa pitämiäni menneisyyden ihastuksia. 

Ihastuksen kohde voi täyttää mielen todella kokonaisvaltaisesti silloin, kun tuntemus on kiivaimmillaan, kuten Ernaux kuvaa. Kaikilla ihastumisilla on ihmiselle opetettavaa hänestä itsestään, siitä tilanteesta, jossa elää, rakenteista, joista elämä koostuu - ja joista haluaa pitää kiinni, siksi haluaa pitää asiat salassa muilta paitsi luotetuimmiltaan. Vaihtelee paljon, mitä näissä hetkissä on valmis oppimaan. Joitain asioita näkee tarkasti vasta vuosien päästä. 

Puhumattomuudella on seurauksensa, sillä että kohteet eivät välttämättä tiedä ihastuksen tunteista. On altis kaikelle, saattaa tulla satutetuksi tietämättömyyden takia. 

Sanattomuuteen aikanaan vaipuneet kokemukset pyrkivät esille muodossa tai toisessa, ruumiissa – tai tekstissä, jos olet kirjoittaja. 

Salassa pidetyt suhteet eivät ole vähäpätöinen kirjallinen aihe. Se, mikä on pidettävä salassa, kertoo paljon yhteiskunnasta: mikä on hyväksyttävää, mikä hävettävää, mikä tuhoisaa, mikä rakentavaa. 

”Ja heti jos kuulin A:n äänen, epämääräinen, ahdistunut ja tietenkin mustasukkainen odotukseni hävisi niin nopeasti, että minusta tuntui kuin olisin ollut hullu ja muuttunut yhtäkkiä jälleen normaaliksi. Samalla ihmettelin, miten mitätön tämä ääni pohjimmiltaan oli, ja mikä kohtuuton paino sillä oli elämässäni.”

Timo Pusa – Onnen ruuma

Timo Pusa: Onnen ruuma (WSOY 1992) 

Halusin lukea vaihteeksi työläiskirjallisuutta, joka sijoittuisi muualle kuin Helsinkiin, ja kaveri vinkkasi kotkalaisesta Timo Pusasta (1951–1996). Kävin Pasilan kirjaston varastosta hakemassa hänen romaaninsa Onnen ruuma. Pusan tyyli tiivistyy mainiosti jo kirjan toisessa virkkeessä: “Ikkunoista syöksyi kapeat valokiilat, pölyhiukkaset naivat ilmassa.” Päähenkilö Tuomas Supa, joka ilmeisesti esiintyy myös Pusan muissa kirjoissa, istuu alussa vankilassa. Sitten kerronta hypähtää hetkeen, jolloin hän tapaa Helenan. He varaavat huoneen matkustajakodista, ja päähenkilön pitäisi olla töissään tehtaassa, mutta: “Nauratti, työntäkööt herrat rakkaat tehtaansa ryssän vittuun, minä rakastan nyt.” Naimisiin mennään maistraatissa miehen armeija-aikana jotta saataisiin vähän lisää rahaa, sulhasen veljet tulevat kännissä todistajiksi. On vuokramurju Kotkan Sunilassa, Tuomas saa töitä pressun paikkaajana eikä homma ei varsinaisesti ole hohdokasta, kerran pressun sisältä löytyy paskaa. “Pesimme vihreän pressun tärpätillä. Oksensin kannelliseen roskikseen. Se kuhisi mustia rottia. Löin kannen kiinni ja oksensin lattiaviemärin aukosta.” Pariskunta haaveilee isommasta asunnosta, kun lapsikin syntyy, mutta palkkarahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Tuomakselle maistuu viina turhan usein. Lopulta mies päättää ryöstää postipankin. Saaliiksi tulee sen verran rahaa, että asunnon ostaminen onnistuu. Jonkin aikaa menee hyvin, kunnes he alkavat kaivata vielä isompaa asuntoa. Kun se on hommattu ja vanha pitäisi myydä, iskee lama. Rehelliset vaihtoehdot tuntuvat loppuvan…

Pusa kirjoittaa vetävästi ja hänen havainnoissaan näkyy vahvimmillaan herkkä, karunkaunis tapa katsoa maailmaa. Mutta on paljon sellaistakin, joka ei ole millään tasolla kaunista. Ikävintä on naiskuva. Meinasin jättää kirjan kesken siihen paikkaan ja kiikuttaa takaisin kirjastoon, kun luin lauseen, jossa päähenkilö kuvaa sujuvasti rullannutta jaksoa elämässä: “– – Helena antoi pillua ja teki hyvää safkaa.” Vaikka työläismiehisyys onkin perinteisesti ollut rosoisempaa, myös kielenkäytöltään, en tällaista suhtautumistapaa suostu sen puitteissakaan hyväksymään. Olen elänyt lapsuudessani paperitehtaalla ja telakalla työskennelleiden ihmisten keskellä, ja toisten kunnioittaminen kokonaisina ihmisinä on kuitenkin ollut siinäkin piirissä läsnä. Yksitasoista naiskuvaa teos pyrkii laajentamaan kuvaamalla Helenan elämässä tapahtuneen trauman, jota ei kuitenkaan sen enempää käsitellä; päähenkilö toteaa ettei oikein osannut sanoa mitään siitä kuullessaan. Ymmärtämättömyys taitaa olla läsnä hänen suhteessaan naisiin muutenkin. Lopussa, kun hän on päätynyt pakenemaan todellisuuttaan Norjaan asti ja vetäytynyt syrjään, voi todeta, että hän on saanut elämänsä naisilta juuri sen verran kuin on itse pystynyt antamaan, mikä ei tosiaan ole paljon. Helena puolestaan saa loppuratkaisussa tietyllä tapaa viimeisen sanan. Ehkä Pusa on halunnut viedä päähenkilön antisankariuden hyvin pitkälle ja tämä suhtautuu tarkoituksella muihin ihmisiin lähinnä itsekkään hyötymisen kautta. Tuomaksen omaa lapsuutta ei ihan hirveästi avata, mutta sen verran siitä raotetaan kohtauksia, että voitontahto ja halu päästä irti köyhyydestä ovat määrittäneet hänen pyrkimyksiään: kun omaisuutta lopulta saa, haluaminen ei lopu siihen.

Megan Nolan – Acts of Desperation

Megan Nolan: Acts of Desperation (Jonathan Cape 2021)

Intensiivinen romaani, jota aluksi luin hitaasti ja pysähdellen, kunnes loppupuolisko meni päivässä. Nuori nainen haluaa tulla rakastetuksi, olla rakastunut - ja on valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen. Aika idealisoitukin tilanne monien keskuudessa, mutta tässä romaanissa kumppani ei todellakaan ansaitsisi sellaista, koska antaa takaisin vain "kaltoinkohdeltua kylmyyttä”, kuten Märta Tikkanen on kirjoittanut vastaavista miehistä. Nolanin romaanin minäkertoja nostaa kuitenkin esiin konkreettisesti myös, miten mies ei ehkä saanut koskaan mahdollisuutta ja tältä puuttui paljon; kertoja puolestaan huomaa isänsä sairastuttua, että on pelännyt menettävänsä sen, mitä hänellä jo on.

Kaksi aikatasoa toimii kerrontaratkaisuna hyvin ja näyttää, miten kertojan ajattelu on kypsynyt vuosia toksisen parisuhteen jälkeen. Joihinkin asioihin tosiaan taitaa auttaa vain ajan kuluminen tarpeeksi; ihan hirveän turhauttavaa silloin, kun haluaisi vain elää eteenpäin ja osata ajatella kaikkea laajakatseisemmin, mutta ei näe, ei millään näe kun sokeat pisteet muodostavat näkökenttään isoja läikkiä.

Tarve miellyttää, tarve pyytää anteeksi tekemisiään, tarve mieluummin suostua kuin kieltäytyä, koska ajattelee sen helpompana ratkaisuna… Lukiessaan joutuu kohtaamaan paljon kivuliasta.

Tunnistamisen paikkoja on paljon. Alleviivauksia ja merkintöjä. Koen näkeväni jotkin asiat nyt kirkkaammin.

”I was bursting to say I had been an idiot, that I wanted him to forget the whole evening, couldn’t we just go back to how we had been, whatever that was? Couldn’t we – please, please, please?”

”The split in me was so wide that these two states could coexist: 

   1. I knew that my relationship was strange and uneven and not reciprocal and that speaking about its reality would confuse and upset people who loved me. 

   2. I didn’t feel it to be those things.”

”Along with sex, cooking was what I did to make it up to him – whatever ’it’ happened to be that day.”

”What power men have had over me seems more like a neutral fact than a reason for me to hate them. And who would I be to hate them anyway? Couldn’t I have made myself immune to them with will and education and pride, in this late century, couldn’t I have had some other great love in my life than for them? 

Of course I could, but I did not, and this, my story, is the story of that failure.”

Muualla: Reader, why did I marry him, Los Angeles Times, Observer

Golnaz Hashemzadeh Bonde – Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös (Otava 2024, suom. Jaana Nikula)

Varsin perinteisellä tavalla toteutettu romaani lapsuustraumasta: on tilanne aikuisen elämästä, seuraavassa luvussa tilanne lapsen elämästä. Bonde osaa käyttää perinteistä rakennettaan. Romaani iskee lukijan tunteisiin viiltävillä lauseillaan, ja varsinkin lapsuuslukuihin on rakennettu jännite, joka kuristaa kurkkua. Lukija odottaa kauheita tapahtuvaksi, mutta se mitä tapahtuu onkin hyvin erilaista kuin odotukset antoivat uskoa. Syy-seuraussuhteet ovat suoraviivaisia, ja mietin, voivatko ne tehokkaasti rullaavassa romaanissa muunlaisia ollakaan. Aristoteles käy purkamassa kirjailijan virittämän tilanteen.

Bonden rajaus on sopivan tiivis. Äidiksi tuleminen saa pintaan tunteet, jotka kumpuavat ruumiista reaktioina. Sanoja ei ole, vain tarve pitää lapsi koko ajan iholla, puhuminen ei kerta kaikkiaan tunnu päähenkilö Lilylle mahdollisuudelta. Aina on vastassa seinä, ja sen Bonde kuvaa taitavalla, tunnistettavalla tavalla. Traumataustainen mieli on todella hyvä keksimään syitä, miksi ei kannata puhua.

Lilyn lapsuuskohtaukset ovat erityisen satuttavaa luettavaa. Vanhemman sairastuneen mielen kuvaus ja tilanteen aiheuttama epävakaus ja ennustamattomuus muistuttavat Joonatan Tolan Punaisesta planeetasta. Öisin töissä olevasta äidistä taas tulee mieleen Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Lapsi kannattelee koko kotia henkisesti tavalla, jolla kenenkään ei pitäisi. Kerronta lapsuusosuuksissa toimii pääosin hyvin; kerran aikuismainen ajattelu hyppää luvun keskelle tavalla, joka tuntuu vieraannuttavalta.

Aikuiseksi kasvanut Lily on päättänyt olla pärjääjä ja menestyjä, hän on unohtanut ja häipynyt, mutta häpeä tulee vastaan jatkuvasti ja estää todellisten tunteiden kohtaamisen. Bonde on selvästi halunnut keskittää kaiken huomionsa lähisuhteiden mahdollisuuksiin ja uhkiin; laajempi yhteiskunnallinen todellisuus puuttumiskeinoineen on jossain poissa, poliiseja ja koulua lukuunottamatta. Kirjassa kukaan ei kysy, miksi päähenkilön äiti ei ole hakenut / saanut ammattiapua. Toisaalta rakenteisiin viitataan esittelemällä Lilyn puolison kautta toisenlaisia perheitä ja niissä syntyviä mahdollisuuksia: kun on turvaa, on luottamusta, että asiat menevät hyvin. Ihminen on vaistojensa varassa toimiva eläin, jonka luontainen käytös voi olla ristiriitaisen tuntuista kuin kissalla. Miksi kukin reagoi niin kuin reagoi? Miten toisen lukkoja voisi avata? Voisiko oppia luottamaan, kun toinen ihminen tarjoaa apua, onnistuu näkemään ja murtautumaan läpi jostain aukosta? Romaani esittää ehdotuksia, joiden ei tarvitse olla lopullisia totuuksia.

”Hän vain nyökkäsi, kun Marcus löysi sopivan asunnon. Marcuksen puhuessa tarvittavasta remontista Lilyn oli yritettävä hymyillä, vaikka ei lainkaan ymmärtänyt epäkohtia, jotka häiritsivät tätä, mutta Lily onnistui ja kaikki oli hyvin.”

Muualla: Mitä luimme kerran, Kulttuuritoimitus, Maailmankirjat

Alan Downs – The Velvet Rage

 Alan Downs: The Velvet Rage (2005, uudella esipuheella varustettu toinen painos 2012)

Tämä kirja on tullut niin monessa yhteydessä vastaan, että sanoisin tätä pidettävän satenkaariaiheisen populaaripsykologian (hienompi nimitys self helpille) modernina klassikkona. Lukemisen alussa tunnistan samettiin puetun raivon, josta Downs kirjoittaa. Olen viime aikoina nähnyt paljon vaivaa etsiäkseni syitä satunnaisille kiukunpuuskilleni, jotka pyrin peittämään tarkkaan muilta ihmisiltä eli ne rasittavat lähinnä itseäni. Onko tämä yhä traumataustaa, vai kenties autismin kirjoa (ei ole diagnoosia), vai jotain muuta? Psykoterapeutti Alan Downs esittää, että homomiesten kokema raivo ja itseviha syntyvät kykenemättömyydestä kohdata häpeää – ja monia muitakin tunteita – ja tuo kykenemättömyys taas juontuu tavasta, jolla meihin lapsina suhtaudutaan, yleensä tiedostamatta. Olemme silloin vielä määrittelemättömällä tavalla erilaisia poikia, mitä ympäristön on vaikeaa kohdata, ja se aiheuttaa häpeää jota lapset eivät osaa käsitellä, joten opimme välttelemään tunnetta kaikin mahdollisin keinoin: kompensoimaan, valehtelemaan, kiertelemään, peittelemään. Ja mikä tärkeintä, etsimme aikuisinakin hyväksyntää ulkopuoleltamme ja suhtaudumme välittömällä kiukulla kaikkeen, mikä näyttää yrityksiltä pyyhkiä vaivoin saavuttamamme hyväksyntä pois. (Englanniksi käytetään sanoja validation ja invalidation, varsinkaan jälkimmäiselle ei ole kunnon käännöstä suomeksi.)

Kirja on saanut paljon kritiikkiä luokkatiedottomuudestaan, ja melko pian käykin selväksi, että nämä pyyhkeet ovat ansaittuja. Päätin lukiessani ohittaa kohdat, joissa puhutaan vain rikkaille, superlihaksikkaiksi treenatuille, johtajanpestejä havitteleville jenkkihomoille. Downs olisi saanut monet pointtinsa paremmin läpi, jos ei olisi mehustellut yläluokkaisilla yksityiskohdilla kalliine taloineen, taiteen keräilyineen ja luksusmatkoineen. Toisaalta tunnistan, että elämässäni ovat olleet läsnä voimakas työhön suuntautuminen ja alituinen tyytymättömyys jo saavutettuihin asioihin.

Tässä vaiheessa kirjoittamista huomaan alkavani tuntea häpeää siitä, että kirjoitan taas kirjapostausta näin paljaan henkilökohtaisesta kulmasta, mutta yritän olla ja elää tunteen kanssa – tämä ei ole vaarallista, minulla on lupa tähän.

Downs kertoo erilaisista “tasoista”, jotka aikuistunut homomies kohtaa, ja millaisia kipuja ja kehitystehtäviä niihin liittyy. Lainaan tiivistyksen bloggaaja Hulivilipojalta laiskuuttani (harjoittelen aitoa kehnojenkin puolieni näyttämistä nyt tässä): “Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä. Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta.” Tässä kehikossa olisin suunnilleen tasojen kaksi ja kolme välissä. Kirjan tapauskertomusten mukaan toisen tason loppuvaiheeseen liittyvä merkityksen etsiminen on vahvasti läsnä iässäni, kolmen- ja neljänkympin välissä. Toisaalta kaikki tämä puhe tasoista huvittaa minua, ja tulee mieleen jokin kultti.

Jotkin tapauskertomukset ovat tarua ihmeellisempiä. Eräs ystäväni, homomies, vitsailee aina "nunnailevansa” pitäessään taukoa miesten kanssa säätämisestä – ja kirjassa Downs kertoo miehestä, joka todella ryhtyi munkiksi monen vuoden ajaksi etsiessään merkityksellisyyttä elämäänsä, mutta totesi sitten ettei se ollutkaan hänen juttunsa.

Kirjaa lukiessa nousee ajatus, että myös temperamentti vaikuttaa ihmisen kehitykseen paljon: kaikki eivät räiskähtele ulospäin tai tee suuria hätäisiä päätöksiä tunteen vallassa. Olen ihan tyytyväinen, että temperamenttini on sen verran harkitseva, etten ole esimerkiksi koskaan suutuspäissäni irtisanoutunut töistä, vaikka joskus olen niin mielessäni kuvitellut. Olen kiukunnut itselleni, kiukunnut ystävilleni, ja sitten jatkanut. Sitkeyskin on henkilökohtainen ominaisuus, jota voi vahvistaa – toisaalta joskus se saa pysymään kiinni tuhoisissa käyttäytymismalleissa tai elämäntilanteissa. Ei tämä kyllä helppoa ole.

Mitkä olisivat seuraavia askelmerkkejäni? Ilmeisesti tunteiden tunteminen sellaisenaan (myös häpeän kaikessa sietämättömyydessään), asioiden ja ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin ovat, ja elämän monitulkintaisuuteen ja ristiriitaisuuteen suhtautuminen avoimesti ja kiirehtimättä.

Downs esittelee käytännön ohjeistuksena mallin, joka lainaa paljon asioita AA-kerhon 12 askeleen ohjelmasta ja hänen itse läpikäymästään käyttäytymisterapiasta. Tarkoituksena on pyrkiä muuttamaan konkreettisesti käyttäytymistään erilaisissa tilanteissa ja tarkkailla edistymistään päivittäin. Painivimmin minuun iskevät hänen sanansa ristiriitaisuuden hyväksymisestä elämässä. Paradoksaalisesti ne pätevät myös tähän kirjaan.

Kaikesta en ole samaa mieltä Downsin kanssa: erityisesti jotkin hänen seksiin liittyvät ajatuksensa ovat mielestäni liian mustavalkoisia. Hän esimerkiksi vetää yhtäläisyysmerkit kinky-meininkien ja trauman välille tavalla, jossa ajattelun syvyys on tasoa Fifty Shades of Grey. Myös hänen näkemyksensä terveestä parisuhteesta on aika konservatiivinen. Eräs Goodreads-käyttäjä on kirjoittanut teoksesta (yhden tähden arviossaan): “It presents a homogenous Freudian interpretation of the gay male experience and takes it to a place that prefaces a heteronormative understanding of the world that strikes as victim-blaming ‘bootstraps’ analysis.” Kirjasta näkee, että se on kirjoitettu ennen intersektionaalisen feminismin laajempaa esiinmarssia. Patriarkaalisen kulttuurin vaikutuksesta homomiesten elämään puhutaan suoraan vain parissa kohdassa lyhyesti, minkä näen merkittävänä sokeana pisteenä. Jos kirjan näkemykset ottaa liian kirjaimellisesti, voi päätyä ajattelemaan, että kaikki suuttumus on aina oire häpeästä, mikä ei pidä paikkaansa – joskus pitää kiukustua ulospäin, koska laajemmassa rakenteessa on virheitä. Homoseksuaaleina olemme olleet pitkään toisen luokan kansalaisia, millä on ollut konkreettisia vaikutuksia elämään. Lukemisen myötä huomaan, että tarvitsisin tämäntyyppistä kirjallisuutta enemmän, mutta nyansoidumpaa, paremmin viitattuun tutkimustietoon perustuvaa, nykyaikaisempaa.

Itsensä paranteluun kannustavaa kirjallisuutta lukiessa herää jossain vaiheessa ajatus, että teinkö fiksusti kun käytin tähän aikaani; edistänkö nyt keski- ja ylempiluokkaisia uusliberaaleja ideaaleja, ja miksen ottanut mieluummin luettavaksi jotain oikeasti poliittista tai laajemmin yhteiskunnallista? Toisaalta taas: mihin vähemmistöaktivismikaan lopulta pyrkii muuta kuin hyvinvoinnin saavuttamiseen ryhmän keskuudessa ja tasavertaiseen kohteluun? Ei tämä ole mustavalkoista nollasummapeliä, ajattelen. Traumasubjektille tekisi varmasti hyvää räjähtää lopulta ulospäin, mutta entä jos ei ole löytänyt vielä mielekästä kanavaa, miten tehdä se? Tarvitsen happimaskin omille kasvoilleni vielä hetkeksi.

Tuli paljon muitakin ajatuksia ja huomioita, joita en osaa nyt kirjoittaa tähän, mutta joista ehkä rakentuu jotain olennaista joskus. Annan tilaa keskeneräisyydelle.

Lisää kirjasta: Hulivilipoika-blogi, Kehrääjässä julkaistu essee jossa käsitellään lyhyesti kirjan luokkaongelmia

Hayley Campbell – Kaikki elävät ja kuolleet

Hayley Campbell: Kaikki elävät ja kuolleet (niin & näin 2023, suom. Tapani Kilpeläinen)

Toimittaja Hayley Campbell tutustuu teoksessaan kuolematyöhön monesta näkökulmasta ja loikkaa todella syvään päätyyn. Käsitellyistä asioista puhutaan suoraan myös tässä arviossa, näin varoituksen sanana.

Kirja on narratiivisen journalismin tyyliin kirjoitettu ja kuvaa tarkasti miljöitä, ihmisten ulkonäköä ja kirjoittajansa ajatuksia. Lukija tuntee ruumishuoneen kylmyyden, ruumiinavaustilan hajut, liikkeen jolla krematorion työntekijä työntää ruumiin polttouuniin. Kun Campbell reflektoi ajatteluaan, syntyy haastattelujen väliin esseistisiä jaksoja. Kryoniikkalaitoksessa vierailtuaan hän miettii: ”Pidän heidän optimismistaan mutten jaa sitä. Teemme mitä voimme pärjätäksemme. Se on kehtolaulu kuolinvuoteella.”

Campbell laittaa itsensä likoon säästelemättä. Hän kuuntelee onnettomuuksien uhrien tunnistajan juttuja taifuuni Haiyanissa kuolleista, jotka muuttuivat kosteassa hellesäässä odottaessaan nesteeksi ja valuivat ulos muovisäkeistä. Hän pitelee käsissään aivoja ja kokee traumaperäisen stressihäiriön oireita nähtyään kuolleen vauvan kylvetyksen. Viimeksi mainittu tapahtuma pakottaa hänet käsittelemään asiaa, joten hän menee keskustelemaan kuolleiden lasten perheiden tukemiseen erikoistuneen kätilön kanssa. Teos osoittaa vahvasti, että kuolematyötä tekevät eivät saa yhteiskunnassa ansaitsemaansa arvostusta – kenties siksi että aihe on niin vaikea keskusteltavaksi.

Useimmille tämä ei ole kirja, jota luetaan lounaalla tai viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Lukemisen varrella tarttuu tietoa, jota on tavalla tai toisella vaikea unohtaa. Esimerkiksi: Jos rintaimplantit unohtaa ottaa pois ennen krematoriota, ne takertuvat polttouunin pohjaan kuin purukumi.

Jälkisanassa Campbell kertoo keskustelustaan rikosylikonstaapelin kanssa, ja tämä toteaa, että kuoleman äärellä toistuvasti oleminen tekee paremmaksi. ”Pystyy näkemään asiat paremmin. Tekemään paremmin.” Campbell kirjoittaa, että ”aikani kuolleiden ympärillä on tehnyt minut kärsivällisemmäksi ihmisten kanssa”, hänestä oli tullut vähemmän kaunainen. Lopussa on viisaita mietintöjä myös rajoista kuoleman suhteen: ”Uskon, että rajojen tulisi olla henkilökohtaisia, itse valittuja ja niin kauan, kun niitä on harkinnut huolellisesti eikä sallinut kulttuurinormien sanella niitä, ne ovat oikeat.” Taisin noudattaa tätä myös itse kirjan lukemisen suhteen, sillä vanha kollegani ja kaverini kuoli tammikuussa, ja aloitin lukemisen varhain aamulla uutista seuranneena päivänä, kun en enää saanut unta; ajattelin, että moni pitäisi teokseen tarttumista tuollaisella hetkellä huonona ratkaisuna, mutta nyt voin sanoa, että se oli hyvä.

Haluan puhua taas tietokirjakäännösten onnistumisesta. Tälläkin kertaa vastaan tuli huolimattomuutta: sekä runsas määrä typoja että kömpelöltä tuntuneita ratkaisuja, jotka tekivät joistain virkkeistä hankalampaa luettavaa kuin niiden olisi tarvinnut olla. Toivoisin, että tietoteoksia suomennettaisiin tarkasti viimeistellen, koska tietoa on ilmaistava täsmällisellä kielellä. Erityisesti tarve korostuu tällaisten kaunokirjallista tyyliä hyödyntävien kirjojen parissa.

Muita arvioita: Hesari, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus