sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Silvia Hosseini - Pölyn ylistys

Silvia Hosseini  Pölyn ylistys (Savukeidas 2018)


"Asioiden sellaisuuden kohtaaminen on kauheaa. On hirvittävää joutua hyväksymään, että arkielämä on onnellisena ja yltäkylläisenäkin suurelta osin joutavaa. Se on sähköpostien kirjoittamista, talouspaperia, polkupyörän viemistä kellariin.
   Jokainen merkityksellinen hetki saa unohtamaan, että hyväkin elämä on enimmäkseen väljähtänyttä kuoleman odottelua. Tähän perustuu lifestylen ja brändien, elämysten ja elämänviisauksien sekä Instagramiin neliöityjen huippuhetkien lumo."

Silvia Hosseinin kirjoituksia oli tullut ennen hänen esikoisteoksensa julkaisua vastaan mm. Nuoren Voiman sivuilla, ja viime aikoina hän on tullut tutuksi Ylen Kulttuuriykkönen-ohjelman kuuntelijoille Kulttuuriykkösen kisastudioiden vakioäänenä. Hosseini oli lehdissä julkaistuilla esseillään onnistunut herättämään minussa ajatuksia ja jättämään kirjoitustyylistään mielikuvan, koska kiinnostuin hänen esikoiskokoelmastaan heti, kun kuulin sen olevan ilmestymässä. (Sivujuonteena todettakoon, että pidän jotenkin ihan valtavasti hänen puheäänestään, joten häntä on myös sen takia miellyttävä kuunnella radiossa.) Pölyn ylistys sisältää joitakin jo aiemmin julkaistuja esseitä, joitakin aivan uusia, kuten kotimaiset esseekokoelmat useimmiten. Pidin kokoelmassa siitä, että sen esseet sisältävät yhdistäviä linjoja, jotka tekevät kirjasta yhtenäisen teoksen. "Hän hakee lohdutusta huonoudesta", kuvaa takakannen esittely, ja tämä onkin tärkeä kokoelman lävistävä teema, "hyvien huonojen" löytäminen ja niistä ilahtuminen.

"Osasyynsä on varmaankin pornografialla, jonka esittelemiä hullutuksia jotkut haluavat kokeilla käytännössä. Väkivaltaseksi ei kuitenkaan ole pelkästään opittua. Sen taustalla tuskin on eroottisen kirjallisuushistorian tai kristillisen ikonografian kaltaisia hienouksia, vaan yksinkertaisesti biologia: testosteroni on sekä seksin että aggression hormoni, ja aivoissa seksuaalisia ja väkivaltaisia tunteita hallitsevat osat ovat vierekkäin. Harva haluaa myöntää, että mitä seksiin tulee, ihminen on ennen kaikkea eläin."

Hosseini on heittäytynyt esseissään aiheisiin, jotka vaativat uskallusta ja itsensä likoon laittamista. Hänen kirjoitustyylinsä on usein hauska, ja tekstien huvittavuus tuntuu syntyvän erityisesti siitä, miten postauksen alun sitaatissa mainittu asioiden sellaisuus paljastuu kaiken "ylevän" alta. Hyvä esimerkki on loistavasta "Vähän saa kuristaa"-esseestä kohta, jossa seksimessujen bondage-esitys osoittautuu joksikin aivan muuksi kuin se kirjoittajan ystävän kuvitelmissa oli. Lukiessani kieriskelin naurusta. Tällainen kirjoittamistapa vaatii kärjistämistä, ja välillä kielenkäyttö on hyvinkin pisteliästä, mutta nauruun on helppo heittäytyä. Vakavampia sävyjä on toki myös. "Leonard Cohen munasillaan"-esseessä Hosseini kirjoittaa Cohen-fanituksestaan ja siitä, miten hankalaa on suhtautua tämän tuotannon "tahmeaan tahraan", albumiin Death of a Ladies Man, jonka sanoitukset ovat täynnä misogyynistä eetosta. Hosseini tukeutuu aiheitaan käsitellessään laajasti kirjallisuuteen, maailmankirjallisuuden vanhoista klassikoista kotimaisiin uutuuksiin, ja ilahduin erityisesti kotimaiseen nykyrunouteen viittaamisesta. Muutkin kulttuurin osa-alueet ovat esseissä läsnä: elokuvat, sarjat, popmusiikki, blogit, kuvataide. Tyylilajiin kuuluva rönsyily aiheissa ja ajatuskuluissa on toteutettu tyylikkäästi kokonaisuuden ehdoilla. "Al Pacinon huuto"-esseessä kuljetaan Paholaisen asianajaja -elokuvan kautta Pacinosta Keanu Reevesiin ja eritellään hillittömään tapaan kaikkia tämän kolmea ilmettä. "Erään voimalaulun sedimentit" kertoo Karri Koiran ja Ruudolfin kappaleesta, joka on "postmoderni käännösiskelmä" R. Kellyn kappaleesta, ja lopulta päädytään Tuntemattomaan sotilaaseen. Albert Camus'n Sivullisen pohdinnasta puolestaan tupsahdetaan Seinäjoen tangomarkkinoille. Kaikki tämä on hyvin luontevaa. Hosseinin käyttämä kieli lähestyy teoksessa välillä puhekielisyyttä: mukana on englanninkielisiä heittoja, kuten instant karma, ja äidinkielenopettajana työskentelevältä kirjoittajalta tällaisen kielen rikastamisen voi nähdä tarkoituksellisena. Usein arkipuheessa käytettävät ilmaisut teoksessa tuovatkin tekstiä lähemmäs, kun ne toimivat tyylillisesti.

  "Sitten on keski-ikäinen pariskunta, jolla ei ole yhteisiä koordinaatteja. Ohi kävellessään mies puristaa minua takamuksesta. Toista kättään hän pitää omistavasti naisystävänsä hartioilla.
   Menin elokuviin. Teatterissa oli sinä päivänä näytillä yksi elokuva, jokin Twilight-sarjan osa. Se kertoi nuoresta naisesta, joka ei saanut vampyyrimieheltä seksiä, vaikka kovasti halusi, sillä miehen oli suojeltava häntä. Juoni oli yksinkertainen: pariskunta suutelee ja riitelee, ja aina välillä jotkut juoksentelevat metsässä tosi kovaa.
   Millaista seksiä tangopariskunnat harrastavat? mietin, ja tunsin pakarassani yhä tangomiehen sormet."

Ruumiillisuuden suhde kulttuurisesti korkeampina pidettyihin ihmiselämän asioihin toistuu kokoelmassa usein. "Vähän saa kuristaa"-esseen lisäksi tätä käsittelee erityisesti Dubai-aiheinen "Aavikkolabyrintin vangit", jossa megalomaanisen kaupungin jatkuvan kulutusspektaakkelin keskellä voikin tuntea "murtuman keinotekoisessa kuoressa", oman ruumiinsa, sen tarpeiden ja nautintojen tunteet, rakastaa niitä vielä enemmän kuin muualla. Kun katsoo tarkkaan, voi löytää jotakin, mikä on vähäeleistä, rehellistä ja totta. Dubai-esseen lopussa Hosseini yltyy hyvin kaunokirjallisiin visioihin kaupungin kohtalosta. Hänellä on selkeästi taitoa myös lyyrisemmän ilmaisun suhteen: "Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan." Ehkä Hosseinin kannattaisi viedä tätä tyyliä pidemmälle tulevissa esseissään; maailmalla kaunokirjallisia tyylejä hyödyntävät, lajien rajoja koettelevat esseet ovat olleet oma ilmiönsä jo pitkään, mutta suomenkielisessä kirjallisuusmaailmassa tätä ei ole ymmärtääkseni kovin paljoa vielä tehty. Eipä sillä, pidän kovasti myös Hosseinin suoremmasta kirjoittajan äänestä, mutta kokeilut innostavat minua aina erityisesti. Kokoelman viimeinen teksti, nimiessee "Pölyn ylistys" saa pohtimaan omaa taidesuhdettaan, kun Hosseini kirjoittaa taidemuseoiden uuvuttavuudesta, läpijuostuista taideaarteiden sokkeloista ja Stendhalin syndroomasta. Viimeksi mainittua en ole koskaan tainnut kuvataiteen äärellä kokea. Muut taiteenlajit ovat kyllä saaneet aikaan kylmiä väreitä ja kyyneleitä, mutta en tiedä onko siinä kyse samasta ilmiöstä. Minuun fyysisesti vaikuttavimpien taiteenlajien kolmen kärki on järjestyksessä musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Vaikka kirjallisuus on tällä hetkellä elämässäni eniten läsnä oleva taidemuoto, se on luonteeltaan hitaampaa, ja sen vaikutus iskee ajan kanssa, vähitellen  paitsi joskus, kun törmää teoksissa yksittäisiin lauseisiin, jotka järisyttävät jotakin sisällä perustavalla tavalla. Mutta tämä on harvinaista, harvinaisempaa kuin kylmät väreet ja kyyneleet musiikin ja elokuvan parissa, ainakin minulle. Ruumiilliset kokemukset eivät kuitenkaan kerro koko totuutta taidemuodon tärkeydestä.

Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on esikoisteoksena vahva taidonnäyte, ja kirja nostaa hänet heti kiinnostavimpien kotimaisten esseistien joukkoon. Alan jo odottaa häneltä lisää tekstejä luettavaksi, ja sillä välin jatkan hänen äänensä kuuntelemista Kulttuuriykkösen parissa. Teoksen toisista esseistä vaikutuin vähän enemmän kuin toisista, mutta niin se kokoelmien kanssa väistämättä menee. Hosseini kirjoittaa asioista siihen tapaan, että niitä voi kukin itse tarkastella, muodostaa suhteensa niihin. Sellainen on arvokasta. Hänen tapansa ilmaista asiat on terävä ja voimakas, mutta jättää tilaa keskustelulle. Välillä naurattaa, välillä maailma aiheuttaa tuskaa, ja ajattelun rönsyt ja rihmastot jatkavat elämäänsä lukijan omassa päässä.

Kritiikeissä ja blogeissa: Aamulehti, Ruskeat Tytöt, Reader, why did I marry him?, ESS, Suomen kuvalehti (koko arvio vain tilaajille), HS

2 kommenttia:

  1. No niin saat anteeksi sen, ettet blogannut Hurskaisen esseistä kun nyt kirjoitit Hosseinin kokoelmasta. 😀 Hyvin oletkin tuonut kirjan aineiston esiin ja sun tekstin jälkeen lukijalla on hyvä polunalku jota pitkin lähteä tekemään tuttavuutta Hosseinin esseiden kanssa.

    Muhun puri erityisesti se Cohen-juttu ja sen luettuani kuuntelin paljon Cohenia, joka aiemmin on ollut mulla lähinnä sarjassa ”ihme kähisijä” 😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, hyvä että löysit tän ja pystyin saamaan anteeksi. :'D

      Mä en ihan heti innostunut Cohenia kuuntelemaan (tunnen häneltä lähinnä ne klassisimmat kappaleet), varsinkaan sitä ruodittua levyä... :D Mutta Bolanoon tarttuminen taas kiinnostaisi, olen lukenut vain viime vuonna suomennetun novellikokoelman ja mulla ois hyllyssä jo Kesyttömät etsivät.

      Poista