Siri Hustvedt – Vapiseva nainen

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen – hermojeni tarina (Otava 2011, suom. Kaisa Sivenius)

On alkanut taas hävettää kirjoittaa trauma- ja sairauskirjoista. Ajattelen, että minua pidetään patologisena, toivottomana tapauksena, joka ei pääse näistä aiheista irti. Kyllä, on itsessään oire, että miettii sitä, millaisena minua joku pitää. Onko väärin kirjoittaa paljaana näkyville parhaillaan vaikuttavia mielenterveytensä häiriöitä? Sairastuttaako se tekstin? Samalla ihminen on yhteisöllinen eläin, mitä korostetaan tällä hetkellä enenevissä määrin. Sosiaalinen kuolema merkitsee hermostolle oikean kuoleman kauhua. Miten nämä asiat sovitetaan yhteen? Jos joku on keksinyt viisastenkiven tai kokenut valaistumisen, saa kertoa. Ilmeisesti terapia ei ratkaise kaikkea. Eivätkä TRE-harjoitukset, liikunta, yritykset tietoiseen läsnäoloon. Uuvuttavaa. 

Kun luen tuota edeltävää kappaletta ”hyvänä päivänä”, jolloin ns. järkimieleni vallitsee, tunnistan että olen voinut tekstiä kirjoittaessani huonosti. Näkeekö toinen ihminen lukiessaan sen samoin? "Virallisten tahojen" julkaisemissa teksteissänikin on kohtia, jotka olen kirjoittanut henkisesti erittäin epävakaissa olotiloissa. Toisaalta jossain vaiheessa niitä on arvioinut ja editoinut ”terveempi” mieli. Ainakin luulen että se on ollut terveempi. Missä raja kulkee ja kuinka läpäisemätön se on? 

Erilaisia elementtejä yrittää sovittaa yhteen myös Siri Hustvedt memoir-teoksessaan Vapiseva nainen. Teksti viittaa esseemäiseen tapaan moniin muihin kirjoihin ja ajattelijoihin. Hustvedtin kirjoittajaminä keskustelee toisten ajatusten kanssa, mutta teoksen ytimessä on oman kokemuksen tutkiminen: miksi kirjailija alkoi vapista hallitsemattomasti pitäessään puhetta tilaisuudessa, joka oli järjestetty hänen kuolleen isänsä muistoksi? 

Kiinnostavaa on, miten Hustvedt kirjoittaa siitä, että ”hysteria” ja ”konversiohäiriö”, joita on käytetty hallitsemattomia ruumiillisia reaktioita aiheuttavista psyykkisistä tiloista, oli pitkään määritelty vain naisia koskeviksi. PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö puolestaan oli miesten sairaus, joka alun perin rajattiin vain sodan aiheuttamaksi. Vähitellen sukupuolten traumamaailmat lähestyivät toisiaan. Nykyisin puhutaan yleisesti myös lapsuudessa vähitellen kehittyneestä toistuvien traumakokemusten aiheuttamasta CPTSD:stä, monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä. Se on suurelle joukolle ihmisiä paljon täsmällisempi diagnoosi kuin masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko… CPTSD, joka Suomessa on virallisesti vasta tulossa tautiluokitukseen, ottaa kantaa oireiden juurisyyhyn eikä vain päällä olevaan tilaan, joka täytyy jotenkin lääkitä joko lääkeaineilla tai sellaisella keskusteluterapialla, joka pitää ihmisen jotenkuten pinnalla. Diagnoosien käyttämisestä voi olla montaa mieltä, ja jotkut pitävät ongelmallisena, että niistä voi tehdä liian vahvasti identiteettejä, mutta toisaalta on Hustvedtinkin muotoilema näkemys: ”Monia helpottaa kuulla, että ominaisuudella, joka heillä on aina ollut, on nimi, että se kuuluu johonkin hyväksyttyyn tieteelliseen kategoriaan ja on osa laajempaa tautien ja oireyhtymien taksonomiaa.” Traumatausta ei toki ole useinkaan ”aina ollut”, mutta se ei koskaan poistu kokonaan. Tämäkään ei ole mustavalkoista, taas liikun harmaassa, sen sumupyörteissä, joissa kosteus on välillä tiheämpää, välillä harvenee. 

Hustvedtin tavoin olen tulkinnut, että vastaukset löytyvät psykoanalyysin, temperamenttitutkimuksen, filosofian ja lääketieteen välimaastoista, päällekkäisyyksistä ja törmäyksistä. Jos ovat löytyäkseen. Vapinakohtausten lisäksi Hustvedt kirjoittaa migreenistä ja voimakkaasta herkkyydestä toisten ihmisten tunteille ja kokemuksille. 

Keskivaiheilla Vapiseva nainen muuttuu käytännössä tietoesseeksi, kun Hustvedt erittelee eri tieteentekijöiden näkemyksiä siitä, miten konversiohäiriötä, ”hysteriaa” ja somaattisia oireita on eri aikoina tulkittu. Teksti tukahtuu paikoin tietodumppauksen alle: tutkijat, potilaat, kokemukset, oireet ja analyysit vaihtuvat tiheästi. Toisaalta Hustvedtin into tutkimiseen välittyy – mieleeni tulee Iida Rauman haastattelu Nuoressa Voimassa 2/2025 ja puhe tiedon libidinaalisuudesta. Kirjailijan oma kokemus painuu taka-alalle. Niin se menee välillä elämässäkin: ihminen kykenee uppoutumaan tiedon hankkimiseen ja jäsentelyyn, etsimään totuutta toisiaan täydentävien näkemysten, tulkintojen ja tulosten väliltä. Uppoutumisen hetket ovat olennaisia, usein jopa nautinnollisia, koska ego hälvenee ja kutistuu. Varsinkin jos on kyse haavaisuuttaan turvonneesta egosta. Kun sairaus palaa mielessä tai ruumiissa tai molemmissa ja psykofyysinen kaaos räjähtää, ihminen suistuu taas helposti minän sisällä kimpoilevaan tuskatilaan. 

Liike eri olotilojen välillä jatkuu. En usko sen loppuvan niin kauan kuin elän. Helpottua se kai voi. Kun vaan pysyy elossa taas uuden vaikean jakson – kipujen, ahdistusten, vihaisuuden ja sen alla olevan pelon tai surun – yli. Kun ymmärtää, että mielensä ”huonoja osia” ei voi leikata irti kuolematta muutenkin samalla. ”En osaa sanoa, missä sairaus päättyy ja minä alan; tai pikemminkin, päänsäryt ovat osa minua, ja jos torjuisi ne, häätäisin itseni ulos itsestäni”, kirjoittaa Hustvedt migreenistään. Ja toisaalta, mikä lopulta on ”itse”. Emme kellu yksin kulttuurisessa todellisuudessa. Hustvedt kirjoittaa siitä, miten kipua tunteena on todella vaikea tutkia mitenkään ”objektiivisena” ilmiönä, koska siihen vaikuttaa niin paljon, millaisessa ympäristössä ihminen on kasvanut ja miten hän on oppinut suhtautumaan kipuun – skandinaavisen sisun korostamisenkin kirjailija mainitsee. Jos asuisin erakoituneena erämaassa ilman sosiaalisia suhteita, alkaisinko nähdä itseni kirkkaammin vai hämärämmin? Todennäköisesti vahvistaisin tiettyjä ajattelumallejani, jotka vievät kenties johonkin muualle kuin totuuteen siitä, miten maailma toimii ja millainen roolini siinä voisi olla. Siksi sosiaalinen ympäristö auttaa oppimisessa ja totuuksien löytymisessä. 

Usein tuntuu, että tarvitsen toisten sanoja ymmärtääkseni kunnolla, "millainen lopulta olen".Välillä olen lukija, opin muiden kirjoituksista, tulkitsen niitä ja ne saavat aikaan tuntemuksia ja ajatuksia. Välillä olen kirjoittaja, ja lukijoilla on mahdollisuus kertoa, mitä teksteissäni on. Lukeminen voi parhaimmillaan työntää “minän”, “itsen”, “egon” sivuun. Ulkona avautuu monimuotoinen näkymä.

Antti Nylén kirjoittaa Nuoren Voiman 4–5/2009 esseessään "Terveys vertauskuvana", jolla yrittää huojuttaa Susan Sontagin kahden valtakunnan vertausta: "Sairauden ja terveyden raja ei välttämättä ole epäselvä. Se on ainoastaan epäolennainen. On vain yksi todellisuus, yksi valtakunta. Ne, jotka kärsivät mielensä tai ruumiinsa epämieluisista tai jopa murhaavista ominaisuuksista, elävät samassa todellisuudessa kuin ne, jotka kärsivät vain itsestään erillisen ulkomaailman ja sen tappavien ominaisuuksien vuoksi." 

Yritän siis muotoilla lopun, joka mukailee myös Hustvedtin lopetusta. 

Luulen, että olen mies, jolla on monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö. "Huonot osat" ovat minua – niin ovat myös "paremmat osat". Ajattelen, että elämä on usein hyvää. Välillä iskee helvetin sietämätön tuska, mikä täytyy saada ilmaista.

***

Oli pakottava halu poimia paljon sitaatteja kirjasta:

”Jopa tällä hetkellä voimassa oleva DSM myöntää ongelman ja toteaa että psyykkisen ja fyysisen välinen ero on ’mieli/ruumis -kahtiajakoon perustuva, yksinkertaistava anakronismi.’” 

”Moni muu tuli luokseni sanomaan, että olin ’rohkea’. En tuntenut oloani rohkeaksi. Mitä muuta olisin voinut tehdä?” 

”Aivan vastoin tahtoani olin itse ollut esimerkkinä taudinkuvasta, josta puhuin.” 

”Behaviorismi telkesi tiedostamattoman ulos. Sen kannattajat uskoivat, että kaikki mitä ihmisestä tarvitsi tietää, voitiin päätellä tarkkailemalla hänen käytöstään – kolmannessa persoonassa. Ensimmäisen persoonan sameat alueet olivat hyllyvä suo. Ja kuitenkin jokaisen sairauden kokee aina joku. On olemassa sairastamisen fenomenologia, joka riippuu ihmisen temperamentista ja henkilöhistoriasta sekä kulttuurista, jossa elämme.” 

”Huomiotta jättäminen ja sairauden kieltäminen näyttävät piirtävän ruumiin rajat uudelleen ja vapauttavan tietoisen ’minän’ sairaita osia koskevasta huolesta.” 

”Ennen ’minän’ tuloa useimmat lapset puhuvat itsestään etunimeään käyttäen.” 

”Pelkoni ei ole järjellinen. Joutuminen onnettomuuteen ei merkitse, että todennäköisyys joutua toiseenkin onnettomuuteen kasvaa, mutta auton ja onnettomuuden välinen yhteys on muodostunut ja ilmenee ruumiin jännittymisenä, ahdistuksena joka käy lävitseni joka kerta kun istun autoon.” 

”– – ehkä ihmiset, jotka osaavat koota yhteen palasia ja muodostaa niistä yhtenäisen kuvan, ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, ettei todellisuus ole ainoastaan meille jo annettuja, paikalleen pysäytettyjä aineellisia objekteja, vaan katsojasta riippuva, eri aistihavaintojen palapeli.” 

”Päänsärky on osa minua, ja tämän ymmärtäminen on ollut pelastukseni. Ehkä seuraavaksi minun on onnistuttava eheyttämään ja tunnustamaan myös vapiseva nainen elimelliseksi osaksi itseäni.”

Muualla: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Leena Lumi, Helsingin Sanomat, Kujerruksia

The Care Collective: Hoivamanifesti

The Care Collective: Hoivamanifesti – keskinäisen riippuvuuden politiikka (niin & näin 2025, suom. Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska)

Viisihenkisen ryhmän kirjoittama Hoivamanifesti tuntuu pätevältä yleisesitykseltä aiheestaan. Samalla se on monissa kohdin hyvin abstrakti, ja kaipaisin lisätietoa aiemmin käytetyistä keinoista, joita tekstissä mainitaan ohimennen. Toki kyseessä on manifesti, joka on tarkoituksella kirjoitettu lyhyeen muotoon – pidemmät keinojen esittelyt olisivat tehneet siitä laajan tietokirjan. Muodossa on voimansa; tiedonjanoiselle siinä on myös heikkoutensa. 

Alun perin vuonna 2020 julkaistun teoksen paksuna punaisena lankana kulkee visio siitä, että hoivan ei pitäisi olla voittoa tavoittelevaa, joten kasvuun perustuvista kaupallisista hoivapalveluista pitäisi luopua ja siirtää ne julkisen hallinnon alueelle. Useamman kerran käytetään myös munisipalismi-käsitettä. Kyseessä on liike, joka korostaa suoraa demokratiaa, ekologisuutta ja yhteistämistä yksityistämisen sijaan.

Teos näyttää myös jatkumon, miten suhtautuminen hoivaan on rakentunut: ”– – hoivaa on historiallisesti väheksytty siksi, että se on yhdistetty ’feminiiniseen’ ja huolenpitoon, joka on nähty naisten työnä ja joka on sidoksissa kodin piiriin ja naisten keskeiseen asemaan lisääntymisessä. Käsitys perheestä ja kodista pikemminkin lisääntymisen ja reproduktion kuin tuotannon alueena on tehnyt entistäkin helpommaksi hoivatyön rutiininomaisen riiston markkinataloudessa – –.”

Diagnoosiksi moniin maailmaa vaivaaviin kriiseihin ja vaikkapa populistioikeiston nousuun muodostuu laaja-alainen hoivan puute ihmisten elämässä. Tärkeää on myös, että aiheeseen liittyvistä tunteista puhutaan: ”Hoivan haasteet, ja erityisesti ahdistus koskien sitä, onko hoiva ollut hyvää tai edes riittävää, puhumattakaan hoivan väheksynnästä, voivat helposti synnyttää mielipahaa tai aggressiota hoivasuhteisiin, jopa niihin, jotka usein mytologisoidaan esikuvallisiksi.” Ratkaisuna hoivan vaikeuksien lieventämiseksi on tarjota ja taata ”välttämättömät sosiaaliset rakenteet, jotka mahdollistavat toisista huolehtimisen sekä lähellä että kaukana.” Resurssien turvaamisesta olisi tarkoitus lähteä pyörimään positiivinen kehä: ”– – kuka tahansa, myös hauraat ja erityisen avun tarpeessa olevat ihmiset, pystyvät kehittämään ja ylläpitämään kykyjä, jotka tukevat autonomian kokemuksia ja auttavat vähentämään avuttomuuden ja passiivisuuden ongelmia.” Tässä kohtaa näkyy myös vammaisaktivismin ajattelu. 

Queer-ihmiset ovat pakon sanelemanakin joutuneet etsimään yhteisöllisen hoivan muotoja, jolloin on syntynyt mm. valitun perheen käsite ja paljon suoran toiminnan aktivismia. ”Mikään ei kuvaa paremmin uusliberalismin ja heteropatriarkaalisen sukulaisuuden epäonnistumista hoivan resurssien takaamisessa kuin 1980- ja 90-lukujen AIDS-kriisi – –.” Transihmisten nettiyhteisöt elintärkeinä tuen ja tiedon jakamisen paikkoina mainitaan myös. 

“Valikoimattomasta hoivasta” puhuessaan manifesti ottaa esiin keskustelun homomiesten seksitavoista. Aids-kriisin alkuaikoina homoja syytettiin – myös yhteisön sisältä – holtittomasta ja liian aktiivisesta seksielämästä vaihtuvien kumppaneiden kanssa; vasta-argumenttina aktivisti Douglas Crimp toi esseessään esille, että juuri homomiehet ovat kehittäneet ”kokeellisia seksitapoja”. Tällaisena käsite jää epämääräiseksi, ja kirjan kaunistelu naurattaa. Kyse on siis siitä, että seksiä voi harrastaa muillakin tavoin kuin suojaamattomana anaaliyhdyntänä tai suuseksinä, joissa tapahtuu limakalvokontaktia. Ennen toimivien hiv-lääkitysten tuloa olisi siis ollut syytä huomioida, että ilman horoilua ei tule toimivia kokeiluja. Luovuus on seksissäkin monella tasolla kannattavaa. Käsipeli kunniaan. (Nyt tämä alkaa karata omaksi manifestikseen, palataanpa…)

Ilahduttavaa, että myös kirjastot ovat Hoivamanifestissa läsnä. ”Lähikirjastot ovat vahvimpia esimerkkejä epäkaupallisista paikallisista tiloista ja resurssien jakamisesta.” Ja olennaisinta on, että toiminnan resurssit ovat esillä: ”Kirjastot voivat olla 2000-luvun kokeellisia yhteisötiloja, jotka voivat tarjota kekseliästä tekemistä ja resursseja paikallisyhteisöille. Mutta niitä varten tarvitaan palkattua henkilöstöä ja oikeita kirjoja. Tarvitaan sekä yhteisöllisiä tiloja että jaettuja resursseja.” Leikkaukset kirjastoista ovat leikkauksia niiden toiminnan ja palvelujen konkreettisista mahdollisuuksista. Manifesti ehdottaa myös kirjastojen kehittymistä kohti tavaralainaamoja: kaikkien ei ole tarvetta ostaa omaa porakonetta pari kertaa vuodessa käytettäväksi. Tätähän on Suomessa jonkin verran jo kirjastoissa kokeiltu. 

Hoivamanifesti tarjoaa hyvän yleiskatsauksen hoivan mahdollisuuksiin ja hahmottelee utopian näkymiä pohjaten vahvasti taustakirjallisuuteen. Teos esittää painokkaan näkemyksen yksityistetyn ja julkisen rooleista hoivan tarjoajina. Lisälukeminen aiheesta tuntuu olevan selvästi tarpeen, koska konkretian ja yksityiskohtien kaipuu iski monessa kohtaa. Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoittaa tarkkanäköisesti: ”[Hoivamanifesti] hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin.”

Ajattelen, että myös psykofyysisestä puhuminen ihmiskokemusta kuvattaessa on olennaista hoivan kannalta. Ruumiita ja niiden olemassaoloa ja tekoja kontrolloidaan maailmassa monin tavoin, eikä se ole irrallaan henkisestä, siitä mitkä ovat kontrollin psyykkiset vaikutukset. Sorretut voivat huonosti, on mielenterveyden häiriöitä, häikäilemätöntä yksilön edun ajamista ja väkivaltaa. Psyykkinen virtaa ruumiilliseen ja takaisin. Alistavan ja nujertamaan pyrkivän kontrollin seuraukset purkautuvat jossain lopulta ulos.

Millainen on hoivaava purkaus?

”Siinä missä kulutushyödykkeet virtaavat suhteellisen pidäkkeettä, perinteisiä rajoja on vahvistettu pitämään ’ei-toivotut’ ihmiset ulkopuolella.”

”Ajatellaan esimerkiksi lastenhoitajaa, joka tekee mitä tahansa mitä lapset haluavat, koska tahtoo parantaa arvosteluitaan care.com-sivustolla; yksityisvastaanotolla työskentelevää lääkäriä, joka pyrkii hoitamaan mahdollisimman monta potilasta lisätäkseen päivittäistä tulostaan; tai yliopistonlehtoria, joka antaa opiskelijoille liioitellun hyviä arvosanoja saadakseen itse parempia arviointeja ja edetäkseen urallaan. Vain haastamalla, vastustamalla ja hankkiutumalla eroon markkinoiden mittaustavasta ja yhtiöiden vallasta voivat hoivan arvot kukoistaa.”

Liisa Keltikangas-Järvinen – Temperamentti

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys (WSOY 2015, alun perin ilmestynyt 2004)

[Tavallisesti en julkaise nykyisin blogissani tekstejä elossa olevien kotimaisten kirjailijoiden teoksista, mutta teen tämän kanssa poikkeuksen, koska alun perin ig-stooreissa julkaisemani teksti herätti useita keskusteluja sen lukeneiden kanssa, ja myös sen kunniaksi, että Keltikangas-Järvinen sai juuri Suomen tietokirjailijat ry:ltä tuotannostaan Warelius-palkinnon.]

Lukupäiväkirjaa / muistiinpanoja:

Entä jos vaan saisitkin joissain asioissa olla sellainen kuin olet? Koska perusteellinen muuttuminen olisi kohtuuton pyyntö.

Luulen kirjan temperamenteista vetoavan minuun osittain siksi, että se antaa hengitystilaa. 

Ajatus, joka tulee noin sivun 100 kohdalla: olisinpa lukenut tästä aiheesta jo paljon aiemmin. 

Huomaan, että tuntuu vaikealta sanoa: ”olen ujo”. Se laukaisee heti häpeän. Keltikangas-Järvinen tarjoaa kirjassaan paljon selityksiä sille, miksi näin on. 

Tunnen välillä väsymystä sen takia, että yritän niin paljon kamppailla ollakseni toisenlainen. Ulospäinsuuntautuvammalla tavalla yhteisöllisempi. Jos menen kamppailussa liian pitkälle, arki tuntuu uuvuttavalta selviytymiseltä päivästä toiseen. 

Pelkään keskittyväni vääriin asioihin. Siksikin toivon oppivani temperamenttitutkimuksen kautta jotain, mikä on itsessäni pysyvää. Minkä muuttamiseen ei kannata vuodattaa energiaa. 

Ilmeisesti minulla on myös hitaasti lämpenevä ja sosiaalisesti estynyt temperamentti. Tuntuu vähän vaikealta. Minusta ”estynyt” on rumasti sanottu ihmisestä. Se vaan kuulostaa korvaani haukkumasanalta. Syynä lienee se, että tällaisia luonteenpiirteitä pidetään monissa yhteisöissä huonoina, varsinkin suorituskeskeisyyden lävistämässä maailmassa. [Julkaistuani nämä muistiinpanot Instagramissa stooreina syntyi keskustelua, jossa nousi esiin, että “varautunut” voisi olla tässä yhteydessä paljon parempi sana käytettäväksi kuin “estynyt”.] 

Uskon, että tämän kirjan lukeminen tekee hyvää, koska temperamentista (niin omastaan kuin muiden) oppiminen auttaa vähentämään ankaruutta ja patistamista. Ei minusta taida kerta kaikkiaan tulla nopeita päätöksiä joka tilanteessa tekevää heittäytyjää. Ja se on ok. Joidenkin ihmisten on hyvin vaikea olla hiljaa tilanteissa, joissa vaikeneminen näyttäytyisi yleisesti ottaen järkevämpänä. Sekin on useimmiten vaan hyväksyttävä. 

Ajattelen, että temperamentista oppiminen on tärkeää minulle juuri nyt, koska arkeni on nyt uudenlaista, teen melkein koko viikon kirjoittajan työtä, jolloin johdan itseäni ja omaa työskentelyäni. On hyvä oppia lisää siitä, mitä esimerkiksi häirittävyys (usein omien ajatusteni harhaillessa) tarkoittaa työskentelylleni. Olen myös liittynyt jäseneksi uusiin yhteisöihin, joissa olen kohdannut uudenlaisia ryhmätilanteita, ja tekee hyvää ymmärtää, miksi tietyt asiat ovat edelleen vaikeita ja että tämä(kään) ei ratkea vaan päättämällä, että ”aion muuttua huomisesta alkaen”. Voi koetella mukavuusalueensa rajoja luopumatta itsestään. Se, miksi se voi olla vaikeaa, kuuluukin sitten jo muihin teksteihin. 

Olennaista on siis, että ihmisen välitön ruumiista kumpuava ensireaktio uuteen tilanteeseen – esimerkiksi huoneeseen täynnä uusia ihmisiä – kertoo temperamentista; siitä huolimatta ihmiselle on saattanut rakentua ympäristön vaikutuksesta sellainen persoona, että hän kykeneekin toimimaan ensireaktiostaan huolimatta toisella tavalla, esimerkiksi olemaan sosiaalinen ja menemään tervehtimään uusia ihmisiä sen sijaan, että karkaisi tilanteesta. 

Olennaista on myös se, miten kasvatus suhtautuu ihmisen temperamenttiin – jos estynyttä lasta kasvatetaan ankaralla tavalla, hänestä hyvin mahdollisesti tulee entistäkin estyneempi. Jos vanhempi kasvattaa häntä läsnäolevasti ja lempeästi kohtaamaan uusia haasteita, lapsi oppii stressittömämmin kohtaamaan uusia tilanteita ja toimimaan niissä sujuvasti. Tällöin stressi myös aikuisuudessa on vähäisempää. 

Kirjaa lukiessani tulee tutuksi käsite negatiivinen emotionaalisuus, johon en aiemmin ole törmännyt tai ainakaan tullut kiinnittäneeksi huomiota. Sattumoisin lukemisen aikana julkaistiin Hesarissa Tiede-lehden juttu, jossa haastatellaan professori Markus Jokelaa p-tekijästä, eli mielenterveyden häiriöiden yhdistävästä tekijästä, joka psykologisesti tarkoittaa juuri negatiivista emotionaalisuutta. Kiinnostava sattuma, vai huomion kiinnittymistä siihen, mitä on juuri muutenkin käsittelemässä? Jokin outo alkemia. 

Kiinnostavaa on myös ujouden ja kulttuuristen arvostusten käsittely. Esimerkiksi sukupuoliroolien osalta: ”Länsimainen kulttuuri hyväksyy ujouden tytölle helpommin kuin pojalle. Tämä kulttuurin arvostus aikaansaa sen, että vanhemmat ärtyvät ja ovat helpommin tyytymättömiä ujon pojan kuin ujon tytön käytökseen ja ymmärtävät ja osaavat tukea ujoa tyttöä paremmin kuin ujoa poikaa.” Ja: ”Tutkimukset osoittavat myös, että mitä vanhemmaksi poika tulee, sitä vaikeampaa ympäristön on hyväksyä hänen ujoutensa, kun taas tytöillä ei tapahdu vastaavaa normien kiristymistä.” 

Kulttuuri ja lähiyhteisö siis määrittelevät hyväksyttävää temperamenttia. Kulttuurierot voivat liittyä vaikkapa kotimaahan (yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten lasten kasvatuksessa suositaan jokseenkin päinvastaisia temperamenttipiirteitä) tai yhteiskuntaluokkaan. 

Keltikangas-Järvisellä on kasvatuksesta monia näkemyksiä, jotka pohjaavat temperamenttitutkimukseen. Samalla hän pyrkii armahtamaan vanhempia. Hän tiivistää ajatuksensa lapsen kasvatuksesta, että kyse on erilaisten temperamenttipiirteiden, erityisesti äärimmäisimpien, tasoittamisesta, jotta ihminen voi elää osana yhteisöä ja yhteiskuntaa. Hän on myös optimistinen, että hyvinkin vaikeana pidettyä temperamanttia saadaan koulittua kasvatuksella sillä tavoin, että lapsesta saadaan lopulta yhteiskuntaan sopeutuva ihminen. Välillä käy kuitenkin niin, että asiat menevät pieleen, lapsen ja ympäristön suhde hiertää ja törmäilee, jolloin ongelmia alkaa kasaantua ja muodostuu tuhoisia kierteitä. 

Kirjallisuuskriitikon huomioina vielä loppuun, että Keltikangas-Järvinen on erinomainen tutkimustiedon popularisoija ja onnistuu välittämään tietosisällön kirkkaina lauseina. Jonkin verran kirjassa on ylimääräiseltä tuntuvaa toistoa, jota olisi voinut karsia. 

Koen, että Temperamentin lukeminen auttaa näkemään omassa ja muiden toiminnassa piirteitä, joiden radikaali hyväksyminen on elämänlaatua parantava vaihtoehto. Oikeastaan elinehto. 

Nykyisin on tieteen mukaan ilmiselvää, että emme ole syntyessämme tyhjiä tauluja. Olennaiseksi tutkimuskysymykseksi jää edelleen: kuinka täysiä sitten olemme? 

”Ujoilta ihmisiltä puuttuu usein kyky uskoa itseensä, mutta tämä ei ole seurausta synnynnäisestä ujoudesta vaan niistä kokemuksista, joita ujoilla ihmisillä on ympäristöstään ollut.” 

”Ei ole edes pitävästi perusteltu, miksi kaikkien lasten pitäisi jo pienestä pitäen olla aktiivisia ja rohkeita. Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi olla aktiivinen ja rohkea? Miksei aktiiviseksi kasvamiseen voitaisi antaa aikaa. Aivan samoin kuin tutkimukset osoittavat amerikkalaisten ajattelevan, että ujot ihmiset ovat rumia, tyhmiä, epäkohteliaita ja epäsiistejä, niin meillä on taipumus ajatella, että lapsen aktiivisuus ja rohkeus johtavat myöhemmän elämän onneen ja menestykseen.” 

“Puhtaimmat temperamenttiteoreetikot esittävät, että se, mistä puhutaan turvallisena tai turvattomana kiintymyssuhteena, onkin lapsen temperamentti, lapsen luonteenomaisen temperamentin aikaansaama reaktio haastavassa tilanteessa.” 

”Koulun eräs tehtävä on opettaa yksilöt elämään yhteisössä, kaikenlaisilla temperamenteilla varustetut yksilöt.” 

”– – kulttuuri saattaa myös arvostaa joitakin temperamenttipiirteitä ja karsastaa toisia ilman, että näille arvovarauksille on mitään rationaalisia perusteita. Arvostukset ovat saattaneet olla joskus perusteltuja mutta kadottaneet merkityksensä aikoja sitten tai sitten ne ovat syntyneet epärationaalisesti ajan ilmiöinä. Ne ovat – – jääneet elämään siksi, että niitä ei ole koskaan kyseenalaistettu.”

Suomen tietokirjailijoiden palkintouutinen

Vivian Gornick – The Situation and the Story

Vivian Gornick: The Situation and the Story (Farrar, Straus and Giroux 2001)

Yhdysvaltalainen kirjailija Vivian Gornick tunnetaan erityisesti teoksestaan Toisissamme kiinni, ja hän kirjoittaa edelleen (90-v.!) aktiivisesti esseitä. Gornick on myös opettanut kirjoittamista. The Situation and the Story -kirjassaan hän käsittelee nonfiktion lajeja, erityisesti esseetä ja muistelmaa. Hän ottaa paljon esimerkkejä lajien edustajista ja erittelee, miten tekstin kertova minä rakentuu ja miten "tarina" erottuu "tilanteesta". Erityisesti seuraava kohta jäi myllertämään mielessäni: ”’He and I’ is an essay rather than memoir because the writer is using her persona to explore a subject other than herself: in this case, marriage. If it had been a memoir, the focus would have been reversed.” Kohta avasi näkymän, joka ei ollut ennen kirkastunut. Se sai katsomaan taaksepäin ja ajattelemaan julkaistujen tekstieni sijoittumista lajeihin.

Mietin, onko Ruumiin ylittävä ääni oikeastaan tulkittavissa memoiriksi. Muutama lukija on kommentoinut, että kokonaisuudesta jäi päällimmäiseksi mieleen jonkinlainen ”minän tie äänensä löytämiseen”. Se ei ollut päätarkoitukseni (eikä kirjoittaessaan pidä olla liian tietoinen lajimääritelmistä), mutta tulkinnat eivät tietenkään ole hallittavissani enää sen jälkeen, kun päästin tekstin käsistäni. Toisaalta pari lukijaa on tulkinnut teoksen manifestiksi, mihin ohjaa tietysti sen lopetus. Lajeissa on usein hybridisyyttä, ja se, onko kyseessä minuuden syvyyksiin uppoaminen ja oivalluksen löytäminen tuon ”uppoamisprosessin” kautta, vai kirjoittajan kokemuksen käyttäminen yhteiskunnan käsittelyyn, voi vaihdella saman teoksenkin sisällä. Vaihtelu ei ole ongelma, kunhan se ei tuota liikaa hähmäisyyttä ja fokuksen katoamista niin, että teksti ei lopulta päädy sanomaan maailmasta hirveästi. Tiukasta linjauksestaan huolimatta Gornick antaa kirjansa esseeosion päätteeksi esimerkin teoksesta, jossa essee ja memoir sekoittuvat hänen nähdäkseen onnistuneesti: James Baldwinin Notes of a Native Son.

Gornick tekee mielestäni erikoisen tulkinnan siitä, mikä on saanut aikaan esseen ja muistelman suosion (englanninkielisessä maailmassa vuosituhannen vaiheessa, kirja on tosiaan ilmestynyt paljon ennen someaikaa). Hän moittii modernia ja postmodernia romaania tarinallisuuden unohtamisesta ja uskoo, että ihmiset etsivät nonfiktiolajeista sitä, minkä ovat ennen saaneet ”perinteisemmistä” romaaneista. En usko, että selitys pätee ainakaan tämän hetken maailmassa enää. Niin vähän muotokokeiluja ja tarinan ”hylkäämistä” fiktiivisenkään kaunokirjallisuuden valtavirrassa lopulta on.

The Situation and the Storysta käy selväksi, että Gornickille kirjoittamisen opettaminen on nimenomaan lukemisen opettamista – sekä omien tekstien että muiden. Hän siteeraa eri kirjailijoita laajasti, jopa useiden sivujen mitalta. Erityisesti Marguerite Duras’n Rakastajan luokitteleminen memoiriksi oli minulle yllättävä näkökulma. Olin aina ajatellut sitä autofiktiona, mutta tosiaan, tuskinpa siinä mitään kovin kuviteltua tapahtuu.

Tietokirjafestivaalin keskustelussa 6.9. sanoin, että uskon memoir-lajin olevan tulossa Suomeen entistä vahvemmin. Toistaiseksi se näyttäytyy esseissä tai teoksissa, joita kutsutaan markkinoinnillisista syistä (ja Finlandian tavoittelun takia) romaaneiksi. Suomessa nonfiktioksi myönnettyjä (eli kirjastossa 99.1-luokkaan meneviä) memoir-kirjoja kutsutaan katalogeissa ja takakansiteksteissä usein nimityksellä ”omaelämäkerrallinen teos”.

Eräänä iltana kävi niin, että luin The Situation and the Storya liian myöhään, liian lähellä nukkumaanmenoa. Pääni alkoi käydä ylikierroksilla aiheesta ”essee vai memoir, essee vai memoir” ja pyöritteli yöllä tuntikausia puoliunisessa tilassa erilaisia kuvittelemiaan tekstinpätkiä yrittäen vimmatusti sijoittaa niitä jompaan kumpaan lajiin.

Ei enää työkirjoja liian myöhään illalla.

”– – her own mixed feelings. First she sees that she has them. Then she acknowledges them to herself. Then she considers them as a way into the experience. Then she realizes they are the experience. She begins to write.”

“– – fusion of experience, perspective, and personality that is fully present on the page. Because he is so present, we feel that we know who is speaking. The ability to make us believe that we know who is speaking is the trustworthy narrator achieved.”

”From journalism to the essay to the memoir: the trip being taken by a nonfiction persona deepens, and turns ever more inward.”

“– – a rare depth of inquiry into the self suffuses the prose. It’s the depth of inquiry that guides the personal narrative from essay into memoir.”

Tallenne Tietokirjafestivaalin keskustelusta on katsottavissa Areenassa 6.10.2025 asti.

Käsittelin tämän tekstin pyörittelemiä teemoja jo kirjoittaessani Melissa Febosin Body Workista. (Sieltä mm. lisätietoa siitä, miksi käytän englanninkielistä memoir-sanaa edelleen puhuessani tietynlaisista teoksista.) Pelkään toistavani itseäni, mutta tunnen myös, että ajatukseni lajimääritelmistä ovat selkeytyneet ja lauseeni niitä koskien suoristuneet.

Maggie Nelson – Kuin rakkautta

Maggie Nelson: Kuin rakkautta – esseitä ja keskusteluja (S&S 2025, suom. Kaijamari Sivill)

Sanoin muutama päivä sitten keskustelussa, että nautin taidekirjoittamisesta erityisesti silloin, kun siihen yhdistyy arvostamani kirjoittajan tunnistettava ääni. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, tartunko Maggie Nelsonin taide-esseitä, kirjallisuuskritiikkejä ja taiteilijakeskusteluita sisältävään kokoelmaan. Jotkut ovat sanoneet, että Nelsonin ystäviensä kanssa käymät keskustelut, joissa osapuolet kehuvat toisiaan, ovat jotenkin kiusallisia, mutta minusta ystävyyksistä, taiteilijaystävyyksistä ja ajattelijaystävyyksistä ei puhuta maailmassa tarpeeksi, ja virvoituin niistä. Ystävistä ja kiinnostuksenkohteiden ympärille rakentuneista yhteisöistä muodostuvat valitut perheet ovat aina olleet erityisesti sateenkaari-ihmisille elintärkeitä. Monet kirjan dialogit vievät yllättäviin paikkoihin, joihin edes Nelsonin kaltainen ajattelija, tuntija ja kielellistäjä ei varmasti olisi päässyt yksin. 

Tekstejä on koottu valikoimaan parinkymmenen vuoden ajalta. Osa niistä on kirjoitettu näyttelyjulkaisuihin tai esipuheiksi kirjojen uusintapainoksiin, mikä selittää kehuvaa sävyä. Herman Raivion HS-kritiikki esimerkiksi jättää tämän kontekstin kokonaan huomiotta. 

Ruumis, vapaus, halu, rakkaus ja julmuus ovat Nelsonin toistuvia aiheita. Ja toistuvasti huomaan lukevani hänen ajatteluaan niistä mielelläni: innoitun siitä, ponnistelen mieleni rajoja ulospäin, tunnistan jotain mikä on viimein saanut lauseiden muodon, joka loksauttaa ilmiön paikoilleen mutta jättää tilaa myös lukijoiden ajatuksille jatkaa siitä, mihin Nelsonin lauseet jäävät. Niinhän lukijoiden ajatukset aina jatkavat. 

Valikoiman teksteissä esiintyneet taiteilijat tulivat (koko kesän kestäneen) lukemiseni aikaan vastaan eri paikoissa. Tallinnassa kävin taidemuseo Kumussa katsomassa Ragnar Kjartanssonin videoteoksia, joista yksi oli uudelleenversiointi Carolee Schneemannin Meat Joysta. Alkuperäinenkin pyöri näyttelytilassa televisioruudulla – se oli kyllä Kjartanssonin ylelliseksi puettua lihanmussutusta kiinnostavampi. Runokuun päätteeksi järjestetyssä Poetiikkakonferenssissa Taneli Viljanen kertoi runoilija Alice Notleysta, jonka teosta The Descent of Alette myös Nelson käsittelee esseessään. 

Suosikkejani: keskustelut Brian Blanchfieldin, Carolee Schneemannin ja Eileen Mylesin kanssa, puhe Judith Butlerin kunniaksi. Ja Björk! – intoilin aivan fanimeiningeissä heidän keskustelunsa äärellä, mutta niin näytti Nelsonkin tehneen. Lisäksi varasin lukemisen varrella niin Ben Lernerin 10.04:n kuin Herve Guibertin Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni -teoksen. 

Kuin rakkautta -suomennoksen julkaiseminen tuntuu lahjalta, sillä ei ole itsestäänselvää saada maailmalta nykytaidetta käsittelevää esseistiikkaa tuoreeltaan käännettynä. Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Kaijamari Sivillin Nelson-käännökset ovat olleet kautta linjan onnistuneita. Toivon, että Nelsonin aiemmasta tuotannosta ilmestyisi suomeksi vielä The Art of Cruelty. 

”Opin, että saattaa kestää aikansa, ennen kuin tietää, mitä jostakin ajattelee tai tuntee, ja että se aika kannattaa aina käyttää.” 

”Usein käy niin, että monien guruina pitämiensä ihmisten tai sellaisten, joiden kuvittelee ‘saavuttaneen sen mitä itse tavoittelee’ idolisoiminen/idealisoiminen synnyttää tietynlaista surumielisyyttä: alemmuudentunnetta, etäisyyden, kaipuun tai pelätyn mahdottomuuden surua, häpeää siitä, että olet kuka olet juuri nyt. Halu siirtyä nopeasti valaistumiseen, vapauteen, tietoon, raittiuteen, häpeämättömyyteen vapaampaan itseen, onnellisempaan, queerimpaan itseen tai mitä nyt milloinkin – voi olla hurja ja hurjasti eristävä.” 

”Olen huomannut, että feministinä, joka jumaloi rajoja rikkovia pornografisia kirjailijoita, törmää esimerkiksi sellaiseen hankaluuteen, että voi ihastella tekstin raikkautta, vaikka samalla pelkää joutuvansa imaistuksi takaisin sukupuolinormien pyörteeseen, jossa kaikki raikkaus uhkaa tuhoutua.” 

”– – kirjoittajana lukee valikoivan antaumuksellisesti, hakee tarvitsemaansa.” 

”Meille, jotka olemme tottuneet tunteeseen, että muut hajottavat meitä tasaiseen tahtiin, ratkaisevan tärkeä avain vahvemmin elämisen arvoisen elämän kehittämiseen voi olla se, että opimme yksilöllistämisen, erillisyyden ja rajojen vetämisen taidon.” 

”Jos meiltä puuttuu jotakin sekä silloin, kun olemme hajottaneet toinen toisemme että silloin kun emme, eikö meidän olisi parempi hyväksyä tietty huojunta siinä välillä, lepatus, joka luonnehtii sekä rakkautta että suremista?” 

Teoksesta kirjoittaa myös Tommi Melender Suomen Kuvalehdessä. Satun tietämään, että tulevaan Nuoreen Voimaankin on tulossa kirjasta laaja kritiikki.

Tony Tulathimutte – Rejection

Tony Tulathimutte: Rejection (William Morrow 2024) 

Heti ensimmäinen tarina ”The Feminist” on epämukava, mutta niin kiinnostava, että sen lukee intensiivisesti. Epämukavuus aiheutuu asetelman viemisestä äärimmäisyyksiin: miten alkaa ajatella feministisiä tekoja tarkasti noudattava mies, jonka elämässä ei ole romanttista rakkautta tai seksiä, kun ikää on reilusti yli kolmenkymmenen? Millaisia halkeamia korrektiuteen alkaa syntyä, ja ovatko niiden syy-seuraussuhteet ymmärrettävissä? Tulathimutte asettaa eri argumentteja vastatusten tarkasti ja armotta. Juuri armottomuus kiinnittää huomion ja sähköistää tunnelman. Kaikkea päin heittäydytään. Teksti on hyvin kirjoitettua, kohtaukset on tiivistetty olennaiseen, siihen, joka kuljettaa ajattelua eteenpäin. 

Tekisi mieli sanoa, että Tulathimutte kirjoittaa paikoin esseemäisesti, mutta sellaisen väitteen esittäminen tuntuu liian uskaliaalta (lukuun ottamatta joitakin “Main Character”-tekstin luonnehdintoja internetin olemuksesta). Niin monta kerrosta hänen teksteissään on nimenomaan fiktiivisinä rakennelmina. Joka tapauksessa ajattelu on täsmällistä, huolellista. 

Toisessa tarinassa “Pics” nainen, Alison, saa pakit ystävältään päädyttyään ensin harrastamaan tämän kanssa seksiä. Alison kuuluu aktiiviseen ryhmächattiin, jonka jäsenet kannustavat toisiaan, mutta onko se rehellistä? Mieleen tulee The White Lotus -sarjan kolmannen kauden naiskolmikko. Päähenkilön minäkuva alkaa säröillä, ja aiemman tarinan feministimieskin näytetään Alisonin näkökulmasta. Luoooja miten epämukavaa. Mikään ei ole piilossa kirjailijan katseelta, ja lukitsemansa kohteet hän katsoo loppuun asti. Tällaisia ihmissuhteiden vivahteita ei tavallisesti kuvata. 

Lukiessani nauran hirveille jutuille. Mustan huumorin brutaali lohtu. 

Rejection tuo onnistuneesti viime vuosien nettikulttuurin kirjan sivuille ryhmächatteineen, Twitterin shitpostauksineen ja muine tarvittavine nettipalveluineen. 

Aasialaistaustaisuudesta ja valkoisuudesta Tulathimutte kirjoittaa myös paljon. Epämukavaa senkin teeman piirissä, paljon. 

Huomioni alkaa lipsua viidennen tarinan, ”Main character”, aikana – toisaalta se sisältää teoksen puhuttelevimmat yksittäiset kohdat. Teksti on hieman liian pitkä, ja ns. “Muskia edeltävässä Twitterissä” shitpostaavan ja bottiarmeijan käyttöönsä valjastavan, identiteettinsä kadottamiseen pyrkivän hahmon meininkiin ehtii loppupuolella jo kyllästyä. Yleisesti ottaen kuitenkin vaikutun Rejectionissa siitä, että teksteillä on sanottavaa: ei korulausekuvauksia, vaan kerrontaa viedään tiukasti eteenpäin tapahtumilla ja ajattelulla, yksityiskohdilla on tarkka merkitys, sivupolutkin tuntuvat perustelluilta. 

Tämä kirja ei esitä selkeää näkemystä siitä, miten olla hyvä ihminen. Se kertoo monta huonoa tapaa, mutta toteaa samalla, että tällaisia ihmiset todella usein myös ovat, eikä siihen auta, vaikka yrittäisi piilottaa, haihduttaa ja poisoppia hirveyksiään. Tämä kaikki on lohduttavaa, koska siitä voi saada näin hyvää kirjallisuutta. Se, että kaameat ajatukset, tunteet ja katsomistavat ovat kirjan kansien välissä, tekee niistä lohdullisella tavalla hallittavia. Ainakin hetkeksi. Kirjailijan näkemys maailmasta on ankara, mikä iskee johonkin ravistelua ja patistamista kaipaavaan osaan minusta. 

Erityisesti tarinoidensa lopetusvirkkeissä Tulathimutte onnistuu rakentaessaan niistä monitasoisia ja ajattelun jatkumiseen kannustavia. 

Kahden viimeisen tekstin metafiktiiviset ulottuvuudet pyrkivät nähdäkseni puhumaan fiktion kirjoittamisesta, sen tavoitteista ja niiden toteutumattomuudesta. Kustantajan hylkäyskirjeen muotoon laadittua “Re: Rejection”-tekstiä Vulturen kriitikko kutsuu “aggressiivisen metaksi”. Kyseessä on kirjan sisälle sijoitettu kirjailijan kritiikki teoksesta itsestään. 

Ehkä lukija aina hylkää kirjoittajan tavoitteet? Ehkä tämäkin blogiteksti on yksi uusi hylkäämisen muoto. Pyyhin tekstilläni Tulahtimutten pyrkimykset ja korvaan ne omillani. 

Näin se menee, jos tarkastelee maailmaa kyynisyyden linssin läpi. Muitakin mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa ja elää on. Tulathimutte on valinnut keinonsa, joiden puitteissa kirja on mestariteos. Pidän siitä suurimmaksi osaksi paljon. Muitakin hyviä kirjoja on. Erilaisia vain. 

Rejection on junaonnettomuus, jonka seuraa loppuun silmääkään räpäyttämättä, viimeiseen pientareelle putoavaan sirpaleeseen saakka. Sen jälkeen koko juna katoaa. Ehkä sitä ei koskaan ollut ylipäätään? Lopulta lukija laskee kirjan – tai minkä tahansa tekstin, vaikkapa tämän – pois käsistään, silmistään, eikä enää palaa siihen vaan jatkaa elämäänsä. Voiko sitä kutsua hylkäämiseksi, vai onko kyse muusta?

"It all points to a desire to rehouse his own abjection in other men; render them pathetic and ridiculous so he can feel powerful and attractive by comparison; make them suffer the punishments that he, deep in the crawl spaces of his mind, fears he deserves."

"The shitpost is the opposite of self-expression, it is expression minus the self. Whereas sadposts and thirst traps, teleologically identical forms of validation-seeking, are driven by ego, as are opinions, those being (in my opinion) the dangling silk of the toreador."

"Online you can meet people, hang out, hook up, meet your soulmate, but it's not a community. In a real community bonds are hard to dissolve and antagonisms must be sustained, there's continuity, and unavoidable neighbors."

Muualla: Reader, why did I marry him, Maaret Launiksen juttu Hesarissa

Jason Stanley – Näin toimii fasismi

Jason Stanley: Näin toimii fasismi (niin & näin 2022, suom. Tapani Kilpeläinen)

Tietokirja fasismin toimintatavoista on alun perin julkaistu englanniksi Trumpin ensimmäisen kauden puolivälissä. Yhdysvaltalainen professori Jason Stanley on ryhmitellyt aiheensa kymmeneen alaotsikkoon: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra, arbeit macht frei. 

Tarkkanäköisimmältä kirjassa tuntuu kohta, jossa Stanley perustelee, miksi fasistien näkemyksiä ei voi yhteiskunnassa kuulla samanarvoisina muiden poliittisten ajatusten kanssa. ”Ajatusten markkinapaikan metaforan tapauksessa utopistinen oletus on, että keskustelu toimii perustelujen vaihtona, jossa yksi osapuoli esittää perustelunsa, joihin vastustaja sitten vastaa, kunnes totuus tulee lopulta esiin. Keskustelua ei kuitenkaan käytetä vain informaation välittämiseen. Keskustelua käytetään myös sulkemaan näkökulmia pois, herättämään pelkoja ja lisäämään ennakkoluuloja.” Ja myöhemmin: ”Erimielisyys edellyttää jaettua joukkoa maailmaa koskevia oletuksia. Jopa kaksintaistelu edellyttää yksimielisyyttä säännöistä.” 

Fasistien kanssa yksimielisyyttä säännöistä ei ole, eikä sitä koskaan tule. 

Olisin toivonut kirjaan vielä enemmän esimerkkejä konkreettisista fasististen hallintojen toimista, päätöksistä ja niiden vaikutuksista, koska niitä (sinänsä valitettavasti) olisi ammennettavaksi melkoinen määrä historiasta nykypäivään. Välillä kirjoittajaminä jää pohdiskelemaan asioita pyörittelevällä tavalla. Kirja on filosofin kirjoittama, joten ajatusten kanssa askartelu tietysti jossain määrin kuuluu asiaan. Jotkin argumentit olisi silti mielestäni ollut tärkeää vahvistaa ja tarkentaa juuri yksityiskohdilla. 

Monet Stanleyn esittelemistä historian esimerkeistä toteutuvat tämän hetken Yhdysvalloissa – ja niitä on jo aiemmin viety pitkälle esimerkiksi Venäjällä. Kirja auttaa tunnistamaan monia fasistisia kehityskulkuja alaotsikoissa lueteltujen teemojensa puitteissa. Fasistiset valtion ”isät” ovat löytämässä toisensa painajaismaisella tavalla, ja demokraattista Eurooppaa kohti edennyt Ukraina jää sinne jonnekin alle puristuksiin. Siksi nyt on tärkeää pitää eurooppalaisen demokratian arvoja pinnalla, puhua niistä, määritellä niiden sisältöä ja rajoja. Stanley tuo esiin turhauttavan kuvion: demokratia sisältää halkeaman, josta fasisti voi heikolla hetkellä päästä valtaan. Siksi demokratian säilymistä pitää tukea aktiivisella toiminnalla. Uhkia on myös Suomessa. 

Kirjan kielenkäyttö on paikoin aika koukeroista. Joskus ajattelun tarkkuus ja yksityiskohtaisuus voivat edellyttää hankalan tuntuista kieltä, mutta se ei mielestäni tällä kertaa sovi perusteluksi. Välillä koukerot olisi ollut mahdollista suoristaa. Suomennoksella on oma roolinsa: ”Fasistisessa politiikassa myytit patriarkaalisesta menneisyydestä, jota kaikkialle leviävät liberaalit ihanteet ja kaikki niiden mukana tuleva uhkaa, luovat paniikin tunnun hierarkkisen statuksen menettämisestä sekä miehille ja hallitsevan ryhmän kyvylle suojella puhtauttaan ja asemaansa vierailta vaikutteilta.” Virke vaikuttaa asiasisällöltään pätevältä, mutta mitä sen lopussa oikein tapahtuu? Näyttää, että virkkeen jalat alkavat lipsua kuin jäällä kävellessä, eikä lipsumista saa pysäytettyä ennen persuksilleen pyllähtämistä. 

Yleisesti ottaen Stanleyn teos sysää ajatuksiani liikkeelle. Suunnitelmissani on lukea lisää aihepiiriin kytkeytyviä kirjoja kuluvan vuoden aikana.

Muualla: Kulttuuritoimitus, Politiikasta, Hamara, Spektaakkeliyhteiskunta, Kirjavinkit

J. M. Coetzee – Häpeäpaalu

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu (Otava 2000, suom. Seppo Loponen) 

Hankin Coetzeen romaanin kirjastosta kuunneltuani Nobel tai ei mitään -podcastin jakson. Tekijälleen toisen Booker-palkinnon tuonut teos osoittautui niin vetäväksi, että ”jyräsi” muut kesken olevat kirjat ja luin sen loppuun varsin nopeasti. Häpeäpaalu on kiinnostava erityisesti tutkielmana epämiellyttävän päähenkilön kirjoittamisesta. Heti ensimmäinen virke pudottanee kyydistä monet setämieskirjallisuuteen kyllästyneet: ”Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.” Tulevien tapahtumien valossa olisi voinut olla parempikin, että yliopiston apulaisprofessori David Lurie olisi pitäytynyt ratkaisussaan, seksityöntekijän luona käymisessä, mutta hän saa tietää tämän elämästä liikaa ja tuon TMI:n jälkimainingeissa hänen halunsa kanavoituvat kohti nuorta opiskelijaa. 

Seuraa skandaali, jonka myötä itsekeskeisyydessään taipumaton David lopulta joutuu lähtemään yliopistolta. Romaanin ytimessä onkin oikeastaan me too -tarina lähes parikymmentä vuotta ennen maailmaa myllertänyttä kampanjaa, tosin näkökulma on lähinnä miehen. Häpeän lävistämä David matkustaa tyttärensä Lucyn luo Etelä-Afrikan maaseudulle. Valkoinen kaupunkilaismies tyttärineen erottuu ympäristön mustasta väestöstä, ja lopulta apartheidin aikana vallinneet voimasuhteet kääntyvät uudenlaisessa todellisuudessa kompleksisella tavalla. David joutuu havaitsemaan, että hänen tyttärensä saattaa olla valmis sopeutumaan maaseudun patriarkaaliseen elämäntapaan, osittain siksi koska on erilainen kuin isänsä, osittain siksi koska on samanlainen jääräpää. David löytää paikkansa huolehtiessaan lopetettujen koirien käsittelystä – mitä arvokas kohtelu kuoleman jälkeen oikeastaan tarkoittaa? Elämä on luopumisten sarja, mutta ”puhtaalta pöydältä aloittaminen” ei todella ole helppoa, vaan voi vaatia tuskallista nöyrtymistä, kenties jonkinlaista egon kuolemaa. 

Coetzeen romaanissa olennaisia ovat juonen kuljetuksen ja päähenkilön henkisen kehityksen herättämät ajatukset. David ei koe suurta valaistumista, mutta ymmärtää totutusta elinpiiristään poikkeavaa maailmaa jonkin verran lisää, hänen tietoisuutensa lisääntyy. Mutta ei hän tuhoisista impulsseistaankaan pääse eroon, välillä hän kokee taantumisia. Mietin Walt Odetsin Out of the Shadows -kirjan toteamusta siitä, miten vanhoihin tapoihin lipsahtaminen tarkoittaa, että jotain on jäänyt viime kerralla oppimatta. Toisaalta jos lipsahdus aiheuttaa vahinkoa muille ihmisille, ei tuo tieto heitä lohduta. Harmaita alueita riittää, vaikeita tunteita. 

Teoksen proosa ei ole erityisen kaunista, mutta Coetzee osaa hyödyntää perinteisehkön romaanikerronnan tehokkaasti. Ulkopuolisuuden kuvauksistaan Nobelin saanut tekijä kertoo Häpeäpaalussa ihmisestä, jonka olisi syytä tehdä muutos, mutta suuri ego ja tietynlainen välinpitämättömyys – erityisesti muiden sisäisiä maailmoja kohtaan – ovat esteenä. Ehkä loppu on siinä mielessä toiveikas, että David luopuu ainakin palasesta egoaan. Tai siihen tulee särö, josta muu maailma pääsee sisään koiran muodossa. Lucyn roolina on lopulta koston kierteen katkaiseminen – väitän että harva olisi henkisesti valmis hänen ratkaisuunsa sellaisenaan. Monet symboliset viittaukset apartheidiin menivät minulta todennäköisesti ohi, vaikka joitain olin bongaavinani. Intertekstuaalisia viittauksia on erityisesti Lordi Byroniin ja hänen moninaisiin suhteisiinsa. 

Kirjaston niteen liimasidos hajosi lukiessani ja sivut olivat paikoin tahriintuneet. Luopumisen hetki lienee silläkin edessä. 

”Jos tämä elämänmuoto tuomitaan tuhoon, mitä hänelle jää rakastettavaksi?” 

”Hän pelastaa ruumiiden kunnian, koska kukaan muu ei ole kyllin typerä tehdäkseen sen. Juuri sellainen hänestä on tulossa: typerä, kaheli, houkka.” 

”Hänessä on liian vähän tulta.”

Walt Odets – Out of the Shadows

Walt Odets: Out of the Shadows – Reimagining Gay Men’s Lives (Farrar, Straus and Giroux 2019)

Psykoterapeutti Walt Odetsin kirja on mainittu monessa yhteydessä samankaltaisena teoksena kuin Alan Downsin The Velvet Rage. Jotkut lukijat ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että Odetsin teos on parempi. Tyylilajikin on vähän eri: Out of the Shadowsissa kyse on psykologisesta tietokirjasta, mutta ei varsinaisesti self helpistä. Vaikka kumpikin teos perustuu terapeuttien kokemuksiin homomiesten parissa tehdyssä työssä ja jonkin verran myös heidän omiin elämänkokemuksiinsa, Odets ei tunnu haluavan myydä tiettyä työskentelyn mallia, josta hänet voisi sitten kutsua luennoimaan, jotta voisi tehdä valtavasti lisää rahaa. Hänen tekstiään hallitsee rauhallisen punnittu tiedon välittämisen halu.

Kirjassa näkyy siihen käytetty aika, ja Odets kertoo kirjoitustyön lähteneen liikkeelle hänen yli 20 vuoden aikana syntyneistä muistiinpanoistaan. Keskustelut asiakkaiden kanssa eivät ole suoraan yksittäisistä tilanteista litteroituja, vaan ne on kirjoitettu dialogeiksi huolella, ykstyiskohtia on jonkin verran muutettu yksityisyyden säilyttämiseksi, ja tapauskertomukset sisältävät yleensä kahden ellei useamman asiakkaan elämäntarinaa. Olennaista on kuvata muutos, hetki jolloin ihmisessä liikahtaa, ja tapa jolla hänen toimintansa alkaa kääntyä kohti terveempää ja autenttisempaa elämää. 

Löydän tapauskertomuksesta toisensa perään kokemusteni ja tunteideni kappaleita. Tajuan jälleen, miten merkityksellistä on lukea tällaisia elämäntarinoita juuri muiden homomiesten kokemuksista, koska niissä on erityisyyttä, joka liittyy nimenomaan seksuaaliseen suuntautumiseen – ja tapoihin joilla ympäristö suhtautuu siihen. Juuri ymmärtämättömät, stereotypioihin jumittuvat suhtautumistavat aiheuttavat kyvyttömyyden hyväksyä itsensä kokonaisena ihmisenä. Odets saa minut myös miettimään uudesta kulmasta suhdettani hiv:n pelkoon, siihen miten se on nuorempana elänyt mukana silloinkin, kun en ole oikein ajatellut sitä vaan jopa työntänyt aktiivisesti pois mielestäni. 

Se Odetsilla on yhteistä Downsin kanssa, että hänkin esittää oman kolmijakoisen mallinsa. Tällä kertaa kyse on juuri hiv:sta, ja Odetsin mukaan merkitystä on sillä, elikö vuonna 1981 alkaneen epidemian tappavimman vaiheen henkilökohtaisesti läpi aikuisena homomiehenä, vai kuuliko siitä lapsena kauhutarinoita, vai onko kasvanut vasta sen jälkeen kun lääkitykset paranivat huomattavasti vuodesta 1996 alkaen. Odets esittää avartavaa turvaseksipuheen kritiikkiä ja puolustaa homomiesten oikeutta intiimeihin yhdyntäkokemuksiin. Häpäisemiseen ja pelotteluun hän ei seksivalistuksessa usko, eiväthän ne estäneet 80-luvullakaan valtavaa määrää ihmisiä sairastumasta ja kuolemasta. 

Odetsin teksti saa minut toivomaan, että eri sukupolviin kuuluvat homomiehet keskustelisivat enemmän keskenään kasvotusten erilaisissa tilanteissa. Huomaan kaipaavani lisää sellaista elämääni. 

Näen aiempaa tarkemmin myös homoille tyypillisten traumojen jatkumon. Lapsuudessa tapahtunutta traumatisoitumista seuraa usein jokin aikuisuuden tapahtuma, uudelleentraumatisoituminen, joka tuo tiedostamattomalla tasolla mieleen vanhan. Useimmille aidsin pahimman aikakauden läpieläneille homomiehille epidemia oli vanhojen haavojen aukirepijä. Ajattelen, että nykyisin tuhoisia kokemuksia homoille – varsinkin omassa ikäluokassani ja sen tienoilla – aiheuttavat erityisesti päihderiippuvuus, monella tavalla pinnallisen deittikulttuurin lietsoma yksinäisyys tai väkivaltaiseen parisuhteeseen päätyminen. 

Odets toteaa, että siinä tapauksessa, jos hiv:n saa nykyisin, stigma homoyhteisön sisällä voi olla jopa suurempi kuin takavuosikymmeninä, koska pahimpina aikoina yhteisö oli toinen toisensa tukena epävarmassa tilanteessa, joka ennen tehokkaiden lääkitysten kehittymistä uhkasi kaikkia. 

Olennaisin oppi, joka kirjasta tuntuu minulle jääneen, on se, että ei pidä hävetä eikä moittia itseään, jos lipsuu takaisin vanhoihin vahingollisiin tapoihinsa. Odetsin mukaan se on mahdollisuus: merkki siitä, että edelliseltä kerralta on jäänyt jotain opittavaa, eikä kaikkea ole vielä käynyt läpi perusteellisesti. Mutta kun ”repsahdus” on tapahtunut, voi korjaamista yrittää uudelleen. Ehkä uusin keinoin? Ehkä kaivautumalla vielä syvemmälle historiaansa tai tunteisiinsa? Ehkä tekemällä jotain, mikä muuttaa omaa arkea, ympäristöä? Itsensä moittimisella ei paranemisessa korjata mitään. Kunpa tuon vielä sisäistäisi. Toivottavasti tulee mahdollisuuksia sisäistää se. 

Tajuan lukiessani aiempaa konkreettisemmin, mihin keskusteluterapian ja ylipäätään puhumisen (tai kirjoittamisenkin) mahdollisuudet päättyvät. Lopulta on alettava tehdä asioita maailmassa – mieluiten muiden ihmisten kanssa. Se on aluksi kyllä hirveän pelottavaa. Autenttinen tunteiden ilmaisu. Helppo kirjoittaa nuo sanat peräkkäin, mutta miten alkaa toteuttaa sitä, kerta toisensa jälkeen? Nyt näen pilkahduksen siitä, että se voi olla mahdollista. Olen alkanut opetella.  

Mielestäni Odets onnistuu konkretisoimaan autenttisuutta selvästi sisäistettävämmin kuin Downs The Velvet Ragessa ja Matthew Todd Straight Jacketissa. Niin tärkeitä kuin nuo kaksi aiempaa teosta ovatkin olleet homomiesten itseymmärryksen sanallistamiselle. 

Siinä missä The Velvet Rage oli erittäin keskittynyt monogaamisen parisuhteen paremmuuteen, Out of the Shadows näyttää avoimien ja polyamoristen suhteiden mahdollisuudet laajasti. 

Kirja päättyy novellimaiseen tekstiin, joka kertoo Odetsin elämänkumppanin (yhden heistä) tarinan ja kuvaa ihmissuhteiden kehittymistä kuviossa, jota kutsuisin polyamoriseksi. Hämmentää, miten silotellun kuvan teksti antaa heidän arkielämästään, oikeastaan monet yksityiskohdat siitä puuttuvat, ja kerronta on tasoa: ”olimme kiireisiä, kaipasimme toisiamme, välillä kävimme lentämässä omalla lentokoneellamme ja pääsimme sillä kohoamaan kipujemme yläpuolelle” (kyllä, lentämisen teknisiä yksityiskohtia puolestaan on paljon). Olisin toteuttanut tuon omaelämäkerrallisen osuuden jollain muulla tavalla, ja erityisesti olisin halunnut lukea enemmän heidän suhteidensa pienistä arkipäiväisistä konflikteista – jotenkin en usko polykuvion olleen heille ihan niin helppo kuin millaisena se tarinassa esitetään. Kirjan eetosta ajatellen lopetusnovelli ei ole onnistunein mahdollinen ratkaisu. 

Odets kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten monet homomiehet odottavat yhteisöiltä myös liikaa kuvitellessaan vaikkapa, että San Fransiscon tunnettuun "homokortteliin" muuttaminen korjaisi kaiken. Hänen mukaansa olennaisinta on löytää ympärilleen muutamia tärkeitä ja luotettuja samaan viiteryhmään kuuluvia. Sen kummempaa se ei ole. On hyvä olla ystäviä, joiden kanssa voi jakaa asioita niin että voi luottaa tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi. 

Haluan vielä todeta, että laajasti ajatellun yhteisönsä kanssa terveessä yhteydessä elävä homomies ymmärtää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia aina tilaisuuden tullen jarruttanut ja vastustanut konservatiivipoliitikko ei tule lopulta valitsemaan häntä. Don't be a pick me gay.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että viimeisen vuoden aikana on vaivihkaa rakentunut omanlaisensa blogiesseiden sarja, johon kuuluvat tämän lisäksi ainakin tekstit The Velvet Ragesta, Straight Jacketista, ja jossain määrin myös tekstit In the Dream Housesta ja Yksinäisten kaupungista. Queer-psyyken käsittelyä ja eteenpäin ajattelua, yhteisön kukoistamisen mahdollisuuksien rajankäyntiä, trauman purkamista ja vielä koluamattomien kaapin takimmaisten nurkkien tutkimista. Kaj Korkea-aho kirjoittaa teoksessaan Äitiä etsimässä, että Suomi on queerin länsimaailman katvealueella, minkä tunnistan, ja näen tärkeänä kirjoittaa näistä aiheista suomeksi – erityisesti analysoimalla teoksia joita ei ole suomeksi julkaistu. 

Vaikka psykoterapeutin kirjoittamia tapauskertomuksia lukiessa voi päätyä oman päänsä sisälle kiertämään kehää, ajattelen että tällaisia kirjoja on välillä olennaista lukea, kunhan ei jatkuvasti tankkaa. Omasta sisäisyydestä kumpuava itsensä hyväksyminen laajenee lopulta ulospäin ja mahdollistaa paljon ihmissuhteissa muiden kanssa. Juuri nyt näen olennaisena nostaa esiin, että meillä queer-ihmisillä on oikeus elää hyvää elämää ja etsiä siihen keinoja, tapoja ja reittejä, jotka sopivat juuri meille. 

Olisikohan tätä tekstien sarjaa mahdollista kehittää pidemmälle? Mistä teoksista – muistakin kuin kirjoista – kannattaisi vielä kirjoittaa? Mistä queer-aiheista meillä ei ole vielä suomeksi kieltä? 

”By its very nature, play is spontaneous and thus requires an acceptance of uncertain incomes.”

"From within such gay male geographic communities, young men must find their own real communities of four, six, or eight devoted and enduring companions. That accomplishment is important and affirming, and everything a human life could hope for and need. The futures of young gay lives will not be transformed through assimilation into gay communities seeking seamless internal unity – –. The transformation will happen when, one by one, each man discovers who he is and makes a life for himself that expresses that self-discovery. Gay lives will be diverse, but all will share one important aspect: they will be honest lives that stand on authentic self-acceptance." 

"To be authentic, relationships between men must continue to express gay sensibilities, including the social, emotional, and sexual diversity that naturally characterizes relationships between men."

Hyvä kritiikki teoksesta Lambda Literary Review'n sivuilla

Han Kang – Älä jätä hyvästejä

Han Kang: Älä jätä hyvästejä (Gummerus 2024, suom. Taru Salminen) 

Tämäkin Han Kangin romaani sukeltaa pimeään, kätkettyihin tunneleihin, jotka paljastavat väkivallan historian. Toisin ajattelevien vainolla on ollut Korean historiassa armottomat seuraukset. Älä jätä hyvästejä on kuitenkin siinä erilainen kuin Ihmisen teot (jota en halua koskaan enää lukea uudelleen) että se sisältää paljon ystävyyttä, ylisukupolvisten kipujen ymmärtämisen hetkiä ja kaunista kielenkäyttöä. Jos Ihmisen teot oli kirjailijallekin masennukseen vajoaminen, tämä romaani on pyrkimistä sieltä ulos. Toivo on pieni liekki, mutta liekki kuitenkin. 

Suuressa osassa kirjaa ja sen kuvakieltä on lumi. Lumi ilmassa kieppumassa alas pilvestä; lumi vainajien kasvoilla heidän jäätyään ulos makaamaan. Rinnastus jää mieleen vahvana. Romaanin unenomainen tunnelma, jossa elämän ja kuoleman raja hälvenee, tuntuu myös erityiseltä. Taiteen tekeminen ja aineistojen tinkimätön tutkiminen punoutuvat kerrontaan avoimesti ja näyttävät erilaisia tapoja muistaa ja kertoa. 

Suomennos on tehty suoraan koreasta ja vaikuttaa ansiokkaalta. Yhden oikoluvun olisin vielä käännökselle tehnyt, mutta kyseessä on tätä julkaisua laajempi ongelma. 

”Tuska eristää minut niin kuin aina. Jään vangiksi kiduttaviin hetkiin, joita minulle ei aiheuta kukaan muu kuin oma kehoni – –” 

”Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. Samalla, kun kämmeneni turposi vaaleanpunaiseksi, lämpöni imenyt lumi muuttui maailman ohuimmaksi jääksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him

Timo K. Mukka – Tabu

Timo K. Mukka: Tabu (Gummerus 1965)

Aloitin vuoden 2025 alkaessa Timo K. Mukka -lukuhaasteen. Sain idean luettuani Sini Silverin hienon elämäkertakirjan Miltä männystä tuntuu olla mänty, innostuin vanhan suosikkini tuotannosta uudelleen ja päätin lukea Mukan kirjat läpi tämän vuoden aikana. Haasteeseen saa liittyä mukaan! 

Ensimmäiseksi luettavaksi tänä vuonna päätyi Tabu, joka odotti jo kotona hyllyssä, mutta en ollut aiemmin lukenut sitä. 

Varoituksena, että kerron tekstissäni paljon teoksen juonesta.

Tabu on pienoisromaani, jonka metaforinen ja allegorinen sisältö on runsasta jo ensisivuilla. Mukan kirjoittama minäkerronta tuo pintaan 13-vuotiaan Milkan heräävän seksuaalisuuden – joka ei saa herätä rauhassa, koska hänen kohtaamansa Kristus-Perkele menee teoillaan liian pitkälle. Kun ajattelee henkilöhahmoa ensisijaisesti metaforisena, jota Kristus-Perkeleen nimeämisen tapa erityisen voimakkaasti ehdottaa (kiitos hyvistä huomioista tähän liittyen Ompun blogipostaukselle), romaani saa monta tasoa lisää. Seksuaalisuuden heräämisen “taustakohinana” on monella nuorella Kristuksen läsnäolo (järjestäytyneen uskonnon määrittelemät rajat, tiukka yhteisö, kontrolli, häpeä) tai perkeleen kohtaaminen (seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, painostus, rajojen ylittäminen). Joka tapauksessa nuori ei saa kasvaa turvallisesti omaan tahtiinsa. Tabun loppupuolella Milkan äitikin menettää järkensä, kun Kristus-Perkeleeksi kutsuttu Ojanen, johon myös äiti on rakastunut, häipyy, ja tytön raskaus tulee ilmi. 

Toistuvissa jumalalle kohdistetuissa puheissa kuuluu hurmioitunut saarnojen kieli, josta Mukka oli kirjailijana kovasti innoittunut. Vähitellen romaanin edetessä tosin käy niin, että jumalalle suunnattu puhe sekoittuu Kristus-Perkeleelle suunnattuun, ja lopputuloksesta tulee mieleen Type O Negative -yhtyeen kappale Christian Woman. 

”En tahdo enää nähdä silmiäsi, en enää tahdo suudella huuliasi, en vierellesi enää asetu makaamaan, en enää sinulle avaa reisiäni. Ei sinua enää ole, Jumala…” 

Kyse näyttää olevan samasta seksuaalisen ja uskonnollisen kiihkon toisiinsa kietoutuminen ohjelmasta, jonka Mukka aloitti jo Maa on syntisen laulun parissa kuvatessaan saarnatilaisuuden valumista orgioiden puolelle kuin kaltevanliukasta pintaa pitkin. Miltä männystä tuntuu olla mänty -kirja kertoo, että Gummeruksen toimitusjohtaja pelkäsi Tabun aiheuttavan jumalanpilkkasyytteitä ja tilasi kirjallisuuden professori Aatos Ojalalta lausunnon, jonka analyysi on tarkkanäköistä: “Herjaava rukous on intiimimpää yhteydenpitoa jumalan kanssa kuin hurskaat mutta hengettömät hokemat. Milkakaan ei pääse jumalastaan eroon – vähimmin silloin kun hän herjaten julistaa hylkäävänsä hänet. Juuri tämän kohtalonomaisen jumalsidonnaisuutensa takia Milkan tarina nousee myyttiselle tasolle: se on pyhä ja profaani, myytti ja yhden tytön tarina samanaikaisesti.” 

Kerrontaratkaisu, jossa Milka kertoo tarinaansa aikuisuudesta 20 vuotta myöhemmin, on fiksu, sallii jälkikäteisen reflektion ja tuo tarinaan jännitteisen kohtalokkuuden jo alkumetreillä. Odotin lukiessani koko ajan, että kertojan “nykyhetken” tilanteeseen palattaisiin kirjassa vielä loppupuolella, mutta niin ei käynyt. Lopun rukous on osoitettu niin jumalalle kuin Kristus-Perkeleen kaksikasvoiselle hahmolle, jonka jättämä tuho laskeutuu nuoren tytön harteille taakaksi. Ainoa valonsäde on syntymän ilo, joka eniten herää omaa lasta pitkään toivoneessa kanttorissa. Tabu on tarina myös suurista elämänpettymyksistä. En vieläkään tiedä, mitä ajatella ratkaisusta, jossa Milka päätyy menemään naimisiin lähes kuusikymppisen kanttorin kanssa. Ainakin se korostaa sitä, miten tarinan voi kuvitella jatkuvan kirjan loputtua: Milka päätyy pian hoivaamaan niin hulluuteen ajautunutta äitiään, vastasyntynyttä lastaan kuin vanhaa aviomiestäänkin.  

Isän menetys on eräs vahva teema, joka panee monet tapahtumat liikkeelle: äiti ja Milka tarvitsevat jonkun tekemään talon töitä, ja Kristus-Perkele päätyy sen takia heidän lähipiiriinsä; tyttö olisi tarvinnut isän, ei ulkopuolista aikuista miestä, joka ei osaa hillitä himojaan eikä ottaa ihmissuhteissaan vastuuta. Äiti kehuu Kristus-Perkeleen tehneen talossa kovin taitavasti töitä korjatessaan ja rakentaessaan. Mietin uskontoa, sitä miten voi ajatella Jeesuksen rakentaneen kristinuskon perusteet hyvin, mutta ihmiset ovat sittemmin sotkeneet asiat pahasti, koska heidän välisensä suhteet ovat sotkuisia ja lisäksi ihmisissä on se pimeämpi puoli, jonka jotkut uskovat olevan lähtöisin perkeleestä… Milka ei raskauden jo näkyessäkään ymmärrä, mitä tapahtuu, ennen kuin äiti huomaa asian. Aivan kuin teos kysyisi: minne ihminen ajautuu jumalan – tai turvaa antavan isän – kaipuussaan, jos hänellä ei ole tietoa siitä, miten maailma toimii? 

Kirjallisuudentutkija Anna Ovaska on kirjoittanut Tabusta trauman kuvauksena. Sellaisenakin kirja tosiaan ehdottaa itseään heti ensimmäisellä sivulla: “Minä otin sydämeni omaan käteeni. Omilla silmilläni tutkin teitäni, omilla huulilla suutelin haavani ja lääkitsin kipuni. Sinua jumala en tahdo tuntea, en tavata, en rakastaa.” Kaltoinkohdeltu on jäänyt yksin vailla ymmärtäjää, ja yhteydet muihin ovat katkenneet. Ovaskan traumaluenta väitöskirjassa Shattering minds asettaa uuteen asentoon monia muita lukumahdollisuuksia, joissa voi keskittyä teoksen “esteettiseen fiilistelyyn”, keskushenkilöiden “hulluuteen” tai vähän ihmetellä sen omituiselta tuntuvia kertojaratkaisuja. 

Vesi toistuu Tabussa elementtinä: eräässä kirjan avainhetkistä sataa kolme päivää, ja Milkan äiti pelkää heinän pilaantumista. Milka kuvataan yhä uudelleen sateen kastelemana. Mietin Sini Silverin mainintaa siitä, miten Mukan tuotannossa voi ajatella näkyvän écriture fémininen piirteitä, ja havainto tuntuu Tabua lukiessa yhä osuvammalta. Elimellinen osa kerrontaa on ympäröivä luonto, jonka seuraaminen on olennaista – Mukka on heijastanut ympäristöön henkilöidensä syvävirtoja. 

*** 

Tabun kanssa samassa niteessä on julkaistu novelli Sankarihymni, joka sijoittuu kuitenkin täysin eri tarinamaailmaan. Jos Tabussa on yhtenä teemana naisen kunnia, Sankarihymnissä korostuu miehinen kunnia. Jälkimmäinen kertomus on kuitenkin ensimmäistä suoraviivaisempi ja paikoin sävyltään humoristisempi. 

17-vuotias Thörsten Öiesen on räjäyttänyt sodassa kuoliaaksi kolmetoista vihollista, joten ympäristö näkee hänet sankarina, josta lehdetkin kirjoittavat. Joen rannalla hän kohtaa nuoren naisen, Annikan, ja seksuaalinen viritys punoutuu, kunnes rujon ja tyhmänä pidetyn Thymin saapuminen paikalle purkaa tilanteen. Myöhemmin nuoret yrittävät seksiä uudelleen, mutta Thörsteniin iskee pelko, eikä hän saa ruumistaan toimimaan odotusten mukaan. Yhdyntään asti he eivät pääse, eivätkä uudella yritykselläkään. Tapahtuneella on seurauksensa sekä Thörstenille, joka ei selviydy häpeästään, että Annikalle, joka on nähty yöllä Thörstenin seurassa eikä siksi pääsekään erään runoilijan mukana Osloon, koska tämä katsoo Annikan menettäneen maineensa. Kiinnostavassa roolissa on kylän läpi virtaava Maire-niminen joki, jonka olemusta Mukka kuvaa feminiiniseksi, ja jokeen on aiemmin hukuttautunut kaksitoista miestä. Thörstenistä tulee kolmastoista, eli klassinen epäonnen luku on tarinassa vahvasti mukana. Jos maskuliinisen sankarin roolin kerran saa, miksi sen pois pyyhkäiseminen – tai pelkkä vaara siitä – on kohtalokas epäonni, josta ei voi selviytyä tuhoutumatta? Miehisen suoriutumisen peilejä ovat kehitysvammainen Thym ja sodassa molemmat jalkansa menettänyt alkoholisoitunut Ivar, jonka nuoret työntävät kotiinsa yöllä – apu ja hoiva ovat Sankarihymnissä selkeimmin hyviä tekoja. Naisten asenteetkaan eivät novellissa selviä kuiville, vaan jo alussa kuvataan, miten jotkut ajattelevat sodassa vammautuneista: “Tyttöjen keskuudessa sellaista sääliteltiin, mutta itsekseen jokainen tyttö pilkkasi heitä mielessään.”  

Thörstenillä ja Annikalla ei ole romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, joten tarinan maailmassa rakkaudellinen seksi nousee korkeaan arvoon. Thörstenin ajatuspuheesta selviää, että hän ei pidä Annikaa kauniina, mutta aikoo valloittaa tämän silti – ihan vaan koska uskoo voivansa. Nuoren naisen kanssa parhaan yhteyden saa lopulta ensimmäisen puintipäivän tansseissa Johan, jonka esiintyminen “on välitöntä, hyvin luontevaa”, vaikka hän ei olekaan “aikoihin saanut aikaan mitään todella mainittavaa”. Maailmaa nähnyt Johan puhuu Annikalle: “Minä opetan sinusta maailman parhaan tanssijan. Olet kuin luotu siihen. Sinulla on notkea vartalo, sirot jalat. Sinä olet kaunis… kaunis… – –” 

Päässä alkaa soida CMX:n Elokuun kruunu: 

Kun katsot molemmilla silmillä 

on vain tanssi ei mitään muuta 

mutta päästäksesi siihen 

sinun on kuljettava loputtomat kilometrit 

Meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä 

On vielä yö mutta kohta on aamu 

Sankarihymni on ytimeltään feministinen ja pasifistinen kertomus. Kuten Mukan tuotannon parhaimmisto, sekin tuntuu olleen teemojensa käsittelyssä aikaansa edellä.

Tabusta muualla: Kiiltomato-kesäklassikko, Reader, why did I marry him, Matkalla Mikä-Mikä-maahan