keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Jere Vartiainen - Minuus | Miinus

Jere Vartiainen  Minuus | Miinus (Kolera 2018)


"Toisten päihittäminen ja joukosta erottuminen
ovat haasteita sosiaalisissa tilanteissa. Tva on varautunut
ja hänen ajatuskulkunsa ovat paranoideja
Hylätty lapsiminä kokee usein olenko tämä todella minä
joka teki suonista hyppynaruja mutta ei hypi yli lyöntien
Tva tuo toistuvasti esille
mitä sinä teit ensin"

Runoilija Jere Vartiainen on teksteineen tullut minulle tutuksi erityisesti Twitterin kautta  harva kotimainen runoilija on siellä läsnä, ja omien runotekstien postaileminen palveluun on vielä harvinaisempaa. Vartiainen on lavarunouden Suomen mestari, ja hänen oivaltavia tekstejään on ollut hauska seurata twiitteinä. Kun Vartiaiselta julkaistiin uusi kokoelma Minuus | Miinus, jonka aiheena mainittiin erityisesti miehisyyden käsittely, kiinnostuin heti, koska olen itsekin kirjoittanut aiheesta jonkin verran, myös runoja. Kustantajan esittelyssä kuvattiin: raa'astikin maskuliinisuutta käsittelevä runokokoelma   nostaa esille ja purkaa palasiin mieheksi kasvamisen väkivaltaiset umpisolmut. Odotin teokselta erityisesti samastuttavuutta, niiden asioiden tunnistamista, joiden kanssa on tullut elämänsä aikana tuskailtua, ja myös sellaisia lähestymistapoja, joita en ole tullut ennen ajatelleeksi. Jotakin ajattelua haastavaa, ravistavaa ja tunnistettavaa. Toki runous on ensisijaisesti taidetta, eikä asiatekstiä; ei runotekstiltä voi sinänsä vaatia asioiden käsittelyä tietyllä tavalla, niin että tekstillä olisi jokin tehtävä, joka sen on ratkaistava. Mutta esittelytekstin lukeminen herättää väistämättä joitakin odotuksia myös runokokoelmaa kohtaan, sitä mitä se minulle lukijana antaa.

"Kypsyttyäsi sinäkin vielä toistat itseäsi kuin lapsuuden traumaa.

                                             *
Yli 70 % suomalaisista uskoo, että toisten menestys on pois heiltä itseltään

                                             *
Se, jolla on tarkin käsi, heittäköön ensimmäisen kiven.

                                             *
Maailma palaa, mutta älä sinä, pikku nöpönenä, siitä huolehdi."

Vartiaisen kokoelman tyyli on monimuotoinen, kuten esittelykin toteaa. Perinteistä säerunoa on varsin vähän  sitä sisältyy 80-sivuiseen kokoelmaan vain muutamia sivuja. Muutoin temmelletään typografian ja asettelun leikeissä. Kolera-kustantamolle ominaiseksi muodostuneeseen tapaan kirjan ulkoasu on huolitellusti toteutettu, ja taas tulee haikea olo siitä, että Kolera on lopettanut kustannustoimintansa ja Minuus | Miinus kuuluu sen viimeisiin julkaisuihin. Fontit vaihtelevat, välillä runot ovat luetteloita, välillä teksti asettuu tiettyyn muotoon ja täyttää sivut kokonaan proosan tavoin, on caps lockia, sivuja jotka muistuttavat elokuvan verkkoesittelyä, työvoimatoimiston lomaketta tai hölmöä nettitestiä. Välillä tällaisia kokoelmia lukiessa tulee miettineeksi, että vaikka kaikenlaisten keinojen valikoima onkin tekstiä sommitellessa käytettävissä, tarkoittaako se, että niitä kaikkia täytyy käyttää? Saneleeko teksti aina muodon vai tuleeko se joskus muodon ja ulkoasun perässä. Tunnen itseni puisevaksi konservatiiviksi, kun ajattelen näitä kriittisesti. Joskus on runoteoksia, jotka syntyvät muodosta ja mittaan pakottamisesta, kuten Timo Salon kiehtova Mutta ennen muuta, jossa viehätys nousi juuri ulkoisten rajoitteiden aiheuttamista seikoista. Kun tyylikeinot ovat rönsyävän moninaiset, mietin, miten lyhyt matka villistä vapaudesta on sillisalaattiin. Tämän kokoelman parissa alan pohtia myös, ilmentääkö keinojen sirpaleisuus perinteisen miehisyyden käsitteen rikkinäisyyttä. Vartiainen osaa kirjoittaa hienosti, pidän hänen lauseistaan, jään pyörittelemään monia säkeitä kielelleni ja tulen yllätetyksi monta kertaa, mikä on runoudessa aina hyvä.

"arvostamme ammattitaitoa joustavuutta paineensietokykyä. arvostamme kykyä sietää hirvittävää heikkoutta itsessä (ja muissa). kelpoisuusvaatimuksena on, että on ainakin esitettävä, sekä ote rikosrekisteristä (laki työskentelevien rikostaustan selvittämisestä 504/2002).

Nyt alkaa tämän postauksen vaikea osuus. Täytyisi kirjoittaa siitä, mitä tämän kokoelman runoissa oikeastaan sanotaan, miten sen teemoja lopulta käsitellään. Sana "huoh" on kuulemma taannoin saanut virallisen aseman, joten käytän nyt sitä ilmaisemaan, miten vaikeaa minun joskus on ilmaista ajatukseni ja kokemukseni tarpeeksi tarkasti: huoh. Yritän. Pidin kokoelman intiimeistä kohdista, siitä miten mennään vaikeillekin alueille suoraan, eikä piilotella symbolien ja kerrostumien taakse. Välillä en saanut kiinni langanpätkistä, joita lukijalle tarjotaan, ja välillä en jaksanut kiinnostua, sen myönnän. Kun huomasin, että kirjassa kerrotaan kasvusta heteromieheksi tehden henkistä isänmurhaa (huom. minun tulkintaani ja näkemystäni), vaivuin jonkinlaiseen voipumukseen  tästä olen lukenut jo niin paljon. Pystyn yleistämään sellaisen joskus samastuttavaksi itselleni, mutta aina en jaksa. Se on kuin katselisi kuuta, että tuolla se näkyy, se on omassa roolissaan myös elämän mahdollistaja maan päällä, mutta samalla se on minun sijainnistani lähes 400 000 kilometrin päässä, eikä juuri vaikuta päivittäiseen elämääni mitenkään, ei kosketa sitä ellei tapahdu jotakin aivan erityistä, mikä kiinnittää huomioni. (Huomaan, että on kulunut jo aikaa siitä, kun olen viimeksi lukenut queer-kirjallisuutta, joten kaipaan jo representaatiota, kotiin saapumisen tunnetta, mutta se ei ole tämän kirjan vika, analysoinpa vain tunnettani taas, koska niinkin voi tällaisessa vapaamuotoisessa kirjabloggaus/impressiossa tehdä.) Kiehtovaa kokoelman käsittelytavassa on se, miten sen keskushenkilöstä puhutaan ajoittain tutkittavana (tva), kuin kyseessä olisi tieteellinen tarkastelutilanne.

Jere Vartiaisen Minuus | Miinus on runokokoelmana huolellista työtä niin visuaalisen ilmeen kuin kirjoitustyön puolesta. Tulee tuntuma siitä, että yksityiskohdat ovat tarkkaan mietittyjä. Teos pureutuu kipeisiinkin aiheisiin lähelle, ja vaikka symboleita, kuvakieltä, kokeilua ja kerroksia on, välillä pysähdytään myös hyvin konkreettisen äärelle. Silti tämä jäi minusta jotenkin etäälle, eikä sen maailma onnistunut useinkaan näyttäytymään tunnistettavana, mikä johtui toki myös omista odotuksistani aiheen käsittelyyn liittyen. Aion ehdottomasti seurata Vartiaisen uraa tästä eteenpäin, ja toivottavasti hän löytää runoilleen jatkossakin sopivan kustantajan.

Teos Koleran sivuilla

5 kommenttia:

  1. Tämä sun teksti herätti paljon ajatuksia eli on mun mielestä hyvin onnistunut bloggaus.

    Teoksen kansi on aivan mahtava ja jäinkin miettimään, että miten paljon sisältö ja kansi on synkassa keskenään. Tiedän, että jos luen tämän, niin muhun tuo kansi vaikuttaa niin, että odotukset syntyy sen perusteella, joka voi olla hyvä asia, mutta yhtä lailla huonokin asia.

    Ulkoiset keinot (fontit ja vastaavat): jos tulee sellainen olo, että onks joku syy siiihen, et toi teksti on tossa tolleen kiemuralla - niin silloin minusta ko. keinot ei kyseisen lukijan kohdalla toimi. Vierastan itsekin "ulkoisia tehokeinoja" silloin, kun en niitä omassa luennassani saa toimimaan ja saatan alkaa epäillä, että onko niillä oikeasti joku tärkeämpi merkitys ylipäänsä.

    Tuota kuvaamaasi kuvatun maailman vierautta tai ei-kotoisuutta jäin miettimään myös. Tietyllä tapaa uskon, että erinomainen taideteos pystyy ylittämään tuon ei-kotoisuuden rajan tai ainakaan se ei lukiessa muodostu mitenkään kahlitsevaksi esteeksi. Tiedä sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset, Omppu! Kansi on tosi hieno, ja kyllä sille löytyy luontevat yhtymäkohtansa sisällöstä. Visuaaliset keinot on toteutettu mallikkaasti, kuten totesinkin, ja siihenkin oli tiettyjä perusteluja sisällön puolesta, mutta mulla käy jossain vaiheessa näin vahvasti muodolla kokeilevan teoksen kanssa usein niin, että uupumus alkaa iskeä.

      On tosiaan hankala sanoa, missä määrin vierauden tunne liittyy teoksen sisältöön ja onnistuneisuuteen, missä määrin vain omiin odotuksiin. Kyse on niin vahvasti kokemuksesta henkilökohtaisella tasolla, että mitä se teksti herättää. Ja niinhän se on aina kirjaa lukiessa, että millaisena kirja "syntyy" omassa mielessä. Tää ei nyt ollut täysin oman tuntuinen teekupillinen, vaikka tee sinänsä hyvältä maistuikin.

      Poista
  2. Hei, aivan mahtavia huomioita. Ja hyvä kirjoitus minustakin – kuten myös Ompun kommentti.

    Itse mietin useinkin asettelun ja typografialla ”kikkailun” mielekkyyttä, nimenomaan jtaide- ja lukijalähtöisesti. Harvakseltaan ne tuntuvat (minusta) perustelluilta, mutta ehkä minäkin olen jokseenkin konservatiivinen. Usein railakas asemointi miellyttää silmää, mutta onko sillä niin suurta merkitystä muun lukukokemuksen kannalta, mene ja tiedä. Monta monessa – yksi runouden mahtavuus ja vahvuus.

    Upeaa nähdä näin paneutunutta tekstiä runouden ääreltä nyös blogimaailmassa. Ilahduttaa runoilijan ja runousimmeisen sydäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän kovasti! Joo, tärkeää olisi, että lukija kokisi kirjan yhteydessä käytetyt asettelun ja typografian erilaiset keinot sillä tavoin merkityksellisinä kuin kirjoittajakin on ne tarkoittanut koettavaksi. Moniulotteinen asia kyllä, ja hienoa että runous mahdollistaa kokeilut näillä, se on minustakin rikkaus.

      Hyvä kuulla, että bloggaukseni on ilahduttanut! Se ei ollut minulle todellakaan helpoimpia kirjoittaa, jouduin kamppailemaan kokemuksen sanallistamiseksi nyt erityisen paljon.

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista