Luetut kirjat 2/2021

Tässä luonnehdinnat helmikuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas (S&S 2020, suom. Pauliina Vanhatalo)

Rebecca Solnitin esseekokoelman väliin kertyi lukiessani paljon merkintälappuja. Hyviä, miettimisen arvoisia kohtia on paljon; Solnitin esseeproosa on kaunista, ja kirjan tekstejä tekee mieli lähestyä ensisijaisesti kaunokirjallisina, esteettisistä lähtökohdista käsin. Pauliina Vanhatalo on välittänyt tekstin kauneuden hienosti suomennokseen. Mutta kaipaisin myös rakennetta, eteenpäin vievää voimaa ja jännitettä. Sivulla 173 Solnit on sijoittanut sulkeisiin hyvin tärkeän pointin: ”Esseissä päähenkilöitä ovat ideat, ja ne kehittyvät usein kuin henkilöt aina lopun yllätyksellistä paljastumista myöten.” Tätä periaatetta Solnit ei tunnu noudattaneen teoksessaan, tai sitten minulta vaan menivät ohi sekä yllätykset, paljastumiset että ideat. Lopputuloksena on, että halusin kirjan olevan vahvempi kokemus kuin se minulle oli. Välillä kirjoitus tuntuu hapuilevan tiensä itsetarkoitukselliseen hämärään, ja aihepiiristä huolimatta näen sen heikkoutena. En tiedä, minkä verran harhailua esseissä voi perustella kirjan eksymisteemalla – tai itse en ainakaan ollut valmis heittäytymään siihen juuri nyt. Ehkä en pystynyt siihen, mitä Solnit kuvaa sivulla 11: ”Eksymisessä on kyse itsensä menettämisestä, vapaaehtoisesta antautumisesta – syleilylle, maailmalle –, niin täydestä uppoutumisesta hetkelliseen kokemukseen, että ympäröivä maailma väistyy taka-alalle.” Voi olla kiinni lukemisajankohdasta, etten päässyt sisälle kirjaan toivomallani tavalla. Monista yksittäisistä kohdista pidin, ja siteerattavaksi sopivaa materiaalia kokoelma tarjosi paljon.

”Etäisyyksien sininen syntyy ajan myötä, kun ihminen löytää melankolian, kohtaa menetyksiä, tutustuu kaipaukseen lähietäisyydeltä ja ymmärtää kulkemamme maaston monimutkaisuuden.” (s. 51)

”Nonfiktio muistuttaa minusta valokuvausta; molemmat haastavat löytämään muodon ja mallin siitä, mikä on jo olemassa, ja edellyttävät aiheen käsittelyssä samankaltaista eettistä harkintaa.” (s. 173)

Johanna Holmström: Märta Tikkanen – tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi 2020, suom. Maija Kauhanen)

Mikä on elämäkerta? Mitkä ovat elämäkerran genrepiirteet, joiden on toteuduttava? Miten saa kirjoittaa kirjan toisen elämästä? Kysymykset risteilevät mielessä, kun lukee Johanna Holmströmin kirjaa Märta Tikkasesta – ja sen vastaanottoa. Holmström on pitkillä, rytmikkäillä virkkeillään tehnyt teoksestaan kaunokirjallisen ja tuonut myös itsensä elämäkerturina näkyviin mielipiteineen, kokemuksineen ja peilaten Tikkasen tuotantoa omaan elämäänsä. Ratkaisu on rohkea, välillä jopa uhkarohkean tuntuinen. Onneksi se toimii. Kirjaa lukee mielenkiinnolla eteenpäin, ja siitä löytää paljon uusia näkökulmia – jopa kaltaiseni lukija, joka on viimeisen vuoden sisään lukenut Tikkasen Kaksi-muistelmateoksen ja kirjekokoelman Pakko yrittää kir-. Tässä elämäkerrassa päästään kurkistamaan myös Tikkasen ystävien Åsa Mobergin ja Birgitta Stenbergin kirjeisiin, jotka nekin ovat teräviä, hauskoja ja älykkäitä; ei ihme, että he kolme aikanaan ystävystyivät.

Holmström pui paljon Tikkasten perhe-elämää, joka oli feministille varsin ristiriitaista, ja nostaa konkreettisesti esiin sen, miten lapset kokivat kodin tilanteen 70- ja 80-luvuilla. Erityisesti Robert Tikkasen haastattelussa tulee esiin varsin karuja seikkoja. Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat Holmströmin perusteelliset teosanalyysit, jotka valottavat Tikkasen teosten merkitystä näkemyksellä, jota aikalaiskriitikoilla ei oikein voinutkaan olla. (Genremääritelmät Tikkasen kirjoille ovat kyllä välillä mitä sattuu, proosarunosta autofiktioon niitä on käytetty erikoisin tavoin.) 70-luvun pohjoismainen feministinen kirjallisuus tulee myös mielenkiintoisesti laajemmin esitellyksi. Holmströmin tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta itse mietin että tämä teos kannatti kirjoittaa juuri näin. Kuka olisi edes kaivannut kuivakkaa pönötyselämäkertaa Tikkasesta, joka on avannut elämänsä kirjoihin, ollut teksteissään paljas ja keskusteluja aloittanut tienraivaaja? Etukäteen kohuttuja poistoja ei lukijana huomannut, yksi selvittämättä jäänyt 80-luvun lopun rakastajan nimi jäi kyllä pohdituttamaan...

”Kun ensimmäisen kerran tapasin Märtan Sanitäärinkadulla, valehtelin hänelle. – – Joskus käy niin, että jokin alkaa totuutena, aikeena, mutta joutuu sitten väistymään toisen totuuden tieltä, todemman totuuden, joka on ollut alusta asti olemassa pinnan alla ja joka sitten, vähä vähältä, hankautuu esiin ja paljastuu.” (s. 21)

”En silti vihaa Henrik Tikkasta henkilökohtaisesti, häntä en ole koskaan tavannut. Vihaan hänen kaltaisiaan miehiä sen vuoksi, mitä he edustavat, ja vihani auttaa minua haluamaan muutosta. Silloin, kun Märta kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarinaa, hän tietenkin tuntee tuota samaa vihaa.” (s. 191)

”Lukiessani mietin kysymystä: mitä terapiakirjoittaminen on? Miksi juuri naisia syytetään enemmän terapiakirjoittamisesta? – – Kun ajatellaan taidetta, esimerkiksi kuvataidetta, tällä tavoin syntyneitä maalauksia ei ole tapana pitää luonteeltaan terapeuttisina.” (s. 283)

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (Tammi 1994, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin esikoisromaani vuodelta 1970 on kirja itseinhosta, kauneuden käsitteestä ja rakkauden vaikeudesta. Olin yllättynyt siitä, miten järkyttäviä tapahtumia romaani kuvaa; keskiverto nykydekkari sisältää vähemmän raakuuksia kuin tämä teos. Tiesin etukäteen kirjan ytimen, sen että musta tyttö toivoo itselleen sinisiä silmiä, mutta minut yllättivät myös kerronnan ja näkökulmien tiheä vaihtelu sekä kertomuksen sirpaleisuus. Itsensä rumaksi kokevan Pecolan vaiheita katsotaan monesta suunnasta, hänen vanhempiensa menneisyys käydään läpi molempien osalta; taakkoja siirtyy sukupolvien takaa. Pysäyttävää on myös, miten muut rodullistetut suhtautuvat muualta muuttaneeseen perheeseen – oli voimassa jako ”värillisiin” ja niihin, joita kutsuttiin n-sanalla. Erityisesti romaanissa on kyse rodullisen itseinhon purkamisesta, ja teosta valottaa kiinnostavasti Morrisonin vuoden 1993 jälkipuhe, jossa hän kertoo mihin seikkoihin kirjassa ei enää tuolloin ollut tyytyväinen – kertomuksen hajottaminen osiin oli yksi näistä, ja minäkin mietin, että teoksen rakentumisen dynamiikkaa ja dramaturgiaa olisi vielä voinut kehittää. Sinisimmät silmät on tapahtumiensa kauheudessakin hienosti kirjoitettu romaani, joka antoi Morrisonin uralle aikanaan komean lähdön (ymmärtämättömästä aikalaiskritiikistä huolimatta) kohti myöhempiä suuria tunnustuksia.

”Koska tiesimme, että oli sellainen seikka kuin taivasalle joutuminen, meille kehittyi omaisuuden, omistamisen nälkä. Pihan, kuistin, viinitarhan vankan omistuksen. Omistavat mustat kohdistivat kaiken tarmonsa, kaiken rakkautensa pesiinsä.” (s. 21)

”Päädyttyään tähän velvoittavaan vakaumukseen, että vain ihme voisi päästää hänet pälkähästä, hän ei ollut koskaan tietävä kauneuttaan. Hän näkisi vain sen mikä nähtävissä oli: toisten ihmisten silmät.” (s. 47)

”Rakkaus ei ole koskaan rakastajaa parempi.” (s. 197)

Ulla Donner: Sontaa (S&S 2019, suom. Sinna Virtanen)

Perunaproteiinimakkaraa kehittävän firman työntekijöiden afterworkit eskaloituvat. Kun kasvissyönti, kapitalismi, feminismi ja seksuaalinen häirintä kietoutuvat yhteen, ei sarjakuva-albumin aihekirjo ainakaan jää ohueksi. Merkityksellisyyttä ja itsensä toteuttamista etsitään, mutta mitä jos sivussa tuhotaankin ympäristö puolivahingossa, tavalla, joka on kyllä nähtävissä koko ajan? Coloradokuoriaiset alkavat tepastella sivuilla yhä suuremmissa määrin, mikä on mainio kuvituksellinen elementti – aluksi mietin onko piirrostyyli oikein juttuni, mutta totuin, ja sitten teos veti mukaansa. Onko toinen todellisuus mahdollinen ja ovi siihen auki, mutta kaikki vain haluavat sivuuttaa sen, koska meillähän on nyt just niin kivaa? Mietteitä herättää paljon myös kerrontaan upotettu pitkä kuvaus väkivaltaisesta parisuhteesta narsistisen persoonan kanssa – miksiköhän ne ”mimmit on ihan hulluja”, tosiaan. Loppuratkaisussa symboliset tasot ovat vahvoja. Mustaa huumoria on paljon.

Sara Stridsberg - Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg – Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan (Tammi 2018), alkuteos Drömfakulteten (Albert Bonniers förlag 2006). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

"KERTOJA: Olen pahoillani ettet elä tämän tarinan loppuun.
VALERIE: Sitä ei todellakaan kannata surra. Annan sinulle muutaman hyvän neuvon, jos suret sitä että tarina päättyy tähän. Kutsu kotiisi rähjäinen kerjäläistyttö joka tarvitsee rahaa ja yösijaa. Kutsu kotiisi paperinkeräyslaatikossa nukkuvat narkkaritytöt. Vie kotiisi joku pirihuora, kassialma, sekopäähullu. Jää metroon juttelemaan psyykkisesti sairaiden huorien kanssa. Älä lähde heti kun tyhjänpäiväinen paasaus ja samojen asioiden jauhaminen alkaa. Kysele: mistä tulet, mitä tarvitset, kuinka voin auttaa, mitä olet kirjoittanut, jos kerran olet niin kiinnostunut auttamaan kuolevia narkkarihuoria."

Ruotsalaiskirjailija Sara Stridsbergin ympärillä on kuohunut viime päivinä. Hän on ollut jäsenenä Ruotsin akatemiassa, jonka rivit ovat hajonneet pahasti viime viikkoina, ja myös Stridsberg päätti muutama päivä sitten jättää paikkansa. Miten paljon julmaa ironiaa juuri hänen kannaltaan onkaan siinä, että akatemian toiminnan on sekoittanut erään valta-asemassa olevan miehen harjoittama seksuaalinen ahdistelu. Stridsberg tuli laajasti tunnetuksi saatuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten vuonna 2007. Kirja kertoo feministisen ajattelun tärkeimpiin toimijoihin kuuluneesta Valerie Solanasista, joka tunnetaan SCUM-manifestistaan ja ikävä kyllä laajimmin varmasti Andy Warholin ampumisesta vuonna 1968. Warhol selvisi silloin hengissä hädin tuskin, Solanas vietti muutaman vuoden vankilassa ja mielisairaaloissa, joihin hän joutui hoitoon yhä uudelleen, kunnes kuoli karussa hotellissa 1988. Mielenkiintoisia yhteensattumia kietoutui lukukokemukseni ympärille. Alussa kerrotaan, että Solanas löydettiin kuolleena 30.4.1988 ja hänen epäiltiin kuolleen 25. huhtikuuta. Satuin aloittamaan kirjan lukemisen 26.4. ja tuo päivämäärä on ainakin Wikipediassa mainittu Solanasin kuolinpäiväksi. Juuri ennen lukemisen aloittamista olimme keskustelleet blogikollega Ompun kanssa huhtikuun julmuudesta, joka toistuu Unelmien tiedekunnassa suorastaan motiivina. Jäljitteleekö todellisuus kaunokirjallisuutta vai päinvastoin?

Stridsberg on kertonut romaanin pohjaavan Solanasin elämään, mutta hän ei noudata tunnettuja faktojakaan uskollisesti. Olen joskus nähnyt tämän kirjan jollakin "luovaa tietokirjallisuutta"-vinkkilistalla, ja sanoisin että ei se oikein siihen määritelmään mene. Jos kirjailija ilmoittaa jo alkuun poikenneensa faktoista ja puhuu kirjallisesta fantasiasta, eihän se voi olla tietokirjallisuutta lähelläkään. Ja vaikka narratiivisessa tietokirjallisuudessa sallitaankin melko räiskyvää kieltä, on Unelmien tiedekunnan poetiikka sellaista, että tietokirjaluokitusten rajoista venytään yli väkisin.

"Ja sinä suutelet häntä kadunkulmassa läähättävien lepattavien aniliininpunaisten minuuttien ajan ja sinulla on karjuva villieläin rinnassasi, te annatte toisillenne anarkistisia suudelmia tarinan ulkopuolella. Juokset Cosmon kanssa käsi kädessä irrallaan toisen aallon naisasialiikkeestä, The New Leftistä ja Women's libistä, kaukana feministisestä mystiikasta ja feministisistä glamourtytöistä ja Vietnam-liikkeestä. Sinä ja hän muodostatte yhdessä amerikkalaisen naisasialiikkeen, te olette Amerikan ensimmäisiä intellektuelleja huoria, ja sinä olet kirjoittanut ainoan lukemisen arvoisen tekstin, SCUM-manifestin."

Kieli ja kerronta ovatkin asioita, joihin tässä kirjassa paneudun enemmän kuin mielelläni. Twitterissä tuli sekä paljon tykkäyksiä että kriittinen kommentti twiittinä lähettämästäni kirjan virkkeestä: "Valo kulkee huoneen läpi ohuina huntuina, huhtikuu on kuukausista hulluin räntäsateineen ja kuolleine läntteineen." Siinä on tiettyä rumankauneutta, kyllä, mutta juuri se on minusta romaanin poetiikan viehätys. Kääntäjä Outi Mennalle kiitos mainiosta suomennostyöstä, jonka ansiosta saimme lopulta, 12 vuoden viiveellä, tämän kirjan luettavaksi myös suomeksi. Teosta kutsutaan kustantajan esittelyteksteissä runolliseksi, mihin on aina syytä suhtautua epäillen. Onhan runollista ja runollista. Pelkäsin, että kyseessä on tyyli, jota kutsun mielessäni pumpulirunolliseksi, tai joskus myös korulauseiksi. Mutta siitä ei ole kyse, Unelmien tiedekunnan kieli haastaa, asettaa vastakkain kauniita lauseita ja alatyyliä. Silmiä hivelevän sanojen sommittelun jälkeen seuraavassa lauseessa voidaan puhua huorista ja likaisista vituista. Stridsberg on kirjoittanut Solanasille äänen, joka lainaa ilmaisuja SCUM-manifestista (jonka alkukielisestä versiosta olen ehtinyt lukea alun ja silmäillä sitä nopeasti eri kohdista), mutta varsinaista kieltä siitä ei ole lainattu, sen kirjailija tuntuu luoneen itse. Paljon runoa tässä toki on, kerronta etenee usein runon logiikalla ja dialogit kuvaavat ajattelun tapoja, jotka poikkeavat tavanomaisesta; Valerie vastaa kysymyksiin usein hyvin ns. kryptisesti. Metafiktiivinenkin taso kirjassa on, sillä kertoja keskustelee monta kertaa kuolemaa tekevän Valerien kanssa tuskaillen romaaniprojektiaan. Teoksen virkkeissä on havaittavissa syntaksin rikkomistakin siinä määrin, että mieleen nousee mm. Lispectorin Lähellä villiä sydäntä, ja siitä päästäänkin jälleen naiskirjoitukseen. Kun ajattelin sitä ensimmäistä kertaa, päässäni tuntui syttyvän lamppu – voisiko olla? En ole tutkija, joten jätän tarkemman analyysin muille, mutta minun tuntumani on, että Stridsberg on saattanut hyödyntää, joko tarkoituksella tai tahattomasti, naisruumiilliselle proosalle ominaista poetiikkaa teoksessa. Ainakin se sopisi sanomaan. Myös toistoa käytetään kirjassa tehokeinona, tietyt lausahdukset toistuvat sivuilla monesti, kuten esim. edellisessä pitkässä sitaatissa mainittu Amerikan ensimmäiset intellektuellit huorat. Luettelot poukkoilevat virkkeissä usein toistuvien ja-sanojen erottelemina. Se ei ole suosikkitehokeinoni, mutta voin antaa sen anteeksi. Samoin sen, että joskus rönsyilevät kielikuvat tuntuvat hieman liiallisilta. Tämä kirja sallii tyylissään myös rosot.

"KERTOJA: Entä kysymys identiteetistä?
VALERIE: Vastaus on epäidentifikaatio. Epänaiselliset naiset, epälesbot lesbot, epäalaluokkainen alaluokka. Pionit tuoksuvat magnolioilta. Koirat haisevat koirilta. Ja puutarhat tuoksuvat erilaisilta eri vuodenaikoina. Ei ole ennalta määrättyjä identiteettejä, ei ole naisia, ei ole miehiä, ei poikia, ei tyttöjä. On vain umpipaskasta käsikirjoituksesta tehty paskanäytelmä."

Kuka oli Valerie Solanas? Mitä hän manifestillaan varsinaisesti tarkotti? Miksi hän ampui Andy Warholia? Faktatiedot Solanasista ja erityisesti hänen nuoruudestaan ennen New Yorkin aikaa ovat olleet vähäiset, ja myös kirjan Valerie kieputtaa niin lukijaa kuin kertojaakin ympärillään päästämättä aivan lähelle. Joskus hän tuntuu vastaavan suoraan, mutta onko hän luotettava kertoja? Ei varsinaisesti. Annetaan vihjeitä, että hänen kertomansa asiat eivät ehkä ole menneet aivan niin, erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla. Toisaalta ne tuntuvat välillä vereslihaisen rehellisiltä, kuten kuvaukset siitä, miten Valerien isä raiskasi hänet monta kertaa. Lapsuuskuvaus vaikuttaa yhdistelmältä satumaailmaa ja raakaa todellisuutta. Myöhemmin Valerien tekoja värittää ja ohjaa hänen huumeiden käyttönsä, ja ympäröivien ihmisten kommenteista on tulkittavissa, että hän mokasi mahdollisuutensa kirjailijana ja taiteilijana sortumalla rankkaan kaman käyttöön. Kun Valerie opiskelee yliopistossa, kuvataan, miten häntä yritetään ohjata totunnaisille tutkimuksen poluille, siihen miten ennenkin on tehty, vaikka hän haluaisi räjäyttää koko systeemin uudenlaiseksi. Paljon tiivistyykin siihen. Väkivaltaisesta, miesten eliminointia julistavasta SCUM-manifestistaan Solanas totesi haastattelussa elinaikanaan, että kyseessä on vain kirjallinen tehokeino, ei konkretiaa. Jotkut ovatkin lukeneet manifestia lähinnä toksisen maskuliinisuuden kritiikkinä. Romaanin Valeriella on syynsä miehiä kohtaan tuntemalleen vastenmielisyydelle. Stridsberg on kertonut halunneensa kirjoittaa Solanasista nimenomaan tämän manifestin pohjalta, ja hän on halunnut pohtia, minkälaisen elämän on elänyt ihminen joka kirjoittaa sellaisen tekstin. Vaikka olen vasta silmäillyt manifestia (joka on luettavissa englanniksi täältä), uskon Stridsbergin saavuttaneen tavoitteensa. Hän on tehnyt tuntemattomaksi jääneestä Solanasista elävän ja tuntevan Valerien, jonka elämää ja ajattelua voimme seurata, mutta emme silti todella tiedä, kuka hän oli. Totuus pysyköön hänellä.

Olin jo pitkään ehtinyt murehtia, miksi emme olleet saaneet Sara Stridsbergin Drömfakulteten-kirjaa suomeksi, vaikka teos oli saanut merkittävän pohjoismaisen palkinnon ja kirjailija on Ruotsin nykykirjallisuuden tärkeimpiä. Pari vuotta sitten Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistiin Stridsbergin Niin raskas on rakkaus ja kirjailija vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa. Kun näin Unelmien tiedekunnan tämän kevään kirjakatalogissa, hihkuin ääneen. En tiedä, paljonko käännöspäätökseen on vaikuttanut maailmanlaajuinen keskustelu naisen asemasta vai julkaistiinko tämä vain uudemman teoksen vanavedessä, mutta joka tapauksessa on hyvä, että kirja on nyt luettavissa suomeksi mainion käännöksen kera. Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen.

Muualla: Kirja vieköön, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni, HS:n haastattelu

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S 2017), alkuteos Do No Harm (2014). Suomeksi kääntänyt Ulla Lempinen.

"Lisäksi leikkauksessa oli kyse aivoista, tuosta salaperäisestä ajatusten ja tunteiden syntysijasta, kaikesta siitä mikä ihmiselämässä on tärkeää. Aivot tuntuivat minusta yhtä suurelta arvoitukselta kuin tähdet yötaivaalla ja maailmankaikkeus ympärillämme. Leikkaus oli tyylikäs, tarkka, vaarallinen ja syvästi merkityksellinen. Mikä voisi olla hienompaa, kuin ryhtyä neurokirurgiksi, ajattelin."

Brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh vieraili toukokuussa Suomessa Helsinki Lit -tapahtuman vieraana, sillä hänen suursuosioon maailmalla noussut elämäkertansa Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta julkaistiin alkuvuodesta suomeksi. Miellyttävän oloinen, rauhallisesti ja kaunistelemattomalla aitoudella esiintynyt Marsh sai Merete Mazzarellan tekemän haastattelun myötä kiinnostumaan kirjastaan niin paljon, että hankin sen omaksi, koska varausjono kasvoi pääkaupunkiseudulla heti pitkäksi. Teos on elävästi kirjoitettua tietokirjallisuutta, joka keskittyy toki Marshin omaan uraan ja henkilöhistoriaan, mutta se laajenee myös tarkkaan mietityiksi, punnituiksi pohdinnoiksi ja puheenvuoroiksi ajattelun ja ihmisyyden filosofiasta sekä sairaanhoidon tilanteesta Britanniassa.

Marsh uskoi Helsinki Lit -haastattelussa kirjansa menestyksen syyn olevan juuri rehellisyydessä. Hän kertoo teoksessaan suoraan siitä, miten kirurgit tekevät virheitä ja erehdyksiä, joilta ei välty kokenutkaan lääkäri. Vielä hieman ennen eläkkeelle jäämistään Marsh pelkäsi tehdä leikkauksen tutuksi tulleelle potilaalle, koska ei halunnut ottaa taakakseen tämän vammauttamista ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Kirurgin rooli ja asema potilaille ja näiden omaisille tuntuu olevan täysin kiinni leikkauksen tuloksista: hyvin sujuneen leikkauksen tehtyään on sankari, huonosti sujuneen jälkeen konna jolla on niskassaan niin potilaiden ja omaisten kuin omatkin syytökset. Huonojen uutisten kertominen on hankalaa kerta toisensa jälkeen. Tämän takia Marsh ei pidä itseään suurena kirurgina - varsin hyvä hän uskoo lopulta olleensa, mutta ei suuri, sillä Marsh epäilee etteivät suuret kirurgit ota epäonnistumisiaan niin rankasti kuin hän. Juuri tämä empaattisuus on kuitenkin se, mikä tuntuu tuovan Marshin samalle tasolle potilaidensa kanssa. Hän tiedostaa, kuten kirjan loppupuolella todetaan, että jos leikkauksen viiden prosentin epäonnistumisen mahdollisuus toteutuu, potilaan kannalta epäonnistumisprosentti on sata, mutta hänelle kirurgina edelleen vain viisi.

"Valituskirjeet saavat aina minut ahdistumaan. Teen joka päivä kymmeniä päätöksiä, joilla saattaa väärään osuessaan olla hirvittäviä seurauksia. Potilaillani ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minuun, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa itseeni. Aivokirurgian huteraa nuorallatanssia vaikeuttaa entisestään ainainen paine saada potilaat sisään ja ulos mahdollisimman nopeasti. Kun sitten saan tällaisen kirjeen tai kun asianajaja ilmoittaa potilaan haastavan minut oikeuteen, näen väkisinkin miten pitkä matka maankamaralle on nuoralta jolla tasapainoilen."

Marshin kirja antaa maallikolle paljon lisää tietoa aivokasvaimista ja niiden hoidosta. Sairastuneelle tällaista kirjaa ei voi suositella luettavaksi, niin paljon kirjassa keskitytään tapahtuneisiin virheisiin, vaikka onnistumisistakin Marsh toki kirjoittaa. Joskus tilastollisia poikkeamia tapahtuu myös siten, että asiat menevät luultua paremmin. Marsh saavutti paljon huomiota tehdessään matkoja neuvostovallan jälkeiseen Ukrainaan leikkaamaan aivokasvaimia surkeissa oloissa. Myös brittiläisten sairaaloiden oloja hän kuitenkin suomii kirjassa säälimättä - Marsh toteaa suoraan vihanneensa sairaalaa, jossa oli töissä. Hänestä sairaalat eivät tarjoa potilaille rauhaa, lepoa ja hiljaisuutta, joita nämä toipumisessa kaipaisivat. Tietojärjestelmien käyttö on toivotonta (Marsh ylistää useasti sihteeriään, jonka kanssa työskenteli läpi 27 vuotta kestäneen neurokirurgin uransa) ja sairaaloiden johtajien paikat tuulisia, eikä muutoksista monikaan paranna lääkäreiden työtä tai potilaiden hoidon laatua.

Pääosassa kirjassa ovat toki aivot, joiden kiehtovaan maailmaan Marsh on valmis uppoutumaan aina yhtä innolla. Hän kuvailee mikroskoopin näkymiä kauniilla tavalla väliin sellaisissakin tapauksissa, joissa leikkaus on menossa pahasti pieleen ja tuhoavaa verenvuotoa tulvii näkökenttään. Marsh koki aivosairauden myös omaisen näkökulmasta, kun hänen pojalleen tuli vauvana aivokasvain. Tuo kokemus sai Marshin myöhemmin urallaan ymmärtämään myös omaisten hätää, kiirettä ja turhautumista. Silti hänen piti neurokirurgina osata olla nimenomaan lääkärin roolissa. Marsh ohjasi urallaan myös paljon harjoittelijoita, mikä oli hänelle selvästi sekä antoisaa että tuskallista, kun piti luovuttaa työn suorittaminen leikkauksissa välillä opetettaville ja pysyä itse erossa tapahtumista.

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kirjallisesti hyvin miellyttävää luettavaa, sujuvatekstistä ja ymmärrettävää tietokirjallisuutta. Suomennos on myös onnistunut, ja termien kääntämiseen suomentaja oli saanut asiantuntija-apua kotimaisilta neurokirurgeilta. Kirjan koskettavat tapauskertomukset etenevät erittäin jännittävään tapaan. Samalla lukijaa kuitenkin kauhistuttaa se, että mitä jos itse tai joku läheinen joutuisi tällaiseen tilanteeseen. Helpotusta lukijalle tuo kuitenkin sen korostaminen, että aivokasvaimet ovat harvinaisia ja hoidon epäonnistuminen yhä harvinaisempaa menetelmien kehittyessä. Silti on tärkeää tietää rehelliset faktat, että osaavimmat ja kokeneimmat kirurgitkin ovat erehtyväisiä ihmisiä ja leikkaaminen käsityötä, jossa pienelläkin virheellä (tai usein vaan huonolla onnella) on vaaralliset seuraukset. Elämä on vaarallista ja samalla ihmeellistä ja kaunista. Miten ajatukset, tunteet, ihmisen keksinnöt syntyvät kaikki proteiinimassan sisässä tapahtuvasta miljardien solujen "juttelusta". Tämän kaiken käsittämättömyys ei Marshilla hälvennyt ikinä.

Lisälukemista:
Karl Ove Knausgårdin artikkeli Henry Marshista englanniksi
Helsinki Lit -taltiointi Marshin esiintymisestä
Helsinki Lit -raportti tekstimuodossa (ite kirjoitin, työjuttu)

Muissa blogeissa:
mm. Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjavinkit, Kirjapolkuni, Hyllytontun höpinöitä

Riitta Jalonen - Kirkkaus

Riitta Jalonen – Kirkkaus (Tammi 2016)

"Sairaalan kelloseinässä oli halkeamia enemmän kuin muissa seinissä. Halkeamat näyttivät räikeiltä tahroilta, jotka olivat imeneet sisäänsä ihmisten tuskaa. Useimmat kulkivat sähköšokkihoitoon pää kumarassa, kuin olisivat menneet Jumalan luo anomaan armahdusta. Minä nostin kellon kohdalla katseeni, koska se muistutti lapsuuteni kelloa. Sen lohikäärmekuviot kiemurtelivat uniin ja tekivät joskus hiuksiini solmuja, jotka piti sahata pois."

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus raivasi tiensä lukulistalleni hitaasti mutta varmoin ottein. Pelkän kuvauksen perusteella se ei sinne tietään löytänyt, vaikka kirjailijoita käsittelevät kaunokirjalliset teokset sinänsä minua kiinnostavat. Janet Framen nimi ei vain ollut minulle tuttu, enkä ollut Riitta Jalosenkaan tuotantoon aiemmin tutustunut. Kirjasta alkoi kuitenkin kuulua toistuvia kehuja, suorastaan ylistystä, ja tämä vertaissuosittelujen voima sai minut varaamaan teoksen.

Kirjan nimi kiinnitti huomioni erityisesti siinä kohtaa, kun näin jossain blogipostauksessa sitaatin: "Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa." Rakastan tuota kohtaa ja siitä välittyvää ajatusta. Kirkkaus on juuri sitä, mitä minä etsin kirjoittamisessa. Sen voi ymmärtää monellakin tapaa, mutta erityisesti minulle tärkeää on ajatuksen, idean kirkkaus, sen siirtäminen kirjoituksen muotoon ja välittäminen eteenpäin. Kirkkauden löytäminen voi vaatia työtä – joskus pitää kaivaa sen päältä kasoittain harmaata massaa, jopa likaa, huitoa näkökentästään pois sumua ja pyrkiä aina vain syvemmälle, kunnes löytää sen kauneimmaksi hioutuneen ajatuksen tai idean. Kirkkaus voi toki olla myös valoa. Tämän romaanin minäkertojalle se taisi olla varsinkin sitä.

Janet Frame (1924–2004) oli uusiseelantilainen kirjailija ja hyvin erikoislaatuinen, voi jopa sanoa poikkeuksellinen ihminen. Hänen perhetaustansa oli rankka köyhyyden ja väkivaltaisen isän takia, ja kaksi Framen neljästä sisaruksesta kuoli hukkumalla. Frame päätyi mielisairaalaan parikymppisenä itsemurhayrityksen myötä. Siellä kului kahdeksan vuotta hänen elämästään skitsofreniadiagnoosin leima otsassa.

Jalonen on tehnyt rohkean ratkaisun kuvata Framea minäkerronnan kautta. Hän on todella joutunut menemään sisään hahmonsa maailmaan ja tämän näkökulmiin. Kirjan alkua lukiessa ratkaisu mietityttää, vaikka upeasti kulkevaan tekstiin ihastuu heti ensisivuilta. Lukemisen edetessä Jalosen romaanissaan Janet Framelle luoman sisäisen maailman kuitenkin hyväksyy, ottaa sellaisenaan ja haluaa kulkea Framen matkassa, vaikka kyyti on melkoista vuoristorataa ja kivikkoisilla poluilla rämpimistä, tasapainoilua jyrkänteellä valtameren laidalla. Teos alkaa mielisairaalakuvauksella: Framea hoidetaan sähköšokeilla, joita hän saa yli 200. Niilläkään häntä ei nujerreta. Lobotomiakin uhkasi, se oli jo sovittu päivämäärää myöten, kunnes Frame sai esikoisnovellikokoelmastaan palkinnon. "Olen päättänyt, että teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette", sanoo lääkäri Framelle kirjassa, ja lukijaa saattaa vähän itkettää. Sellaisella tunteen voimalla Frame saa välittämään itsestään ja kohtalostaan, hänelle vain toivoo hyvää, että hän pääsisi kovista kokemuksistaan yli ja pystyisi olemaan onnellinen.

"Nousen ylös kiveltä ja pyörähdän ympäri. Puut eivät tuijota minua ja arvostele olemustani ja sitä, miltä näytän kuluneissa vaatteissa. Puut hyräilevät toisin kuin yliopiston kanttiinissa istuvat opiskelijat. Siellä minusta tuli jo ovella möhkäle, jota kaikki kääntyivät katsomaan, kuljetin itseäni opiskelijoiden editse, jalat veivät väkisin eteenpäin. Ympärilläni leijui sama kammottava ja kartettava köyhän ihmisen haju kuin jo kotona Oamarun koulussa."

Framea seurataan kirjassa nuoruudesta noin nelikymppiseksi, jolloin hän palasi Uuteen-Seelantiin asuttuaan pitkiä jaksoja Euroopassa kirjoittamassa. Erilaiset sisäiset demonit eivät anna Framen olla, vaan hän kärsii masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, joita vahvistavat hänen rankat kokemuksensa mielisairaalassa sekä perheessä koetut menetykset. Vanhemmat ja nuorina kuolleet sisaret eivät tuonpuoleisestakaan jätä häntä rauhaan, vaan Frame kokee heidät sisällään tuolloin vielä vahvemmin kuin näiden eläessä. Hän kulkee muistoissaan usein menneisyyteen ja kirjassa siirrytään monesti varoittamatta takaumaan kesken tarinan nykypäivässä tapahtuvan kohtauksen. Tämä ei tee lukemisesta erityisen haastavaa, vaan Jalosen kerrontatavassa ratkaisu toimii ja tuo Framen mielenliikkeet aina vain lähemmäksi lukijaa. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkitys on kirjassa suuri, suorastaan elämän edellytys, sillä kieli ja sanat pelastavat Framen hyvin monta kertaa putoamasta jyrkänteen reunalta.

"Kun on kerran päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat, ei voi enää kulkea taaksepäin, ei voi katua ja perääntyä."

Kirkkaus on ehdottomasti yksi vuoden vahvimmista ja vaikuttavimmista kirjoista. Henkilökuvauksessa ja minäkerronnan kautta kuvatun ihmisen sisäisen maailman elävyydessä se on samaa tasoa kuin Heidi Köngäksen mahtava viimevuotinen Hertta. Tämän kirjan luettuaan voi vain hämmästellä sitä, ettei Janet Framea ole vielä luettavissa suomen kielellä. Ehkä yksi Jalosen tavoitteista hänen kiinnostuttuaan Framesta onkin ollut tämän tekeminen tunnetummaksi Suomessa, jotta Framea haluttaisiin myös kääntää. Tavoitteessa voisi auttaa jonkin näkyvän kirjallisuuspalkinnon myöntäminen Kirkkaudelle, enkä harmistuisi ollenkaan, jos sellaisen Jalonen tästä romaanista saisi. Sekä tyyli, tarina että kokemus ovat vahvan uutuuskirjavuoden parhaimmistoa.

Bloggareista ovat kirjan lukeneet ja siitä vaikuttuneet myös mm. Laura, Arja, Ulla, Omppu, Krista, Kaisa, Susa, Jonna, Leena (taitaa olla vuoden kattavimmin kehuttuja kirjoja blogeissa)

Anja Kauranen - Syysprinssi

Anja Kauranen – Syysprinssi (WSOY 1996, pokkaripainos 2016)

"Tunsin miestä kohtaan suurta hellyyttä, ja se oli melkein säädytön tunne, sillä hän oli ollut minun rakastajani, pakkomielteeni. Me kaksi olimme kauan sitten olleet hulluja rakastavaisia. Hullun vuosikymmenen hulluja lapsia."

Pääsin kutsusta katsomaan Syysprinssi-elokuvan viikkoa ennen ensi-iltaa. Siitä en saa puhua vielä enempää kuin että leffa oli hyvä ja se sai minut haluamaan lukea heti kirjan, johon se pohjautuu. Menin tarinaan niin syvälle. Luin siinä mukana olevien todellisten ihmisten henkilöhistoriaa netistä ja sitten tartuin kirjaan. Kyseessä on kahden ihmisen rakkaustarina, ei enempää eikä vähempää, mutta tässä on sellaista vimmaa, joka sykähdyttää.

Syysprinssi on avainromaani, joka syntyi kun Anja Snellman (tuolloin Kauranen) tapasi parikymmentä vuotta sitten yllättäen lentokentällä vanhan ystävänsä Harri Sirolan. He olivat olleet rakastavaisia 80-luvun alussa, kun kummastakin tuli esikoiskirjailija (Sirolan Abiturientti julkaistiin 1980 ja Snellmanin Sonja O. kävi täällä 1981). Snellman kertoi Syysprinssissä heidän tarinansa, oman versionsa siitä.

Kirjan päähenkilöt ovat olleet mukana punk-liikkeessä tuoden sitä kirjallisuuspiireihin ja ravistellen niitä kyseenalaistamalla suunnilleen kaiken vanhan ajattelun. Tuona "hulluna" aikana minäkertoja tutustuu Syysprinssiksi kutsumaansa kohuttuun esikoiskirjailijaan. Nainen seurustelee tahollaan, asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa vakaalta tuntuvassa suhteessa, mutta sitten hän sujauttaa lammasnahkaliiviin pukeutuneelle miehelle pöydällä lapun ja syttyvä rakkaus vie mukanaan, sekoittaa arjen ja on jotain, mitä he eivät ole aiemmin kokeneet. Naisen ystävät varoittelevat, varsinkin ne tiedostavat, jotka ovat lukeneet Syysprinssin esikoisromaanin. Minäkertoja pysyykin yhdessä vakituisen poikaystävänsä kanssa, mutta hän vierailee jatkuvasti Syysprinssin asunnolla, he esiintyvät yhdessä lehtikuvissa mm. yhdessä päätoimittamaansa lehteen liittyen ja elävät villiä rakkauttaan.

Kirjan myöhemmässä aikatasossa minäkertoja vierailee miehen luona mielisairaalassa. Tämä on sairastunut depressioon ja saa rankkoja sähköshokkihoitoja. Ne ovat saaneet miehen unohtamaan paljon, varsinkin tämän lähimuisti menee hoitojen takia ajoittain täysin. Depressiosta on ollut merkkejä jo rakkaussuhteen aikana.

"Öisin Syysprinssi alkoi herätä siihen että muotokuvat rapisivat seinillä. Ehdotin että maalauksien kehysliima eli tai puukehykset naksahtelivat. Levysoitin jäi myös joskus pyörimään yksikseen, sekin piti omaa hiljaista surinaansa. Ja kirjoituskone, putket, patterit, sänky, tuuli joka viskoi raskaita pisaroita ikkunaa vasten.
Mutta kuka käy kääntämässä taulut aina välillä oikein päin? Syysprinssi ihmetteli alkovin hämärässä."

Tarina on voimakas ja saa aikaan paljon tunteita, se saa lukijan miettimään kokemiaan rakkauksia, niin niitä hulluja kuin järjellisempiäkin, ja sen takia monet varmasti ovatkin kirjaan ihastuneet. Kuvaus on niin iholle menevän elävää, vaikka kerronta onkin ajoittain asiaproosan tyyppistä, mitä selittää elämäkerrallisuus – kerrotaan rehellisesti se, mitä on tapahtunut. Myös kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen suhteen kuvaus on minusta kiehtovaa kaikkine yhdessä kirjoittamisineen ja runolappujen lähettelyineen. Eron väistämättömyyden kuvauksen tunnistaa varmasti myös moni.

"Kaikkea en itsekään halua muistaa. Milloin julmuus tuli mukaan kuvaan, kolmanneksi osapuoleksi jota houkuttelimme kumpikin kilvan leiriimme, en muista. Milloin sinun ruumiisi, sanasi, pelkkä hengityksesi muuttuivat väkivaltaiseksi työntymiseksi minun omaan tilaani."

Syysprinssin tarinan Anja Snellman antoi aikanaan ennen julkaisua luettavaksi Harri Sirolalle, joka hyväksyi kirjan täysin ja kiersi jopa Snellmanin mukana muutamassa tapahtumassa kertomassa siitä. Sirola on kirjoittanut tarinalle myös vastineensa novellikokoelmassa Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta. Elokuvan valmistumista ja julkaisua heistä on seuraamassa enää Snellman. Lapinlahden sairaalasta kävelylle lähtenyt Sirola hyppäsi metrojunan eteen Kampissa 16. elokuuta 2001.