Abdellah Taïa - Infidels (pride-viikon lukutempaus)

Abdellah Taïa – Infidels (Seven Stories Press 2016), alkuteos Infidèles (2012). Englanniksi kääntänyt Alison Strayer.

"I'll go back to the hammam alone. For the first time, alone. I'll get undressed. Take everything off. I'll be naked. Naked. NAKED. I'll be alone and naked. In the middle room, I'll scrub my own back. I'll blacken my own body with traditional soap. And I'll wait until the Angel without religion comes to cleanse me, give me new life. A new name."

Kirjabloggaajilla on tänä vuonna Helsinki Priden aikaan lukutempaus, jossa luetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovaa kirjallisuutta. Listan tempauksen osallistujista voi katsoa Yöpöydän kirjat -blogista. Minulla on omassa hyllyssä useampikin teemaan liittyvä lukematon kirja, joten oli helppo napata luettavaksi jotain. Päädyin taannoin hankkimaani (kirjailija Garth Greenwellin suosituslistalta napattuun) Abdellah Taïan pienoisromaaniin Infidels. Kirja on ilmestynyt alun perin ranskaksi ja käännetty muutama vuosi myöhemmin englanniksi, suomeksi sitä ei ole, kuten ei muutakaan kirjailijan tuotantoa. HLBTIQ-teemaisessa kirjallisuudessa valikoima laajenee merkittävästi, jos pystyy lukemaan myös muilla kielillä, varsinkin englanniksi. Tämän kirjan tilasin Suomalaisen kirjakaupan kautta, koska se vaikutti helpoimmalta ratkaisulta, ja samalla tilasin Frank Bidartin runokokoelman Metaphysical Dog. Taïan romaaniin tarttuminen innosti minua kuitenkin nyt eniten, joten halusin juuri sen luettavaksi tempaukseen.

Infidels kertoo marokkolaisesta prostituoidusta Slimasta ja tämän pojasta Jallalista, joka on oletettavasti homoseksuaali ja jonka myötä teoksen voi sanoa asettuvan queer-kirjallisuuden lokeroon. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä kirjassa, mutta suorimmin puhutaan heteroiden seksistä – homous ilmaistaan teoksessa lopulta varsin epäsuorasti. Puhutaan toki rakkaudesta, josta tuntuu kuitenkin pääosin puuttuvan fyysisempi ulottuvuus, vaikka siitä rivien välissä ehkä vihjaillaan. Onneksi kirja on oma, voi joskus yrittää tulkita sanomatta jätettyä uudestaan. Kertojahahmot teoksessa vaihtelevat: ääneen pääsevät Slima, Jallal, Sliman kasvattiäiti Saâdia ja Sliman kanssa avioliiton solmiva belgialaismies. Se, että kävin aiemmin tänä vuonna Marokossa ensimmäistä kertaa, auttoi ymmärtämään maan perinteitä ja sitä kautta myös teoksen henkilöiden kohtaloita paremmin. Esimerkiksi marokkolaisen hammamin käsitettä en olisi oikein tajunnut, ellen olisi kokenut sitä itse. Hammam on Marokossa myös paikka, jossa homoseksuaalinen toiminta monesti tapahtuu, kylpytilojen turvallisessa yksityisyydessä. Sliman kasvattiäiti Saâdia on ollut jonkinlainen noitatohtori ja hän kuvailee mm. sitä, miten toimi avustajana hääpareille näiden ensimmäisenä yhteisenä yönä. Silloin oli tärkeää huolehtia asianmukaisesta verenvuodatuksesta, varsinkin kun kulttuurissa vaaditun neitseellisyyden säilyttämisen kanssa oli ollut vähän niin ja näin.

"You'll have to cheat. Tell the husband to close his eyes. Explain that it's very important. Promise him a thousand pleasures. It's not the end of the world. Blood can flow from anywhere. Thigh, arms, calves. You have to be ready to cheat and be quick about it. And it will be necessary almost every time."

Sliman ja Jallalin elämään astuu television myötä tärkeä hahmo, Marilyn Monroe, jota Slima suorastaan palvoo. American blond. Fire on her head. Toinen merkittävä hahmo on eräs sotilas, josta tulee erityisesti pojalle tärkeämpi kuin Sliman muista asiakkaista. Jallallille tämä sotilas, our soldier, on ensirakkaus. Seuraava tulee vastaan nuorena aikuisena Belgiassa, jonne Jallal on päätynyt Sliman kuoleman jälkeen tämän aviomiehen mukana, kun hänet viedään sairaalaan tapaamaan miestä joka on vaihtanut nimekseen Mahmoud. Slima oli kuolemaansa edeltäneinä vuosina, kaiken kokemansa kärsimyksen jälkeen, löytänyt vahvasti islamin uskonnon. Sen myös Jallal löytää Belgiassa aivan erityisellä tavalla, kietoutuneena rakkauteen. Hänen tiensä ei kuitenkaan vie pyhiinvaellukselle Arabiaan, vaan kohtalokkaamman tarkoituksen sisältävälle matkalle kotimaahansa... Täten myös radikaalin islamismin teema astuu mukaan kirjaan.

Oli hieman erikoista lukea englanniksi kirjaa, joka on kirjoitettu alun perin ranskaksi – yleensähän englanniksi lukiessa kyse on alkukielisestä teoksesta. Kääntäminen ranskasta englantiin on kuitenkin ainakin oletuksissani helpompaa kuin esimerkiksi ranskasta suomeen, eikä Infidelsin lukemisen keskellä juuri muistanut, että kyseessä on käännös. Teoksen kieli rakentuu lyhyistä lauseista, juuri siitä koivuklapista, josta viime aikoina on puhuttu. Tiivis kerronta on hakkaavaa, tehokasta, ja sanasto on helppoa myös ei-natiiveille englannin osaajille. Kieli on myös erittäin toisteista, sillä kirjan vaihtuvat kertojat kohdistavat sanottavansa teoksen muille henkilöille ja kyselevät näiltä asioita, jankkaavat välillä suorastaan. Tästä tulee teokseen omanlaisensa, hieman hypnoottinen ja runollinenkin rytmi. Lukeminen on sujuvaa, mutta lauseissa viipyilee mielellään. Vaikka kerronta on kirkkaan selkeää, asioita ei paljasteta liian helposti, eikä syvimpiä tuntoja esitellä heti.

Infidels on kaunis, julma ja syvälle ihmisen muistoihin, ihanteisiin ja toiveisiin pureutuva teos. Sen tiivis ja lyhytlauseisesti tempova kerrontatyyli on helpohkoa luettavaa. Romaani sopisi mielestäni hyvin myös nuorten aikuisten kirjaksi, jos siinä olisi vähemmän seksiä ja väkivaltaista kidutuskuvausta... Homoromaani se ei ole sen enempää tai vähempää kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys – kyseessä on yhden kertojahahmon ominaisuus monen muun joukossa, ja muiden elämissä korostuvat toisenlaiset asiat. Myönnän kuvausten perusteella odottaneeni kirjalta hieman enemmän, jotakin erityisen järisyttävää, vaikka Infidels hyvä pienoisromaani onkin. Marokkolainen kirjailija on julkisesti puhunut kotimaassaan omasta homoseksuaalisuudestaan, mikä homoseksuaaliset teot kriminalisoivassa maassa on hyvin rohkeaa.

Lisää HLBTIQ-teemaista kirjallisuutta löytää blogista hakusanalla.

Matkalla luetut 1 – kirjoja Marokosta: Lähtö ja Marrakešin ääniä

Tässä postauksessa kerron kahdesta Marokkoa käsittelevästä kirjasta, jotka luin äskeisellä lomamatkallani.


Tahar Ben Jelloun – Lähtö (Gummerus 2007), alkuteos Partir (2006). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"- - aivan, minusta ei ole rakkauteen, te ansaitsette parempaa, te ansaitsette ylellisyyttä, kauneutta, runoutta... Minä yritin jo kerran päästä yli niiden neljäntoista kilometrin, jotka erottavat meidät Euroopasta, mutta minut petettiin enkä ole yhtään sen onnekkaampi kuin serkkuni Nureddin, joka hukkui muutaman metrin päässä Almeríasta, tajuatteko te?"

Marokkolainen, nykyisin Ranskassa asuva Tahar Ben Jelloun on synnyinmaansa tunnetuimpia kirjailijoita. Hän on kirjoittanut tuotantonsa ranskaksi, jota Marokossa puhutaan arabian lisäksi toisena kielenä laajalti. Merkittäviä kirjallisuuspalkintoja (mm. Gouncourt ja IMPAC) saanut ja Nobel-veikkaustenkin joukossa pyörivä Ben Jelloun oli ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Arvoin matkalukemiseksi otettavaa kirjaa, ja päädyin lopulta myöhempää tuotantoa olevaan Lähtöön sen ajankohtaisuuden vuoksi.

Lähtö kertoo Marokosta ja erityisesti sen nuoresta, elämässään pettyneemmälle puolelle jääneestä väestöstä sekä Euroopasta, siirtolaisuudesta, uskonnosta, hyväksikäytöstä, seksuaalisuudesta, häpeästä ja kunniasta. Ben Jelloun kirjoittaa teoksessa kirkasta ja selkeää, kauniisti ja vaikuttavasti kuvailevaa kieltä. Kerronta on pääasiassa kaikkitietävän kertojan varassa, mutta joskus luvuissa vaihdetaan vaivihkaa myös monologimaiseen minäkerrontaan.

"Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisuneena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä... Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet. Katsokaa merta: se on kaunis kimaltelevassa mekossaan hienoine tuoksuineen, mutta se meri on valmis nielemään teidät ja sylkemään teidät rannalle palasina..."

Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, mutta pää- ja keskushenkilöksi nousee Azel, nuori mies, joka on opiskellut yliopistotutkinnon mutta joutunut pettymään mahdollisuuksien tyrehtymiseen. Töitä ei ole löytynyt, joten nuorukainen keskittyy lähinnä polttelemaan hasista, notkumaan kahviloissa, juomaan alkoholia ja pokailemaan naisia toisensa jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista elämää, mihin Azel olisi tyytyväinen, vaan hän haluaa lähteä salmen toiselle puolelle Espanjaan. Sinne haluavat monet muutkin, he lähtevät toivotonta elämää pakoon salakuljettajien kyydissä, maksavat suuria summia ja saattavat tulla huijatuiksi tai kohdata kuolemansa meren aalloissa. Azel saa mahdollisuutensa, kun häneen iskee silmänsä tyylikäs ja sivistyneen oloinen, vanhempi espanjalainen homomies Miguel. Vaikka Azel ei halua seksiä miesten kanssa, hän uskoo kestävänsä mitä vaan tarvitaan, kunhan pääsee Miguelin siivellä Espanjaan. Tämän kautta mahdollisuus muuttoon avautuu myös Miguelin siskolle Kenzalle. Sisarukset jättävät Marokon, mutta maahanmuuttajien arki uudessa kotimaassa on vaikeaa, ja vaikeudet kasaantuvat; niiden yli pääseminen tuntuu yhä hankalammalta. 

Tahar Ben Jellounin romaani on kirjoitettu 2004-2005, jo vuosia ennen Arabikevättä ja suuria pakolaisvirtoja, mutta teos esittelee siihen johtanutta tilannetta Pohjois-Afrikassa tarkkanäköisesti. Ben Jelloun onkin kirjailijuuden lisäksi näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija Euroopassa. Kirja avaa näköaloja paremman elämän vuoksi lähtemiseen, mutta myös siihen että lähtijöiden odotukset eivät välttämättä vastaa todellisuutta lähimainkaan. Pettymykset ja kotimaan kaipuu ovat hyvin todennäköisiä. Parhaan romaanikirjallisuuden tavoin Ben Jelloun saa tunteet ja tilanteet tuntumaan lukijasta käsinkosketeltavilta, ja uskon että olisin saanut saman elämyksen, vaikka en olisikaan lukemisen aikaan matkustanut itse Marokkoon. Aion ehdottomasti lukea Ben Jellounin teoksia jatkossakin. Hänen alkutuotantonsa on kuulemma tyyliltään erilaista, symbolisempaa ja kielellisesti koukeroisempaa, mikä kiinnostaa kovasti. Jo Lähdön perusteella voisin sanoa, että Nobelin kirjallisuuspalkinto ei Tahar Ben Jellounin kohdalla todellakaan menisi väärään osoitteeseen.


Elias Canetti – Marrakešin ääniä (Tammi 1981), alkuteos Die Stimmen von Marrakesch (1967). Suomeksi kääntänyt Esa Adrian.

"Se on julkista toiminta, ja tapahtuma näyttäytyy, kuin valmis esine. Yhteiskunnassa, jossa on niin paljon salattua ja joka mustasukkaisesti kätkee vierailta talojensa sisuksen, vaimojensa ulkonäön ja jopa Herran huoneensakin, tämä tehostettu julkisuus valmistetun ja kaupatun suhteen on kaksin verroin viehättävää."

Bulgarialaissyntyinen, ympäri Eurooppaa sittemmin asunut, saksaksi teoksensa kirjoittanut Elias Canetti (1905-1994) oli puolestaan Nobelin palkintonsa saanut 1981. Samana vuonna on suomeksi ilmestynyt Canettin kaunokirjallinen matkakertomus Marrakešin ääniä, ja on hämmästyttävää, että kirjasta on vielä palkitsemisvuonna ehditty saada suomeksi painos Nobelilla palkitsemisesta kertovin kansin. Käännösprosessin on joka tapauksessa täytynyt olla jo tehtynä, kun Canetti on palkintonsa saanut, muulla ei julkaisemisen nopeus selity. Joka tapauksessa, kirja valikoitui luettavakseni tietysti siksi, että Marokon matkamme toinen osa Casablancan jälkeen suuntautui Marrakechiin, tuohon vaaleanpunertavien rakennusten kaupunkiin, jossa sisämaasijaintinsa ansiosta kesä jatkuu läpi talvenkin. Berberien lähes tuhat vuotta sitten rakentama kaupunki on edelleen vahvan perinteinen ja huokuu maagista arabitunnelmaa, vaikka länsimainen turismi onkin kasvanut viime aikoina.

Kirja ei kuitenkaan ole mitään viiden tähden hotellifiilistelyä, vaan se kertoo lähinnä Marrakechin asukkaiden elämästä, jota Canetti pyrkii seuraamaan mahdollisimman tarkkaan ja läheltä. Hän on tekemisissä paikallisten kanssa, käy yhdessä markkinoilla, kauppakujilla, aukiolla ja pääsee jopa sisälle joidenkin koteihin. Monet Canettin 50 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan kuvaamista asioista ovat Marrakechissa edelleen läsnä, joten kaupunki on todella pitänyt kiinni monista perinteistään. Tavaroita kuljetetaan aaseilla, kauppakujilla erityisesti vanhoissa soukeissa käydään hyvin omalaatuista tinkivää kaupantekoa, jossa hinnat eivät usein ole esillä eikä niitä tiedä välttämättä kauppiaskaan, vaan ne saattavat riippua päivästä, ostajasta ja millä tuulella satutaan nyt vaan olemaan. Aukio Djemaa el-Fna on edelleen kaupungin tapahtumien keskipiste, vilkas kaupankäyntipaikka, jonka tunnelma ja meno vaihtuvat näkyvästi eri vuorokaudenaikoina. Jokin on sentään muuttunut: brutaaleja satojen kamelien markkinoita (eli lähinnä myyntiä lihaksi) ei harjoiteta, kuten Canettin aikana. Myöskään sokeiden, Allahia huutavien kerjäläisten ryhmiä en aukiolla havainnut, ainoastaan yhden näin käydessämme siellä ilta-aikaan. Oletetusti sokea kerjäläinen nojasi keppiin ja toisti jumalaa tasaisella äänellä. Puolisoni ei oikein ymmärtänyt, kun selitin vauhkona, että tuossa oli nyt yksi sellainen sokea kerjäläinen, joista Elias Canetti kirjoitti...

Teos välittää Marrakechista otsikkonsa mukaisesti erityisesti äänet, ovat ne sitten sokeiden Allah-huutoja, ihmisten brutaalisti hyväkseen käyttämien aasien ja kamelien mylvintää, torin tarinankertojien puhetta tai mineraattien rukouskutsuja. Canetti kuvailee elävästi myös värejä ja tuoksuja, joita soukeissa kulkeva aistii: mausteita, hajusteita... Tässä Canetti kyllä oli varsin kaunopuheinen, sillä jätehuoltoa Marokossa ei varmasti ole 50 vuotta sitten hoidettu ainakaan yhtään järjestelmällisemmin kuin nykyään, joten myös ikävämmät hajut iskevät aika ajoin kujia pitkin kulkevan nenään. Canetti keskittyy paljon juuri kerjäläisiin ja muihin kaupungin varjopuolelle jääviin, eikä rikkaisiin menestyjiin. Ei tosin aina ole yksinkertaista, minkälaista tuossa erikoisessa kaupungissa on onni tai tyytyväisyys elämään. Marrakešin ääniä toimii tiiviydessään (118 sivua) helppona kurkistuksena nobelistin tuotantoon, josta minulla on lukulistalla ainakin vielä romaani Sokeat.