Olivia Laing – Yksinäisten kaupunki

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (Teos 2024, suom. Sirje Niitepõld)

Kirja koostuu taide-esseistä, joihin limittyy Laingin muistelmallinen kuvaus hänen yksinäisestä elämänvaiheestaan New Yorkissa. Kirjoitukset kaivautuvat syvälle taiteilijoiden tuotantoon ja elämänhistorioihin. Käsiteltävänä ovat erityisesti Edward Hopper, Andy Warhol, David Wojnarowicz ja Henry Darger. 

Esseeteoksessaan Olivia Laing nimeää yksinäisyydeksi tuntemuksia ja olotiloja, joita en ole sellaiseksi ennen tunnistanut. Nyt aistin valppaammin. Yksinäisten kaupunki on hämmästyttävä saavutus. Se onnistuu kommunikoimaan jotain, mihin puhe, kuunteleminen, jakaminen ja vastaanottaminen tavallisesti romahtavat.

Kirjaa lukiessani tajuan, että olen puhunut yksinäisyydestä suoraan vain terapiassa, ja silloinkin vain pahimmalla hetkellä. On vaarallista, jos yksinäisyyden kokemukset jäävät erittäin yksityiseen keskusteluun eivätkä tule jaetuiksi; silti häpeän vankina käy juuri niin. Yksinäinen saattaa suojella myös muiden ihmisten tunteita, olla puhumatta kokemuksestaan, koska tuntee syyllisyyttä. Jos ympärillä on ihmisiä, yksinäisyydestä puhuminen tuntuu epäluottamuslauseelta, kritiikiltä joka suuntautuu väärin, sellaisiinkin ihmisiin jotka yrittävät parhaansa. Toisen kokemusta yksinäisyydestä on vaikea koskettaa, mutta taide pystyy siihen, ja juuri siitä Laing kirjoittaa. 

”Sydämeni avautuu äänellesi”-essee tuo esiin, miten puhumisen vaikeus on ollut taustalla monen kirjailijan ja ajattelijan kiinnostukselle kieltä kohtaan. Erityisesti kirjoittaminen on mahdollisuus viettää kielen kanssa aikaa rauhassa ja salatummin kuin puhetilanteissa. Tunnistan nämä kamppailut: taustallani on puheterapiaa, liian hiljaisesta puheäänestä huomauttelua, pilkkaa siitä miten käytän sanoja. Edelleen puhumiseni hankaloituu ja vaimenee, kun tunnen ahdistusta, kuormitusta tai uupumusta. Joudun toistamaan lauseita pyynnöistä, jotka alkavat myös kuormittaa, ja tulee olo että pitäisi vetäytyä johonkin kauas pois koko tilanteesta, koska ei siitä kuitenkaan mitään tule. En tiedä, voiko tästä reagointitavasta koskaan päästä täysin. Nykyisin kierteeseen joutumisen sentään tiedostaa aiemmin kuin nuorempana. Laing kirjoittaa Andy Warholista: ”Vuonna 1981, kun hänestä oli tullut jo huomattavasti sulavasanaisempi, suorastaan puhelias, yksi hänen ensimmäisistä supertähdistään soitti hänelle. Hän palasi välittömästi entiseen änkyttävään puhetapaansa – –.” 

Miten voin kokea tällaista iloa lukiessani kirjaa, joka sattuu näin paljon? Ehkä juuri siitä on kyse, kun yhteydet muodostuvat alueilla, joilla niitä ei pitänyt mahdollisina. Koska niille ei ole aiemmin uskaltanut ollenkaan mennä. Tai ei ole löytänyt keinoja. Ei ole nähnyt, miksi kannattaisi mennä. 

Mietin aikuisiän yksinäisintä jaksoani, pandemian ensimmäistä vuotta, jolloin sairastin niin henkisesti kuin fyysisestikin – miten paljon niitä yleensä voikaan erottaa. Silloin kirjoitin esikoiskirjaani päätyneiden tekstien ensimmäiset versiot. Olen soimannut itseäni siitä, että kirjasta tuli niin yksilön kokemukseen keskittyvä, vaikka se puhuukin paljon taiteista, mutta nyt näen senkin, ettei se voinut ytimeltään olla muuta. On rehellistä, että se on syntyajankohtansa näköinen – joka tapauksessa kirjoitus on itsessään jo kommunikaation ele, eräs yritys päästä sisäisestä vankilasta. 

Kirjoittaessaan David Wojnarowiczin elämästä ja taiteesta Laing onnistuu herättämään minussa, homomiehessä, joka olen perehtynyt kruisailun historiaan varsin paljon, ajatuksia joita en ole ennen aiheen äärellä kohdannut. Laing onnistuu löytämään miesten satunnaisista seksikohtaamisista hämärillä reuna-alueilla kauneutta likaisuuden sijaan, mikä tuntuu korjaavalta. Hän tiedostaa kulttuurin selkeät ongelmat, brutaalitkin piirteet, mutta näkee myös vallankumouksellisen voiman läsnäolon. Tajuan, että koskaan en ole tavannut niin paljoa uusia, uudenlaisia ihmisiä kuin parisuhteiden välissä etsiessäni seksiä, kohtaamisia, treffejä. Välineeni tosin ei ole ollut Wojnarowiczin tavoin laitureille meneminen, pääasiassa ei edes baarielämä, vaan nettideittipalvelut ja nopeakäyttöiset puhelinsovellukset jotka paikantavat käyttäjien etäisyyden toisistaan metreiksi ruudulle. Joka tapauksessa: en ole kokenut yhtä tiivistä homoyhteisöön kytkeytymisen tunnetta muulloin kuin sinkkuaikoinani. Olen osa ongelmaa, josta mm. Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa: olen halunnut tutustua muihin homoihin lähinnä etsiessäni seksiä. Pysyvimmät ystävyyssuhteeni homomiesten keskuudesta olen kuitenkin löytänyt muuta kautta: kaverinkavereista, entisen kumppanini ystävistä. Jos toimii niin kuin minä olen liian usein toiminut, jää kohtaamatta monia hyviä tyyppejä, joilla olisi annettavaa monilla ihmisyyden alueilla, vaikka heitä ei itse haluaisi deittailla.

Uskon, että sisäistynyt vihamielisyys homoutta kohtaan vaikuttaa kuvioon vahvasti. Kun on joutunut taistelemaan seksuaalisuutensa ilmaisun puolesta, sen merkitys voi ylikorostua ruumiillisen yhteyden rakentajana. Raivaan tilaa armollisuudelle. Olen toteuttanut vuosikymmeniä vanhaa queer-miesten historiaa. Onko meillä mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistamme yhteisöön, vaikka tällä hetkellä ei ole näköpiirissä tarkkarajaista suurta yhteistä uhkaa, kuten aids-kriisi? Anti-gender-liike ei taida riittää vastaavaksi, se on – toisaalta onneksi – liian hajanainen ja hähmäinen, vaikka monin paikoin vaarallinen. Peräänhuutelu ja vihamieliset hyökkäykset näyttävät viime vuosina lisääntyneen myös Suomessa. Silti näen elämässäni paljon rakkaudellista queer-iloa: ystävyyttä, auttamista, parantavia kosketuksia, korjaavia keskusteluita, huumoria. Miten sen toisi taiteen piiriin, yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin, yhteisöjen piiriin? Ymmärrän niitä, jotka kiertävät kaikissa pride-tapahtumissa joita tässä maassa järjestetään, jotkut ulkomaillakin. Yhteisen ilon nälkä on kova. 

Mietin taiteilijan yksinäisyyttä: kuinka paljon siinä on jotain myyttistä, josta on vaikea päästää irti? "Kirjailijat ovat yksinäisiä ihmisiä kylissä, kaupungeissa, kaikkialla. He ovat olleet sitä aina ja kaikkialla", kirjoittaa Marguerite Duras. Laingin ”Epätodellisen valtakunta”-essee kertoo outsider-taiteilija Henry Dargerista, jonka kuvien ja tekstien ei koskaan pitänyt päätyä laajan yleisön nähtäville. Essee saa minut kysymään, onko väliä, mikä voima taiteilijaa ajaa – vaikkapa sairastunut mieli – jos hänen taiteensa on esteettisesti vaikuttavaa? Laing kirjoittaa kauniisti myös kollaasitaiteen tehtävästä rikotun minuuden kokoamisen ilmentäjänä. 

Yksinäisten kaupungin lukemisen kokemuksessa on jotain niin syvästi yksityistä, että sen haluaisi pitää itsellään. Kirjan teemaan peilattuna se on paradoksaalista, mutta toisaalta on tärkeän ja erityisen taidekokemuksen merkki, että tällaisia tunteita herää, ajattelen. Kävellään taas harmaalla alueella kuin kaupungin laidan puistossa, joka erottaa huonomaineisen kerrostalolähiön ja varakkaiden prameat omakotitalot toisistaan, toimii betoni- ja asfalttimaiseman keskellä keuhkoina, joiden avulla ympäristön asukkaat voivat nähdä vuodenaikojen vaihtelun – syksyisin monivärisenä hehkuvan ruskan – ja jonne huumeiden käyttäjät menevät halutessaan vetäytyä joko virkavallalta tai häpeältään. Laing kirjoittaa: ”Ja kun asuu kaupungissa – – on aloitettava eksymällä. Ajan mittaan tulee luoneeksi itselleen päänsisäisen kartan, kokoelman mielikohteita ja lempireittejä: labyrintin, jota toinen ihminen ei koskaan voisi tarkkaan toisintaa tai kopioida.” Minulle kyse on myös siitä, että tarvitsen hidasta ajattelua. Teokseen palaamista. Joskus ensimmäisen lukemisen herättämä tunne on niin pakahduttava että vastustelee täsmällistä sanoittamista – se tekee kritiikin kirjoittamisesta välillä tuskallista tai puskee sen esseistiselle reitille, johonkin henkilökohtaiseen joka tuntuu pistävän silmään liikaa. 

Toisaalta haluan huutaa megafoniin Yksinäisten kaupunkia heiluttaen, että katsokaa nyt, miten hieno laji on taide-essee ja mihin kaikkeen se pystyy ilmaisussaan, miten vetävää ja hengästyttävän tunteikasta se voi olla, katsokaa! 

Kirja sai aikaan myös todella vaikeita tunteita. Se työnsi kohtaamaan epämukavia alueita itsessään ja maailmassa. Aidosti mietin monta kertaa, että en tiedä, mitä tämän teoksen jälkeen voi enää kirjoittaa. Ja kyseenalaistin, miksi juuri kirjoittaminen; ajaako se sitä, mihin pyrin ja luoko se yhteyksiä, joita tarvitsen. Toisaalta olen tullut jo niin pitkälle. Viime päivinä olen miettinyt paljon Marina Abramovicin ”nestemäistä tietoisuutta”, jonka voi saavuttaa, kun ei luovuta – vaikka mikä olisi. Voisinko sisuuntua tarpeeksi, jatkaa ihan vaan perkeleen voimalla, ainakin hetken? Kirjaa ei kirjoiteta vain perkelettä huutaen ja nyrkkiä pöytään lyöden, sitäkin olen testannut, ei toiminut. Mikä täällä oikein enää toimii? Ajattelen toista parhaillaan lukemaani kirjaa, Melissa Febosin Body Work -teosta, jonka ensimmäinen essee ”In Praise of Navel-Gazing” jo tarjosi valtavasti voimaa mennä kohti sitä, mikä ei jätä rauhaan. (Toivon, että jokin suomalainen kustantamo tarttuisi Body Workin suomentamiseen, koska haluaisin nähdä keskustelua siitä meillä, erityisesti maamme huomattavammassa sanomalehdessä ja sen kulttuuriosastolla, reflektoivalla tavalla.) Jotkin kirjat iskevät rikki, se on niiden tehtävä; jotkin kasaavat palat takaisin, se taas on niiden tehtävä. Siinä määrin kuin taiteelle voi ylipäätään tehtäviä antaa. 

Ehkä on vetäydyttävä hiljaisuuteen, tunnusteltava, mikä sisälläni herää ja alkaa pakottaa itseään kohti kommunikaatiota. On luotettava, että lopulta jokin aina herää. Ääni alkaa etsiä tietä ulos. 

Palaan Susanna Hastin Ruumis/huoneiden lopun kuvaukseen laulamisen opettelusta: ”Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea.” Muistelen tilanteita, jolloin olen laulanut ja se on kuultu. ”Sä laulat yllättävän hyvin”, eräs ihminen sanoi. ”Sähän osaat oikeasti laulaa”, sanoi toinen. Tiedän, että pitää laulaa lisää. Ensi kerralla haluan kokeilla uutta kappaletta, koetella ääntäni – ehkä tavoitan uuden korkeuden tai sävyn. ”Kynnykselle astuessani minulla on valtaa. Takanani on jotain ja edessäni jotain. Molemmat suunnat ovat minulle tuntemattomia, mutta se ei ole ongelma, joka pitää ratkaista”, kirjoittaa Hast. Tunnistan paikan. Seison kynnyksellä, ja niin moni meistä tekee: katselee yksinäisten tilojensa kynnyksiltä toisiaan kohti. Jos oviaukot ovat tarpeeksi lähekkäin ja käytävä välissä suora, voi kuulla toisen äänen, vaikka kosketukseen olisi vielä pitkä matka. 

Seuraavaksi alan tutkia, mitä muut ovat kirjoittaneet Yksinäisten kaupungista. Tiedän, että me kirjan lukeneet jaamme nyt jotain tärkeää. 

Siihen kieli pystyy.

Andrew Holleran – Tuhon ytimessä

Andrew Holleran: Tuhon ytimessä (Odessa 1993, suom. Walter de Camp)

Ground Zero on Andrew Holleranin vuonna 1988 julkaistu esseekokoelma, josta Walter de Camp on valikoiden suomentanut kuusi esseetä. Viisi niistä käsittelee aidsin iskeytymistä New Yorkin homoyhteisöön 1980-luvulla, viimeisen aiheena on ”Hyvä seksi / huono seksi”, jossa vasta loppukaneetti peilautuu sairauden vaikutuksiin.

Holleranille, kuten monille muille New Yorkissa silloin eläneille homoille, 1970-luku oli vapautumisen riemua: Fire Islandin päättymättömiä bileitä, täysiä baareja ja pidäkkeetöntä seksiä. Hän on tallentanut aikakauden tunnelman kulttiklassikoksi kohonneeseen romaaniinsa Dancer from the Dance (jota olen lukenut vähitellen eteenpäin jo pienen ikuisuuden, ja teos on jäänyt toistuvasti kesken, vahvimmillaan se on tosiaan ajankuvauksena). Vaikeimpana romaanissa näyttäytyy pysyvän rakkauden etsintä.

80-luvun alkaessa Holleran jätti New Yorkin juuri ennen suurta tuhoa. Esseessä ”Snobit lainehilla” on pysäyttävän voimakas kuvaus kuumasta iltapäivästä, jolloin Holleran istui ystävänsä kanssa Fire Islandin uimarannalla, mutta se oli suljettu likaviemärien jätteiden ajauduttua liian lähelle maata: ”Kaikkialla ympärillämme miesryhmät paahtoivat itseään auringossa, vierellään valtameri johon he eivät voineet astua.” Toisaalla esseissä Holleran kuvaa, millaista seksistä oli tullut aidsin keskellä: masturbointia pornoteattereissa niin, ettei toiseen uskaltanut edes koskea kunnolla, ja spermaan suhtauduttiin kuin radioaktiiviseen aineeseen. Tällä oli pitkäkestoiset vaikutuksensa tietyn sukupolven homomiehiin, mikä tulee esiin myös tämän vuoden suosikkielokuvassa All of Us Strangers, jossa kahdesta miehestä vanhempi kertoo nuoruuden peloistaan yhdyntää kohtaan.

Teksteistä painuvat mieleen erityisesti toistuvat käynnit sairaalassa, puhelinsoitot ystävien kuolemista ja se, miten epidemian koskettamat yhteisöt alkoivat auttaa toisiaan. ”Syvällisin ero ihmisten välillä saattaa hyvinkin olla ero sairaiden ja terveiden välillä, mutta myötätuntoiset ihmiset yrittävät kurottautua kuilun ylitse ja rakentaa siihen siltaa.” Yhteistä vihollista vastaan kamppailu yhdisti jälleen yksilöt, jotka sitä ennen tunsivat toisensa kenties vain ohitettuina kasvoina ”diskoteekeissa”.

Ohuen valikoiman ilmestymisen suomeksi mahdollisti Kari Lempisen (Walter de Camp) ja Jukka Lindforsin perustama pieni Odessa-kustantamo, jonka viimeisiä julkaisuja se näyttäisi olleen. 90-lukulaisessa Suomessa tällainen teos on ollut todellinen kuriositeetti. Itse poimin tämän pari vuotta sitten kirjaston ”ota ilmaiseksi”-poistopöydältä. Esseiden ajankuvaus on palaamisen arvoista myös nykypäivänä, sillä ne näyttävät, millainen tie on vähemmistöjen historiassa kuljettu. Paikoin Holleranin tavassa ajatella ja kuvata asioita on jotain ärsyttävän pinnallista, mutta monet hänen mietteensä ovat tarkkanäköisiä – ja pisteliään huumorin värittämiä. Tuhon ytimessä sanoittaa niin surun, kamppailun kuin elämän.

“Mieleeni jäi tunne, että olin elossa.”

Luetut kirjat 8/2021

Luonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Chuck Palahniuk: Fight club (Like 2006, suom. Henrik Laine)

Elokuvana Fight club on yksi ikisuosikeistani, mutta romaania en ollut lukenut ennen tätä. Kuten Yle Areenasta kuunneltavan Kirja vs. leffa -ohjelman teosta käsittelevässä jaksossa todetaan, Palahniukin romaani on varsin elokuvakäsikirjoitusmainen. Loikkiva rakenne, hyvin lyhyitä kappaleita, etenee vauhdilla. Tyyli on sivaltavan poeettista lyhytlauseproosaa. Pidän siitä, miten romaani vihjaa toistolla tärkeästä juonellisesta ratkaisustaan. Välillä tuntuu, että olen liian vanha tai seestynyt tähän rankisteluun: “Minut voitaisiin hirttää, pallini voitaisiin repiä irti, minua voitaisiin raahata pitkin katuja, ihoni nylkeä tai minua voitaisiin polttaa lipeällä, mutta Pressman-hotelli tunnettaisiin aina paikkana jossa maailman rikkaimmat ihmiset söivät kusta.” (s. 127) Ei yllätä, että homoeroottisempia viboja on poistettu leffaversiosta, esim. kertojan ensimmäinen kohtaaminen Tyler Durdenin kanssa nudistirannalla. Kapitalismi- ja kulutuskriittisyys tuntui lukiessani lävistävän kertomuksessa aivan kaiken, ja ihmetyttää entistä enemmän ns. miesasiamiesten luku- tai katsomistapa, jossa he määrittelevät Fight clubin kertomukseksi siitä, että tosimiesten täytyy tapella ja kestää mitä vaan. Toistensa murjominen ei varsinaisesti ole kirjan kehyksessäkään tervehenkinen, utopiaan johtava ratkaisu, vaan rakkauden mahdollisuudella on tärkeä osansa. Tämä ei ole kirjallisesti mullistavan laadukas teos, mutta vetävä ja monitasoinen. Leffa taitaa tosiaan tässä tapauksessa olla vahvempi.

“Sitä unettomuus teettää. Kaikki on niin etäistä, kuin kopion kopion kopio. Unettomuus etäännyttää kaikesta, mitään ei voi koskettaa eikä mikään voi koskettaa.” (s. 19)

“Fight clubista tulee syy käydä salilla sekä pitää hiukset ja kynnet lyhyinä. Salit ovat täynnä kundeja jotka yrittävät näyttää miehiltä – ikään kuin miehenä oleminen merkitsisi sitä että näyttää sellaiselta kuin kuvanveistäjät ja mainoskuvaajat toivovat miesten näyttävän.” (s. 55)

Marina Abramović: Walk Through Walls (Fig Tree 2016, ghostwriterina toiminut James Kaplan)

Performanssitaiteilija Marina Abramovićin muistelmateos kietoo yhteen vuosikymmenien uraauurtavan työn ja hurjan elämäntarinan. Teos on hurmaavan omaääninen, ei pelkkää rankkuutta ja rypemistä kuten voisi pelätä, vaan myös taiteilijan slaavilainen huumori on läsnä. Samalla Walk Through Walls on enemmän kuin elämäkerta; se saa ajattelemaan omaa taidekäsitystään, menemään sen ytimeen ja miettimään, mihin itse on taiteilijana valmis, tai miten äärimmilleen haluaa itsensä viedä; miten äärimmilleen täytyy itsensä viedä, jos haluaa tehdä taidetta joka todella vaikuttaa kokijoihinsa?

Abramović kasvoi Belgradissa, silloisessa Jugoslaviassa. Hän oli sotasankarien tytär, ja vanhempien avioliitto oli hyvin onneton. Äiti oli häntä kohtaan väkivaltainen ja kontrolloiva, samalla kuitenkin etäinen. Häpeä painoi ankarasti perheessä. Kuultuaan, että Abramović oli ollut varhaisessa performanssissaan alasti, äiti suuttui niin että huusi tappavansa hänet ja yritti heittää häntä lasilla.

Voi psykologisoida loputtomiin, miten äidin ankaruus sekä itseään että muita kohtaan siirtyi myös Marinaan kun tämä alkoi tehdä performanssitaidetta. Jo varhain Abramović ymmärsi, että kaksiulotteisuus ei riitä, vaan hän haluaa taiteen tapahtuvan tilassa ja oman ruumiinsa olevan keskiössä. Muu kuin äärirajoille meneminen ei riitä; Thomas Lips -teoksessa hän viilsi vatsaansa vertavuotavan tähden, ruoski itseään niin pitkään kuin pystyi ja asettui makaamaan jääpalojen päälle. Rhythm 0 -teoksessa hän seisoi kuusi tuntia galleriatilassa, pöydällä oli 72 tavaraa. ”During this period I take full responsibility”, luki ohjeistuksessa, jotka ovat tärkeä osa performanssia ja omanlaistaan runoutta; lopulta Rhythm 0:n yleisö riisui häntä, yksi ihminen viilsi häntä kaulaan ja joi hänen vertaan, toinen miltei ampui häntä pistoolilla.

Mystiset kokemukset kulkevat vahvasti mukana taiteilijan elämässä. Abramović antaa sattumuksille suuren merkityksen, ja joskus ne kieltämättä ovat uskomattoman tuntuisia. Esimerkkinä se, että Abramovićilla on sama syntymäpäivä kuin hänen taiteilijarakastetullaan Ulaylla (myös äitini muuten jakaa heidän kanssaan syntymäpäivän), ja heidän ensikohtaamisellaan selvisi, että molemmilla oli tapana repiä kalenterinsa tuon päivän kohdalta. Ulayn kanssa Abramović oli yhdessä 12 vuotta, ja yhteistyö päättyi 1988 (parisuhteen käytännössä jo päätyttyä) heidän kävelyllään Kiinan muuria pitkin niin, että he aloittivat vastakkaisista päistä, kohtasivat keskellä, ja lähtivät lopullisesti eri suuntiin elämässä. Sitä ennen kaksikko oli mm. elänyt vuosia autossa ja käynyt asumassa keskellä Australiaa alkuperäiskansan keskuudessa. Aboriginaaleilta Abramović ja Ulay oppivat hiljaisuuden ja paikallaan pysymisen, joista tuli myös tärkeitä taiteen elementtejä.

Abramovićin työtä ja persoonaa sekä vihataan että rakastetaan. Minä liityin jälkimmäiseen joukkoon viimeistään tämän kirjan myötä. Hänen taiteellisessa työssään on aina takana ajatus. Siitä huolimatta olisi väärin sanoa, että hän on ”poliittinen taiteilija” tai ”yhteiskunnallinen taiteilija”. Se latistaisi paljon sitä, mistä on kyse. Abramovićin filosofiassa taide on elämää ja kuuluu kaikille. Hänen henkilökohtainen elämänsä vuotaa usein hänen taiteeseensa, mutta ei ilmeisellä tavalla. Ihailen häntä, ja samalla hän on äärimmäisyydessään vähän pelottavakin. Huomaan myös, etten ole varma mitä ajattelisin kaikesta mystisestä puheesta liittyen energioihin ja puhdistautumiseen, jota taiteilija kävi usein harjoittamassa erilaisten shamaanien luona esimerkiksi petyttyään rakkauselämässään. Toisaalta olen nyt paljon avoimempi tällaiselle kuin olisin ollut vaikkapa vielä pari vuotta sitten, eikä asia lukiessa hirveästi häirinnyt.

Viimeisinä vuosina ennen viisi vuotta sitten julkaistua kirjaa Abramovićista on tullut supertähti, ja hän on vihdoin alkanut tienata kunnolla rahaa (performansseja ei voi myydä kuin tauluja). Tähän vaikuttivat erityisesti New Yorkiin muuttamisen jälkeen syntyneet performanssit The House With the Ocean View ja The Artist Is Present. Ensin mainittuun viitattiin Sinkkuelämää -sarjassa (jossa Abramović ei halunnut esiintyä itse, koska ei ole näyttelijä), mikä ensin nauratti minua koska muistin kyseisen jakson, mutta tulin surulliseksi kun Abramović kertoi, että koki itsensä ja performanssinsa lopulta pilkatuiksi kun niitä käsiteltiin populaarikulttuurissa. Artist Is Present oli suurmenestys, ja Abramovićin esiintymistä (hän istui kolmen kuukauden ajan 8 tuntia päivässä liikkumatta MoMassa, ja ihmiset saivat vuorotellen istua häntä vastapäätä) kävi katsomassa mm. Lagy Gaga. Kiinnostava fakta oli myös, että Gaga on ollut sen jälkeen Abramovićin oppilaana, sitä en tiennyt. Hänen antamansa näkyvyys toi Abramovićille paljon uusia nuoria seuraajia, jotka kiinnostuivat performanssitaiteesta, mistä tämä oli hyvin kiitollinen. Iloinen yllätys minulle oli, että Abramovićin ystäviin kuuluu muusikko Anohni, jota arvostan erittäin paljon.

Teoksen herättämistä ajatuksista voisi kirjoittaa pitkän esseen verran, mutta tällä kertaa lopetan tähän. Taidekäsityksessäni on liikahtanut jotain, enkä ole varma mitä. Lisäksi minusta on pitkästä aikaa tainnut tulla jonkun fani. 

 ”My parents’ marriage was like war – I never saw them hug or kiss or express any kind of affection toward each other. Maybe it was just an old habit from partisan days, but they both slept with loaded pistols on their bedside tables!” (s. 9)

”You must really be exhausted, to the point where there’s nothing left: when you’re so tired that you can’t take it anymore. When your brain is so tired of working that it can no longer think – that’s the moment when liquid knowledge can enter.” (s. 138)

”You’ve met the warrior and the spiritual ones. The bullshit one is the one I try to keep hidden. This is the poor little Marina who thinks everything she does is wrong, the Marina who’s fat, ugly and unwanted.” (s. 338)

Maisku Myllymäki: Holly (WSOY 2021)

Muistiinpanoja luettuani Hollyn:

a) kaksi erilaista naista: toisen puhe pulppuaa arvaamattomana ja hillittömänä, toisen taas kulkee sisäisenä virtana, josta ulos pääsee vain harvoja, arkoja sanoja 

b) kerronnan rytmitys henkilöhahmon rytmin mukaan, Hollyn pulppuava, hengästyttävä rytmi tuntuu tekstissä (tulee mieleen Marjo Heiskasen Mustat koskettimet), samoin Evan neuroottisuus; myös hahmojen rytmit suhteessa toisiinsa 

c) ulkopuolisen kertojan käyttö, se on tässä hyvin kiinnostavaa 

d) ruumiillisuuteen syvälle pureutuvat ajatusryöpyt, joita tulee melko tiheään tahtiin ja jotka kiehtovat ja pohdituttavat 

e) kieli, joka soljuu, aaltoilee, murtuu ja hypähtelee 

f) jännite, joka lävistää kaiken 

g) meren olemus, jonka voi tuntea kunnolla vain sisään kävelemällä (mieleen tulee Gaston Bachelardin essee Vesi ja unet) ja joka ilmentää henkilöiden tiedostamattomia puolia 

h) saarella vieraileva mies, jonka astuessa kuvaan koin pienen järkytyksen, koska olin niin viehättynyt Evan ja Hollyn keskinäisestä energiasta 

i) viini; kirjoitan tätä juotuani vähän viiniä, mutta se sopii romaanin yhteyteen hyvin, Hollylla riittää viiniä tarjottavaksi 

j) linnut, ja miten lintujen nimet muodostavat suuren osan poetiikasta tavalla joka inspiroi valtavasti 

k) kuvallisuus; teksti tuo lukijan eteen tarkkana saarimiljöön taloineen, kallioineen, aaltoineen 

(Lisämerkintöjä: Maisku on kollegani, istumme samassa työryhmässä ja tunnemme toisemme myös kirjablogipiirien kautta. Olen kovin iloinen siitä, että hänen esikoisromaaninsa on nyt julkaistu ja Holly liehuu maailmalla kaftaani hulmuten.)

Kirja saatu kustantajalta, kiitokset.

”Ehkä joku on joskus kutsunut häntä tai hänen ruumiinsa osia persikaksi.” (s. 22)

”Joskus ihmisille eivät riitä jo olemassa olevat linnut, vaan heidän on pakko luoda lisää.” (s. 27)

”Joten voit arvata, että kuuntelin itseäni kauhun vallassa, en ymmärtänyt, miten suustani tuli sellaisia lauseita, olin suunniltani, päästäni sekaisin. Tiedätkö, mitä se oli? Se oli halua miellyttää, pitää kiinni.” (s. 187)

Gaston Bachelard: Vesi ja unet – essee materiaalisesta mielikuvituksesta (ntamo 2015, suom. Jan Blomstedt)

Ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardilla (1884–1962) oli myös luonnontieteellinen koulutus, ja hän halusi ajattelussaan yhdistää tieteen ja runouden mahdollisuudet. Vesi ja unet -essee käsittelee veden ilmenemistä poetiikassa, unimaailmassa ja mielikuvituksessa. Luin teosta hyvin hitaasti ja pitkään, ja tuntuu että ymmärsin tästä ehkä noin 10 %, mutta ei se mitään. Bachelardin teksti on myös itsessään hyvin kaunokirjallista ja siinä tapahtuu kiinnostavia värähdyksiä. Olen kyllä viime viikkoina huomannut, että jotain olen lukemastani sisäistänytkin, koska parin arvioimani kirjan, joissa vesielementti on ollut vahvasti läsnä, yhteydessä olen miettinyt Bachelardin materiaalista mielikuvitusta. Lyhykäisyydessään, niin kuin minä sen ymmärsin: veden kuvaamisen kaunokirjallisessa tekstissä ei pitäisi jäädä vain pinnan eli silmällä näkyvän tasolle, vaan pitäisi pyrkiä tavoittamaan veden olemus ja hakea kielikuvat syvemmältä. Bachelardin esimerkit ulottuvat Shakespearen Ofeliasta Edgar Allan Poehen, ja lisäksi siteerattuna on monia itselleni aiemmin tuntemattomia ranskalaisia runoilijoita. Kiehtova ja haastava essee. Ystäväni kertoi, että oli toisella lukukerralla oivaltanut teoksen sisällöstä paljon enemmän, ja minäkin ajattelin tarttua tähän joskus uudelleen. Kirjassa esitetyt ajatukset myrskystä ja raivoavasta merestä kaunokirjallisina ilmiöinä täytyy kyllä käydä läpi tarkasti erään oman tekstini kannalta, ennen kuin vien tämän takaisin kirjastoon.

“Lyhyesti: näemme että materia on muodon tiedostamaton tausta. Ei vain veden pinta; vesi itsessään, koko massallaan, lähettää meille noiden heijastustensa herkeämättömän viestin. Vain materia voi ottaa kantaakseen tunteiden ja vaikutelmien moninaisuuden. Se on tunteiden varanto.” (s. 56)

“Minusta pitäisi huomata myös uneksinnan ilmaisemattomat arvot ja arvostukset, niiden ihmisten uneksinnat, jotka pakenevat yhteiskuntaa ja haluavat ottaa maailman mukaansa ainoana kumppaninaan. Täydellistä yksinäisyyttä ei tietenkään ole. Eristäytyvä uneksija säilyttää varsinkin yhteytensä kieleen ja kielen uneksittuihin arvoihin; hän säilyttää kieliperheensä runouden.” (s. 132)

“Täytyykö lisätä, että epätavallinen myrsky on myrsky, jota tässä tulkitsee joku epätavallisessa mielentilassa oleva? Silloin universumin ja ihmisen välille aukeaa epätavallinen yhteys, sisäinen, läheinen, substantiaalinen kommunikaatio.” (s. 165)

Antti Rönkä: Nocturno 21:07 (Gummerus 2021)

Intensiivisen romaanin päähenkilö häpeää seksuaalisuuden ilmenemistä omassa ruumiissaan ja mielessään. Kertomus jakautuu kahteen aikatasoon, kuten myös kertojaratkaisu, joka liikkuu minän ja hänen, preesensin ja imperfektin välillä. Tavallaan ratkaisu ilmentää myös persoonan eri puolia, joista toinen yrittää ottaa haltuun toisen, häpeävän. Kyvyttömyys paeta synkeyttä tuottavalta mielensä osalta tulee näkyviin, kuten Röngän esikoisessakin. Hienosti hän on tämänkin romaaninsa kirjoittanut. Rikas kuvakieli tekee kohtauksista – usein piinaavinakin – tietyllä tapaa nautittavia lukea. Tekstistä välittyvä olotila on usein ristiriitainen, kahtaalle repeävä, jännitteinen. Pienoisromaanin laajuinen Nocturno 21:07 on myös vetävä; pitkästä aikaa luin kirjaa pari tuntia yhteen putkeen. Teos sisältää kiehtovan, autofiktion olemusta koskevan pohdinnan, joka on upotettuna kirjastovierailun kuvaukseen – kirjastonhoitaja kuvataan hyväntahtoisesti pihalla olevana, mikä on stereotyyppistä, mutta en jaksanut loukkaantua. Ehkä tilanne on “tosielämästä”.

Vastikään lukemani Marina Abramovicin elämäkerran alussa on kertomus siitä, miten pelko rakennetaan meihin lapsena, ja Röngän romaania lukiessani aloin miettiä, miten syyllisyys rakennetaan. Kuka tai mikä sen tekee ja miksi? Toiset pelkäävät enemmän kuin toiset ja toiset syyllistyvät enemmän kuin toiset; mistä tällaiset erot syntyvät? Tällä kertaa päädyin lukemaan Goodreadsin arvioita teoksesta ennen siihen tarttumista, ja eräs käyttäjä piti romaania “avoimena paapatuksena elämän tuskasta” samastuen kirjassa kuvattuun kirjastovierailun mieheen, joka kysyi, miksi häntä pitäisi kiinnostaa jonkun elämästä lukeminen. Itse taas kiinnityin teoksen maailmaan monissa kohdin, vaikka kokemuksissani on paljon eroavaisuuksiakin päähenkilöön verrattuna. Onko sitten oikein (heh, tätä kysymystä viljellään paljon kirjassakin) kirjoittaa sellaisia romaaneja, joista toiset löytävät omat tunteensa ja kokevat tulevansa nähdyiksi, mutta joista toiset taas jäävät etäälle, koska ovat eläneet hyvin eri tavalla? Tietenkin on. Sitä paitsi romaanin lukemisesta saa irti paljon enemmän, kun ei aseta sille lähtökohtaisesti vaatimuksia. En väitä, että itsekään aina onnistuisin siinä, mutta tällaista avoimuutta kohti pyrin.

“– – kyllähän sen jokainen näki kun Anttia katsoi, ettei siinä seissyt mikään kunnon poika, tervemielinen poika, joka pelasi kuulasotaa ja jääkiekkoa ja tarvittaessa huusi ja tappeli.” (s. 10)

“Jos hän olisi etsinyt kuvia netistä, hän olisi itse ollut vastuussa ja ällöttävien himojensa vanki, joka varta vasten etsii tyydytystä netistä, kirjoittaa hakusanat tieten tahtoen. Mutta kun hän katsoi televisiota, hän saattoi vain ajatella että mitäs tekevät tällaisia videoita, en minä ole niitä valinnut – –” (s. 20)

“Kaikki keskustelumme ovat ironiaa. Sen on ilmeisesti tarkoitus tehdä asioista helpompia, vaikka oikeasti se tekee niistä vaikeampia.” (s. 40)

Suvi Valli: Hallittua kaatumista – ja muita ruumiin kielen asentoja (Poesia 2021)

Esseekokoelma ruumiillisuudesta ottaa lähtökohdakseen asennot, ja niistä rönsytään lajityypin mukaisesti monenlaiseen. Teos on hyvin kirjoitettu, tekijän tausta runoilijana näkyy kielellisissä värähdyksissä ja esseeproosan tarkassa muotoilussa. Esseekirjaksi teos on pitkähkö, yli 220 sivua, ja lukemiseni tapahtui hitaasti, mutta se oli ihan mielekäs tapa tämäntyyppisen esseistiikan parissa. Kirjoittajan lukeneisuus on hyvin laajaa, ja viittauskohteita löytyy niin kotimaisesta nykyrunoudesta kuin 1800-luvun matkakirjallisuudestakin. Mieleenpainuvinta olivat pohdinnat kielestä aistina, tarkkailemisen ja tarkkailtavana olemisen vertailu, kuljeskelu kädet selän takana ja pornonovellin oulipolainen muuntuminen teehetkeksi. 

 ”Ruumis tuntuu todemmalta kuin keho. Se ilmentää, kuinka tulemme olleiksi joka hetki, ja kuinka meissä on jo nyt jotakin meille vierasta, joka jää jäljelle kun henki lähtee.” (s. 43)

”Sairaus ja seksuaalivietti ovat vahvoja voimia, koska niiden vallassa ihmisen uskotaan herkemmin kääntävän selkänsä yhteiskunnan velvollisuuksille ja säännöille, keskittyvän sänkyyn ja siinä piehtaroivaan ruumiiseen.” (s. 83)

”Silti usein tuntuu siltä, etten ehdi ahmia ympäristöä silmilläni, koska minut syödään.” (s. 181)

Luetut kirjat 7/2021

Luonnehdinnat heinäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Sanna Puutonen: Sydänmuuri (Otava 2021)

Esikoiskirjailijan arkkitehtuurinovellit jättävät pinnan alle ja rivien väleihin paljon ilmaisematonta ja uhkaavaa. Tekstit ovat tarkkoja, ovelia ja jotkut julmiakin. Noin 120-sivuinen teos pitää sisällään 23 tarinaa, joten novellit ovat pääosin hyvin lyhyitä, mutta minikertomukset toimivat kirjoittajan käsittelyssä hyvin. Lauseet tuntuvat mietityiltä, tiiviiltä, pakatuilta. Vertailua alkoi arkkitehtiteeman vuoksi mielessään muodostaa Eeva Turusen Neiti U:n kanssa, ja vaikka tekijöiden tyylit ovat erilaiset, Puutosen ”Poikkeamat”-novellissa on paljon samaa henkeä Turusen ”Parahin tekninen isännöitsijä”-tekstin kanssa. Sydänmuuri on monipuolisesti ja kekseliäästi lyhytproosan keinoja käyttävä kokoelma. Positiivista, että isoiltakin kustantajilta tulee joskus novelliesikoisia.

”Kirkko sijaitsee joen rannalla, punaista taloa vastapäätä. Rakennusten keskinäistä suhdetta voidaan kuvata myös kolmenkymmenen tuuman metsästyskiväärin kantomatkalla.” (Usko, s. 17)

”Välistä paineli laiva, ja äkkiä olin keskellä ilmapalloja, mukeja, leikkuulautoja, boolimaljoja, hammasharjoja, jumppanauhoja, kauhoja, mattopiiskoja, maalinteloja ja lukuisia letkuja. Sukkahousuja tuli vastaan myös ja meduusoja, jälkimmäiset tunnisti siitä että ne takertuvat ihoon ja pistivät.” (Juhlat, s, 48)

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste (Kosmos 2021)

Esseekokoelma anarkismista, työstä, rakkaudesta, eläimistä, tottelemattomuudesta. Tekstin suoraviivainen tyyli toimi minulle ainakin kuunnellussa muodossa, jutustelevuus oli helposti lähestyttävää. Kun jokin asia menee tarpeeksi yli, pääsee välillä kirosanojakin, ja se on ihan ok. Esteettiset konservatiivit ovat arvioissaan repineet pelihousunsa, mikä ei ollut yllättävää. Minusta kotimaiselle esseekentälle kyllä mahtuu omakohtaisesti koetusta vahvasti ponnistavaa ääntä, joka ei kulttuuriviittaile niin laajasti kuin monet muut. Kaipailin kokoelmaan vahvempaa punaista lankaa; anarkismi muodosti sellaista toki, mutta tekstejä olisi minusta voinut sitoa sen ympärille tiukemmin. Rönsyt menivät välillä niin pitkälle, että keskittyminen herpaantui. Suosikkini kokoelmassa oli paskaduuniessee. Vuoroin nauroin, vuoroin heristin tykittelyn mukana mielessäni nyrkkiä epätasa-arvoiselle työelämälle.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021, suom. Elina Melander)

Kesälukemiseksi hyvin sopinut romaani italialaisesta perheestä, joka keskustelee huutamalla. Paljon henkilöhahmojen vilinää ja hillittömiä, mutta lakonisesti ilmaistuja käänteitä. Mussolinin aikakauden fasismi vaikuttaa taustalla ja välillä tuttavia piilottelee ja katoaa, mutta perhe vaan porskuttaa eteenpäin keskustellen huutamalla. Kiinnostavaa, miten kertojaminä tulee vähitellen näkyväksi kirjan loppupuolella aikuisena, alkupuolella hän on lähinnä näkymätön tarkkailija. Luin pienissä paloissa hitaasti, ja sillä tavoin kirjan tyyli iski. Perheen isän ja äidin dialogeja olisi voinut lukea lisää ja lisää.

”Sellaisia olivat siis runot: Yksinkertaisia ja tyhjästä tehtyjä, ja ne kertoivat asioista, joita katsottiin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana. Etsin asioita, jotka voisivat muistuttaa niitä mustia linnakkeita ja vihreitä niittyjä. Tällä kertaa minua ei hämäisi mikään.” (s. 59)

”Isän raivo yltyi pelottavaksi. Joka kerran, kun joku meistä ilmoitti aikovansa naimisiin, hän raivostui silmittömästi, oli tuleva puoliso kuka tahansa.” (s. 82)

”Oveluuteen perustuvat virheet ottavat ihmisen vangikseen. Niiden juuret ovat vahvemmat kuin ajattelemattomuuteen ja vilpittömyyteen perustuvien virheiden.” (s. 226)

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021)

Hosseinin kolmeen osaan jakautuva kokoelma jatkaa Pölyn ylistyksen esittelemällä tunnistettavalla esseeäänellä. Tällä kertaa teksteissä ollaan matkoilla, etsitään totuuksia ja mietitään kuolemaa - suuria kysymyksiä, vahvoja näkemyksiä. Esseissä on paljon timanttisia kiteytyksiä ja huumoria. Välillä ärsytti, mutta ei pahasti. En ole varma, mitä ajatella esseeminän asemoitumisesta ikään kuin ”ismien” ulkopuolelle, onko se omanlaistaan yläpuolelle kohottautumista vai nimenomaan ulkopuolisuutta, ja mitä uutta on ulkopuolisuuden kokemuksessa kirjoittajana, en tiedä. Ruumiillisuuden käsittelystä tässä pidin paljon. Hosseini ottaa esseiden erilaiset rakenteet käyttöönsä suvereenisti. Suosikkini ovat kokoelman alussa ja lopussa; Aurinkokuningatar on parhaita lukemiani viime vuosien kotimaisia esseitä, myös karunkaunis Marraslinnut painuu mieleen. Miesten tarinoiden herättämään keskusteluun en nyt kerta kaikkiaan jaksa lähteä. Saanko tässä vaiheessa asemoida itseni sen ulkopuolelle? Voisin tuumia ensin, vaikka pari vuotta, olen hidas ajattelija.

”Järjestelen ajatusten muotoisia kiviä. Riittääkö se?”

”Ruumista palvotaan kuntosaleilla, valokuvissa ja valkokankaalla, palvotaan sen ääriviivoja, mutta ruumiin tuntemukset eivät näytä kiinnostavan juuri ketään. Ihan kuin meillä olisi vain silmät.”

”Miksi kirjoitan? Koska katson ulos ikkunasta ja näen kysymysmerkkejä. Teksti maalaa niiden päälle väliaikaisen maiseman.”

”Kuka tietää, kuinka monta ihmiskunnan ongelmaa selättäisimme, jos puhuisimme paskasta ainaisen paskan puhumisen sijaan.”

”Paiseen ja fistelin koristeeksi ei kääritä vaaleanpunaista rusettia. Ei kannata, sehän sotkeentuisi vereen, visvaan ja paskaan. Kuka antaisi tällaiselle vaivalle kasvot? En minä ainakaan, perseeni olen jo antanut.”

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä (S&S 2021, suom. Saana Rusi)

Minullakin on ollut oma miesvihavaiheeni (ja edelleen tulee hetkiä jolloin kaiken maailman setäselittäjät voisivat minusta kerta kaikkiaan painua hiiteen), joten Pauline Harmangen pamfletin aluksi olin melko fiiliksissäkin, että nyt on puhdistavaa tykittelyä syistä, joiden vuoksi miehiä voi tosiaan tehdä mieli vihata. Valitettavasti loppupuoliskolla käy selväksi, että teksti jää varsin pinnalliselle tasolle ja käsittelee asioita tavalla, joka olisi ollut freesisti ajatuksia tuulettavaa ehkä kymmenen vuotta sitten. Jollekulle feminismiin vastikään havahtuneelle tämä voi olla tarpeellista paineiden purkua, ja vihan näyttämistähän sallitaan ylipäätään varsin vähän muille kuin valta-asemassa oleville miehille yhteiskunnassa, siinä mielessä aiheelle on paikkansa. Välillä tämä on mieskuvassaan niin stereotyyppinen, ettei sellainen kirjallisen kärjistyksen nimissäkään edistä kyllä yhtään mitään. Ranskalaisen kulttuurin kontekstissa tämä ilmeisesti oli myös jotenkin ”uutta”. Muuten on tasa-arvotyössä syytä mennä jo eteenpäin. Tekstinä tämä on lyhyt; tulipa luettua.

”Joka kerta, kun miehet surkuttelevat omaa vainotun miehen osaansa, he laistavat tehtävästään: olla hieman vähemmän perusteellisesti patriarkaatin tuote. Kumma kyllä miehet eivät useinkaan pysähdy ihmettelemään miksi feministit heitä niin vihaavat.”

”Niiden, joilla on enemmän valtaa, on mahdollista pysytellä konfliktitilanteissa rauhallisina ja korostetun rationaalisina, sillä he eivät joudu kärsimään. Mikäli kieltäytyy huomioimasta toisen osapuolen tunteita, kieltäytyy samalla jäljittämästä syitä näihin tunteisiin ja tarkastelemasta omaa mahdollista osallisuuttaan.”

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas)

Pitkästä aikaa hyppäsin selkeän juoniromaanin mukaan. Matkaansa tämä kyllä veti, ja piti lukea loppuun, miten Alicelle ja Mattialle käy. Teos on kirjoitettu perushyvin, vaikka rasitti, että tekstiin upotettuja henkilöiden repliikkejä ei eroteta millään muotoilulla muusta leipätekstistä – se ei perustele keinona itseään mitenkään. Tartuin tähän erityisesti traumasta parisuhteessa kertovana kaunokirjallisuutena, mutta en saanut mitä odotin. Vihasin traumojen esittämistä tässä niin monisyisesti, että siitä on hankala saada täsmällisesti kiinni lyhyessä tekstissä. Vihasin sitä, miten alleviivaavalla, jopa kliseisellä tavalla henkilöiden oireilu näkyy; esimerkiksi Alicen kohtaama kiusaaminen kotibilekuvauksineen on kuin teinileffojen kliseet tiivistettynä. Samoin kohtaus, jossa Alice ja Mattia istuvat sängyllä ja toinen heistä on lähdössä kauas opiskelemaan; vihasin niin paljon. Ja se, että Alice päätyy yhteen maltillisen lääkärin kanssa äitinsä sairasvuoteelta, ei jösses sentään.

Auki jää liikaa. Miksei kumpikaan traumatisoitunut saa kunnollista psyykkistä hoitoa? Miksi sanomana tuntuu vaan olevan, että traumatausta voi johtaa ankeaan, ohi kulkevaan elämään ja rakkaudettomuuteen, ja sillä siisti? Ajatus alkuluvuista päähenkilöiden yksinäisyyden ja erillään pysymisen symbolina on oivaltava ja kiehtova, mutta siitä olisi voinut ottaa enemmän irti kirjallisesti. Eteenpäin lukijaa kuljettava jännite romaanissa on vahva, enkä ihmettele bestselleriyttä, onhan tässä paljon perinteisen ”vahvan, koskettavan kertomuksen” aineksia. Ei ollut minun kirjani.

”He puhuivat yleensäkin vähän mutta viettivät aikaa yhdessä, kumpikin omaan kurimukseensa keskittyneenä, saaden toisistaan tukea ja turvaa ilman turhia sanoja.” (s. 71)

”Hän viipyi kuvitelmassaan niin perusteellisesti, että se alkoi tuntua enemmän muistolta kuin joltakin minkä piti vasta tapahtua.” (s. 301)

Aura Sevón: Okulovulva (Aviador 2021)

Esikoisteos, jonka tyylilaji on suurin piirtein kollaasiesseeromaani, käsittelyssä mm. naiskatse ja -kirjoitus, mukana myös runon keinoja. Olen aiemmin lukenut tekijältä artikkeleita, jotka ovat olleet todella kiinnostavia. Odotukseni kirjalle olivat megalomaaniset, kohtuuttomat. Okulovulva tarjosi hämmennyksen hetkiä, nautintoja, pään raapimista, heittäytymistä. Luonteva vertailukohde kotimaisessa kirjallisuudessa on Maria Matinmikon Kolkka. Tässä minut kiinnittivät lukemisen äärelle eniten alkupuoliskon esseeosiot, joissa analysoidaan mm. Claude Simonin ja Anne Desclosin romaaneja sekä pornografiaa feminismin näkökulmasta.

Okulovulva pyrkii pois katseen vallasta ja sukeltaa moninaisemmin aistikokemuksiin – sukellusmetaforalla on paikkansa, sillä lopussa kertoja yhdistyy nesteeseen. Kirja sulauttaa samojen kansien väliin niin myyttien tulkintaa kuin tekstiviestipalstaa. Omaksuttavaa riittää. Minulla on sellainen olo, että olen missannut jotain tärkeää mikä vaikuttaa taustalla – liekö helteen syytä… Aion kyllä lukea kiinnostuksella muiden arvioita; mitä kaikkea tästä vielä löydetäänkään.

”Kenties hän ei itse tiedä, mitä haluaa, ja siksi haluaa muiden haluja, koska hänenkaltaistensa haluille ei ole omaa kirjoitettua historiaa.” (s. 65)

”Feministikatsoja voi tiedostaa pornon ongelmallisuuden ja silti kiihottua siitä, mistä voi seurata häpeän ja syyllisyyden tunteita.” (s. 79)

”Kuuntelen ääntä, se tempaa mukaansa. Vähitellen loksahtelen auki.” (s. 225)

Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S 2021, suom. Katriina Huttunen)

Maailmalla äkillisesti huomioon kohonneen tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian kääntäminen aloitettiin myös suomeksi. Hyvä niin. En ihmettele kirjailijan herännyttä suosiota: hänen lapsuuskuvauksensa mahduttaa 140 sivun mittaan monia tunnistettavia teemoja, kuten köyhyys, äiti-tytärsuhde, ystävyys, ulkopuolisuus, tarkoituksen näkeminen runoudessa. Ditlevsen pohtii lapsuuden merkitystä varsin syvälle kaivaen, ja kirjan loppulauseet ovat kiinnostavat; lukija on nähnyt silmiensä edessä, miten kirjailija ammentaa mielensä kirjastosta tietoa ja kokemusta lapsuudestaan. Lauseissa on parhaimmillaan poeettista voimaa, ja teoksessakin Tove opettelee kirjoittamista juuri runojen avulla. Tytön jatkuva sivuuttaminen ja veljen korottaminen korkealle hänen yläpuolelleen perheessä ovat kylmääviä. Kuvaus on erittäin arkista, ja jotkin kohdat eivät tuntuneet niin merkittäviltä kerronnallisesti. Vahvimmillaan tämä värisi monella tasolla. Trilogian seuraavia osia suomeksi odotellessa.

”Suhteeni häneen on tiivis, tuskallinen ja vapiseva, ja aina minun on etsittävä rakkauden merkkejä.” (s. 19)

”Köyhäinapu oli yhtä lähtemätön häpeä kuin täit ja lastensuojelu. Jos sai köyhäinapua, menetti äänioikeuden.” (s. 28)

”Edvin on muuten myöhemmin sanonut että oikeastaan runot olivat hänen mielestään hyviä, jos ne olisi kirjoittanut joku muu kuin minä. Kun tietää että kaikki on valetta, niille voi vain nauraa kuollakseen. Tulen iloiseksi hänen kehuistaan, eikä minua haittaa yhtään, vaikka runot olisivatkin valetta. Minä tiedän että välillä on valehdeltava, jotta totuus tulisi ilmi.” (s. 83)

Milja Sarkola: Pääomani (Teos 2020)

Loistavasti hallittu romaani, jonka minäkertojan ajatukset täyttää kaiken näkeminen taloudellisen ja ajallisen arvon, hyödyn, tuoton kautta, tehokkuus ja ratkaisujen optimointi, suoriutuminen. Tämä jäi minulta kesken kirjan puolivälissä viime vuoden lopulla, enkä oikein tiedä miksi, ehkä kertojan maailma oli minulle siihen hetkeen jotenkin liian kova, tai syy oli jokin muu. Olin tyytyväinen, että jatkoin teoksen nyt loppuun. Pinnan alla vellova hallitsemattomuus näyttäytyy vähän kuumottavana, mutta elämään kuuluvana, ja tuo tarpeellista variaatiota kerrontaan. Taiteilijaresidenssin kuvaus loi mielleyhtymiä Rachel Cuskin teoksiin, ja lopun vuoropuhelusta teatteriesityksen jälkeen tuli mieleen Jan Forsströmin Aikuisia ihmisiä. Sarkolan käyttämä lakoninen tyyli toimii, kun sen toteutuksen vie näin pitkälle; muoto on sisältöä ja toisinpäin.

”Näen toistuvasti painajaista, että olen vahingossa ostanut aivan väärän asunnon.”

”Jos pyrit huipulle uskot hierarkioihin. Jos käytät sanaa paras uskot hierarkioihin.”

”Voin tarvita hänen asiantuntemustaan jatkossakin, mutta tuttavuuden kannalta minun ei kannata liian monta kertaa pyytää apua ilman korvausta tai vastapalvelusta. Hän on älykäs, kielellisesti erittäin lahjakas, sivistynyt, ajattelussaan radikaali ja koen että hän tuo ajatusmaailmaani näkökulmia, joita minulla ei ilman häntä ole. Tuttavuus on minulle arvokas.”

”Mieleni täyttyy impulsseista osallistua keskusteluun, mutten ehdi sujauttaa valitsemiani sanojani muiden puheenvuorojen väliin. Uuvun. Tukahdutetut impulssit kerääntyvät kehooni.”

Luetut kirjat 5–6/2021

Luonnehdinnat touko–kesäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Hans Selo: Diiva (WSOY 1970)

Hans Selon esikoisromaania kutsuttiin legendaarisen HS-arvostelun otsikossa meteoriksi, mikä kirjan lukeneelle näyttäytyy jännittävänä ilmaisuna. Lähinnä teos räjähtää sisältäpäin; jostain purkautuu sanoja joita ei ennen ollut olemassa. Markku Eskelinen on verrannut Diivaa mm. kielellisen virtuositeetin ja uudissanaston luontevuuden ansiosta Seitsemään veljekseen ja Alastalon saliin, eikä minusta liioittele. Selon teoksen lukemisesta tulee samankaltaisia tuntemuksia kuin noiden kahden äärellä, ja prosessissa on vastaavaa työurakan tuntua kuin Kilven parissa (Diivassa sentään on vain 190 sivua). On sekä kiehtovaa että surullista kuinka paljon Seloa on kirjallisella kentällä vastustettu. Viime vuosinakin on julkaistu kirjoituksia, joissa epäillään ettei hän kirjoittanut Diivaa itse, ja olen kohdannut nettikeskusteluissa näkemyksiä, joissa Seloa on pidetty provokaattorina vailla suurempaa merkitystä – nykytermein siis pelkkänä kirjallisena trollina. Ilmeisesti kirjailijan henkilö lehtien kohujuttuineen on 70-luvulla luonut kuvaa skandaalinhakuisesta pyrkyryydestä. Tätä kuvaa on murtanut viime aikoina esim. Emmi Ketosen Lumooja-lehdessä julkaistu juttu, joka löytyy myös verkosta.

Teoksen sanasto on todella omanlaistaan: ”längertäessä”, ”säntimään”, ”raivouomatähden” ja ”hilettämä” näin esimerkkeinä, jotka poimin yhdeltä aukeamalta. Lauseiden syntaksit ovat myös aika villejä, ne vaativat totuttelua. Parhaimmillaan Diivan huudahteleva ja korskea kertojaääni sai myös päänsisäisen lukemisääneni huudahtelemaan riemunsa tunnossa. Välillä kirjassa tulee ”tasaisempia”, kieleltään perinteisempiä ja selkeämpiä jaksoja, kunnes taas mennään. Selo on harjoittanut monesti myös luetteloiden poetiikkaa teoksessaan: ”tupakannatsoja, tulitikkuja, ruttuuntuneita savukeaskeja, jäätelöpaperiruttuja, sylkiräkää – –” (s. 88) Reilu parikymppisen kirjailijan kielikorva on ollut uskomattoman virittynyt.

Se, miten paljon tässä on seksiä, sukuelimiä ja eritteitä, kyllä yllätti. Miten paljon siitinten ja klitoristen seikkailuista kertominen kirjallistuu, kun se on kuvattu erittäin kohosteisella kielellä? Naisiinmenevä keikaroiva diiva, joka on kielellisesti huippulahjakas; onko hänen tuhoisasta naisiinmenevyydestään kertominen tyylistä huolimatta mielekästä luettavaa? Ehkä ei aina, mutta onneksi teoksen vaihtelevassa kertojapositiossa, eri aikatasoissa ja sisäisestä maailmasta ulos ja takaisin säntäilevässä kerronnassa ei pitäydytä valloituksilla mässäilyssä kuin ohimeneviä hetkiä, kunnes kuljetaan taas erilaisiin sielullisiin käänteisiin. Positiivisena on ehkä nähtävä se, että paikoin klitoris asettuu toimijaksi, mikä lienee aika merkittävä juttu kirjassa vuonna 1970 (veikkaan kyllä että sana on miellyttänyt Seloa poeettiselta soinniltaan ja sen takia sitä tässä viljellään). Välillä naisista kirjoitetaan teoksessa turhan vihamielisesti, mitä kertoja tuntuu toisaalta hieman moralisoivan; päähenkilö Kai Terhon tekemisiä ei varsinaisesti pidetä oikeutettuina. Silti ajoittain vähän väsyttää.

Diivan kieli luo itseään uudelleen koko ajan ja rakentaa samalla henkilöä, johon elämä on lopussa valmis rientämään. Tekeekö elämä hänestä syntisen ja onnistuuko hän välttämään välinpitämättömyyden – nämä jäävät ilmaan, toiveiksi. Seloa kannattaa lukea nykyäänkin kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita kokeilevasta, kielellisesti uudistavasta proosasta.

”Vain unikuvamaailma, joka oli kaiken logiikan ja käsitettävyyden ulkopuolella! Sinne juoksin pakoon noita räkäeroosion kuluttamia ihmisiä, jotka sytkähtelivät hervottomasti ja tapailivat sanojen sijasta uikuttavia mönkäyksiään; oikea raajojen helvetti, joka kiehui veressä ja värjäsi hopeapajujen räihläiset lehdet punaksi.” (s. 63)

”Miten minä rääppänä kuljinkaan kansanjoukossa tavoittamattoman hekuman vääristämin kasvoin, olkapäilleni oksennettu hiirenharmaa popliinitakki liueten asvaltin ilkkuvaan pintaan, päättömässä samonnassa.” (s. 104)

Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)

Kirjailija Deborah Levy huomasi itkevänsä liukuportaissa ja päätyi selostamaan elämäänsä kiinalaiskauppiaalle Mallorcalla. Tästä keriytyy teos, joka oikeastaan kertoo kuinka hänestä tuli kirjailija. Levyn proosa värähtelee kiehtovasti, kuten se teki myös hienossa romaanissa Uiden kotiin, jonka kirjoitusprosessi on meneillään siinä nykyhetkessä jota Mitä en halua tietää kuvaa. Kirja on täynnä kohtia, joista voi ottaa timanttisia sitaatteja. En tiedä, kertooko se kertomusta; muistelun logiikka on läsnä. Loppu toki nivoo yhteen ja näyttää, miten asiat liittyvät toisiinsa kirjailijan ajattelussa. Silti mietin, että teosta voisi kutsua autofiktiiviseksi romaaniksi; se sisältää tarkasti esitettyä dialogia, mikä aina luo fiktiivisen kerroksen. Jotain on muokattu ja järjestetty kirjallisen teoksen luomiseksi. Matkalla tulee vastaan erottelevia kylttejä, päästetään lintu vapauteen ja mietitään Yhteiskuntarakennetta isolla.

”Minusta vaikutti siltä, että naisen silmät tahtoivat kadota hänen päänsä sisään, koska hän ei halunnut nähdä, että hänen omaksumansa todellisuus saattaisi teurastaa hänet.”

”Ajattelin kaikkea mitä olin joskus toivonut, ja nauroin. Kun kuulin oman julman nauruni, halusin kuolla.”

”Tuona keväänä, jolloin eläminen oli hyvin vaikeaa enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin, oli mahdotonta sanoa kyllä, tai hmmm, tai edes nyökätä. Ajatukseni kai nolostuttivat minua.”

”Minua oli neuvottu sanomaan ajatukseni ääneen eikä vain mielessäni, mutta sen sijaan päätin kirjoittaa ne ylös.”

”Koetin tuijottaa häntä ilmeettömästi, mutta silmiini alkoi sattua. Uuvutti ponnistella niin paljon sen eteen, että näyttäisin viileältä ja kaiken kestävältä.”

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (Otava 2021, suom. Markku Päkkilä)

Palkittu amerikkalaiskirjailija luo romaanissaan kielikuvan pohjalta vaihtoehtohistorian. Maanalaiseksi rautatieksi kutsuttiin aikanaan orjia pakoon auttanutta verkostoa, ja Whiteheadin teoksessa taas esiintyy konkreettinen rautatietunneli, jossa päähenkilö Cora matkaa paetessaan. Siihenastisen elämänsä Cora on asunut plantaasilla, josta on sadistisesti käyttäytyvien omistajien käsissä tullut maanpäällinen helvetti. Teoksen alku on todella raakaa luettavaa – pahinta on tiedostaa, etteivät julmuuksien yksityiskohdat ole tuulesta temmattuja, vaikka teos onkin vahvasti fiktiivinen. Romaanissa on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, minkä oivalsin koko laajuudessaan vasta kun aloin lukea, mitä kaikkea siitä on kirjoitettu. Paralleelia rakentuu myös juutalaisvainojen ja vastaavien kansanmurhien kanssa.

Teos katsoo amerikkalaista rasismia monesta näkökulmasta, kun Coran silmät avautuvat matkan aikana sille, että vapauteen päässeet orjat eivät oikeasti ole vieläkään vapautuneet. Maanalainen rautatie on vahvasti juoniromaani, jonka eteenpäin vievä voima syntyy lukijan jännittäessä, pääseekö Cora pakoon. Jahtaajien pakkomielteisyys pohdituttaa myös. Coran äiti Mabel on aikanaan paennut, eikä edes palkkionmetsästäjä saanut häntä kiinni, ja karkaamisesta on tullut myyttinen tapahtuma. Kirja ottaa mainiosti kantaa siihen, miten myytit syntyvät. Lukijan sydän on vuoroin syrjällään ja pirstaleina, niin kohtuuton ja epäreilu on kuvattu maailma, jossa suhde toiseutettuihin on totaalisen julma. Teos muodostaa kiinnostavan hybridin eri romaanigenrejä; Whitehead on kirjoittanut historiallisen fantasiaseikkailun oheen vahvasti yhteiskunnallista romaania, paikoin aateromaaniakin.

“Hänen hintansa vaihteli. Kauppatavaraksi joutuminen niin monta kertaa tässä maailmassa on opettavaista.” (s. 14)

“He olivat uhreja silloinkin kun ei ollut heidän vuoronsa.” (s. 56)

“Illalla hän kysyi, tiesivätkö muut tytöt, mitä ‘optimistinen’ tarkoitti. Kukaan ei ollut kuullutkaan koko sanaa. Cora päätteli, että se tarkoitti yrittämistä.” (s. 122)

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S 2021, suom. Tero Valkonen)

Vietnamilais-amerikkalaisen Ocean Vuongin romaani on kivulias ja ilmaisullaan moneen kertaan pysäyttävä. Sen kertojaratkaisu, kirjeen kirjoittaminen, laajenee moneen ja tarjoaa mahdollisuuden muodon vaihteluihin, fragmentaarisuuteen ja runomaiseen kuvavyörytykseen. Teoksesta voi ottaa litanian sitaatteja, mutta silti ei aivan pääse koskettamaan sitä, mistä kokonaisuudessa on kysymys; se on osiensa kertautuminen, eksponentiaalinen laajentuma. Teemoja ovat äidin, pojan ja isoäidin väliset suhteet, Vietnamin sota, amerikkalainen rasismi, mieskuvan ahtaus, huumeriippuvuus, sisäistetty homofobia. Motiiveja eläimet, kuten apinat ja puhvelit. Teos on kyllästetty aistikokemuksilla. Elämästä tulee tarinaa, tarinasta tulee elämää, ja näiden rajoja on lopulta yhä vaikeampi hahmottaa. Tämä oli minulle vuoden odotetuimpia käännösromaaneja, enkä pettynyt. Vaikutuin erityisesti siitä, mihin teos kulminoituu loppusivuilla, mikä on kertomisen tavoite. Se koskettaa syvältä. Luin kirjaston niteen, mutta haluan vielä myös oman kappaleen tarkemmin tutkittavaksi.

”Kuka menetetään tarinassa, jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota. Maa on kaunis, koska henki vielä kulkee.” (s. 54)

”Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin.” (s. 75)

”Koska auringonlasku, aivan kuten henkiin jääminen, on olemassa vain katoamisensa partaalla. Se, että voi olla loistokas, edellyttää nähdyksi tulemista, mutta se taas tarkoittaa, että voi päätyä jonkun saaliiksi.” (s. 257)

Tyyne Saastamoinen: Jokainen vuodenaika (Otava 1963)

Luin tätä kirjaa niin pitkään, että prosessin aikana taisivat tosiaan hujahtaa kaikki vuodenajat. Tyyne Saastamoisen runous vaatii paljon; se kulkee synkissä tunteissa ja velloo ahdistuneissa tiloissa. Ajoittain kirjan maailma on suorastaan masentuneen pimentynyt. Saastamoisen lause on hieno, kielelliset värähdykset ja yllätykset seuraavat toisiaan. Proosaruno yltyy vyörytykseksi varsinkin loppupuolen monisivuisissa kokonaisuuksissa. Kolmannen osion nimi ”Musta valtameri” kuvaa hyvin lukijassa syntyvää tunnetilaa. Ranskaan vuonna 1960 muuttaneen Saastamoisen tematiikan lävistää jonkinlainen vieraantuneisuus, toisen pelko. N-sanaa viljellään aika paljon, näin varoituksena, yhdessä kohtaa sen kanssa jopa villiinnytään ja brutaalin kuvaston tarkoituksena on varmasti kritisoida rasistisia julmuuksia – silti hämmentävä kokemus. HS:n aikalaiskritiikissä on näemmä todettu, että Saastamoista olisi hyvä lukea nopeasti jotta saavuttaa tekstin suggestion. Voi olla, ettei pienten hitaiden annosten lukutapani ollut paras mahdollinen. ”Loistavia lyyrisiä keksintöjä”, kuten HS:n kritiikki ilmaisee, on kyllä paljon ylös merkittäväksi. Erityisen vahvoja ovat monet lyhyempien fragmenttien aloitus- ja lopetuslauseet.

”Etäisyyden läsnäolo on kynä kädessäni ja kuulumattomat askeleet ja pysähtyminen niin kuin olisin yhtä aikaa nelivuotias ja jo kokenut kaiken rakkauden ja vihan.” (s. 24)

”Kun näen valkoisen paperin edessäni, olen epätoivoinen. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja epäilen, en usko.” (s. 37)

”Kun päivä hengittää yössä, avautuvat käsien liikkeet ja hitaasti niin kuin vastasyntynyt varsa vietäisiin keväiselle laitumelle, tämä vaikea huomispäivä ja kädestäni irronnut käsi.” (s. 109)

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala 2012, suom. Juhani Lindholm)

DFW:n lehtiin ja julkaisuihin kirjoittamista teksteistä koottu valikoima esittelee monipuolisen kattauksen hänen esseetuotantoaan. Neuroottinen, ahdistunut ja tietoisuuden syövereihin usein syvälle uppoava Wallace kirjoittaa ennen kaikkea viihdyttäviä tarinoita. Esseeajattelunsa ydintä hän avaa valikoiman nimiesseessä, kulttiklassikoksi kohonneessa pienoisromaanin laajuisessa reportaasissa luksusristeilyltä: “Kunnioittipa essee lukijoitaan tai ei, sen perustehtävä joka tapauksessa on palvella nimenomaan heitä.” (s. 182) Hän paheksuu kohdassa kirjailija Frank Conroyn risteilymainoslehteen kirjoittamaa tekstiä, joka esiintyy esseenä mutta on lopulta mainos. Totuudesta Wallace ei mainitse mitään, ja siitä onkin hänen journalististen tekstiensä yhteydessä keskusteltu. On selvää, että Wallace kulkee viihdyttävä ja kirjallisesti vaikuttava kerronta edellä. Risteilyesseessä hän kirjoittaa moneen kertaan dialogia, ja eniten totuudesta irtautuu esimerkinomainen (hillitön) dialogi, joka summaa hänen pöytäkumppaniensa käymiä keskusteluja. Merkillepantavaa on myös, että longreads.com-sivuston artikkeli Wallacen totuuskäsityksestä käyttää monista hänen esseistään nimitystä “story”.

Loistavaa luettavaa nämä tekstit kyllä ovat. Kirjan muut reportaasiesseet, “Hummereita yllin kyllin” ja “Iso punainen poika” kuvaavat hummerifestivaalia ja pornofilmien palkintogaalaa. Hummeriessee (joka on uskomatonta kyllä julkaistu Gourmet-nimisessä lehdessä) pohtii elävältä keitettävien eläimien kipuaistimuksia ja hermojärjestestelmää. Pornopalkintogaalassa hauskuus tulee siitä, että Wallace on selvästi niin väärässä paikassa kuin olla voi (ja sama energia vaikuttaa myös risteilykuvauksessa) alkaen pohtia koko teollisuutta jonkinlaisena kansakunnan mauttomimpien piirteiden kuvana. Sääharrastajana viehätyin tietysti “Tennistä ja tornadoja”-esseestä, jossa Wallace kertoo tennistaustansa lisäksi varttumisestaan tornadoherkällä alueella. DFW kertoo ihmisistä sekä julmasti että jonkinlaista vaikeasti määriteltävää rakkautta osoittaen, ja se lienee hänen kuvauksissaan eräänlainen tavaramerkki. Neuroottinen tapa analysoida myös omaa ajatteluaan ja huomioitaan näkyy erityisesti alaviitteissä (ja niiden alaviitteissä). Wallace on suositeltavaa luettavaa varsinkin esseen ja narratiivisen journalismin kirjoittamista harjoitteleville.

”Tornadot ovat kaikkivoipia eivätkä tottele mitään lakeja. Voimalla ilman lakia ei ole muotoa, sillä on vain suunta ja kesto.” (Tennistä ja tornadoja, s. 122)

”On myönnettävä, että pitkään piilossa ollut atavistinen haifetisismini pulpahti jälleen pintaan tällä luksusristeilyllä, ja kun uskoin nähneeni tyyrpuurin puolella yhden ainokaisen selkäevän (ehkä), touhotin siitä illallispöydässä siinä määrin, että pöytäseurueeni pöydässä numero 64 joutui lopulta mahdollisimman tahdikkaasti ilmoittamaan, että minun tulisi jo tukkia turpani.” (Hauskaa, mutta ei koskaan enää, s. 151)

Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY 2021)

Ainoa kotini on 2020-luvun tunnustuskirjallisuutta. Aluksi mietin, millä perusteella tämä on romaani, eikä muistelma/omaelämäkerta, eli viekö kerronta kohti jotain käännettä, loppupistettä, ja kyllähän se vei ja romaanimainen kaari muodostui. Oman elämän tärkeimpien ja dramaattisimpien kohtausten luettelu alkupuolella sai ainakin kuunneltuna aikaan sellaisen olon, ettei erityisempää rakennetta ole (ja tähän kirjoittaja viittaa itsekin), mutta loppupuoli nivoo kerrottua yhteen. Ruumis, sen rajat ja kertojan suhde siihen toimii kirjan kannattelevana teemana. Kuunneltuani teosta jonkin matkaa halusin lähteä salille tunnustelemaan oman ruumiini liikkuvuutta, voimaa ja rajoja (loppupuolella tämä halu kyllä muuten asettui vähän ongelmalliseen valoon). Tunnustuksia perheeseen liittyen en kauheasti hätkähtänyt, moni kyllä on, en tiedä olenko jo todella paatunut tässä asiassa. Kirkas ja paljas teos.

Jouni Tikkanen: Lauma (Otava 2019)

Vetävä tietokirja summaa suomalaista susivihaa tarkentamalla katseensa Turun seudulle 1880-luvulla, jolloin "Mynämäen lauma" surmasi useita lapsia. Miten tämä myyttisiin mittoihin kasvanut, usein susipuheen yhteydessä esille nouseva tapahtumasarja oli mahdollinen? Tikkanen asettaa surmatyöt kontekstiinsa kertomalla vallitsevista oloista, kuten siitä, että suden riista oli luonnossa vähäistä. Minulle tuli uutena tieto, että hirvi oli 1800-luvun lopussa hävitetty Suomesta lähes kokonaan. Teksti loikkaa välillä myös susien matkaan ja seuraa niiden jahtaamista, joka sai surkuhupaisiakin piirteitä. Rahalla oli tietysti tärkeä merkitys metsästäjille; eräs mies tappoi toistuvasti susien pentuja mutta jätti eloon aikuiset, jotka tekisivät seuraavana vuonna uudet pennut ja mahdollistaisivat uudet tapporahat. Kirja tuo esiin myös, miten yhteiskunnalliset erot näkyivät siinä, keiden lapset joutuivat useimmin suden tappamiksi. Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt todella perusteellisesti.

"Lauman naaras ei tietenkään ajatellut niin kuin me ajattelemme, ei ynnännyt allekkain asioiden hyviä ja huonoja puolia, mutta jossakin luisen kallonsa sisällä se joutui valitsemaan otollisen jahtipaikan ja suojaisan syrjäseudun väliltä." (s. 45)

Terese Marie Mailhot: Heart Berries (Counterpoint Press 2018)

Haluaisin sanoa tästä teoksesta kaiken, mutta kun yritän, on ensin vaikeaa saada ulos mitään. Terese Marie Mailhot on kirjoittanut jotain niin täyttä, intensiivistä ja avointa, että koen pakahtumista sen edessä. Heart Berries on traumafiktiota jossa jokainen lause on tosi. Kirja on alaotsikoitu muistelmaksi, mutta sitä voisi luonnehtia myös autofiktiiviseksi lyhytproosateokseksi. Tekstissä on käytetty paljon dialogia repliikkien tarkkuudella, ja alun jälkeen kerrontaa suunnataan rakastetulle, jota puhutellaan sinänä. Peräkkäiset lauseet ja kappaleet ovat monesti epäjatkuvia, mikä synnyttää yllätysten värähdyksiä. Mailhot kertoo totuutensa hänelle tapahtuneesta juuri niin rehellisesti kuin muistaa, mutta teokseen syntyy käytettyjen keinojen vuoksi fiktiivistä kerrosta.

Mailhot on elänyt lapsuutensa alkuperäiskansojen reservaatissa. Hän kanavoi kirjoitukseensa paljon sukunsa kulttuuria, menneiden polvien viisautta – ja traumojaan. Isoäidin kuolema, se miten äiti jätti hänet veljineen pitkiksi ajoiksi lapsina kotiin keskenään, hänen ensimmäisen lapsensa menettäminen tämän isälle huoltajuuskiistassa, tuskallinen on-off parisuhde, valkoisuuden voima ja valta ympärillä. Vahvistumista ja eheytymistä puolestaan tuottavat taide, koulutus, kirjoittaminen, itsensä hoitaminen, oman kulttuurin perinteet ja niistä syntyvä yhteys ympäristöön.

Löysin tunnistettavaa teoksesta todella usein. Niin paljon, että se vaikutti jo pelottavalta. Loppumetreillä luin kirjaa päivänä, jolloin olin muutenkin ylivirittyneessä tilassa, ja se synnytti minussa omia lauseita ja sai keikkumaan itkun partaalla. Tässä on jotain mystistä josta en saa kiinni, eikä se ole huono juttu vaan kannustaa lisälukemiseen. Onneksi olen hankkinut tämän omaksi.

”He knew something was wrong, and that’s when I wondered if maybe falling in love looked like a crisis to an observer.” (s. 10)

”I realised that love can be mediocre and a safe comfort, or it can be unhinged and hurtful. Either seemed like a good life.” (s. 57)

”I was polite enough, and considerate enough, to hurt myself like a secret.” (s. 64)

”You think weakness is a problem. I want to be torn apart by everything.” (s. 118)

Luetut kirjat 2/2021

Tässä luonnehdinnat helmikuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas (S&S 2020, suom. Pauliina Vanhatalo)

Rebecca Solnitin esseekokoelman väliin kertyi lukiessani paljon merkintälappuja. Hyviä, miettimisen arvoisia kohtia on paljon; Solnitin esseeproosa on kaunista, ja kirjan tekstejä tekee mieli lähestyä ensisijaisesti kaunokirjallisina, esteettisistä lähtökohdista käsin. Pauliina Vanhatalo on välittänyt tekstin kauneuden hienosti suomennokseen. Mutta kaipaisin myös rakennetta, eteenpäin vievää voimaa ja jännitettä. Sivulla 173 Solnit on sijoittanut sulkeisiin hyvin tärkeän pointin: ”Esseissä päähenkilöitä ovat ideat, ja ne kehittyvät usein kuin henkilöt aina lopun yllätyksellistä paljastumista myöten.” Tätä periaatetta Solnit ei tunnu noudattaneen teoksessaan, tai sitten minulta vaan menivät ohi sekä yllätykset, paljastumiset että ideat. Lopputuloksena on, että halusin kirjan olevan vahvempi kokemus kuin se minulle oli. Välillä kirjoitus tuntuu hapuilevan tiensä itsetarkoitukselliseen hämärään, ja aihepiiristä huolimatta näen sen heikkoutena. En tiedä, minkä verran harhailua esseissä voi perustella kirjan eksymisteemalla – tai itse en ainakaan ollut valmis heittäytymään siihen juuri nyt. Ehkä en pystynyt siihen, mitä Solnit kuvaa sivulla 11: ”Eksymisessä on kyse itsensä menettämisestä, vapaaehtoisesta antautumisesta – syleilylle, maailmalle –, niin täydestä uppoutumisesta hetkelliseen kokemukseen, että ympäröivä maailma väistyy taka-alalle.” Voi olla kiinni lukemisajankohdasta, etten päässyt sisälle kirjaan toivomallani tavalla. Monista yksittäisistä kohdista pidin, ja siteerattavaksi sopivaa materiaalia kokoelma tarjosi paljon.

”Etäisyyksien sininen syntyy ajan myötä, kun ihminen löytää melankolian, kohtaa menetyksiä, tutustuu kaipaukseen lähietäisyydeltä ja ymmärtää kulkemamme maaston monimutkaisuuden.” (s. 51)

”Nonfiktio muistuttaa minusta valokuvausta; molemmat haastavat löytämään muodon ja mallin siitä, mikä on jo olemassa, ja edellyttävät aiheen käsittelyssä samankaltaista eettistä harkintaa.” (s. 173)

Johanna Holmström: Märta Tikkanen – tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi 2020, suom. Maija Kauhanen)

Mikä on elämäkerta? Mitkä ovat elämäkerran genrepiirteet, joiden on toteuduttava? Miten saa kirjoittaa kirjan toisen elämästä? Kysymykset risteilevät mielessä, kun lukee Johanna Holmströmin kirjaa Märta Tikkasesta – ja sen vastaanottoa. Holmström on pitkillä, rytmikkäillä virkkeillään tehnyt teoksestaan kaunokirjallisen ja tuonut myös itsensä elämäkerturina näkyviin mielipiteineen, kokemuksineen ja peilaten Tikkasen tuotantoa omaan elämäänsä. Ratkaisu on rohkea, välillä jopa uhkarohkean tuntuinen. Onneksi se toimii. Kirjaa lukee mielenkiinnolla eteenpäin, ja siitä löytää paljon uusia näkökulmia – jopa kaltaiseni lukija, joka on viimeisen vuoden sisään lukenut Tikkasen Kaksi-muistelmateoksen ja kirjekokoelman Pakko yrittää kir-. Tässä elämäkerrassa päästään kurkistamaan myös Tikkasen ystävien Åsa Mobergin ja Birgitta Stenbergin kirjeisiin, jotka nekin ovat teräviä, hauskoja ja älykkäitä; ei ihme, että he kolme aikanaan ystävystyivät.

Holmström pui paljon Tikkasten perhe-elämää, joka oli feministille varsin ristiriitaista, ja nostaa konkreettisesti esiin sen, miten lapset kokivat kodin tilanteen 70- ja 80-luvuilla. Erityisesti Robert Tikkasen haastattelussa tulee esiin varsin karuja seikkoja. Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat Holmströmin perusteelliset teosanalyysit, jotka valottavat Tikkasen teosten merkitystä näkemyksellä, jota aikalaiskriitikoilla ei oikein voinutkaan olla. (Genremääritelmät Tikkasen kirjoille ovat kyllä välillä mitä sattuu, proosarunosta autofiktioon niitä on käytetty erikoisin tavoin.) 70-luvun pohjoismainen feministinen kirjallisuus tulee myös mielenkiintoisesti laajemmin esitellyksi. Holmströmin tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta itse mietin että tämä teos kannatti kirjoittaa juuri näin. Kuka olisi edes kaivannut kuivakkaa pönötyselämäkertaa Tikkasesta, joka on avannut elämänsä kirjoihin, ollut teksteissään paljas ja keskusteluja aloittanut tienraivaaja? Etukäteen kohuttuja poistoja ei lukijana huomannut, yksi selvittämättä jäänyt 80-luvun lopun rakastajan nimi jäi kyllä pohdituttamaan...

”Kun ensimmäisen kerran tapasin Märtan Sanitäärinkadulla, valehtelin hänelle. – – Joskus käy niin, että jokin alkaa totuutena, aikeena, mutta joutuu sitten väistymään toisen totuuden tieltä, todemman totuuden, joka on ollut alusta asti olemassa pinnan alla ja joka sitten, vähä vähältä, hankautuu esiin ja paljastuu.” (s. 21)

”En silti vihaa Henrik Tikkasta henkilökohtaisesti, häntä en ole koskaan tavannut. Vihaan hänen kaltaisiaan miehiä sen vuoksi, mitä he edustavat, ja vihani auttaa minua haluamaan muutosta. Silloin, kun Märta kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarinaa, hän tietenkin tuntee tuota samaa vihaa.” (s. 191)

”Lukiessani mietin kysymystä: mitä terapiakirjoittaminen on? Miksi juuri naisia syytetään enemmän terapiakirjoittamisesta? – – Kun ajatellaan taidetta, esimerkiksi kuvataidetta, tällä tavoin syntyneitä maalauksia ei ole tapana pitää luonteeltaan terapeuttisina.” (s. 283)

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (Tammi 1994, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin esikoisromaani vuodelta 1970 on kirja itseinhosta, kauneuden käsitteestä ja rakkauden vaikeudesta. Olin yllättynyt siitä, miten järkyttäviä tapahtumia romaani kuvaa; keskiverto nykydekkari sisältää vähemmän raakuuksia kuin tämä teos. Tiesin etukäteen kirjan ytimen, sen että musta tyttö toivoo itselleen sinisiä silmiä, mutta minut yllättivät myös kerronnan ja näkökulmien tiheä vaihtelu sekä kertomuksen sirpaleisuus. Itsensä rumaksi kokevan Pecolan vaiheita katsotaan monesta suunnasta, hänen vanhempiensa menneisyys käydään läpi molempien osalta; taakkoja siirtyy sukupolvien takaa. Pysäyttävää on myös, miten muut rodullistetut suhtautuvat muualta muuttaneeseen perheeseen – oli voimassa jako ”värillisiin” ja niihin, joita kutsuttiin n-sanalla. Erityisesti romaanissa on kyse rodullisen itseinhon purkamisesta, ja teosta valottaa kiinnostavasti Morrisonin vuoden 1993 jälkipuhe, jossa hän kertoo mihin seikkoihin kirjassa ei enää tuolloin ollut tyytyväinen – kertomuksen hajottaminen osiin oli yksi näistä, ja minäkin mietin, että teoksen rakentumisen dynamiikkaa ja dramaturgiaa olisi vielä voinut kehittää. Sinisimmät silmät on tapahtumiensa kauheudessakin hienosti kirjoitettu romaani, joka antoi Morrisonin uralle aikanaan komean lähdön (ymmärtämättömästä aikalaiskritiikistä huolimatta) kohti myöhempiä suuria tunnustuksia.

”Koska tiesimme, että oli sellainen seikka kuin taivasalle joutuminen, meille kehittyi omaisuuden, omistamisen nälkä. Pihan, kuistin, viinitarhan vankan omistuksen. Omistavat mustat kohdistivat kaiken tarmonsa, kaiken rakkautensa pesiinsä.” (s. 21)

”Päädyttyään tähän velvoittavaan vakaumukseen, että vain ihme voisi päästää hänet pälkähästä, hän ei ollut koskaan tietävä kauneuttaan. Hän näkisi vain sen mikä nähtävissä oli: toisten ihmisten silmät.” (s. 47)

”Rakkaus ei ole koskaan rakastajaa parempi.” (s. 197)

Ulla Donner: Sontaa (S&S 2019, suom. Sinna Virtanen)

Perunaproteiinimakkaraa kehittävän firman työntekijöiden afterworkit eskaloituvat. Kun kasvissyönti, kapitalismi, feminismi ja seksuaalinen häirintä kietoutuvat yhteen, ei sarjakuva-albumin aihekirjo ainakaan jää ohueksi. Merkityksellisyyttä ja itsensä toteuttamista etsitään, mutta mitä jos sivussa tuhotaankin ympäristö puolivahingossa, tavalla, joka on kyllä nähtävissä koko ajan? Coloradokuoriaiset alkavat tepastella sivuilla yhä suuremmissa määrin, mikä on mainio kuvituksellinen elementti – aluksi mietin onko piirrostyyli oikein juttuni, mutta totuin, ja sitten teos veti mukaansa. Onko toinen todellisuus mahdollinen ja ovi siihen auki, mutta kaikki vain haluavat sivuuttaa sen, koska meillähän on nyt just niin kivaa? Mietteitä herättää paljon myös kerrontaan upotettu pitkä kuvaus väkivaltaisesta parisuhteesta narsistisen persoonan kanssa – miksiköhän ne ”mimmit on ihan hulluja”, tosiaan. Loppuratkaisussa symboliset tasot ovat vahvoja. Mustaa huumoria on paljon.

Luetut kirjat 11/2020

Tässä luonnehdinnat marraskuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos 2020)

Luen liian harvoin avaruusscifiä, mutta silloin kun luen, ei Emmi Itärannan kirjoittama ole ainakaan huono vaihtoehto. Avaruuden ohella kirjan sivuille levittäytyy rakkaustarina, jossa on suloista herkkyyttä, sormella iholle piirrettyjä kuvioita. Itäranta yhdistää teoksessaan kirjeromaania sekä kuvitteellisen tulevaisuuden tieteellisiä tekstejä ja uutisia. Lumi Salo kirjoittaa muistikirjoja myöhemmin luettavaksi puolisolleen Sol Uriartelle, joka on kadoksissa. Ihmiset liikkuvat ekosysteemiltään pitkälti tuhoutuneen Maan, Marsin siirtokuntien ja kiertoradalla kulkevien sylinterikaupunkien välillä. Lumi on parantaja, jonka sielueläin Ilves voi kantaa hänet selässään toisille todellisuuden tasoille. Vallan ja hyväksikäytön teemat ovat läsnä: kirja näyttää, millaista voisi olla avaruusajan ekofeminismi. Sen visiot ovat tarkemman tutkiskelun arvoisia. Minusta tuntuu, että sienet ovat viime aikoina alkaneet esiintyä kasvavissa määrin erilaisissa esseissä ja artikkeleissa, ja niillä on tärkeä osansa myös Kuunpäivän kirjeissä.

Proosana pidin enemmän Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin virtaavasta ja yhteen kutoutuvasta kielestä, tässä teksti on lyhytlauseista ja suorempaa, joskin ajoittain aforistista. Kirjeosuuksien pohdiskelevassa tyylissä tuntuu parhaimmillaan avaruuden laajuus. Olisin taas tiivistänyt romaanin pituudesta (380 s.) mutta kannatti lukea kokonaan: hienoimmat proosasivut tulevat lähellä loppua.

”– – kirjoitan, sillä jos kynäni lakkaa liikkumasta, joudun kohtaamaan sen, mikä odottaa sanojen ulkopuolella. Jos nämä lauseet aiemmin olivat ainakin osittain sinua varten, sitä tulevaisuuden sinua, jolle ojennan tämän muistikirjan, nyt ei ole epäilystä, että ne ovat ennen kaikkea itseäni varten.” (s. 105)

”Yritin tarttua käteesi, mutta se pakeni minulta. Valo väistyi pimeän tieltä ja mustuus tihkui takaisin. Sinä katosit, Sol.” (s. 292)

13 katseluasentoa (Kosmos 2020)

Antologiat ovat minulle vaikeita, erityisesti tällaisen pienimuotoisen bloggauksen kannalta. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa monen sivun arvostelu sanoen jotain jokaisesta tekstistä, jos haluaa sanoa mitään. 13 katseluasentoa tarjoaa televisioaiheisia esseitä, jollaisista on tuoreeltaan ilmestynyt pari muutakin antologiaa, aihe on siis pinnalla. Tässä kulmana on ”miltä televisio tuntuu”. Tunnepuoleen päästäänkin monissa teksteissä hyvin kiinni. Mieleenpainuneimmiksi esseistä jäivät Marianne Savallammen, Carmen Baltzarin, Tytti Rantasen, Suvi Auvisen, Iida Sofia Hirvosen ja Silvia Hosseinin kirjoittamat. Vastaan ei tullut kuitenkaan mitään jalkojen alta mattoa vetäisevää ja perustuksia järkyttävää. Ei kai aina tarvitse olla. Sarjavinkkejä näistä kyllä saa, ja tärkeää on tietysti ajankuvanakin, että näitä asioita tallentuu muistiin. Kokoelman päättänyt Pontus Purokurun essee tarjosi pohdituttavimman yksittäisen kohdan, josta sitaatti lopussa.

”Tasaisin väliajoin pyöräytän silmät ympäri, huokaan ja sanon voi vittu. Sitten jatkan katsomista.” 

-Carmen Baltzar: Kuolema rakkauden saarella, s. 27

”Seksiltä ja väkivallalta minua suojeltiin: Dallasia en saanut katsoa. Otin vahingon takaisin koukuttumalla kouluikäisenä Kauniisiin ja rohkeisiin - kuka voisi unohtaa Big Bearin vuoristomajan, takkatulen ja taljan sensuellin kutsun!” 

-Tytti Rantanen: Tylsä televisio! s. 67

”Aikaa on vähän, ja elämä on helpompaa, kun sitä elää vakiintuneilla käsitteillä. Ajattelu ei ole helppoa. Siksi ajattelemme tyypillisesti vasta, kun jokin pakottaa meidät siihen yllättämällä, törmäämällä, tuottamalla meille uudenlaisia kokemuksia tai tekemällä käsitteellistä väkivaltaa.” 

-Pontus Purokuru: Lepää rauhassa, televisio!

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Otava 1956, suom. Kyllikki Hämäläinen, pokkaripainos 2011)

Mrs. Dalloway järjestää kutsuja illaksi, ja vieraileva nuoruudenrakkaus herättää muistot, sen menneen jota ei ollut, valintojen oikeellisuuden, syyt joiden takia rakkaudet voi hylätä; elämänvalhe värjyy taustalla. Mielenterveydeltään järkkyneen veteraani Septimuksen edesottamuksien kuvaus on jonkinlainen peili, joka heijastaa myös Mrs. Dallowayn maailmaa. Vaihdot kerronnan näkökulmien siirtymissä ovat huomaamattomia, kuin viestikapula siirtyisi ohimennen kädestä toiseen ja kertoja uppoaa taas uuteen tajuntaan. Ympäristö näkyy koko ajan taustalla yksityiskohtaisena, Lontoon katujen ja asuntojen maailmat kulkevat käsi kädessä mielenliikkeiden kanssa. Lukija saa käsityksen myös yläluokan sosiaalisista peleistä ja jännitteistä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Synkältä tuntuvia motiiveja kannattaa seurata lukiessa.

Viime aikoina on käännetty joitain brittiklassikoita uudestaan, ja soisin myös arvon rouvalle päivitetyn käännöksen.

"Mutta hän pelkäsi aikaa itseään ja luki Lady Brutonin kasvoista kuin tunteettomaan kiveen kaiverretusta aurinkokellosta ajan hupenemisen; kuinka hänen osansa elämästä kävi vuosi vuodelta yhä kaidemmaksi ja kuinka jäljellä olevaan kaistaleeseen sisältyi yhä vähemmän hurmiota ja lumousta, värejä, sävyvivahduksia, kirpeyttä.” (s. 45)

”Epäilemättä alttius vaikutelmille oli ollut hänen tuhonsa.” (s. 104)

Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso – Totuus ja tunnustus (Johnny Kniga 2020)

Kokoelma tunnustuksellisia pienoisesseitä, jotka kertovat tekijänsä aktivismista, kokemuksista ja maailmankuvasta. Kirja on täynnä omaäänisen iskeviä lauseita, ja ajoittain Roine keikauttaa ajatteluani toiseen asentoon, mihin pystyy harva asiaproosan kirjoittaja nykyään. Opin paljon uutta romanien asioista, heidän kulttuurinsa sisäisistä ongelmista, heidän vaikeuksistaan yhteiskunnassa. Näen, miten räppityöpaja voi pelastaa ihmisen. Vaikeimmin joudun nieleksimään hybristofiliaa käsittelevän tekstin äärellä; ei ole minun asiani tuomita, ja tästäkin opin paljon uutta, kiinnostavaakin, mutta vaikeaa on myös. Tunnustan. (Olen sivunnut aihetta alkuvuodesta blogiesseessäni ”Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille”.) Kirjan teemoihin kuuluvat myös mm. väkivalta, valehtelu ja ADHD. Feminismi saa kirjoituksissa ympärilleen tilaa, joka muistuttaa jälleen kerran maailman harmaan sävyistä – ja monista muista väreistä. Vuoden tärkeimpiä lukemiani kotimaisia kirjoja.

”Olen allerginen ajatukselle, että itsensä seksualisoinnissa olisi jotakin vikaa, koska olen elänyt yhteisössä, jossa seksuaalisuus on ollut tabu ja jossa oma seksuaalisuuteni ei ole ollut omissa käsissäni.”

”Luokan merkitys unohtuu usein akateemisilta feministeiltä, vaikka he itse korostavat intersektionaalisuutta. He saattavat silti vaatia termien tarkkaa osaamista ja kehottavat ottamaan niiden merkityksestä itse selvää, vaikka tämä olisi neuroepätyypilliselle silkka mahdottomuus.”

”Koska koko identiteettini on aina ollut pirstaleinen, muiden sanat tuntuvat totuudelta, jos ne sanoo tarpeeksi suurella auktoriteetilla.”

”Kymmenenvuotiaana sain ensimmäiset luotettavat ystäväni lampaista. Ne olivat ensimmäisiä minun kokoisiani olentoja, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin ja jotka eivät välittäneet siitä, että olin erilainen.”

J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti 2020)

Sympaattinen nuorten säeromaani, jonka henkilöistä välittyy kaikessa kipuilussaankin suloinen kuva. Iina koettaa pitää huolta villistä Dodosta (joka ei ole sukupuuttoon kuollut eläin mutta jotain maagista kuitenkin) ja masentuneesta poikaystävästään Tuukasta. Äkkiä hänet lähetetään maalle etäiseksi jääneen isän luokse, koska koulu on alkanut kaiken huolehtimisen myötä mennä miten sattuu. Tuukka ja Iinan ystävä Sara katsovat Dodon perään sillä aikaa, eivätkä Iinan tunteet olekaan niin yksinkertaisia kuin aluksi vaikuttaa. Mukavaa, sujuvaa luettavaa, ja säemuotoinen kerronta toimii kirjassa varsin hyvin. Otsikoiduista episodeista muodostuu omia kokonaisuuksiaan samaan tapaan kuin Acevedon Runoilija X -teoksessa.

”Sen leikkisyys oli musta hauskaa, / kunnes sen voimat kasvoi / ja se oppi lentämään.” (s. 13)

”Viha vaatii voimia. Se on aktiivista tekemistä. / Mut on vaan suljettu tähän tilaan.” (s. 22)

”Uutta valokaarta sydämeen / mä en nyt kaipaa.” (s. 87)

Toni Morrison: Toiseuden synty (Tammi 2020, suom. Koko Hubara ja Astrid Swan)

Teräviä, kirkaskielisiä esseitä, joissa Morrison tarkastelee rotua ja toiseutta. Erityisesti hän etsii esimerkkejä kirjallisuudesta, kertoo omasta tuotannostaan ja lukee mm. Hemingwayta, Faulkneria ja Beecher Stowea. Beloved-romaanin taustalla ollut järkyttävä tositarina painuu mieleen, ja Morrison kertoo myös muiden kirjojensa syntyyn vaikuttaneista kysymyksistä. Esseistä välittyy se, miten kaunokirjallisuus on ihmisyyden säröjen, murtumien ja vaivaavien seikkojen tutkimista, ja Morrison käytti tässä välineenään perinteistä kuvittelua, asettumista toisen mieleen. Hän kuvaa myös työtään kustannusvirkailijana, mustien kirjailijoiden äänen tuomista kuuluviin, ja pohtii muuttoliikkeitä, rajoja. Kuuntelin äänikirjana; Toiseuden syntyyn pitää palata vielä tekstimuodossa.

bell hooks: Mies tahtoo muuttua (niin & näin 2019, suom. Tapani Kilpeläinen & Eurooppalaisen filosofian seura ry)

Vuonna 2004 alkukielellä ilmestynyt tunnetun amerikkalaisen feministikirjoittajan teos katsoo tarkkaan erilaisia tapoja, joilla patriarkaatti vahingoittaa miehiä. Kirjassa on paljon lämmintä ymmärrystä: hooks ymmärtää, miksi miehillä on maailmassa haastavaa ja miksi monet feministinaiset ovat päätyneet miesvihan polulle. Ymmärrys tarttuu myös lukijaan. Teos antaa vastauksia suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten siihen, minkä takia monet korkeassakin asemassa olevat valkoiset miehet raivoavat naama punaisena, jos heidän tekemisiään kyseenalaistaa hiukankin. Patriarkaatti on vanginnut nämä miehet, jotka ymmärtävät jollain tasolla elävänsä valheessa, mikä purkautuu raivona, koska muuta yhteyttä omiin tunteisiin ei ole. Teksti on vaikuttavaa ja tarjoaa työkaluja ihmissuhteisiin ja yhteiskunnalliseen toimintaan; epämukavia tunteita herättivät lähinnä yksinhuoltajaäiteihin kohdistuvat ankarat syytökset (vaikka nämäkin naiset nähdään patriarkaatin uhreina sen lisäksi että he tukevat sitä) ja tiukka binäärisyys, joka ottaa huomioon seksuaalivähemmistöt, mutta tuntuu sukupuolen ilmaisun osalta välillä normatiiviselta.

Teoksen suomennos saapuu nyt keskusteluympäristöön, joka on huomattavasti vastaanottavaisempi kuin alkuteoksen ilmestymisen aikaan – siinä ympäristössä missä itse kasvoin 16-vuotiaana, olisi ollut maailmaa myllertävää tietää, että tällaista ajattelua on jossain olemassa ja se on kirjaankin painettu. Mikäli ymmärsin käännöskreditit oikein, suomennosta on paikoin ollut tekemässä useampi kääntäjä, ja ajoittain on kömpelöitä virkerakenteita, joita olisin hionut vielä, joskus myös selkeitä virheitä ja outoja sanavalintoja. Teoksen asiasisältö välittyy pääosin, mutta kaunokirjallisempi ulottuvuus (kyseessä on pamfletti/esseekokoelma, mukana omakohtaisuutta, kärjistämistä ja paljon sitaatteja) ei oikein ilmene sillä tavalla kuin pitäisi, jos vertaa suomennosta englanninkielisiin otteisiin.

Mies tahtoo muuttua esittelee patriarkaatin vaikutuksia ymmärrettävästi, ja hooks määrittelee ihmisen eheyden ja eri puolien sopusoinnun tavalla, joka avaa minulle jotain uutta.

”Kerran ajattelin, että miesten pelkääminen on naisten juttu. Mutta kun aloin puhua rakkaudesta miesten kanssa, kuulin yhä uudelleen tarinoita miesten pelosta toisia miehiä kohtaan. Tosiaan: miehet, jotka tuntevat, rakastavat, usein piilottavat tunnetietoisuutensa muilta miehiltä pelosta, että heidän kimppuunsa käydään ja heidät häpäistään.” (s. 23)

”Todellisen maailman, jossa miehet elävät, muuttaminen vaatii kollektiivista tahtoamme uneksia uusiksi miesruumis ja miehen olemus kauneuden, nautinnon, halun ja inhimillisten mahdollisuuksien paikaksi.” (s. 166)

Luetut kirjat 10/2020

Tässä luonnehdinnat lokakuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua (Atena 2020, suom. Karoliina Timonen)

Sain pitkän varausjonotuksen jälkeen lopulta käsiini Emilie Pinen esseekokoelman, ja nyt joudun kertomaan, miksi en aivan rakastunut kirjaan. (Parin tunnin vääntämisen jälkeen totesin, että helpompi olisi ollut vaan jättää kertomatta...)

Pinen kirjoitusten yhteydessä on keskusteltu jonkin verran lajista: ovatko nämä esseitä, jos teksteissä ei ole viitteitä muihin teoksiin ja kirjoituksiin? Kirjoittajakoulun luennolla päädyttiin muutama viikko sitten sellaiseen tulokseen, että esseen ei tarvitse sisältää suoria viitteitä, vaan ajatusten kanssa keskustelu – ovat ne sitten omia tai toisten – riittää. Puhun nyt siis esseistä. (Kirjastoluokkana on näemmä elämäkerrat.) Pinen omakohtaisten esseiden kieli on vähäeleistä: minulle tapahtuu näin, minä ajattelen näin, hän sanoo näin. Perustelevatko vaikeat aiheet eleettömyyden? Ehkä ne eivät kaipaa draamaa tai väritettyjä tuntemuksia; olen itsekin tehnyt samanlaisen ratkaisun kaikkein omakohtaisimpien tekstieni kanssa. Paljaus ja rohkeus usein riittävät tekstin tyylikeinoiksi tällaisten aihepiirien yhteydessä. Kun kirjalliset keinot ovat vähäeleisiä, minusta tuntuu, että samastumisella on suuri osuus (kaunokirjallisten) tekstien vaikuttavuudessa. Siinä missä olen kokenut sukupuolittuneisiin kokemuksiin kytkeytyvistä aiheista huolimatta monitasoista samastumista esim. Märta Tikkasen, Astrid Swanin, Roxane Gayn ja Maggie Nelsonin parissa, en kokenut sitä kaikkien Pinen esseiden parissa. Jokin taso jäi lukukokemuksestani puuttumaan.

Kirjoittamisen haasteita koskevat pohdiskelut esseiden päätteeksi alkoivat tuntua jo maneerisilta kirjan loppupuolella; läpi kokoelman toistuu minusta sellainen kuvio, että tekstien alut ovat erinomaisia ja kiinnostavia, loput hieman lässähtävät. Minulle vahvin teksteistä on teoksen viimeinen essee ”Tämä ei tule kokeeseen”. Hiljaisuuden, äänettömyyden ja pelon tunteet tulevat lähelle. Hyvä, että kirja loppuu juuri näin.

”Aiemmin minulla oli tapana kannustaa itseäni hylkäämään isä, lähtemään hänen luotaan, mutta joka kerta epäonnistuin. Huojuin päättämättömänä valintojen välillä: pitäisinkö huolta miehestä, joka kärsi kauheasta sairaudesta, vai yrittäisinkö suojella itseäni alkoholisti-isän aiheuttamilta henkisiltä vaurioilta. Vuosien ajan kieltäydyin osoittamasta myötätuntoa isälleni, kunnes tajusin, että tein vain hallaa itselleni.” (s. 25)

”Ja minä hymyilin, kun ystävät ja kollegat kysyivät, nukuinko koskaan, koska tältä – tältä – menestys näytti. Oikeasti siltä näytti työnarkomania.” (s. 197)

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen (WSOY 2020)

Kirja nimeltään Jussi Seppänen on tekijältään kuulostava autofiktioromaani (voinen sanoa näin, koska olen hänen kanssaan monesti jutellut), ja tämä tarkoittaa hyvää monilla tavoin. Kirjoittamisen ja esikoiskirjailijuuden kuvauksena teos on hillitön tuoreella tavalla. Alaa valotetaan myös kirjailijan ympäriltä; sivulla 53 olen päättänyt nykypäivän kirjakaupan olevan sellainen toimija, etten tiedä itkeäkö vai nauraa - kirjaa lukiessani lähinnä kyllä nauroin. Lisäksi on toki vakavoittavia asioita, kuten sairaus ja sen pelko, joka saa takertumaan elämään yhä kasvavalla tanssimisen halulla. Romaani sisältää arkikuvauksen ohessa villejä uneksimisjaksoja, jotka aikahyppysekseineen rikastavat kerrontaa. Teos on kevyt tavalla, joka on kuitenkin vahvan kirjallisella otteella toteutettu. Tällaisen mukavuuden poetiikan kohtaaminen tuntui minulle todella tarpeelliselta juuri nyt. Ja Turku-kuvaukset tietysti, ah.

”Kirjoittajan muistaessa väärin sitä luullaan mielikuvitukseksi. Tähän harhaan perustuu koko kirjallinen tuotantoni. Muistan asiat yksityiskohtaisesti, selkeästi ja täysin virheellisesti. Voin siis kirjoittaa aina totuudenmukaisesti ilman että kukaan muu alun perin paikalla ollut tunnistaa tilannetta.” (s. 23)

”Olen huono mekaanisissa asioissa, joten aina hieman jännittää, kun joku pyytää minua tekemään käsilläni jotain yksinkertaista ja helppoa.” (s. 127)

”Elämä on ilmainen lounas.” (s. 174)

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020)

Esikoisromaani, josta huokuvat poltetun Lapin savu ja jälleenrakennuksen keskellä kytevät muistot. Henkilövetoisessa proosassa vuorottelevat perinteisemmin kerrottu nykyhetki ja päiväkirjamuotoinen mennyt. Ratkaisu toimii hyvin juonen punonnassa ja sodan aikana vankileirillä tapahtuneen vähittäisessä paljastamisessa. Lyhytlauseinen tyyli on iskevää, pohdinnoin koristeltua, rankkoja asioita kaunistelematonta. Ei voi kuitenkaan puhua mässäilevästä inhorealismista. Saamelaisten henkilöhahmojen ääni tulee näkyviin moninaisena, alleviivaamattomana, vaikka vääryyksiä käsitelläänkin suorasanaisesti.

”Työskennellessään ateljeessa Inkeri oli kyllästynyt nopeasti täydellisten muotokuvien luomiseen ja alkanut etsiä kuviinsa merkkejä, joita ateljeekuvaajat nimittivät virheiksi. Symmetrisyyttä ei saanut rikkoa, ja jos se kuitenkin rikkoutui, sitä piti tasapainottaa jollain elementillä, kuten hatulla tai asusteella. Inkerille virheet merkitsivät kuvan ydintä.”

”Miten jokin sellainen, jota ei ole olemassakaan, hallitsee koko elämää?”

Jia Tolentino: Trick Mirror (Fourth Estate 2019)

Ylistetyn amerikkalaiskirjoittajan 300-sivuinen kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, eli kokonaisuudet ovat laajoja. Tällöin muodostuu myös mahdollisuus tutkia asioiden kaaria perusteellisesti tukeutuen historiaan, monimutkaisten tapahtumien kuvaukseen kaikkine puolineen ja omien kokemusten taustoihin, syihin ja seurauksiin. Jia Tolentino on opiskellut yliopistossa fiktion kirjoittamista, ja hän kirjoittaa myös esseitään kuin kertomuksia, joissa on paljon rivien välissä ja jotka johtavat odottamattomiin ratkaisuihin. Tekstien sisässä on jännitteitä, joita ei selitetä auki. Monien esseiden loput jäävät kaikumaan, mutta ne eivät ole alleviivattuja tai dramaattisin lausein suljettuja. Tolentino tuo lukeneisuuttaan esiin viiltävillä droppailuilla, esim. kiilalauseessa saattaa olla kuin ohimennen esitetty hätkähdyttävä tai hykerryttävä fakta, kuten maininta 1400-luvun kirjasta: ”a utopian fantasy about an imaginary city in which women were respected”. Trick Mirrorin loppupuolella tekstien rakennekaava on käynyt jo tutuksi ja kirkastavaa loppua osaa odottaa, mutta kertaakaan ratkaisut eivät tunnu laiskoilta. Aiheet liikkuvat mm. omasta teini-iän tosi-tv-kokemuksesta tapoihin, joilla millenniaalisukupolvi on tullut vedätetyksi viime vuosina (Fyre Festival, Trump...) ja feministien laukalle lähtemisestä kirjoittajan naimisiinmenopelkoon. Terävää, usein hauskaakin tekstiä.

”People who maintain a public internet profile are building a self that can be viewed simultaneously by their mom, their boss, their potential future bosses, their eleven-year-old nephew, their past and future sex partners, their relatives who loathe their politics, as well as anyone who cares to look for any possible reason. – – On the internet, a highly functional person is one who can promise everything to an indefinitely increasing audience at all times.” (The I in the Internet, s. 16)

”The ride from Britney Spears getting upskirted on tabloid covers to Stormy Daniels as likable political hero has been so bumpy, so dizzying, that it can be easy to miss the profundity of this shift.” (The Cult of the Difficult Woman, s. 235)

Katri Merikallio: Tarja Halonen : erään aktivistin tarina (Into 2020)

Kirja Tarja Halosesta on alaotsikoitu aktivistin tarinaksi, jollaisen se myös kertoo keskittymällä erityisesti kohteensa järjestötoimintaan. Oli kiinnostavaa kuulla esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamisesta 70-luvulla. Halosen erilaisista luottamustoimista tuli kirjassa paljon uutta tietoa (ainakin minulle). On hyvä, että presidentti pääsee myös tuomaan esille kokemuksia siitä, miltä ilkeä arvostelu henkilökohtaisista asioista ja piirteistä on tuntunut. Erityisen pysäyttävää on, kuinka Halosen ihmissuhde-elämästä on levitetty valheellisia juoruja vuosikymmenet. Nyt minulle kirkastui myös se, miten monella tasolla iso asia on ollut, että juuri Halosesta tuli presidentti vuonna 2000 eikä konservatiivisesta Esko Ahosta – sitä ei silloin 11-vuotiaana oikein käsittänyt muuten kuin naispresidenttiyden osalta. Halosen vaikea suhde feminismin käsitteeseen oli myös minulle osittain uutta. Jollain tavalla elämäkerta hieman lisäsi uskoani siihen, että puoluepolitiikan kautta voi aktivistikin pystyä ajamaan ihmisoikeuksia eteenpäin mielekkäällä tavalla, ja jopa ehtiä näkemään itse näitä vaikuttamistyön tuloksia yhteiskunnassa.

Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään (Teos 2020)

Tanssiva karhu -palkittu runokokoelma on tyyliltään sellainen, että kutsun sitä ajattelurunoudeksi, ehkä se on osittain aforististakin. Kirja vie pimeyteen, sen sisään, läpi, toiselle puolelle. Ajatus ja todellisuus, mitä ne ovatkaan, muotoutuvat yhdessä runon kanssa, mikä se onkaan, ja omenoilla on jokin roolinsa asiassa. Ne ovat helppo esimerkki? Ehkä sitten niin; entä kun ne ovat soseena? Aukeamalla voi edetä omasta katkeilevasta sähkövirrastaan ruohonkorsien ja pimeän naapurin rakastamiseen, se kuulostaa hieman raamatulliseltakin. On luovuttava tullakseen täydeksi, todella; voiko olla omistamatta? Pimeä on maailmanjärjestyksen romahdus, todellisuus - siitä voi lähteä liikkeelle?

”Teemme väsymätöntä työtä kaiken pystyssä pitämiseksi, / ja kuitenkin se väsyttää.” (s. 32)

”Tuuli tuulee, mutta toivoisin, että ehtisin ymmärtää jotain ennen kuin valot palavat loppuun” (osa sivuista on mustia ja sivunumerotta)

”Tässä tilanteessa ruohonkorsia voi yhtä hyvin rakastaa.” (s. 72)